Pink Flamingos (1972)

Ohjannut John Waters
USA 1972, 99 min.
Eksploitaatio, Underground, Komedia
Pääosissa: Divine, Mary Vivian, Mink Stole

Filth is my politics!

Drag queen Divine esittää nimikkoroolissaan rietasta rikollista, joka on tituleerattu maailman saastaisimmaksi ihmiseksi. Kunniamaininnalle olisi muitakin ottajia: eritoten Divinen asemaa törkyisyyden yksinvaltiaana uhkaa eräs vauvakauppaa ja varpaiden imeskelyä harrastava pariskunta. Pink Flamingos parodisoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia pelkoja, ennakkoluuloja ja inhoa. Voiko saastainen ihminen olla myös rakastettu vai täytyykö hänen olla ilkeä muille ihmisille?

Saastaisuuden etsinnässä ei suotta sievistellä, ja niinpä elokuvassa nähdään estottomasti tuunattuja sukuelimiä, nuhjuista seksiä ja peräreiällä revittelyä, pysäyttävin kohtaus lienee näky Divinestä ahmimassa ihka oikeaa koirankakkaa. Elokuvan tahallinen kömpelöys ja b-tasolle juuri ja juuri yltävät roolisuoritukset sentään etäännyttävät shokkiefektien hurjasta maailmasta ja helpottavat älyttömyyksille nauramista. Vaikka Pink Flamingos ulkoisesti tuntuu paikoin yököttävältä amatöörisekoilulta, on kompurointi tarkasti harkittua ja saastan alla piilee kultainen sydän.
 

Pink Flamingos on John Watersin (1946─) tunnetuimpia teoksia ja "roska-trilogian" (Trash Trilogy) avausosa. Watersin törkyleffat toki eivät jääneet vain kolmeen sontaläjään, vaan eritoten uransa  alkupuolella Waters mässäili innokkaasti huonolla maulla. Hieman siloitellumpaa ja suurelle yleisöille tunnetumpaa Watersia edustavat esimerkiksi musikaalit Cry-Baby (1990) ja Hairspray (1988). Valtaosaa Watersin elokuvista yhdistää lisäksi hänen luottotähtensä Divine eli Harris Glean Milstead (1945─1988), jonka räväkkä pääosa jättää ainakin tässä filmissä muut näyttelijät varjoonsa.

Pisteytys:

7/10

Report (1967)

Ohjannut Bruce Conner
USA 1967, 13 min.
Lyhytelokuva, Underground, Avantgarde, Dokumentti

Something is terribly wrong!

Taiteilija Bruce Conner (1933─2008) tutkii avantgarde-dokumentissaan presidentti John F. Kennedyn murhan (1963) riepottelua tiedotusvälineissä. Lyhytfilmi koostuu Kennedyn murhaa käsitelleistä uutispätkistä ja jokusista muistakin arkisto-otteista. Kaikki klipit on leikattu ja liimattu shokeeraavaksi kollaasiksi, joka kertoo sekä presidentin murhan herättämistä tunteista että median kerrontakeinoista.

Puistatuksia ja pelkoa herättävää taidetta luonut Conner ohjasi elämänsä aikana lähes kolmekymmentä lyhytelokuvaa, joista Report on parhaiten tunnettu. Se ei ole ihme, sillä Kennedyn salamurhan tapaus on näihin päiviin saakka herättänyt kiinnostusta, ja murhaa on prosessoitu eri taidelajien kautta hämmästyttävän paljon. Kaikista näistä kulttuurituotteista Report on perin kiehtova siksi, että murhamysteerin sijaan se kiinnittää huomion Kennedy-tragedian kerronnan tapaan.

Reportin idea on valtavan nerokas, eikä filmiä ymmärtääkseen tarvitse matkata 1960-luvulle asti. Elokuvan kritiikki kohdistuu siihen, kuinka media kaupallistaa tunteita nostattavat tapahtumat ja lypsää niistä irti kaiken mahdollisen ja mahdottoman sammuttaakseen uteliaan yleisön kyltymättömän janon. Nykypäivästä katsoen Reportia tekee mieli tulkita pisteliäänä kuvauksena varsinkin Yhdysvaltojen pelkoa lietsovista uutisista, ja onpa julkisuuden henkilöitä riepotteleva tyyli Suomessakin tunnistettava eritoten iltapäivälehtien osalta. Unohtaa ei sovi myöskään Reportin pyrkimystä herättää katsojassaan uteliaan shokin tuntemuksia keinolla millä hyvänsä: elokuvan alkupuolella silmät sulkeutuvat väkisinkin, mutta kuuntelua ei silti malta lopettaa...

Pisteytys:
8/10

Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.

Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:

6/10

Vinyl (1965)

Ohjannut Andy Warhol
USA 1965, 70 min.
Underground
Pääosissa: Gerard Malanga, Tosh Carillo, Edie Sedgwick

You're a bad boy, a bad boy, you'll be a bad boy!

Pop-kuvastostaan tunnettu Andy Warhol (1928─1987) muistetaan parhaiten kuvataiteilijana, mutta 1960-luvulla hän antoi myös runsaskätisen panoksensa aikakauden underground-elokuvataiteelle. Läpeensä kokeellinen Vinyl pohjautuu Anthony Burgressin romaaniin Kellopeliappelsiini (1962), jonka tunnetumpi elokuva-adaptaatio syntyi Stanley Kubrickin ohjaamana vuonna 1971. Tämänkin elokuvan niin kutsutussa juonessa seurataan siis pahoille teille ajautunutta nuorukaista, joka joutuu itse kidutettavaksi ja mielenmuokkauksen kohteeksi.

Vinylin tapahtumat junnaavat epärytmikkäästi yhden tiiviisti rajatun mutta syvän kuvakehyksen sisällä ─ aivan kuin katsoisi elävää taulua. Kaikki elokuvan kohtaukset ja henkilöt on sullottu tuohon yhteen paikallaan pysyvään kuvakehykseen, sen keskelle, laidoille ja perälle. Ulkopuolelta, taideteoksen luojien ja katsojien maailmasta kuvaan tunkeutuvat tahalliset ja tahattomat taustaäänet. Taulun edessä ällistelevät katsojat seuraavat muutamien sivunäyttelijöiden esimerkkiä, ja tarkkailevat puolihuolimattomasti komposition keskellä silloin tällöin herääviä tapahtumia.

Asetelma on vallankumouksellisuudessaan hauska, sillä tarkoituksena on tietenkin ravistella elokuvateollisuuden vakiintuneita muotoja. Tuttuutta rikkoo myös harkittu välinpitämättömyys: näyttelijät ovat surkeita ja äänet puuroutuvat. Kokeellinen Vinyl tutkii elokuvaa taiteenlajina ja vapauttaa katsojan totutusta elokuvakokemuksesta, vaikka ei oikeastaan tuokaan tyrkylle juuri mitään uutta. Elämys saattaa olla konventioihin tottuneelle katsojalle puuduttava, vieläpä kun tunnin mittaisessa filmissä on enimmäkseen pelkkää toistoa. Tarkoituksena ilmeisesti on, että katsoja voi välillä antaa katseensa harhailla myös elokuvan raamien ulkopuolelle. Tarina odottaa kyllä kehyksissään.

Pisteytys:
7/10

Scorpio Rising (1963)

Ohjannut Kenneth Anger
USA 1964, 28 min.
Lyhytelokuva, Underground
Pääosissa: Bruce Byron

What fools these Mortals be!

Kenneth Anger (1927─) ei ole Hollywoodin valtavirran suuria nimiä, mutta underground-lyhytelokuvien saralla hän on todellinen konkari. Jo lapsena ohjausuransa aloittaneen Angerin tunnetuin työ Scorpio Rising tuo valkokankaalle nahkaan ja niitteihin pukeutuneita moottoripyöräjengiläisiä. Homoeroottinen lataus on ilmeinen ja muutamassa nopeassa leikkauksessa vilahtaa tarkoin varjeltua paljasta pintaa.

Scorpio Rising rakentuu pääasiassa 1950-luvun popkuvaston vankalle perustalle, mutta elokuvassa hyödynnetään myös kristinuskon ja natsien symboliikkaa. Scorpio Rising antaa tutuille merkeille jälleen uuden elämän: nahka-asuisten motoristien kohtaamisissa kipu ja sadismi kietoutuvat nautintoon ja vapauteen. Elokuva puhuttelee samalla seksuaalisuuden esteettisyyden tematiikalla, jota ilmennetään 1970-luvulla suosioon nousevissa Robert Mapplethorpen valokuvissa ja Tom of Finlandin piirroksissa.

Rock'n'rollin ikonisilla sävelillä täydellisesti rytmitetty Scorpio Rising kaahaa vauhdikkaalla tempolla valtavirran ja alakulttuurin risteyskohtaan. Rasvaleteistä, sarjakuvista ja James Deanin kasvoista on kasvanut kapina, joka on jo muuttunut säännöistä piittaamattomaksi vapaudeksi. Ei liene vaikea arvata, että elokuva aiheutti ylimääräistä työpainetta sensuurinvartijoille, mutta siveyden aika oli jo vähitelleen ohitse. Scorpio Rising sai positiivisen vastaanoton ja yhdessä muiden aikansa underground-elokuvien tapaan tasoitti tietä taiteellisen ilmaisun vapaudelle.

Pisteytys:

8/10

Flaming Creatures (1963)

Ohjannut Jack Smith
USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina

Be-bob-a-lula, she's my baby...

Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.

Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.

Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.

Pisteytys:
7/10

Blonde Cobra (1963)

Ohjannut Ken Jacobs
USA 1963, 33 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Underground
Pääosissa: Ken Jacobs, Jack Smith

"Life is a sad business." -Greta Garbo

Mies, jonka järjen valo vaikuttaa himmenneen, haahuilee asunnossaan oksentaen 1930─1950-lukujen yhdysvaltalaisia populaarikulttuurin vaikutteita. New Yorkin underground-mestari Ken Jacobs (1933─) loi ystävänsä Jack Smithin (1938─1989) kanssa häkellyttävän puolituntisen Blonde Cobran, jossa kaksikko poukkoilee Jacobsin asunnossa mitä erilaisimmissa asustuksissa siteeraten Greta Garboa ja höpötellen niin orgioista kuin jumalastakin. Elokuvan ensiesitys oli yhtä aikaa Smithin ohjaaman Flaming Creaturesin (1963) kanssa.

Blonde Cobra muistuttaa lapsuudessa tehtyjä sekopäisiä kotivideoita ja c-kasettien äänityksiä, jotka nekin pohjautuvat tekijöiden omalaatuiseen huumorintajuun ja erilaisten populaarikulttuurin vaikutusten kierrättämiseen. Kyse on lopulta Hollywood-parodiasta, mutta myös asteittaisesta vapautumisesta Hollywood-kuvaston luomista rajoitteista. Absurdi kokonaisuus on toki täysin älytön, mutta myös aika koominen, villin vapautunut ja juuri siksi melko tarkkanäköinen aikalaiskommentaari.

Lisäkontekstia Blonde Cobran erikoislaatuisuudelle antaa eritoten 1960-luvulla voimissaan ollut happening-taide, johon elokuva voitaneen lukea kuuluvaksi. Performanssitaidetta edeltävä happening kiteytyy taiteen elämiseen hetkessä, vallitsevien taidekäsitysten kritisointiin ja esimerkiksi surrealismin perintöön. Elementit ovat vahvasti läsnä myös Blonde Cobrassa, jonka teatteriesityksiin Smith oli laatinut ohjeistuksen: keskeiseen esiintyjän rooliin pääsee koneenkäyttäjä, jonka tehtävänä on soittaa esityksen päälle radiota. Radio jäi nyt kotikatsomossa kokematta, mutta ehkäpä ensi kerralla!

Pisteytys:

8/10