Rio Bravo (1959)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1959, 141 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Draama
Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Walter Brennan, Ricky Nelson

A game-legged old man and a drunk. That's all you got?

Klassikkowestern Rio Bravo on jyrkkä vastalause muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneelle Seriffille (1952), jossa päähenkilö jää yksin kantamaan raskasta vastuuta ystävien kääntäessä hänelle selkänsä. Rio Bravo pyöräyttää asetelman päälaelleen, sillä tämän kylän seriffillä John T. Chancella (Wayne) apulaisia riittää, kun roistojoukko pyrkii vapauttamaan Chancen pidättämän murhamiehen. Chance tosin mielestään hoitaisi homman kotiin yksinkin, varsinkin, kun apukäsinä hääräävät krapulainen Dude (Martin), rampa Stumpy (Brennan) ja yli-innokkaalta vaikuttava nuori Colorado Ryan (Nelson). Yhteistyön voima kuitenkin kantaa pitkälle.

 

Rio Bravo ei suotta ole suuren klassikon asemassa. Elokuva on varsin positiivisella tavalla suoranainen lännenkliseiden tiivistymä, mutta siinä on myös kaikki suuren Hollywood-elokuvan ainekset. Monipuolisena ohjaajana tunnetun Howard Hawksin (1896─1977) tarinankerronta kulkee sujuvasti aina jännittävistä hetkistä leppoisaan komediaan ja tietenkin myös tunteita herkistävään romanssiin. Ja mikä parasta, jäyhä miehisyyskin taipuu tarvittaessa huolenpidoksi ja omanlaisekseen hellyydeksi.

 

Sulavan kerronnan ohella myös elokuvan roolitus on erinomainen. John Waynen ja Walter Brennanin suorastaan ikonisten hahmotyyppien ohella Dean Martin on loistava juopporetkuksi repsahtaneena entisenä apulaisseriffinä. Paremmin laulajana tunnettu aikansa teinitähti Ricky Nelson pärjää myös roolissaan hyvin. Muusikot Nelson & Dean pääsevät toki elementtiinsä, sillä tarinaan on saatu mahtumaan yksi tunnelmallinen laulelmakohtaus. Rio Bravon menestyksen siivittämänä Hawks päätyi vielä varioimaan teemasta kaksi muutakin elokuvaa, El Doradon (1967) ja Rio Lobon (1970) ─ molempia tietenkin tähditti John Wayne.

Pisteytys:

9/10

Gunfight at the O.K. Corral - Kuolemanloukku O.K. Corral (1957)

Ohjannut John Sturges
USA 1957, 122 min.
Lännenelokuva, Biografia, Draama
Pääosissa: Burt Lancaster, Kirk Douglas, Rhonda Fleming, Lyle Bettger

Fun's over, boys!

Kuolemanloukku O.K. Corral kertoo seriffi Wyatt Earpin (Lancaster) ja uhkapeluri John "Doc" Hollidayn (Douglas) ystävystymisestä Tombstonen kaupungissa. Paikkakunnalla vellovat villin lännen jännitteet johtavat tietenkin loppuhuipennuksena kuuluisaan Tombstonen taisteluun, jossa Earp ja Holliday kohtaavat lainsuojattoman Ike Clantonin (Bettger) apureineen. Siihen mennessä viskiä ehditään kuluttaa litrakaupalla! Jos harrastaa juomapelejä, voi vaikka hankkia maksalleen todellisen kuolemanloukun naukkailemalla paukkuja elokuvan hahmojen tahdissa.

Kuuluisasta, oikeastikin tapahtuneesta Tombstonen pyssynpaukuttelusta on tehty lukuisia elokuvia, joissa legendaa tietenkin on paisuteltu suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi Ike Clanton ei oikeasti osallistunut koko taisteluun, eikä Wyatt Earp ollut seriffi, lainvalvoja kylläkin. Tämän elokuvan ohella tunnetuin tapahtumasarjaa kuvaava teos taitaa olla John Waynen menestyksekäs Aavikon laki (1946). Kuolemanloukku O.K. Corral on siihen verraten hieman todenmukaisempi, mutta sekin häviää faktapitoisuudessa John Sturgesin toiselle aiheen filmatisoinnille Aseiden hetki (1967).

Puristisella todenperäisyydellä ei ainakaan tässä tapauksessa ole elokuvan onnistumisen kannalta suurta merkitystä. Kuolemanloukku O.K. Corral on joka tapauksessa jännittävä ja tunnelmallinen western, jonka parasta antia tarjoilevat erinomaiset näyttelijät. Varsinkin Burt Lancasterin tulkitsema jäyhä Wyatt Earp on ensiluokkaista sankarimateriaalia. Sananen on sanottava vielä Dimitri Tiomkinin hienoista sävellyksistä, jotka hetkittäin tuntuvat jo vihjaavan Ennio Morriconen 1960-luvun spagettiwesternien soinnin suuntaan. Tiomkin on luonut lännentunnelmaa sävelin myös muun muassa elokuviin Punainen virta (1948) ja Seriffi (1952). Näiden elokuvien tunnuskappaleissa on sitä jotain!

Pisteytys:
8/10

Giant - Jättiläinen (1956)

Ohjannut George Stevens
USA 1956, 201 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Rock Hudson, James Dean

Money isn't everything.

George Stevensin Amerikka-trilogian päätösosassa Teksasin karjatilat muuttuvat öljykentiksi ja sukupolvien välille urautuvat kuilut uhkaavat perinteisiä arvoja. Tarina alkaa, kun suurtilallinen Jordan Benedict (Hudson) tapaa tulevan vaimonsa Leslien (Taylor) kaukana kotoa. Pian nuori pariskunta asettuu pöllyävän hiekan keskelle Teksasiin, jossa perusteellista tomuttamista kaipaisivat varsinkin rasistiset ja sovinistiset arvot. Kahden tai oikeastaan kolmenkin sukupolven edesottamuksia seuraava draama pohtii myös sitä, kenelle ja miten raha Yhdysvalloissa keskittyykään.

Jättiläinen on nimensä mukaisesti suurteos: kolmetuntiseen elokuvaan kiinnitettiin aikansa huomattavia tähtiä ja kauniiseen värikuvaukseenkin on panostettu. Seuraavan vuoden Oscar-gaalassa Jättiläinen oli ehdolla peräti kymmenessa eri kategoriassa, joista kuitenkin yllättäen tuli voitto vain parhaasta ohjauksesta. Kriitikot ja suuret yleisöt puolelleen voittaneen elokuvan mainetta kasvatti eritoten ikoninen James Dean, joka menehtyi traagisesti pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa. Äkkirikastuvan Jett Rinkin rooli jäi Deanin viimeiseksi.

Temaattisesti Jättiläinen toistaa tuttuja aihioita trilogian aiemmista osista Paikka auringossa (1951) ja Etäisten laaksojen mies (1953). Amerikkalaisen unelman ja elämäntavan käsittely on muiden osien tapaan kriittistä, mutta kuitenkin tarpeeksi isänmaallista taatakseen suursuosion. Elokuva jaksaa ymmärtää änkyröitäkin, jotka lopulta ovat vain oman kulttuurinsa tuotoksia. Mutta ilahduttavaa kyllä, purnaajatkin voivat muuttaa ajattelutapojaan! Tarinan sanoma tuntuukin kiteytyvän muutosvoimaan ja uudistumiseen: ilman ajan hengessä pysymistä uhkana on jäädä tulevaisuuden jalkoihin. Toki muutos aiheuttaa myös kriisejä, joita Jättiläinen niin ikään kuvaa. Perinteiden luutuneisuutta päästään purkamaan myös Leslien ansiosta, joka ulkopuolelta tulevana tarkkailijana havaitsee ongelmat paikallisia paremmin. Teemojen runsaudessa riittää sulateltavaa ja muutoinkin massiivisessa elokuvassa olisi ollut tiivistämisen varaa, mutta kolme tuntia hujahtaa silti ohi yllättävän vauhdikkaasti.

Pisteytys:
8/10

High Noon - Seriffi (1952)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1952, 85 min.
Lännenelokuva, Trilleri, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Lloyd Bridges, Grace Kelly

I think I ought to stay.

Vastavihitty seriffi Will Kane (Cooper) on valmis aloittamaan rauhallisen avioelämän ja juuri ripustamaisillaan virkatähtensä narikkaan, kun kaupunkiin saapuu vanha tuttu rikollisjoukko kostoretki mielessään. Kanea kehoitetaan pakenemaan, mutta siihen miehen moraali ja ylpeys eivät taivu. Yksi kerrallaan niin vaimo, virkaveljet kuin ystävätkin jättävät seriffin omilleen odottamaan lopullista taistelua ja vääjäämätöntä kohtaloaan. Kello käy, eikä apua näy...

Seriffi nähtiin heti ilmestymisaikanaan monin tavoin allegorisena elokuvana. Yhtäältä tarina tuntui olevan kommentaari Korean sotaan ja Yhdysvaltain rooliin maailmanpoliisina, tai vieläkin enemmän piikittelevä vertaus Hollywoodin kommunistivainoista. Syynä oli ensinnäkin yhteisön hajoamista kuvaava juoni, mutta myös mustalle listalle päätyneiden näyttelijöiden (esim. Lloyd Bridges) palkkaaminen vieläpä varsin isoihin sivurooleihin. John Wayne parjasi elokuvaa epäamerikkalaisimmaksi filmiksi mitä oli kuunaan nähnyt. Myöskään ohjaaja Howard Hawks ei lämmennyt Seriffille. Tuohtumus konkretisoitui joitakin vuosia myöhemmin elokuvassa Rio Bravo (1959), joka sanomaltaan asettuu lähes Seriffin vastakohdaksi.

Saamistaan haukuista huolimatta Seriffi oli suurmenestys ja lukeutuu nykyisin suurimpien lännenklassikoiden kunniakkaaseen joukkoon. Monitulkintaisuus lisää elokuvaan oman kiinnostavan aspektinsa, mutta elokuva toimii myös ajattomana tarinana oikeudentunnosta, vaikka ystävät kääntäisivät selkänsä. Myös teknisesti Seriffi on loistavasti kerrottu ja tunnelmaltaan täydellisen intensiivinen draama. Elokuvan menestyksestä kertoo sekin, että se oli peräti seitsemän Oscarin ehdokas ja neljän voittaja (pysti tuli mm. erinomaisesta musiikista). Elokuvan päätähti Gary Cooper palkittiin myös miespääosasta aivan ansaitusti. Lännenfilmien sankarina tunnetuksi tullut Cooper muistetaan muuten myös siitä, että hän kieltäytyi Rhett Butlerin roolista elokuvassa Tuulen viemää (1939), koska ei uskonut elokuvan menestyvän. Onneksi hän pääsi kuitenkin tekemään oman klassikkoroolinsa Seriffin myötä!

Pisteytys:
10/10

Red River - Punainen virta (1948)

Ohjannut Howard Hawks & Arthur Rosson
USA 1948, 133 min.
Lännenelokuva, Seikkailu
Pääosissa: John Wayne, Montgomery Clift, Walter Brennan

Pretty unhealthy job.

Lännenklassikko Punainen virta kertoo karjatilallisista, jotka tekevät vaarallisen matkan Teksasista Kansasiin. Matkaseuruetta luotsaa karjatilan omistaja Thomas Dunson (Wayne) ja hänen oikeina käsinään toimivat kasvattipoika Matthew (Clift) ja vanha ystävä Groot (Brennan). Dunsonin kovaotteinen johtamistyyli ei miellytä kaikkia, joten matkan varrella miehistö niskuroi, kantturat oikuttelevat ja lopulta Matthew ottaa ohjat käsiinsä - vastoin Dunsonin tahtoa.

Kasvatti-isän ja -pojan välinen vastakkainasettelu korostaa kiinnostavasti vanhan konkarinäyttelijän John Waynen ja esikoiselokuvaansa tekevän Montgomery Cliftin kohtaamista valkokankaalla. Wayne edustaa perinteistä Hollywoodia, kun taas Clift tuo elokuvaan raikkaan tuulahduksen modernia metodinäyttelemistä. Molempien roolisuoritukset ovat loistavia ja maininnan arvoinen on myös hauska Walter Brennan. Karismaa siis piisaa! Myös eläinnäyttelijöitä on hurjaa seurata ja ainakin Howard Hawks sai karjalauman luotsaamisesta tarpeekseen - on siinä varmasti työtä ollut riittämiin.

Kaikkinensa Punainen virta on oikein hyvä länkkäri, jonka katselee mieluusti useammankin kerran. Vaihtoehtojakin löytyy, sillä elokuvasta on olemassa kaksi erimittaista versiota. Alunperin elokuvalla oli mittaa 133 minuuttia, mutta vastavalmistunutta elokuvaa lyhenneltiin pariin otteeseen. Pidempi versio on se aito ja alkuperäinen, mutta saatavilla on myös 127 minuuttinen lyhennelmä, jota Hawks lopulta itse preferoi. Lyhemmässä tekeleessä kohtauksia on karsittu ja kertojanääneksi on lisätty Walter Brennanin lupsakkaa rupattelua. Diplomaattisesti todettakoon, että molemmissa versioissa on hyvät puolensa enkä varsinaisesti osaa nostaa toista ehdottomasti paremmaksi. Molemmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia!

Pisteytys:

8/10

My Darling Clementine - Aavikon laki (1946)

Ohjannut John Ford
USA 1946, 97 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Victor Mature, Cathy Downs, Linda Darnell, Walter Brennan

Sure is rough-looking country.

Aavikon laki (tunnettu myös nimellä Erämaan laki) kertoo siitä, kuinka karjapaimen Wyatt Earp (Fonda) kukisti O.K. Corralin taistelussa Clantonin roistokoplan. Tarina alkaa, kun Wyatt veljineen ja karjoineen saapuu Tombstonen kaupunkipahasen liepeille. Veljessarjan vanhimpien palatessa kaupunkireissulta on karja varastettu ja vahtimieheksi jäänyt pikkuveli surmattu. Niinpä Wyatt ottaa tehtäväkseen selvittää, kuka on hirmuteon takana - onneksi Tombstonen seriffinpesti sattuu olemaan avoinna.

Aavikon laki täyttää karuine maisemineen ja pyssynpaukutteluineen lukuisat western-konventiot, mutta rytmiltään elokuva on kuitenkin tavanomaista vauhdikasta länkkärifilmiä rauhallisempi. Ruudinkatkun sijaan elokuvassa jää hyvin tilaa arkisten asioiden sekä ihmissuhteiden seuraamiselle, ja matkan varrella on myös aikaa nauttia upeista maisemista. Mukaan mahtuu monta ikimuistoista kohtausta, kuten nyt vaikka saluunan pöydällä lausuttu Shakespeare. Henry Fondakin keikuttelee seriffintuolia mestarin elkein. Elokuvan kertomus itsessään on hyvin pitkälle fiktiota, vaikka se pohjaakin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tapahtumien keskipisteessä ovat sen päähenkilöt Wyatt ja Doc (Mature), eikä niinkään se legendaarinen ammuskelu. Näinpä myös Clantonit jäävät tarinassa sivuosaan. Päähenkilöiden naissuhteilla on kyllä kuvauksessa paikkansa, mutta syystä tai toisesta Clementine (Downs) ja Chihuahua (Darnell) tuntuvat jäävän tarinassa jopa vähän turhaksi sivujuonteeksi.

Aavikon lakia on kehuttu jopa John Fordin parhaaksi elokuvaksi, mutta siitä huolimatta se ei kuitenkaan mututuntumalla arvioituna ole mikään länkkäreistä tunnetuin. Itse tosin pidin enemmän John Fordin aiemmasta ja ehkäpä myös hivenen tunnetummasta teoksesta Hyökkäys erämaassa (1939). Erittäin kelpo kokonaisuus tämäkin toki on, joskaan ei aivan lunasta odotuksia. Wyatt Earpista ja O.K. Corralin ammuskelusta on toki tehty lukuisia muitakin elokuvia, kuten Tombstone (1993) ja Kuolemanloukku O.K. Corral (1957). Ihme kyllä en muista katsoneeni aiemmin yhtäkään filmatisointia sinänsä legendaarisesta aiheesta, mutta nytpä on tämäkin luodinmentävä aukko sivistyksessä korjattu. Elokuvan katsomisesta on nyt kaksi päivää ja edelleen nimikkosävelmä Oh My Darling, Clementine raikaa päässä, joskin jo kotoisampana "mummolaan kun pyöräilemme" -versiona, mikä ikinä sen laulun nimi sitten onkaan.

Pisteytys:
8/10