Taxi - Taxi Teheran (2015)

Ohjannut Jafar Panahi

Iran 2015, 82 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Jafar Panahi

All movies are worth watching.

 

Ohjaaja Jafar Panahi on ryhtynyt taksikuskiksi, joka kiertelee pitkin Teheranin katuja. Kyytiin nousee tuttuja ja tuntemattomia, jotka laukovat kuskille suoria sanoja elämänmenosta ympärillään. On koulutehtävää pähkäilevä sukulaislapsi, laitonta videovuokrausta harjoittava mies ja kiireisiä vanhoja rouvia, kaikki arkiselta tuntuvia asiakkaita jokapäiväisine huomioineen. Osa keskusteluista sivuaa sitä, että auton kojelaudalla vaikuttaa nököttävän kamera ─ tekeekö ohjaaja sittenkin uutta elokuvaa? 

 

Jafar Panahin taksissa käytävät keskustelut tuntuvat tavallisuudessaan dokumentaarisilta, vaikka elokuva on käsikirjoitettu. Siksi keskusteluiden sävyt ja aiheet nostavat esille hiljaisena myhäilevän ohjaajan omia kärkkäitä kommentteja. Syy elokuvan muodolle ja sisällölle kytkeytyy Panahin omaan asemaan kotimaassaan. Kehutun ohjaajan elokuvat on tuomittu Iranissa propagandaksi ja Panahia on kielletty tekemästä elokuvia, mutta vankeus- ja arestirangaistuksista huolimatta ohjaaja ei ole lopettanut luovaa työtään. Taxi Teheran kysyy, mitä iranilaisyhteiskunnasta voi kertoa, jos kaiken on oltava epätodellisen siloiteltua. Tällaistahan arki on! Entä kuka saa kuvata ja mitä?

 

Nerokkaalla tavalla kantaaottava Taxi Teheran oli maailmanlaajuinen arvostelumenestys, joka palkittiin muun muassa Berliinin Kultaisella karhulla. Menestys ei puhdistanut miehen mainetta kotimaassaan, mutta ura jatkuu edelleen, sitkeästi ja pelottomasti. Taxi Teheranin jälkeen ilmestyneet kokopitkät elokuvat ovat niittäneet menestystä Iranin ulkopuolella. Niissäkin kerrontakeinot rakentuvat yhä kotimaassa harjoitetun sensuurin ehdoilla.

 

Pisteytys: 8/10

Under the Shadow (2016)

Ohjannut Babak Anvari

Iso-Britannia, Jordania, Qatar & Iran 2016, 84 min.

Draama, Kauhu

Pääosissa: Narges Rashidi, Avin Manshadi

I had a bad dream.

 

Irakin-Iranin sota runtelee Teherania, jossa siviilit pyrkivät silti jatkamaan elämäänsä. Perheenäiti Shidehin (Rashidi) maailma kuitenkin romahtaa, sillä hänet erotetaan yliopistosta ja haave lääkäriksi pääsystä katkeaa iäksi. Sota syvenee, mies lähtee komennukselle kohti rintamalinjoja ja kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ei aikaakaan, kun Shideh ja hänen tyttärensä (Manshadi) saavat vieraakseen kutsumattomia henkiä, jotka valuvat esiin pommitusten synnyttämistä halkeamista.

Under the Shadow käsittelee yhtäältä sodan luomaa pelon ilmapiiriä, mutta myös konservatiiviseksi muuttuvia asenteita ja heikkeneviä naisten ihmisoikeuksia. Nyky-Iranissa naisen asema on synkkä, vaikka viime aikoina laajoja protesteja onkin syntynyt. Tavallaan myös Under the Shadow on osa niitä. Elokuvan tarina on hivenen kömpelö, paikoin kliseinenkin, mutta idea on hyvä ja tärkeä. Harvoinpa sitä paitsi tulee vastaan tähän maailmankolkkaan sijoittuvaa yliluonnollista kauhua.

Kriitikoiden kehuma Under the Shadow on brittiläis-iranilaisen Babak Anvarin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Elokuva palkittiin kotimaassaan parhaan debyytin Baftalla. Sittemmin Anvarilta on syntynyt jokunen filmi, mutta ei vielä vastaavia hittejä. Ehkä sellainen on vielä luvassa, sillä tällä erää Anvar on kiinnitettynä J.J. Abramsin luotsaaman Cloverfield-sarjan neljännen osan ohjaajaksi.

Pisteytys: 6/10

Jodaeiye Nader az Simin ─ Nader ja Simin: ero (2011)

Ohjannut Asghar Farhadi

Iran, Ranska & Australia 2011, 123 min.

Draama

Pääosissa: Payman Maadi, Leila Hatami

 

What is wrong is wrong.

Keskiluokkainen teheranilaisperhe on kriisissä. Simin (Hatami) haluaa erota miehestään Naderista (Maadi) ja muuttaa maasta pariskunnan 11-vuotiaan tyttären kanssa. Nader ei halua jättää vanhaa ja sairasta isäänsä, mutta Simin haluaa taata lapselleen paremman tulevaisuuden ulkomailla. Valinta on vaikea ja hankala tilanne kärjistyy, kun Nader hankkii isälleen hoitajan.

Nader ja Simin: ero (engl. A Separation) on Asghar Farhadin (s. 1972) läpimurtoteos. Farhadi käsittelee elokuvissaan iranilaista yhteiskuntaa, sen luokkarakenteita, sukupuolieroja, uskonnon vaikutusta ja kulttuuria ylipäätään. Kaikki nämä suuret teemat tulevat taitavasti esille tässäkin elokuvassa, joka on samalla hyvin vähäeleinen draama yhden eroavan pariskunnan muutamasta arkipäivästä. Yksittäinen sattuma avaa laajakuvan koko yhteiskuntaan.

 

Filmijuhlilla voitosta voittoon kulkenut Nader ja Simin on palkittu muun muassa Kultaisella karhulla ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Oiva kansainvälinen menestys avitti Farhadin uran nousukiitoon. Myöhempiin maineikkaisiin teoksiin lukeutuu esimerkiksi Ranskaan sijoittuva ihmissuhdedraama Menneisyys (2013) ja jälleen iranilaisyhteiskuntaa tutkiva, Oscar-palkittu draamatrilleri The Salesman (2016).

Pisteytys: 8/10

Ta'm e guilass ─ Kirsikan maku (1997)

Ohjannut Abbas Kiarostami

Iran & Ranska 1997, 95 min.

Draama

Pääosissa: Homayoun Ershadi

 

 

You want to give up the taste of cherries?

Herra Badii (Ershadi) ajelee pitkin kaupungin laitamia löytääkseen tuntemattoman hyväntekijän, joka tekisi hänelle viimeisen palveluksen. Badii on päättänyt lopettaa elämänsä ja tarvitsee apua hautaukseensa. Moni vastaantulija kavahtaa ajatusta kuolemasta ja itsemurhasta, eikä Badiin tarjoama rahasummakaan auta. Lopulta avuksi löytyy mies, joka puhuu elämän puolesta.

Kirsikan maku (engl. Taste of Cherry) on rauhallisesti etenevä pitkien otosten draama, joka antaa aikaa ajatuksille. Pitkään tapahtumapaikat ovat karuja, vailla elämää ja toivoa, mutta lopulta maisema herää henkiin. Kamera huomaa puut ja värit, linnut laulavat. Kuivassa kivikossakin on sijaa kauneudelle! Päähenkilön varmalta näyttänyt kohtalo jää sittenkin tulkinnanvaraiseksi. Epäröikö hän? Minkä ratkaisun katsoja tekisi tai millaista lopputulemaa toivoisi?

Oivaltavasti kerrotun elokuvan sanomana on ylistää elämää, vaikka päähenkilön suunnittelemaa ratkaisua ei sinällään moitita. Varsinainen moraalitarina elokuva ei ole, ainoastaan elämän kauneuden puolustuspuhe. Kirsikan maku oli arvostelumenestys ja sen saama maine huipentui Cannesissa voitettuun Kultaiseen palmuun. Abbas Kiarostamin ura jatkui yhä menestyksekkäänä ja palmuehdokkuuksia tuli myöhemmin vielä kolme.

Pisteytys: 8/10

Badkonake sefid ─ Valkoinen ilmapallo (1995)

Ohjannut Jafar Panahi

Iran 1995, 85 min.

Draama

Pääosissa: Aida Mohammadkhani, Mohsen Kafili

100 tomans for a goldfish!

On uudenvuodenaatto. Pieni tyttö (Mohammadkhani) haaveilee pulskasta kultakalasta, jollainen koristaisi perheen juhlapäivää. Lopulta murheen murtama pienokainen saa äidiltään rahan kalan ostamiseen, mutta kaksi kertaa seteli katoaa ja löytyy. Toisen kerran raha putoaa niin hankalaan paikkaan, etteivät lasten keinot riitä sen kalastamiseksi. Yksinkertaisista, usein mitättöminä pidetyistä aineksista syntyy todellinen ja koskettava draama.

Herttainen elokuva kertoo lasten ja aikuisten maailman kohtaamisesta. Osa aikuisista ei jaksa ymmärtää lapsen logiikkaa tai pienelle tytölle tärkeitä asioita. Myöhemmin lapsukainen toistaa itsekin samaa mallia, eikä ehdi kiinnittää huomiota auttajansa tunteisiin. Jafar Panahin (1960─) tasapainoisessa esikoisohjauksessa ilmenee toisenkin iranilaisohjaajan kädenjälki: Abbas Kiarostamin käsikirjoitus herää eloon totisten lapsinäyttelijöiden tulkitsemana.

 

Valkoinen ilmapallo (engl. The White Balloon) sai ilmestyessään kansainvälistä huomiota ja muutamia palkintojakin. Merkittävin voitto tuli Cannesista, josta Panahi sai esikoisohjaajille myönnettävän Kultaisen kameran. Ohjaajan menestyksekäs ura on jatkunut halki 2000-luvun, vaikka kotimaassaan hänen työtään ei arvosteta: iranilaisten naisten asemaa käsittelevä The Circle (2000) palkittiin Kultaisella leijonalla ja dokufiktio Taxi Teheran (2015) sai Kultaisen karhun.

Pisteytys: 8/10

Nema-ye Nazdik ─ Close-Up (1990)

Ohjannut Abbas Kiarostami

Iran 1990, 98 min.

Dokumentti, Rikos, Draama

Pääosissa: Hossain Sabzian, Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf

When spite comes along, art dons a veil.

Abbas Kiarostamin (1940─2016) dokufiktio kertoo köyhästä miehestä, joka teeskenteli olevansa elokuvaohjaaja Mohsen Makhmalbaf. Elokuva seuraa herkeämättä huijauksesta syytetyn Hossain Sabzianin oikeudenkäyntiä. Oikeusistuntoa täydentävät takaumakohtaukset: miten tilanteeseen päädyttiin, miten mies jäi kiinni? Lopulta Sabzian tapaa ihailemansa Makhmalbafin ja tarina saa kauniin päätöksensä anteeksiantavaisen ystävyyden hengessä.

Kuka voi olla taiteilija? Miten taide vaikuttaa meihin? Entä köyhyys? Kuka taiteen omistaa? Close-Up on häkellyttävän monikerroksinen elokuva, vaikka se on idealtaan ja rakenteeltaan melko yksinkertainen. Taidetta ja erilaisia identiteettejä käsittelevä teos kutkuttaa mukavasti aivosoluja. Kaiken lisäksi elokuvan rytmi on sikäli vetävä, että katsoja ei herpaannu edes pitkän oikeusistunnon aikana. Esitystapa on arkisen rehellinen, minkä ansiosta jo elokuvan alussa tuntee olevansa osa Teheranin kaduilla kulkevaa kuvausporukkaa.

 
Close-Up oli alkusysäys Abbas Kiarostamin kansainväliselle maineelle. Kiarostamista on tullut yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja arvostetuimmista iranilaisohjaajista, jonka omaperäisiä teoksia on palkittu niin Cannesissa kuin Venetsiassakin. Uuden aallon suuri nimi Jean-Luc Godard on ylistänyt Kiarostamin tuotantoa, eikä ihme, sillä iranilaisohjaajan filmeissä uuden aallon opit ovat läsnä. Close-Up on rajoja rikkovaa, vapautunutta tarinankerrontaa ─ taiteen tutkimista taidetta tekemällä.

Pisteytys: 8/10

Vérités et Mensonges - V niin kuin väärennös (1973)

Ohjannut Orson Welles
Ranska, Iran & Länsi-Saksa 1973, 89 min.
Dokumentti
Pääosissa: Orson Welles, Oja Kodar

Art is a lie that makes us realise the truth.

V niin kuin väärennös (engl. F for Fake) on omaperäinen dokufiktio taidehuijareista ja elokuvaessee taiteesta ylipäätään. Tarkastelun kohteena on menestyksekäs taideväärentäjä Elmyr de Hory ja kokonainen valheiden verkko, joka miehen ympärille on punoutunut. Elokuvan kertojana toimii Orson Welles, jonka omakuvaksi teos hiljalleen tuntuu kasvavan. V niin kuin väärennös lupaa olevansa totta, mutta onko se? Ja kuka oikeastaan onkaan tarinan sankari, kuka konna?

Huijarien lumoissa aivot surisevat ylikierroksilla, sillä taitavassa elokuvassa on arvatenkin useita erilaisia kerroksia. De Horyn tarina on kiinnostava, mutta vielä kiehtovampi on ajatelma taiteen luomista illuusioista. Tässä elokuvassa Welles itsekin luo toinen toistaan kiinnostavampia kangastuksia ja venyttää kiinnostavasti dokumentin sekä totuuden rajoja. Wellesin pyrkimyksenä tosin oli luoda tämän teoksen myötä täysin uudenlainen elokuva, ja siinä mielessä filmin sullominen genrelokeroihin tekee sille hieman vääryyttä.

Orson Welles on loistava kertoja, joka osaa ilmiömäisesti luoda tarinaan jännitteitä ja imua. Karismaattinen mies kerää kuulijoita ympärilleen, vaeltaa tarkoin sommitelluissa otoksissa ja silminnähden nautiskelee valokeilastaan. Taikurina toimiva ohjaajalegenda kertoo huijauksista, joiden mestarillisesta esittämisestä hänet itsensäkin tunnetaan: varhaisin esimerkki on kuuluisa radiokuunnelma Maailmojen sota (1938), joka tunnetusti erehdytti useat kuulijat pitämään satua totena. Tässäkin tapauksessa taika syntyy Wellesin persoonasta ja näyttelijäntaidoista, mutta myös kerrontaa eteen päin vievistä leikkauksista, joista Welles on tunnettu jo Citizen Kanen (1941) ajoilta. Kiehtova elokuva, jonka parissa tulee aivan mielellään huijatuksi!

Pisteytys:
8/10

The House is Black (1963)

Ohjannut Forugh Farrokhzad
Iran 1963, 22 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti
Pääosissa: Forugh Farrokhzad

There is no shortage of ugliness in the world.

Runoilija Forugh Farrokhzadin (1935─1967) lyhytdokumentti The House is Black (Khaneh siah ast) tarkastelee elämää iloineen ja suruineen lepraa sairastavien yhteisössä. Dokumentti ei millään muotoa ole Mondo Canen (1962) kaltainen shokkidokumentti, vaikka tämäkin elokuva toki kytkeytyy jokseenkin samoihin ihmisyyden aspekteihin. Tavoitteena ei kuitenkaan ole tirkistellä suljetun yhteisön elämää, vaan jo elokuvan ensi hetket puhuvat inhimillisyyden ja rakkauden puolesta.

The House is Black pyrkii purkamaan lepraan liitettyjä ennakkoluuloja kuvaamalla tautiin sairastuneita viettämässä kohtalaisen normaalia elämää. Lohtu löytyy lääkäreiden lisäksi vapaa-ajasta, koulunkäynnistä, yhteisöstä ja uskonnosta. Erityisesti viimeksimainittu elementti korostuu Koraanin kohdissa ja Farrokhzadin omissa runoissa, joita ohjaaja itse lausuu kuvien taustalle. Herkästä dokumentista muodostuu voimakas puheenvuoro ihmisarvon puolesta.

Kauniista sanomastaan huolimatta filmi jäi hieman etäiseksi, jos toki olen iloinen, että katsoin sen. Erityisesti elokuvassa puhuttelee tapa, jolla rumuudesta kasvaa kauneutta ja erilaisuus muuttuu tuttuudeksi. Voi toki myös olla, että tämä iranilaiseen elokuvataiteeseen vaikuttanut teos avautuu paremmin, jahka maan myöhempi elokuvataide tulee tutummaksi. On todella sääli, että The House is Black jäi nuorena kuolleen Farrokhzadin ainoaksi elokuvaksi; ties millaisia elokuvarunoja lupaavalta taiteilijalta vielä olisikaan syntynyt.

Pisteytys:

7/10