Grizzly Man (2005)

Ohjannut Werner Herzog

USA 2005, 103 min.

Dokumentti

 

The bear, Miss Chocolate, has left me her poop!

 

Timothy Treadwell (1957─2003) oli karhuja rakastava, itseoppinut dokumentaristi. Treadwell vietti useita kesiä Alaskassa Katmain kansallispuistossa, jossa hän eli rinta rinnan karhujen, kettujen ja muiden luonnonvaraisten eläinten parissa. Lopulta elämäntapa koitui kohtaloksi ja Treadwell menehtyi harmaakarhun hyökättyä hänen kimppuunsa. Grizzly Man tutkii taitavasti omalaatuisen Treadwellin mielenmaisemaa ja laajemminkin ihmisten luontosuhdetta. Herää ajatus: onko ihminen jo niin vieraantunut luonnosta, että sinne mennessään hän on enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

 

Werner Herzog tunnetaan omaperäisistä fiktioelokuvistaan (esim. Nosferatu, 1979), mutta ohjaaja on urakoinut kattavasti myös dokumenttien parissa. Ihmisen ja luonnon suhde tulee esille jo esimerkiksi elokuvissa Aguirre - jumalan viha (1972) ja Fitzcarraldo (1982) ─ vivahde samaa tutkailua löytyy Grizzly Manin oudon upottavasta karhutarinasta. Dokumentti on koostettu valtavasta määrästä Timothy Treadwellin itse kuvaamaa kummaa videomateriaalia, jonka lisäksi kerronta syvenee erikoisilla haastattelupätkillä ja Herzogin omalla pohdiskelulla.

 

Treadwellista syntyvä kuva lienee erilainen kuin mitä hän itse olisi halunnut kertoa. Elokuva ei silti rienaa tai naura erikoisen persoonan kustannuksella, vaikka kiistämättä miehen äkkiväärät toilailut saavat välillä tyrskähtelemään. Toisinaan luonnon omalakisuus tuntuu tuskastuttavan jopa suurta eläinten ystävää, joka ei löydä kaipaamaansa yhteyttä mistään. Ajatukset kääntyvät ihmiseen nomadina ja vieraslajina, välillä taas yhteisöä kiivaasti etsivinä laumaeläjinä. Taidokas dokumentti saa ajatukset laukkaamaan Alaskan laajoilla mailla.

 

Pisteytys: 8/10

Fitzcarraldo (1982)

Ohjannut Werner Herzog

Länsi-Saksa & Peru 1982, 158 min.

Seikkailu, Draama

Pääosissa: Klaus Kinski, Claudia Cardinale, José Lewgoy

 

I want my opera house!

 

Brian "Fitzcarraldo" Fitzgerald (Kinski) on liikemies, jonka suurena haaveena on perustaa oopperatalo keskelle viidakkoa. Kalliin projektin rahoittamiseksi Fitzcarraldo päättää rikastua kumibisneksellä, mutta mehevimmät kumipuuapajat odottavat vaikeiden kulkureittien päässä. Sinnikäs Fitzcarraldo ei anna periksi, vaikka ainoana mahdollisuutena on kantaa kokonainen jokilaiva viidakon halki ─ mutta mitäpä mies ei unelmansa eteen tekisi.

Löyhästi todelliseen henkilöön, kumiparoni Carlos Fitzcarraldiin, perustuva elokuva on tarina unelmista ja pakkomielteistä. Fitzcarraldon määrätietoisuus on ihailtavaa, mutta koko touhu muuttuu järjettömäksi viimeistään silloin, kun ihmishenget alkavat olla vaarassa. Kiinnostavaksi elokuva muuttuu siksi, että koko filmin tekoprosessi oli yhtä älytön urakka. Werner Herzog tyrannisoi kuvauksia, oli ilmiriidassa päänäyttelijä Klaus Kinskin kanssa ja hirveissä kuvausolosuhteissa sattui jopa muutama kuolemantapaus. Ja sitä valtavaa paattia todella raahattiin pitkin viidakkoa!

Fitzcarraldon tarina käsittelee unelmia, mutta myös epäonnistumista. Päähenkilö ei ole mikään sankari, pikemminkin hieman hyljeksitty nuhjuinen mies, jonka urakka etenee jatkuvasti vain rimaa hipoen. Hahmo tuntuu suorastaan traagiselta, ja Klaus Kinskin tulkinta on erinomainen. Sekä kertomus että kulissien kauhut herättävät pohtimaan unelmien hintaa. Mitä kaikkea taiteen vuoksi saa tehdä? Oliko lopputulos vaivannäön väärti? Lopullisia vastauksia ei tarina kerro. Varmaa on vain vanha suomalainen pessimistiviisaus: unelmat ovat pettymysten kivijalka.

Pisteytys:

8/10

Phantom der Nacht ─ Nosferatu - yön valtias (1979)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa & Ranska 1979, 107 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Bruno Ganz, Isabelle Adjani

Death is not the worst.

Werner Herzogin Nosferatu - yön valtias (engl. Nosferatu The Vampyre) pohjautuu F. W. Murnaun mykkäelokuvaan Nosferatu (1922). Molempien tarina perustuu Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka kaavaa juoni noudattelee: kiinteistönvälittäjänä Wismarissa työskentelevä Jonathan Harker (Ganz) saa toimeksiannon kaukana asuvalta kreivi Draculalta (Kinski). Harkerin vaimo Lucy (Adjani) aistii matkalla tapahtuvan jotain pahaa, mutta Jonathan suuntaa silti kohti Transilvaniaa. Ja eipä aikaakaan, kun pahuus ja kuolema jo lipuvat Wismarin kaduille kuin öinen sumu...

Nosferatun pahaenteinen ilmapiiri kietoo tiukasti koleaan syleilyynsä. Tunnelmaan on haettu inspiraatiota Murnaulta, mutta ennen kaikkea elokuva on leimallisesti Herzogin teos eikä mikä tahansa uusintafilmatisointi. Mieleen tulee ohjaajan varhaisempi elokuva Aguirre - Jumalan viha (1972): yhteistä teoksille ovat ainakin mystiset luontokuvaelmat ja oudon hypnoottinen tunnelma. Jos Aguirre tarkasteli kateutta, Nosferatun keskipisteenä on kuolema ja yksinäisyys. Kreivi Dracula on traaginen hahmo, joka on tuomittu elämään ikuisesti ja kylvämään kuolemaa ympärilleen.

Kuoleman, sairauden ja pelon jatkuvasta läsnäolosta huolimatta Nosferatu on esteettisesti kaunis elokuva. Ainoa kauneusvirhe taitaa löytyä kulisseista, sillä rottia vilisevää elokuvaa katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, ettei filmi varsinaisesti ole täyttänyt eläinnäyttelijöitä varten laadittuja hyvinvointivaatimuksia. Näistä nuhteista huolimatta Nosferatu on tyylikäs teos, joka syventää kiinnostavasti vanhaa ja tuttua vampyyritarinaa. Toisaalta elokuvan loppu on ratkaisevasti erilainen kuin Draculan tavallisimmissa edesottamuksissa. Tarinan kiinnostava päätös jääköön kuitenkin tässä yhteydessä paljastumatta.

Pisteytys:
8/10

Stroszek - Bruno S:n tarina (1977)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa 1977, 115 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Bruno Schleinstein, Eva Mattes, Clemens Scheitz

I imagined that things would be different in America.

Alkoholisoitunut katumuusikko Bruno (Schleistein) vapautuu vankilasta ja elämä saa jälleen uuden alun. Kotikonnuilla Berliinin köyhissä kortteleissa olot tuntuvat kuitenkin kurjilta, joten höpsähtäneen naapurin (Scheitz) yllyttämänä Bruno päättää lähteä Yhdysvaltoihin. Miesten mukaan liittyy prostituutiolla itsensä elättävä baarituttava (Mattes). Vaan löytyykö parempaa elämää edes oman onnensa seppien luvatusta maasta?

Kuten Werner Herzogin aiemmassa elokuvassa Aguirre - Jumalan viha (1972), myös tässä elokuvassa eurooppalaiset kylvävät suuret haaveensa Amerikan vaurautta versovaan maaperään. Vaikka rikkaudet odottavat, eivät kaikki silti voi niitä saavuttaa. Kun suuret unelmat törmäävät tavallisen elämän kanssa, on lopputulos oikeasta kulmasta tarkasteltuna aika tragikoominen ─ ainakin tämän lähestymistavan kautta vastukset tuntuvat helpommilta kestää.

Bruno S:n tarina on omaperäinen arkinen sirkus: elokuvan maailma on samanaikaisesti kylmä ja lämmin sekä kummallinen ja tuttu. Henkilöiden spontaanit teot meinaavat samalla sekä itkettää että naurattaa, mutta joka tapauksessa heihin suhtautuu lämminhenkisesti. Osa elokuvan tunnelmasta johtuu päähenkilöä näyttelevästä, aivan oikean elämän kolhimasta muusikosta Brunosta, jonka persoonan kanssa Herzogilla oli kädet täynnä työtä. Tämä elokuva kuitenkin oli jo yhteistyön toinen hedelmä. Vangitsevan rehellinen filmi!

Pisteytys:
8/10

Aguirre, der Zorn Gottes ─ Aguirre - Jumalan viha (1972)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa, Meksiko & Peru 1972, 95 min.
Seikkailu, Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo

I am the wrath of God. Who else is with me?

Espanjalaiset konkistadorit valloittivat laajoja alueita Amerikan mantereesta 1500-luvulla. Aguirre - jumalan viha (engl. Aguirre, the Wrath of God) kertoo päättäväisen ja julman Lope de Aguirren (Kinski) matkasta Eldoradon kultaisen kaupungin jäljillä. Tarumaisten rikkauksien etsiminen tietää raskasta ja vaarallista matkaa, joka kuljetaan kartoittamattomissa maastoissa käsittämättömän kaukana kotoa. Aguirrea ajaa ahneus ja ylivertainen usko omaan menestykseensä ─ kaukomailta katsoen Espanjan kruunukin näyttää pieneltä ja mitättömältä, ainoastaan petoksen arvoiselta.

Aguirre on kuvattu Perun komeissa maisemissa, tiheissä metsissä, jyrkillä vuoristopoluilla ja pelottavasti kuohuvien koskien äärellä. Autenttinen miljöö ja onnistunut kuvaus tekevät tehtävänsä: katsoja todella tuntee olevansa retkikunnan matkassa uuden maailman viheliäisissä maastoissa. Koko epämukava vaellus tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, mutta elokuvan aiheena onkin käsitellä ihmisen ahneutta. Kullanhimosta muodostuu suoranainen tauti, jota ei paranna edes kuolemanpelko. Moista hengenvaaraan asettautumista tuskin kärsittäisiin, ellei kyltymätön ahneus vaivaisi.

Saksalaisen Werner Herzogin (1942─) löytöretkikuvaus ei suotta silottele Kolumbuksen jälkeläisten hirmutekoja. Tapahtumiin olisi voinut lisätä vielä ripauksen lisääkin ruutia, mutta juuri muuta vikaa elokuvasta ei löydy. Toki espanjalaisista kertova saksankielinen elokuva tuntuu hieman hassulta, mutta kertomukseen saattaa eläytyä muutoin niin hyvin, ettei pieni kielisotku tunnu tällä kertaa kovin pahalta. Ainutlaatuinen Aguirre on Herzogin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, ja sen myötä oli varsin mukava tutustua ohjaajan tuotantoon ensimmäistä kertaa. Jatkoa seuraa 1001-listalla ainakin neljän elokuvan verran. Odotan myös jo edessä siintävää Francis Ford Coppolan sotaklassikon Ilmestyskirja. Nyt (1979) uusintakatselua, sillä Coppola on tiettävästi ja varsin selvästi poiminut elokuvaansa vaikutteita Aguirren ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Pisteytys:
8/10