Rain Man ─ Sademies (1988)

Ohjannut Barry Levinson

USA 1988, 133 min.

Draama

Pääosissa: Tom Cruise, Dustin Hoffman, Valeria Golino

I'm an excellent driver.

Autobisneksiä pyörittävä Charlie Babbit (Cruise) on ajautunut pahaan rahapulaan. Isän kuolema sattuu sopivaan saumaan, mutta jättiperintö meneekin veljelle, josta Charlie ei ole kuullutkaan. Autistinen isoveli Raymond Babbit (Hoffman) löytyy hoitolaitoksesta, eikä hän vaikuta ymmärtävän rahan merkitystä. Epätoivoinen Charlie nappaa Raymond-polon mukaansa kiristääkseen edes osan perinnöstä itselleen, mutta yhdessä vietetty viikko hitsaakin veljekset yhteen.

Jättimenestykseen noussut Sademies oli vuoden 1988 menestynein elokuva, joka palkittiin lukuisin pystein (mm. parhaan elokuvan Oscar, Berliinin kultainen karhu). Elokuva muistetaan eritoten Dustin Hoffmanin antaumuksellisesta roolisuorituksesta, jonka nähtiin lisäävän tietoisuutta autismista merkittävällä tavalla. Kolmessa vuosikymmenessä ymmärrys autismin kirjosta on kasvanut valtavasti. Siksi Raymondin hahmo tuntuu nykypäivänä jo hieman kiusallisen stereotyyppiseltä, vaikka Hoffmanin roolityö onkin taitavaa.

Sademiehen tarinan peruskaava on melko ennalta-arvattava kasvukertomus, mutta sen taustalta löytyy kiinnostavia näkökulmia. Road trip halki Yhdysvaltojen kasvattaa juppi-Charlieta, suoranaista 1980-luvun nousukauden ikonia, ja antaa hänelle perspektiiviä todellisesta elämästä lamborghinien tuolla puolen. Maanteiden varsilla vastaan tulee todellinen USA köyhine kansalaisineen, pienine kuppiloineen ja yksinhuoltajaäiteineen ─ mistäpä muualta pelkkiä rikkauksia ajatellut Charlie löytäisi yhteyden juuriinsa ja omatuntoonsa.

Pisteytys: 7/10

Tootsie - lyömätön lyyli (1982)

Ohjannut Sydney Pollack

USA 1982, 116 min.

Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Dustin Hoffman, Jessica Lange, Teri Garr

 

Shame on you, you macho shit head!

Äkkipikainen näyttelijä Michael Dorsey (Hoffman) on taitava työssään, mutta perfektionistisen luonteensa vuoksi hän jää toistuvasti ilman rooleja. Hätäratkaisuna Michael yrittää naamioida itsensä täysin tunnistamattomaksi ja muuntautuu topakaksi naiseksi nimeltä Dorothy Michaels. Omaperäinen Dorothy kohoaa tuota pikaa saippuasarjan tähdeksi, mutta naisen osa ei olekaan kovin helppo. Lääppiviä miehiä riittää kiusaksi asti ja oman rakkauselämän pyörittäminen mullistuu kertaheitolla!

Tootsie - lyömätön lyyli rakentuu samankaltaiselle perusidealle kuin screwball-klassikko Piukat paikat (1959). Lopputulos ei ole yhtä terävä ja hauska, vaikka ihan kelpo viihdettä Tootsie tarjoaakin. Tootsien kantavana ajatuksena on vääntää yhdelle kaksilahkeiselle ratakiskosta, millainen on naisen osa miehisessä maailmassa. Vähitellen entinen macho huomaa omankin toimintansa myrkyllisyyden ja ryhtyy parantamaan maailmaa omalla räväkällä tavallaan. Lähtökohta on sinällään hyvä ja ideasta saadaan aikaiseksi yksittäisiä onnistuneita vitsejä. Taiteilijuudestakin löydetään huumoria.

 

On toki hieman nurinkurista, että elokuvan ainoa toimiva, persoonallinen ja rohkea naishahmo onkin tosiasiassa mies. Ehkä se on ollut ihan tietoinenkin valinta? Nykypäivän #metoo-liikkeen kuohunnassa Tootsie tehtäisiin varmastikin hieman eri tavalla, mutta omana aikanaan tässäkin oli jo varmasti sanomaa kerrakseen. Tootsie oli yksi ilmestymisvuotensa suurmenestyksistä, ja se oli ehdolla peräti kymmeneen Oscariin ─ voiton vei ainoastaan Jessica Lange sivuroolistaan. Satiiria ja romantiikkaa yhdistävä Tootsie ei kenties ole kaikkien aikojen parasta romcomia, mutta menevillä kasarimusiikeilla vauhditettu filmi toimii silti hyväntuulisena viihteenä.

Pisteytys:

7/10

Kramer vs. Kramer - Kramer vastaan Kramer (1979)

Ohjannut Robert Benton
USA 1979, 105 min.
Draama
Pääosissa: Dustin Hoffman, Justin Henry, Meryl Streep, Jane Alexander

You can't get rid of me that easy.

Masentunut kotiäiti Joanna Kramer (Streep) pakkaa laukkunsa ja jättää lapsensa (Henry) miehensä Tedin (Hoffman) vastuulle. Työnarkomaani-Ted on tuoreena vastuuvanhempana pulassa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja käy ilmi, että toimiston ulkopuolellakin on elämää. Kun uusi arki on asettunut uomiinsa, ryhtyy Joanna vaatimaan lapsensa huoltajuutta itselleen. Eroprosessi äityy rumaksi, mutta katkera kalkki on nieltävä: romanssin loppu ei ole vain kahden ihmisen asia.

Ilmestymisvuotensa ykköshitiksi kohonnut Kramer vastaan Kramer voitti kunnioitettavat viisi Oscaria (mm. paras elokuva). Hahmovetoinen draama on ennen kaikkea taitavien näyttelijöiden elokuva: varsinkin Dustin Hoffman ja Meryl Streep kiistämättä ansaitsivat palkintonsa, mutta ennätyksellisen nuorella iällä ehdokkaaksi nousseelle Justin Henryllekin olisi kernaasti suonut voiton. Hoffman ja Henry muodostavat sympaattisen parivaljakon: kummankin hahmo on voimattomana ajautunut uuteen, pelottavaan tilanteeseen, josta ei auta kuin selvitä yhdessä.

Kramer vastaan Kramer käsittelee yhtäältä lapsen ajelehtimista eroprosessin myräkässä, mutta myös vanhempiin liitettyjä rooliodotuksia ja yksinhuoltajuuden paineita. Sävy on jopa hieman alleviivaava: selväksi tulee, että isäkin on vanhempi ja lapsen etu on aina asetettava etusijalle. Korostaminen tosin ei haittaa eikä sanomaa varmaan edes voi korostaa tarpeeksi, sillä vanhat asenteet ovat juurtuneet syvälle. Tasa-arvoon on edelleenkin matkaa kuljettavana. Koskettava ja rehellinen draamaelokuva kaiken kaikkiaan.

Pisteytys:

8/10

All the President's Men - Presidentin miehet (1976)

Ohjannut Alan J. Pakula
USA 1976, 138 min.
Draama, Biografia, Historia, Trilleri
Pääosissa: Dustin Hoffman, Robert Redford

If you're gonna hype it, hype it with the facts.

Yhdysvalloissa muhi kaikkien aikojen poliittinen skandaali 1970-luvun alussa: Watergate-hotellissa tapahtuneista murroista alkunsa saaneet oudot tapahtumat paljastivat Valkoiseen taloon pesiytyneen kuonan ja johtivat lopulta presidentti Richard Nixonin eroon. Watergate-skandaalin tutkinnassa keskeisen roolin ottivat toimittajat, joista Washington Postin Carl Bernstein (Hoffman) ja Bob Woodward (Redford) lopulta paljastivat totuuden. Tositapahtumista kertova elokuva perustuu Bernsteinin ja Woodwardin samannimiseen kirjaan (1974).

Presidentin miehet on oiva poliittinen trilleri, jossa totuus on tarua ihmeellisempää. Elokuvan tyyli on jopa dokumentaarinen, vaikka tietenkin tosijuttua on täytynyt hieman dramatisoidakin. Ilmestyessään elokuva oli edelleen polttavan ajankohtainen, sillä Watergaten jälkipyykki oli edelleen käynnissä. Presidentin miehet on säilyttänyt tenhonsa näihin päiviin saakka, vaikka sen kuvaamista tapahtumista onkin vierähtänyt jo tovi. Sitä paitsi lehdistönvapauttakin tarkasteleva filmi tuntuu kummasti puhuttelevan myös Donald Trumpin virkakaudella...

Tutkivaa journalismia ylistävä elokuva tekee pitkää päivää painavista toimittajista sankareita, vaikka toisaalta aikakauteen etäisyyttä saaneen katsojan on helppo ymmärtää myös kolikon kääntöpuoli. Innokkaat toimittajat eivät herkästi jätä tietolähteitään rauhaan ja ala tuntuu vaativan aikamoista pokkaa ja röyhkeyttä. Neljällä Oscarilla palkittu elokuva on sittemmin saanut jälkeläisiä: Watergate-skandaalin tutkintaa käsittelee ainakin Steven Spielbergin The Post (2017), jonka onkin katsottu vertailevan Trumpia ja Nixonia keskenään.

Pisteytys:

8/10

Papillon (1973)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
Ranska & USA 1973, 151 min.
Biografia, Draama, Rikos
Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman

Hey you bastards, I'm still here.

Laivalastillinen pahamaineisia rikollisia saapuu kahleissa Ranskan Guayanaan. Murhaajien ja keinottelijoiden joukossa on syyttömänä tuomittu Henri "Papillon" Charrière (McQueen), joka ei aio jäädä huolella eristettyyn vankilaan mädäntymään loppuelämäkseen. Jo menomatkalla Papillon solmii diilin varakkaan Louis Degan (Hoffman) kanssa. Pakoyritykset johtavat Papillonin ojasta allikkoon, mutta sinnikäs mies ei suostu luovuttamaan vapauttaan.

Papillonin loppuratkaisu on tiedossa, mutta paon toteuttamista on silti jännittävää seurata. Elokuva perustuu Henri Charrièren omaelämäkerralliseen, joskin railakkaasti väritettyyn bestselleriin Vanki nimeltä Papillon (1969). Teoksen käänsi sujuvaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Dalton Trumbo. Filmi tarjoaa kuumottavia tilanteita toisensa perään, eikä kahden ja puolen tunnin aikana ehdi mitenkään pitkästyä! Päätähti Steve McQueen on paennut mahdottomasta paikasta aiemminkin elokuvassa Suuri pakoretki (1963), mutta roolisuoritus ei silti ole pelkkää rutiinia.

Katsojia viihdyttänyt Papillon ei aikanaan ollut kriitikoiden suosikki, eikä elokuvaa juuri muistettu palkintogaaloissakaan. Tämä tuntuu kiistämättä nyt hieman yllättävältä, koska Papillonista on vuosien saatossa muodostunut varsinainen vankilapakojen klassikko ja tekijöinäkin on joukko konkareita. Mutta mitäpä noilla pysteillä on väliä, kun suosiota piisaa muutenkin! Klassikon maineesta huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, elokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 2018. En ole nähnyt tuoreempaa Papillonia, mutta ainakin jotain yhteistä elokuvista löytää sitä katsomattakin: uudempikaan versio ei ole saanut aikalaiskriitikoiden suopeutta osakseen.

Pisteytys:

8/10

Straw Dogs - Olkikoirat (1971)

Ohjannut Sam Peckinpah
Iso-Britannia & USA 1971, 113 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan

I will not allow violence against this house.

Yhdysvaltalainen matemaatikko David Sumner (Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (George) kanssa englantilaiselle maaseudulle. Pariskunta on saanut tarpeekseen kotimaansa väkivaltaisesta ilmapiiristä ja etsii rauhaa pikkukylän idyllistä. Paikallinen väki ei kuitenkaan ota paria vastaan täysin avosylin ja hiljalleen alkanut kyräily muuttuu tuota pikaa avoimeksi vihamielisyydeksi. Tapahtumat vyöryvät täyteen kaaokseen hätkähdyttävän nopeasti ja rauhanmerkit unohtuvat, kun sormet kiristyvät liipasinten ympärille.

1970-luvun alkupuolella useissa rikoselokuvissa kaupunki nähdään paheiden pesänä, mutta Olkikoirat osoittaa, että osataan aseisiin tarttua muuallakin. Kosto ja tarve puolustautua löytyvät elokuvan mukaan jokaisesta ihmisestä, kun oikein kaivellaan, tökitään ja ärsytetään. Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään puolustaakseen itseään tai moraaliaan? Voiko väkivaltaa vastustaa väkivallalla? Entä onko herkkä miehinen kunnia ainaisessa räjähdysvaarassa? Suuria teemoja piisaa, mutta yksinkertaisena pysyvä tarina jättää sopivasti aikaa niiden pohtimiseen.

Olkikoirat ei kokonaisuutena ole aivan yhtä raaka kuin Sam Peckinpahin extra-verellä marinoitu Hurja joukko (1969), mutta hurja lopputaisto on sangen julmaa kuvastoa. Seksuaalisen väkivallan raju kuvaaminen johti sensurointeihin, mutta muutoin elokuva vastaanotti pääasiassa positiivisia arvioita. David Sumnerin lopullinen kilahtaminen tuo mieleen "home invasion" -leffojen brutaalit sattumukset. Hauskin ja kieroin assosiaatio vie aatokset on lastenkomediaan Yksin kotona (1990), jonka teossa Olkikoirat todella on ollut yhtenä vaikuttimena!

Pisteytys:
8/10

Little Big Man - Pieni suuri mies (1970)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1970, 139 min.
Lännenelokuva, Draama, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Dustin Hoffman, Chief Dan George, Faye Dunaway, Richard Mulligan

Today is a good day to die.

121-vuotias Jack Crabb (Hoffman), intiaaninimeltään Pieni suuri mies, muistaa vielä kirkkaasti entisen ajan villissä lännessä. Jackin vaiherikkaat muistelmat vievät kuulijat jo kadonneeseen Länteen, jonka laajalti tunnettu Pieni suuri mies koki niin intiaanina, uskovaisena, erämaan erakkona, huijarikauppiaana ja ties minä muuna. Liekö kaikkialle ehtineen ja pulmasta kuin pulmasta selvinneen Jackin tarinoissa liioittelun makua vai onko totuus tarua ihmeellisempää?

Draamaa, komediaa ja seikkailua sulavasti yhdistelevä Pieni suuri mies on esikuva elokuville Forrest Gump (1994) tai Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013). Myös Jack Crabb kohtaa aikansa legendaarisia hahmoja ja ajautuu tapahtumiin, jotka aikojen saatossa muodostuvat historiallisesti merkittäviksi. Kohokohta on tietenkin Little Bighornin taistelu, jossa intiaanit kukistivat kenraali George Armstrong Custerin (Mulligan) joukot. Lämminhenkisesti tehty elokuva tarjoaa hupia ja viihdettä, mutta intiaanien kokemat vääryydet maltetaan silti kuvata koskettavasti.

Löyhästi historiallisiin tositapahtumiin perustuva Pieni suuri mies poikkeaa intiaanikuvauksensa ansiosta lännenfilmien aiemmasta traditiosta, jossa sankarin viitta laskeutuu lähes yksinomaan herooisen lännen valloittajan harteille. Muutamista suvantokohdista huolimatta kokonaisuus on tasapainoinen ja ennen muuta sydämellinen. Dustin Hoffman hoitaa monipuolisen roolinsa taipuen niin vanhaksi ukonrähjäksi kuin venkoilevaksi pyssysankariksikin. Samaten ikimuistoinen on intiaanipäällikköä esittävä Chief Dan George, jonka lausahdus "Tänään on hyvä päivä kuolla" on sekin jo muodostunut omanlaisekseen klassikoksi.

Pisteytys:

8/10

Midnight Cowboy - Keskiyön cowboy (1969)

Ohjannut John Schlesinger
USA 1969, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jon Voight, Dustin Hoffman

You look real nice, lover boy, real nice.

Joe Buck (Voight) on naiivi teksasilainen nuorukainen, joka lähtee New Yorkiin etsimään onneaan. Tiskaajana työskennellyt Joe ryhtyy luomaan uraa rattopoikana, mutta tienestin hankkiminen onkin kuviteltua vaikeampaa aidoista cowboy-vaatteista ja sänkytaidoista huolimatta. Vauraiden naisten sijaan keikkoja irtoaa korkeintaan vähävaraisilta miehiltä nuhjuisten elokuvateattereiden takapenkeillä. Yhdessä suurkaupungin kuppiloista Joe tapaa onnenonkija Enrico "Ratso" Rizzon (Hoffman) ja miesten välille syntyy odottamaton ystävyys.

Keskiyön cowboyn keskeinen teema on haave paremmasta elämästä, mutta arvoitukseksi jää, saavutetaanko sitä kuitenkaan koskaan. Loistokkaaseen elämään on harvoja oikoteitä, eivätkä portit onneen aukene kenelle tahansa. Elokuva on koskettava kuvaus amerikkalaisen unelman ulkopuolelle jäämisestä ja siitä, ettei oman onnensa sepäksi noin vaan ryhdytä. Sanomaa vahvistavat Joen menneisyyden takaumat ja traumaattiset muistot, jotka ovat vieläpä toteutettu visuaalisesti erittäin kiehtovalla tavalla.

Seksiä, huumeita ja väkivaltaa tihkuva elokuva on Oscar-palkituksi filmiksi harvinaisen rietas ja varusteltu poikkeavan korkealla ikärajalla (Suomessa K-16). Tarina ja sen toteutus taisivat silti osua puhuttelevasti aikalaistodellisuuteen, sillä filmi palkittiin parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen pysteillä. Palkintoehdokkuudet parhaan miesnäyttelijän ansioista tulivat osissaan erinomaisille, uransa alkutaipaleella oleville päätähdille Jon Voightille ja Dustin Hoffmanille. Perinteetkin olivat silti vielä voimissaan, sillä Oscar meni lopulta John Waynelle klassisesta lännenmiehen roolista.

Pisteytys:

9/10

The Graduate - Miehuuskoe (1967)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1967, 106 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Dustin Hoffman, Anne Bancroft, Katharine Ross

Mrs. Robinson, you're trying to seduce me!

Miehuuskoe kertoo Benistä (Hoffman), vastavalmistuneesta nuorukaisesta, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Tulevaisuudesta ahdistuneelle Benille sataa neuvoja ja apua, mutta erikoisin kaikista kädenojennuksista on tuttavaperheen rouva Robinsonin tarjoama mahdollisuus seksisuhteeseen. Vaivaannuttava ja hieman surumielinenkin huumori kuvaa loistavasti hukassa olevan Benin kautta sukupolvien välistä kuilua sekä aikakaudelle tyypillistä vieraantumista. Samaten ajalleen vielä radikaali seksuaalisuuden kuvaus kertoo, että häpeilyn aika on vähitellen ohitse.

Euroopassa kuohahtaneiden uusien aaltojen rantautuminen kaupalliseen Hollywoodiin otti oman aikansa. Niin kutsutun uuden Hollywoodin voidaan katsoa alkaneen viimeistään vuonna 1967, jolloin ensi-iltansa saivat Bonnie ja Clyde sekä Miehuuskoe ─ molemmat uutta aaltoa esteettisesti ja sisällöllisesti henkiviä auteur-elokuvia. Ulkoisten vaikutteiden lisäksi uuden Hollywoodin synty oli reaktio Haysin sensurointiohjeistukselle, jota hädin tuskin noudatettiin enää 1950-luvun lopullakaan. Muutoksen aika oli tullut, ja uusi ikärajoihin perustuva järjestelmä astui voimaan vuonna 1968.

Uuden Hollywoodin läpimurron lisäksi Miehuuskoe oli merkittävä virstanpylväs uraansa aloittelevalle Dustin Hoffmanille, jonka roolityö eksyneenä nuorukaisena on loistava. Puhtia uralleen sai myös folkduo Simon & Garfunkel. Edelleen ikivihreänä 1960-luvun hittinä muistettava Mrs. Robinson on sävelletty Miehuuskoetta varten, ja monia muitakin menestyssävelmiä kuullaan elokuvassa jo alkuteksteistä lähtien. Miehuuskoe on toiminut ponnahduslautana ja aikansa peilinä, mutta filmin teemoilla on merkitystä nykypäivänäkin. Oman sukupolveni harhailu ei tunnu olevan kovin kaukana Benin apatiasta. Teini-ikäiselle itsellenikin elokuva olisi saattanut olla hieno oivallus: ei ollut helppoa vanhempienikaan sukupolvella.

Pisteytys:

10/10