Arrival (2016)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA & Kanada 2016, 116 min. 

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker

 

Language is the foundation of civilization.

 

Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) hälytetään apuun, kun valtavat avaruusmonoliitit laskeutuvat maan pinnalle. Banksin tavoitteena on löytää kommunikointiyhteys muukalaisten ja maan asukkaiden välille. Tehtävä on vaikea, sillä edes oman kotiplaneettamme ihmiset eivät kykene puhumaan keskenään avoimesti saati ymmärtämään toisiaan. Mitä avaruuden tulokkaat meistä haluavat?

 

Rauhallisesti etenevä scifielokuva tutkii kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota. Arrival osoittaa yksinkertaisin keinoin, että sanavalinnoilla on merkitystä. Elokuvan edetessä keskeisemmäksi teemaksi tosin nousee aika. Jo elokuvan alussa on nähty välähdyksiä Banksin muusta elämästä, äitiydestä ja lapsen menettämisestä. Tarinalinjat kietoutuvat toisiinsa lopussa. Minusta Arrival olisi paljon kiinnostavampi, jos se keskittyisi enemmän kommunikaatioon, mutta tarina on kyllä toimiva näinkin. Vain aivan lopussa aikakikkailu tuntuu hieman lattealta. Kokonaisuus ei silti kärsi liikaa.

 

Arrival sai ilmestyessään suitsutusta parhaana scifielokuvana aikoihin, mikä on kyllä aivan ansaittu tunnustus. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta vain yksi voitto, sekin parhaista äänitehosteista. Kiistämättä elokuvan äänimaisema ja Jóhann Jóhanssonin sävellykset luovat tunnelmaa taidokkaasti. Efektit ovat samoin päteviä, eikä elokuva onneksi pyöri vain niiden ehdoilla. Denis Villeneuve on sittemmin siirtynyt maan kamaralta avaruuteen: Dyyni-elokuvakin (2021) filosofoi ja mietiskelee, mutta on vielä Arrivaliakin näyttävämpi ja massiivisempi kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10

Under the Shadow (2016)

Ohjannut Babak Anvari

Iso-Britannia, Jordania, Qatar & Iran 2016, 84 min.

Draama, Kauhu

Pääosissa: Narges Rashidi, Avin Manshadi

I had a bad dream.

 

Irakin-Iranin sota runtelee Teherania, jossa siviilit pyrkivät silti jatkamaan elämäänsä. Perheenäiti Shidehin (Rashidi) maailma kuitenkin romahtaa, sillä hänet erotetaan yliopistosta ja haave lääkäriksi pääsystä katkeaa iäksi. Sota syvenee, mies lähtee komennukselle kohti rintamalinjoja ja kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ei aikaakaan, kun Shideh ja hänen tyttärensä (Manshadi) saavat vieraakseen kutsumattomia henkiä, jotka valuvat esiin pommitusten synnyttämistä halkeamista.

Under the Shadow käsittelee yhtäältä sodan luomaa pelon ilmapiiriä, mutta myös konservatiiviseksi muuttuvia asenteita ja heikkeneviä naisten ihmisoikeuksia. Nyky-Iranissa naisen asema on synkkä, vaikka viime aikoina laajoja protesteja onkin syntynyt. Tavallaan myös Under the Shadow on osa niitä. Elokuvan tarina on hivenen kömpelö, paikoin kliseinenkin, mutta idea on hyvä ja tärkeä. Harvoinpa sitä paitsi tulee vastaan tähän maailmankolkkaan sijoittuvaa yliluonnollista kauhua.

Kriitikoiden kehuma Under the Shadow on brittiläis-iranilaisen Babak Anvarin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Elokuva palkittiin kotimaassaan parhaan debyytin Baftalla. Sittemmin Anvarilta on syntynyt jokunen filmi, mutta ei vielä vastaavia hittejä. Ehkä sellainen on vielä luvassa, sillä tällä erää Anvar on kiinnitettynä J.J. Abramsin luotsaaman Cloverfield-sarjan neljännen osan ohjaajaksi.

Pisteytys: 6/10

Toni Erdmann - Isäni Toni Erdmann (2016)

Ohjannut Maren Ade

Saksa, Itävalta, Monaco, Romania, Ranska & Sveitsi 2016, 162 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Peter Simonischek, Sandra Hüller

 

Don't lose the humor.

Winfried Conradi (Simonischek) matkustaa Bukarestiin tapaamaan aikuista Ines-tytärtään (Hüller). Isän ja tyttären välit ovat etääntyneet, mutta Winfried ei anna periksi. Tekohampaat, peruukki ja pierutyyny aseinaan hän loihtii itselleen alter egon, Toni Erdmannin, jonka omalaatuinen persoona purjehtii Ineksen bisnesillallisille aiheuttamaan yleistä hämmennystä ja hupia.

 

Yllättävä, tyrskähdyttävä ja lämmittävä draamakomedia valloittaa väistämättä. Aihe on tavallaan pöhkö kuin paraskin iskävitsi, mutta juuri siksi se on niin vetoava. Perhesuhteiden ohella elokuva ravistelee hellästi jakuissa ja puvuissa pönöttäjiä, muistuttaen, ettei elämä ole niin kamalan vakavaa. Kuten Conradi-Erdmann iän tuomalla viisaudella toteaa, elämä on kuitenkin tässä ja nyt.

 

Isäni Toni Erdmann on sikäli mainio draamakomedia, että lajityypit tuntuvat limittyvän hieman yllättävin tavoin. Pöhkö huumori sekoittuu aika vakaviinkin teemoihin vaivihkaa, ujuttautuu hiljaisiin hetkiin kuin pierutyyny sohvalle. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sen enemmän huomaa hymyilevänsä, eikä mitään slapstickia tarvita. Kriitikoiden ylistämä elokuva palkittiin Cannesissa FIPRESCI-palkinnolla ja se sai myös esimerkiksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Käsikirjoittaja-ohjaaja Maren Ade (s. 1976) ei ole sittemmin luonut uusia filmejä, mutta häärii kuitenkin Toni Erdmannin Hollywood-remaken tuotantotiimissä. Senkin ensi-iltaa saadaan varmaan odotella vielä hyvän aikaa.

 

Pisteytys: 8/10

Hell or High Water (2016)

Ohjannut David Mackenzie

USA 2016, 102 min.

Draama, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Chris Pine, Ben Foster, Jeff Bridges, Gil Birmingham

 

Lord of the plains... that's me.

 

Texasin pikkukaupungeissa koetaan pankkiryöstöjen sarja. Rikosten takana ovat Howardin veljekset Toby (Pine) ja Tanner (Foster), jotka ovat päättäneet maksaa maatilansa velat ahneelle pankille sen omilla rahoilla. Kaksi poliisia ryhtyy jäljittämään huolellisesti suunniteltujen ryöstöjen sarjaa: muutamat säröt vievät tekijöiden jäljille, mutta arvoitus ei silti ota ratketakseen.

Hell or High Water on kertomus nykyajan köyhyydestä ja Yhdysvaltojen huonovointisuudesta. Vain neljän hahmon kautta rakentuva kuva on monipuolinen ja laaja. Osin ongelmat ovat ylisukupolvisia, sillä kaikille ei jaeta samanlaisia pelikortteja. Käy selväksi, ettei amerikkalaisen unelman tavoittelua aloiteta samalta viivalta. Samalla elokuva on tarina kahdesta parivaljakosta, miehisestä välittämisestä ja rakkaudesta, jota jurottavat raasut eivät osaa ilmaista muuten kuin keljuilemalla.

Taitavasti käsikirjoitettu Hell or High Water huokuu americanaa. Pankkiryöstötarinaa voisi tituleerata nykypäivän lännenelokuvaksi, jossa hyvän ja pahan konflikti ei kuitenkaan ole kovin mustavalkoinen. Voiko pankkiryöstössä nähdä oikeutuksen, miten kaiken pitäisi päättyä? Elokuva jättää katsojan tuumimaan kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Taitava tarina sai ilmestyessään runsain määrin kehuja ja muun muassa neljä Oscar-ehdokkuutta, mutta suurta pystimagneettia filmistä ei tullut. Se on silti selvästi vuotensa ensi-iltojen parhaimmistoa.

Pisteytys: 8/10

Jackie (2016)

Ohjannut Pablo Larraín

USA, Ranska, Chile & Kiina 2016, 100 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig

I never wanted fame. I just became a Kennedy.

John F. Kennedyn salamurha (1963) aiheutti suuren mediamylläkän, villitsi salaliittoteorioita ja suisti Yhdysvaltain ulkopolitiikan uuteen suuntaan. Samalla tapahtuma oli suuri henkilökohtainen tragedia Kennedyn lähipiirille, eritoten miehensä murhan todistaneelle Jacqueline Kennedylle (Portman). Ensimmäisen naisen osa jää saman tien taakse: on suunniteltava uutta, muutettava, huolehdittava lapsista, vaadittava tietoa ja ylläpidettävä erilaisia rooleja. Kaiken yllä häilyy surun usva.

 

Jackie on monista aikatasoista yhdistelty intiimi kertomus. Kaikki hetket ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan ja kaikissa Jackie saa puhua suunsa puhtaaksi eri tavoin. Kuulijoina ovat pappi, toimittaja, läheinen avustaja ja edesmenneen miehen veli. Itse murhahetki välähtelee nopeina, kipeinä muistoina. Vastapainoa surun eri vaiheille tuovat vuoteen 1962 sijoittuvat kohtaukset, joissa presidentin vaimo esittelee Valkoista taloa televisiolähetyksessä.

 

Venetsiassa ensi-iltansa saanut Jackie miellytti kriitikoita ja filmi kilpaili Kultaisesta leijonasta. Pääpokaali jäi saamatta, mutta onnistunut käsikirjoitus palkittiin. Muihin elokuvan saamiin tunnustuksiin lukeutuvat muun muassa Bafta-pysti ja Oscar-ehdokkuus puvustuksesta; sellaista sieti odottaa, sillä rouva Kennedy muistetaan muotitietoisuudestaan. Aikalaistunnelmaa on muutenkin luotu tyylikkäästi ja se on huomioitu monin tavoin kuvauksessakin. Tarkkuudella rakennettu surudraama on kiinnostava henkilökuva, mutta jokin siinä jättää etäälle.

Pisteytys: 7/10

The Jungle Book - Viidakkokirja (2016)

Ohjannut Jon Favreau

Iso-Britannia, USA, Uusi-Seelanti, Ranska, Kanada & Intia 2016, 106 min.

Animaatio, Seikkailu

Pääosissa: Neel Sethi, Bill Murray, Ben Kingsley

Can you just hang on?

Disneyn Viidakkokirja (1967) on animaatioklassikko, jonka svengaava lupsakkuus vetoaa vuosikymmenestä toiseen. Tämä  uusintafilmatisointi on osa elokuvayhtiön valtavaa remake-projektia, jolta yksikään Disney-kaanonin klasikko ei vaikuta olevan turvassa. Uuden Viidakkokirjan juoni noudattelee Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan (1894) kertomusta, jossa eri eläimet saattelevat Mowgli-poikaa (Sethi) kohti ihmisasumusta. Tunnelma elokuvassa on synkkä, ainakin 1960-luvun versioon verrattuna. Viidakkoseikkailu on täynnä vauhtia ja hetkittäin piinaavaakin jännitystä, eikä huolettomia lauluhetkiä löydy kovin montaa.

Edelliskatselu jätti minut aika latteisiin tunnelmiin, joten siihen nähden elokuva tuntuikin nyt paljon paremmalta kuin muistin. Kenties olen vain sittemmin nähnyt riittävästi surkeita Disney-uusintoja: karmeita ovat varsinkin Leijonakuningas (2019), Aladdin (2019) ja kaiken kurjuuden huippuna ankea Mulan (2020). Varsinkin moniin muihin kömpelyyksiin verrattuna Viidakkokirja on lajissaan harvoja onnistuneita teoksia, jos nyt jonkun näistä Disney-uusinnoista siis haluaa katsoa. Seikkailussa on hyvä rytmi, mainioita eläinhahmoja ja villiä vilskettä näyttävissä maisemissa.

Onnistuneinta Viidakkokirjassa on sen realismiin pyrkivä animointi. Muutamissa hetkissä jylhä viidakko erikoisine asujineen näyttää todella komealta. Täysin aidon näköiset mutta leukojaan hölmösti louskuttavat eläimet sen sijaan eivät tee vaikutusta. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu Viidakkokirja menestyi taloudellisesti erinomaisesti ja se oli vuotensa viidenneksi tuottoisin filmi. Elokuvalle on kaavailtu jatko-osaa, josta ei kuitenkaan ole viime vuosina tihkunut tarkempia tietoja. Vaikka Viidakkokirja olikin menestys, toisen osan vetovoimaan en jaksa uskoa. Lipputuloja sekin silti varmasti tahkoaa, joten osan ilmestyminen mahtaa olla vain ajan kysymys.

Pisteytys: 6/10

Bridge of Spies - Vakoojien silta (2015)

Ohjannut Steven Spielberg

USA, Intia & Saksa 2015, 142 min. 

Draama, Historia, Trilleri

Pääosissa: Tom Hanks, Mark Rylance, Alan Alda

You should be careful.

Tositapahtumiin pohjautuva Vakoojien silta sijoittuu kylmän sodan epäluuloisiin vuosiin. Tarina alkaa vuodesta 1957, jolloin Rudolf Abel (Alda) pidätetään New Yorkissa neuvostovakoojana epäiltynä. Hän saa asianajajakseen työhönsä vakavasti suhtautuvan James B. Donovanin (Hanks), joka pelastaa Abelin kuolemantuomiolta. Monikaan ei suhtaudu Donovanin työhön suopeasti, mutta myöhemmin mielipiteet kääntyvät täysin. Abelin säästäminen nimittäin antaa Yhdysvalloille valttikortin, jonka avulla oman maan vakooja voidaan saada palautettua hengissä kotiin.

Coen-veljesten ja Matt Charmanin käsikirjoittama Vakoojien silta on keskinkertaista agenttiviihdettä. Tarina on hyvä, mutta eritoten loppua kohden elokuva väljähtyy melko kiusalliseksi siirapiksi. Kaiken kruunaa arjen sankarin rooleistaan tuttu Tom Hanks, joka ─ sinänsä pätevästi ─ esiintyy jälleen vaatimattomana oikeusvaltion malliesimerkkinä. Coenit olisivat saaneet ohjata filmin Steven Spielbergin sijaan, silloin elokuvassa olisi melko varmasti ollut kiinnostavaa särmää.

 

Tunnetun tekijätiimin luoma Vakoojien silta oli näyttävästi esillä Oscar-gaalassa, josta vain sivuroolia näyttelevä Mark Rylance lähti kotiin palkinto kourassaan. Lavasteet olisivat voineet olla toinen voittomahdollisuus, sillä aikakauden miljöö on tyylikkäästi luotu. Se ei kuitenkaan ole aivan niin loistava kuin toisessa 2010-luvulla ilmestyneessä kylmän sodan agenttitrillerissä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011). Harkitun estetiikan lisäksi elokuvia yhdistää sekin, ettei kummassakaan pääpaino ole kovassa toiminnassa ja rytinässä, vaikka muutama tarkkaan tähdätty luoti viuhahtaakin.

 

Pisteytys: 6/10

Maaliskuun elokuvat 2024

Oppenheimer
Ohjannut Christopher Nolan

USA & Iso-Britannia 2023, 180 min. 

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon

 

 

 

Oppenheimer on synkkä elokuva Manhattan-projektista, pommista ja sienipilven jälkeen laskeutuvasta kylmästä sodasta. Näkökulma on tiukasti Yhdysvalloissa, eikä Hiroshiman ja Nagasakin painolastiin sikäli liikoja pureuduta. Siinäpä olisi aihetta omaksi filmikseen. Oppenheimer kasvoi valtavaksi ilmiöksi yhdessä Barbien (2023) kanssa: Barbie tienasi kovemmat lipputulot, mutta Oppenheimer puolestaan nappasi seitsemän Oscar-voittoa (mm. paras elokuva). Hyvin hallittu draama on ehdottomasti Christopher Nolanin ohjausuran parhaimmistoa, mutta olisin ennemmin suonut parhaan filmin pystin The Zone of Interestille (2023).

 

Pisteytys: 8/10

 

Tillsammans 99
Ohjannut Lukas Moodysson

Ruotsi 2023, 115 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Gustaf Hammarsten, Shanti Roney, Lisa Lindgren

Sympaattinen kommuunielokuva Kimpassa (2000) on saanut jatko-osan, jossa vietetään suuria jälleennäkemisbileitä. Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut 24 vuotta ja moni asia on toisin. Tillsammans 99 on samalla sekä synkempi että hauskempi kuin edeltäjänsä, tavallaan samanlainen ja silti ihan erilainen elokuva. Kiva jatko-osa, jossa muutos näkyy taitavalla tavalla.

 

Pisteytys: 7/10

The Zone of Interest

Ohjannut Jonathan Glazer

USA, Iso-Britannia & Puola 2023, 105 min.

Historia, Draama

Pääosissa: Christian Friedel, Sandra Hüller

 

 

 

 

Rudolf Hössin (Friedel) ura ja perhe-elämä kukoistavat kilpaa rouva Hössin (Hüller) puutarhan kanssa, vaikka naapurissa pauhaavat Auschwitzin kauhut. Itsepetoksesta ja silmien ummistamisesta kertova tarina ei koske vain holokaustia, sillä pahuuteen turtuminen on aiheena viiltävän ajankohtainen. Katsojan huomiota herättelevät tehokeinot ja äänimaisema ovat erinomaisia. Elokuva palkittiin kolmella Oscarilla, mutta parhaan elokuvan pysti jäi saamatta. Sen elokuva olisi kyllä ansainnut.

Pisteytys: 9/10

 

Deep Blue Sea
Ohjannut Renny Harlin

USA & Meksiko 1999, 105 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Thomas Jane, Shaffron Burrow, Samuel L. Jackson

 

 

 

Renny Harlinin haiklassikko sijoittuu merenalaiseen tutkimuslaitokseen, jossa geenimuunnellut hait ovat muuttuneet superälykkäiksi. Eipä aikaakaan, kun pedot keksivät pakotien ja laitoksen henkilökunta on suunnattomassa vaarassa. Tarinan vakavamielisyys huvittaa. Eihän tämä mikään Tappajahai (1975) ole, mutta lajissaan silti viihdyttävä. Raajoja irtoaa ja veri pisaroi veteen!

Pisteytys: 6/10

The Secret Garden - Salainen puutarha

Ohjannut Agnieszka Holland

USA 1993, 101 min.

Draama, Fantasia

Pääosissa: Kate Maberly, Maggie Smith, Heydon Prowse

 

 

 

 

Samannimiseen klassikkokirjaan (1911) perustuva elokuva herättää kuolleen puutarhan eloon ja viettelee kesäiseen kukkaloistoon. Tarinan päähenkilöinä ovat laiminlyödyt lapsukaiset, jotka saavat puutarhasta ja toisistaan voimaa kukoistaa. Agnieszka Hollandin filmissä on mystinen tunnelma musiikkeja myöten, vaikka Salaisen puutarhan taika ei aivan vienytkään minua mennessään.

 

Pisteytys: 6/10

 

Un chant d'amour - Song of Love
Ohjannut Jean Genet

Ranska 1950, 26 min.

Lyhytelokuva, Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka

Pääosissa: André Reybaz, Lucien Sénémaud, Jean Genet, Bravo

 

 

 

Yksinäisessä vankisellissä koetaan himoa ja kaipuuta. Kuinka rakastaa toista kun kukaan ei näe; entä jos joku näkee? Vanginvartija (Reybaz) kadehtii kahden vangin rakkautta, joka kukoistaa välissä olevassa muurista huolimatta. Lyhytelokuvan avoin homoromantiikka johti aikanaan rajuun sensurointiin, eikä tarinan herkkyyttä vielä 1950-luvulla haluttu ymmärtää. Sittemmin varhainen queer-filmi on onneksi saanut osakseen kehuja ja arvostusta.

 

Pisteytys: 8/10

Lady Macbeth (2016)

Ohjannut William Oldroyd

Iso-Britannia 2016, 89 min.

Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Florence Pugh, Cosmo Jarvis, Naomi Ackie

 

Do you adore me?

Katherine Lester (Pugh) on joutunut rakkaudettoman avioliiton ja pitkäveteisen rouvaelämän vangiksi. Northumberlandin nummilla tuuli ulvoo, päivät toistavat toisiaan, eikä Katherinen ankea arki tarjoa kuin kiellettyjä lihallisia iloja. Osaansa tyytymätön nainen aloittaa kiihkeän romanssin talouden Sebastian-rengin (Jarvis) kanssa ja päättää raivata tieltään kaikki rakkauden esteet.

Lady Macbeth on rauhallinen, hiljainen ja vähäeleinen draama, jossa kuitenkin tapahtuu paljon kuohuttavia tekoja. Lestereiden taloudessa nöyryytykset ovat arkipäivää, eikä kukaan pääse pakoon osaansa julmuuksien kierteessä. Nikolai Leskovin novelliin (1865) pohjautuva elokuva on lopulta tragedia lähes kaikille sen osapuolille, kuten Shakespeareen viittaava nimikin ennustaa. Tarina tosin jää lopulta aika heppoisen tuntuiseksi, vaikka pitkien otosten elokuva näyttääkin tyylikkäältä.

Synkkäsävyinen britti-pukudraama ei teoksena ole kovin ikimuistoinen, mutta sai ilmestyessään pääosin positiivisia arvosteluja. Merkittävin filmi on ollut pääosassa näyttelevän Florence Pughin kannalta, jonka roolityö on varsin hyvä. Lady Macbeth avasi varsin tuntemattomalle näyttelijälle useita ovia, ja lopulta kunnollinen läpimurto iski muutaman vuoden päästä: Pikku naisia (2019) ja Midsommar (2019) varmistivat näyttelijän nousun kaikkien tuntemaksi tähdeksi.

 

Pisteytys: 6/10

Ah-ga-ssi - The Handmaiden (2016)

Ohjannut Park Chan-wook

Etelä-Korea 2016, 145 min.

Draama, Romantiikka, Trilleri

Pääosissa: Kim Tae-ri, Kim Min-hee, Ha Jung-woo

Where I come from, it's illegal to be naive.

Menestyvä huijari kreivi Fujiwara (Jung-woo) mielii avioliittoon rikkaan perijättären lady Hidekon (Min-hee) kanssa. Jotta naima-aikeet onnistuisivat, Fujiwara usuttaa taitavan rosvokollegansa Sook-heen (Tae-ri) ladyn palvelijaksi, kuiskuttelemaan vihjeitä kreivin ihanuudesta. The Handmaidenin juoni osoittautuu kuitenkin monen mutkan verran polveilevammaksi. Kuka lopulta huijaa ja ketä?

The Handmaidenin salaperäinen tarina on herkullista seurattavaa, eikä täydellistä juonikuvausta kannata onkia tietoonsa ennakkoon. Tarinassa vastaan tuleva sateenkaareva romanssi ilahduttaa, vaikka parissa pienessä hetkessä mielessä häilähtää sama mieskatse-vaivaannus kuin Adelen elämän (2013) kohdalla. Kuitenkin se jää häivähdykseksi, sillä tarina kyllä antaa naisten puhua. Jatkuvalla eroottisella jännitteellä on sitä paitsi tärkeä osansa suuressa huijauksessa, haavekuvissa ja illuusioissa. Välillä se kääntyy jopa pikimustaksi huumoriksi.

Kriitikoiden ylistämä The Handmaiden on loistavasti käsikirjoitettu, mutta siinä riittää paljon muutakin kehuttavaa. Näyttelijät ovat hyvässä terässä, kameratyöskentely on upeaa ja ylipäätään 1930-luvun miljöökuvaus on ihastuttavan tyylikästä. Elokuva pääsi kisaamaan Kultaisesta palmusta, mutta merkittävä tunnustus jäi saamatta. Edellisen kerran Park Chan-wook kärkkyi Cannes-voittoa Oldboyn (2003) myötä, silloin käteen kuitenkin jäi Grand Prix. Jo pelkät ehdokkuudetkin ovat silti meriitti. The Handmaidenin jälkeen uutta elokuvaa on saatu odotella hartaasti. Lopulta ilmestyi Decision to Leave (2022), sekin omaleimainen trilleri, jolta Kultainen palmu jäi saamatta!

Pisteytys: 8/10

Straight Outta Compton (2015)

Ohjannut F. Gary Gray

USA 2015, 147 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: O'Shea Jackson, Corey Hawkins, Jason Mitchell

 

Fuck tha police!

 

Kalifornian lämmössä, Comptonin katujengien keskellä jytisee hip hop. Paikalliset nuoret kollit perustavat 1980-luvun lopulla rap-yhtye N.W.A:n, joka kohoaa maanlaajuiseen suosioon. N.W.A meuhkaa katujengeistä, poliisiväkivallasta ja soittaa suutaan sanoja säästelemättä. Menestyksestä huolimatta rääväsuille löytyy vastustajia, eivätkä varsinkaan kytät katso touhua mielissään. Lopulta yhtye hajoaa keskinäisiin erimielisyyksiin ja sen jäsenet jatkavat sooloillen omilla tahoillaan.

 

N.W.A jätti merkittävän perinnön populaarimusiikin kehittymiselle. Ryhmästä ponnistivat esimerkiksi Ice Cube ja Dr. Dre, joiden nimet voivat hyvinkin olla tuttuja, vaikka hip hop -kulttuuria ei juuri tuntisikaan. Sikäli gangstarapin pioneerien tarina on kertomisen arvoinen, mutta harmillisesti toteutus ei onnistu. Straight Outta Compton on parhaimmillaan alkupuolellaan, jolloin ystävykset lyövät läpi ja nousevat huipulle. Lopussa hyvä rytmi unohtuu ja tarina polkee paikallaan, kun räppärit vain nokittelevat keskenään. Elokuvassa on tunnin verran liikaa kestoa ja aivan liikaa biografia-kliseitä. Ehkä tietty jäykkyys johtuu siitäkin, että tuottajanpallilla istui N.W.A:n entisiä jäseniä.

 

Vaikka elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen hienoinen tylsyys, on siinä toki kehuttavaakin. Verrattain tuntemattomat näyttelijät vetävät tunteella, ja rytmikkäästi sykkivät musiikkikohtaukset ovat hyviä. Niitä voisi olla reilumminkin muun lätinän tilalla. Straight Outta Compton vastaanotti hieman ristiriitaisia arvioita, mutta katsojia sille kyllä riitti. Tarinan vetovoiman ymmärrän, mutta en pysty käsittämään, millä ansioilla elokuva sai Oscar-ehdokkuuden epätasaisesta käsikirjoituksestaan. Jos elokuvan aihio kiinnostaa, ennemmin suosittelen katsottavaksi vaikkapa hood-klassikkoa Boyz n the Hood (1991) ─ sielläkin heiluu Ice Cube, mutta tuottajapestin sijaan näyttelijänä.

Pisteytys: 5/10

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjannut George Miller

Australia 2015, 120 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult

 

Oh, what a day... what a lovely day!

George Millerin post-apokalyptinen Mad Max -saaga on moottorien murinaa, loputonta aavikkoa ja lyömätöntä viihdettä. Tarina alkoi Mad Maxilla (1979), jatkui dystopiaa taitavasti syventävällä Mad Max 2: asfalttisoturilla (1981) ja lopulta trilogia pääteltiin viihteellisellä Mad Max Beyond Thunderdomella (1985). Dyynit ja hiekkavirrat velloivat kolme vuosikymmentä, ennen kuin sarja sai uuden vaihteen: päätähdeksi nousi Mel Gibsonin sijaan Tom Hardy, jonka tulkitsema Max Rockatansky on uudenlaisten haasteiden edessä innokkaan sotapoika Nuxin (Hoult) veripussina.

Mad Max: Fury Road tarjoaa riemastuttavaa hiekkapölyä vinksahtaneessa maailmassa sekä takaa-ajon ja toiminnan päihdyttävää huumaa. Tarina on yhtä suurta kaasuttelua aavikolla, mutta on siinä sisältöäkin: johtajansa pettävä Furiosa (Theron) salakuljettaa lähes orjina pidettyjä naisia entiselle kotiseudulleen, ja autonnokassa vankina retkottava Max päätyy pakenevan rekan reitille. Muuta ei tarvita, vain ripaus kostonjanoa riittää! Vauhdikkaaksi leikattu kokonaisuus paljastaa silti pieniä väläyksiä tarinasta, joka on vielä kasvamassa. Sarjan seuraava osa, tällä kertaa Furiosa-prequel, on saamassa ensi-iltansa keväällä 2024 ja toinenkin filmi on paraikaa työn alla.

Jatko-osia on osannut odottaa, sillä Fury Road oli erinomainen menestys. Koviin lipputuloihin noussut elokuva ei aivan hätyytellyt vuotensa kovimpia hittejä (esim. megaluokan Star Wars: The Force Awakens, 2015), mutta kehuja sille kyllä riitti. Fury Road arvioitiin jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista, eikä arvio nyt aivan vinksallaan ole, sillä niin moni iso asia ja pieni yksityiskohta filmissä kuitenkin on kohdallaan. Kymmenestä Oscar-ehdokkuudesta Fury Road nappasi kuusi, puvustuksesta maskeerauksiin ja leikkauksesta ääniefekteihin. Seuraavaksi jännitetään, nähdäänkö vastaava Mad Max -ilmiö taas tulevissa Oscareissa.

Pisteytys: 8/10

Star Wars: The Force Awakens (2015)

Ohjannut J. J. Abrams

USA 2015, 138 min.

Toiminta, Scifi, Seikkailu

Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Harrison Ford, Adam Driver

These are your first steps.

Alkuperäinen avaruusooppera Star Wars (1977) on hiljalleen kasvanut kokonaiseksi universumiksi. Ensimmäisen trilogian Imperiumin vastaisku (1980) ja Jedin paluu (1983) ovat vielä legendoja lajissaan, mutta 1990─2000-lukujen taitteessa syntyneet episodit I─III saivat nihkemmän vastaanoton vaikka rahaa takoivatkin. Star Wars: The Force Awakens aloittaa kolmannen trilogian, jonka tapahtumat sijoittuvat jokusia vuosikymmeniä Jedin paluun jälkeiseen aikaan. Uusi pahuus uhkaa galaksia ja kapinallisille riittää jälleen töitä.

 

The Force Awakens noudattelee tarinaltaan ensimmäisen elokuvan kaavaa, mutta kuitenkin riittävän omaäänisesti. Vanhat hahmot ovat odotetuissa sivurooleissa, mutta pääasiassa seikkailua vetävät uudet tuttavat kuten romunkerääjä Rey ja entinen stormtrooper-sotilas Finn (Bovega). Alkuperäiselokuvissa hyvän ja pahan asetelma on jopa herttaisen mustavalkoinen, mutta nyt tasapainoon tulee säröjä. Vanhaan nojautuminen on ainakin vielä trilogian avausosassa hyvä idea ja easter egg -bongailussa on oma hupinsa, vaikka välillä knoppailu korostuu liikaakin.

Suurella jännityksellä vastaanotettu The Force Awakens lunasti sille asetetut massiiviset odotukset. Elokuva oli paitsi ilmestymisvuotensa tuottoisin elokuva, se miellytti valtaosin kriitikoitakin. Sittemmin trilogia on jatkunut elokuvilla The Last Jedi (2017) ja The Rise of Skywalker (2019). Galaksin tarinaa ovat täydentäneet Rogue One (2016) sekä Solo: A Star Wars Story (2018), ja iso liuta uusia tarinoita on paraikaa työn alla. Jaksaako kaikkia katsoakaan, meneekö määrä laadun ohi? Viihdyttävä ja visuaalisesti näyttävä kolmostrilogia kestää sentään pari katselukertaa, vaikka näin toisella katselukierroksella huomaan tenhon jo aavistuksen verran hiipuneen. Ensimmäinen katselu puree Tähtien sota -nostalgiaan, toinen vielä kelpaa popcorn-viihteeksi.

Pisteytys: 7/10

Spotlight (2015)

Ohjannut Tom McCarthy

USA 2015, 129 min.

Draama, Biografia

Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, John Slattery

We've got two stories here.

Vuonna 2001 päivittäislehti The Boston Globen toimituksessa päästään kiinnostavan jutun jäljille. Tutkivan journalismin Spotlight-tiimi ryhtyy selvittämään katolisen kirkon salaamia lasten hyväksikäyttötapauksia. Parilta ikävältä yksittäistapaukselta vaikuttava juttu paisuukin laajamittaiseksi valheiden ja vallan verkoksi, jonka tuominen julkisuuteen vaatii sinnikästä työtä ja kovaa kanttia.

Tositapahtumiin perustuva draamaelokuva seuraa rauhallisesti toimittajien arkipäivää. Hiljalleen tahti muuttuu intensiivisemmäksi, miltei jännittäväksi. Periksiantamaton puurtaminen on arvokasta ja Spotlightin toimittajat todella ansaitsivat Pulitzerinsa. Tällaista pitkän linjan hidasta journalismia todella tarvitaan, edelleen. Samaan aikaan hieman huvittaa: amerikkalainen raatamisen työkulttuuri on kyllä tyyten järjetöntä, mutta sitäkin elokuva onnistuu kuvaamaan aika osuvasti.

Arvostelu- ja yleisömenestykseksi kohonnut Spotlight oli ansaitusti esillä monissa elokuvagaaloissa ja kriitikoiden best of -listoilla. Menestyksensä kruununa filmi nappasi parhaan elokuvan Oscarin sekä käsikirjoitus-pystin. Käsikirjoitus on arkisuudessaan onnistunut, vaikka kenties jännitystä hieman väritetäänkin. Tarina ei silti muutu epäuskottavaksi: jotakuinkin näin tapahtumien voi kuvitella todellisuudessa menneenkin. Hieno kunnianosoitus ammattitaitoiselle toimittajakunnalle!

Pisteytys: 8/10

La maman et la putain - Äiti ja huora (1973)

Ohjannut Jean Eustache

Ranska 1973, 210 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Bernadette Lafont, Françoise Lebrun

 

I'm often in love.

Alexandre (Léaud) viettää päivänsä Pariisin kuppiloissa viskiä siemaillen tai kotona levyjään kuunnellen. Mutta olisiko miehen aika vakiintua? Alexander kosii ex-tyttöystäväänsä, ja rukkaset saatuaan hän ajautuu suhteeseen vapaamielisen Veronikan (Lebrun) kanssa. Rakkaussuhteisiin oman mausteensa antaa Alexandren asuinkumppani Marie (Lafont), rakastettu ja vastuuntuntoinen äitihahmo, jolle Alexandren vetelehtiminen alkaisi jo riittää.

Vuoden 1968 kuohunnan jälkeiseen aikaan sijoittuva Äiti ja huora tutkii oivaltavasti aikansa henkeä. Alexandren elämän täyttää haikailu ja päämäärättömys: tunnelma huokuu pitkän rönsyävistä mitättömistä puheista ja loputtomasta vaeltelusta. Kolmen ja puolen tunnin mittainen päätön jaarittelu ja vetelehtiminen kuulostavat tylsältä, mutta ei! Elokuva antaa hahmoilleen armollisesti aikaa olla etenemättä juuri minnekään, tekemättä mitään järkevää. Tarina antaa silti paljon.

Äiti ja huora (engl. The Mother and the Whore) on aikansa lapsi siinäkin mielessä, että elokuvan kolmiodraama suodattuu välillä aika väkevän mieskatseen kautta. Toisaalta naishahmot ovat aikansa vapautta henkien vahvoja ja omaäänisiä, eikä Alexandre pyöritä showta yksin. Aikaansa terävästi kuvaava elokuva innoitti aikalaiskriitikoita ja filmi palkittiin Cannesin Grand Prixillä. Uuden aallon jälkeistä aikaa huokuva elokuva muistetaan edelleen Jean Eustachen (1938─1981) merkkiteoksena.

Pisteytys: 8/10

Distant Voices, Still Lives - Rakkaat muistot (1988)

Ohjannut Terence Davies

Iso-Britannia & Saksa 1988, 84 min.

Draama

Pääosissa: Angela Walsh, Lorraine Ashbourne, Pete Postlethwaite, Freda Dowie

 

That's all we need, you singing.

Rakkaat muistot seuraa työväenluokkaisen perheen vaiheita 1940─1950-lukujen Liverpoolissa. Kahteen osaan jakautuvan elokuvan alkupuolella tarina keskittyy väkivaltaiseen isään (Postlethwaite), joka kuitenkin menehtyy. Elokuvan toisessa osassa eletään aikaa isän kuoleman jälkeen. Yksi aikuisista lapsista jää kaipaamaan isää omiin häihinsä, mutta muut ovat onnellisempia uudesta perhemuodosta. Vaan elämä jatkuu, uusia perhejuhlia tulee ja maljoja kohotetaan yhä uudelleen.

Terence Daviesin (1945─2023) kiehtova draama on omalaatuinen yhdistelmä mennyttä ja nykyhetkeä. Aikajana sekoittuu muistoihin ja kertojat limittyvät toisiinsa. Kerronta on niukkaa ja rajattua, visuaalisestikin, sillä perheen kotia tarkastellaan aina samoista kulmista ja sieltä poistutaan vain lähipubiin ystäviä tapaamaan. Tarina pääsee silti ihmeellisen syvälle ajan virtaan kadonneisiin arkipäiviin. Vain reilun tunnin aikana perheyhteisö ehtii tulla kumman läheiseksi ja tutuksi.

Rakkaat muistot on saanut ansaittua mainetta kotimaansa ja yhden ajanjakson kuvaajana, vaikka elokuva ei olekaan mikään suuren valtavirran hittifilmi. Daviesin omaääninen esikoiselokuva on edelleen ohjaajan arvostetuimpia töitä. Yllättävä ja virkistävä kerrontamuoto kutsuu lempeästi mukaansa muistelun ja pitkiä perinteitä noudattavien yhteislaulujen taikapiiriin. Aika entinen ei palaa ja elokuvassakin kaikki on peruuttamattomasti muuttumassa. Beatlemania ja uusi villi vuosikymmen odottaa aivan nurkan takana.

Pisteytys: 9/10

Helmikuun elokuvat 2024

Godzilla vs. Kong

Ohjannut Adam Wingard

USA 2021, 113 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Rebecca Hall, Millie Bobby Brown

Godzillan (2014), Kong: Pääkallosaaren (2017) ja Godzilla: King of the Monstersin (2019) jälkeen kahden kaiju-hirviön on aika kohdata. Sarjan edellisosa oli niin umpisurkea, etten ajatellut palata monsteriversumin äärelle ─ mutta tässä sitä ollaan. Sinänsä kannatti, koska Godzilla vs. Kong on yllättävän menevää b-luokan viihdettä. Eritoten maanalainen maailma on lähes riemastuttavan pöhkö. Vielä kun huumori olisi parempaa ja tarina tiiviimpi, elokuva voisi olla miltei hyvä.

Pisteytys: 5/10

The World's End

Ohjannut Edgar Wright

Iso-Britannia 2013, 109 min.

Komedia, Scifi, Toiminta

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Martin Freeman

Keski-ikäiset kaverukset lähtevät teinivuosiensa pubikierrokselle, mutta siitäpä seuraa absurdi apokalypsi. Keskinkertaisen hauska ja aavistuksen samaistuttava kohellus päättää Edgar Wrightin ns. Cornetto-trilogian, jonka aiemmat osat ovat kauhukomedia Shaun of the Dead (2004) sekä kyttäkohellus Hot Fuzz (2007). Tämä pubiryömintä ei ole sarjan paras osa, mutta sopii viihteeksi vaikkapa parin tuopin sivussa nautittuna.

Pisteytys: 6/10

 

Mibu gishi den - When the Last Sword Is Drawn
Ohjannut Yôjirô Takita

Japani 2002, 142 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Kiichi Nakai, Kôichi Satô, Yui Natsukawa

 

 

 

 

Eletään 1800-luvun jälkipuolta ja samuraiden aika lähestyy loppuaan. Takaumien kautta kerrottu kahden soturin tarina on sinänsä ihan pätevästi tehty, vaikkei lopulta tunnu ikimuistoiselta. Mutta kylläpä tarinan tunnelataus kasvaakin loppua kohden hienosti! Pidetty elokuva on yksi Yôjirô Takitan (s. 1955) tunnetuimpia teoksia, joskin uran nimekkäin filmi on Oscar-palkittu Lähtöjä (2008).

Pisteytys: 6/10

 

Mad Max Beyond Thunderdome
Ohjannut George Miller & George Ogilvie

Australia 1985, 107 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Bruce Spence

 

 

 

 

Apokalypsin jälkeinen Australia on täynnä hiekkaa ja rellestäviä selviytyjiä. Riemastuttavan elokuvasarjan (Mad Max, 1979 & Mad Max 2: Asfalttisoturi, 1981) kolmannessa osassa otetaan tukevan viihteellinen linja. Elokuva ei ole likimainkaan niin päräyttävä kuin aiemmat osat, mutta uppoaa kyllä hauskana aavikkohupina. Lopputekstien aikana kuultava Tina Turnerin hittibiisi We Don't Need Another Hero innoittaa kasarihurmiolliseen yhteislauluun.

Pisteytys: 6/10

 

The Day of the Jackal - Shakaali
Ohjannut Fred Zinnemann

Iso-Britannia & Ranska 1973, 143 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Edward Fox, Terence Alexander, Michael Auclair

 

 

 

 

Nautinnollisen jännittävä takaa-ajotarina sijoittuu 1960-luvun alun Pariisiin. Terroristijärjestö palkkaa salamurhaajan (Fox), jonka on määrä tappaa presidentti Charles de Gaulle. Ranskan tiedustelupalvelu saa tapauksesta vihiä, mutta salaperäinen shakaali on aina askeleen edellä. Oivan jännäritarinan lisäksi elokuva tarjoaa silmiähivelevän kaupunkiloman entisajan Eurooppaan.

Pisteytys: 8/10

 

Imitation of Life - Suurinta elämässä
Ohjannut Douglas Sirk

USA 1959, 125 min.

Draama

Pääosissa: Lana Turner, Juanita Moore, Susan Kohner, Sandra Dee, John Gavin

 

 

Douglas Sirk on melodraaman mestari! Kahden äiti-tytär -parin elämää seuraava draama kuljettaa taitavasti ja tasapuolisesti jopa neljää rinnakkaista tarinaa. Vuodet vierivät, tyttäret varttuvat ja vaikeudet seuraavat toisiaan. Teemaksi kohoaa yhtäältä rasismi, toisaalta naisen ja eritoten äitien itsenäisyys. Juanita Moore ja Susan Kohner nappasivat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet.

Pisteytys: 8/10

Son of Saul (2015)

Ohjannut László Nemes

Unkari 2015, 107 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Géza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn

 

You failed the living for the dead.

Auschwitzin kaasukammioissa sonderkommandona työskentelevä vanki Saul (Röhrig) on menettänyt poikansa. Kuolemanleirillä tapetut hävitetään jätteen lailla, mutta Saul on onnistunut piilottamaan poikansa ruumiin juutalaisia hautajaismenoja varten. Enää olisi löydettävä avuksi rabbi, vaan tehtävä on vaikea. Saulin toverit suunnittelevat pakoa, mutta murtuneen miehen mielenkiinto kohdistuu vain pojan kunnialliseen hautaamiseen, eikä voimavaroja riitä eläville saati elämiseen.

Son of Saul on hyytävä elokuva, jota en olisi halunnut katsoa toiste. Uudelleenkatselu oli aivan yhtä vaikuttava kuin ensimmäinenkin kerta, mutta Auschwitzin ahdinkoa tekee mieli väistellä. Ehkäpä juuri siksi elokuva on hyvä katsoa useamman kerran, tätä kun ei saisi unohtaa. Son of Saul ei mässäile aiheellaan eikä tee holokaustista viihdettä. Moni kauheus sumenee taustalle tai jää jonnekin kameran tavoittamattomiin, kuuluu ehkä etäisinä huutoina tai laukauksina. Puistattaa ajatellakin. Kamera seuraa herkeämättömästi päähenkilöä, joka hoitaa tehtäviään haudanvakavin kasvoin.

Lähestymistapansa ansiosta Son of Saul tuo herkästi mieleen Claude Lanzmannin mammuttimaisen dokumenttiklassikon Shoah (1985). Molempien elokuvien äärelle kannattaa pysähtyä, vaikka tekisi pahaa. Son of Saul miellytti myös Lanzmannia, joka on toisinaan kritisoinut liian viihteelliseksi kehkeytyneitä holokaustifilmejä. Tämän elokuvan kohdalla sitä vaaraa ei ole! Kriitikoiden ylistämä draama menestyi ylipäätään hienosti, ja se palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla sekä Cannesin Grand Prixillä.

Pisteytys: 8/10

The Revenant (2015)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

USA, Hongkong & Taiwan 2015, 156 min.

Toiminta, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson

Keep breathing.

Joukko turkismetsästäjiä vaeltaa pohjoisessa Suurilla tasangoilla, Arikara-heimon entisillä mailla. Yhteenotot alkuperäisväestön kanssa repivät joukkoa hajalle ja viimeisen niitin ryhmän yhtenäisyyteen lyö harmaakarhun hyökkäys. Pedon raatelemaksi jäänyt opas Hugh Glass (DiCaprio) jätetään lopulta yksin kuolemaan, mutta kyllä miehessä vielä kiivas kosto pihisee!
 

The Revenant on osin tosipohjainen tarina koleista perämetsistä. Tarina on parhaimmillaan jännittävä ja näyttävä, sillä se osoittaa luonnon ja ihmisen armottomimmillaan. Alkuperäisasukkaiden kulttuuria ja kohtaamisia valloittajien kanssa kuvataan uskottavasti. Hetkittäin kerronnan rytmi silti heikkenee ja idea hämärtyy: tästä on syyttäminen Glassin kokemia houreita ja unijaksoja. Tavallaan niilläkin on paikkansa miehen tarinan taustoittajana ja osana selviytymiskokemusta, mutta vähempikin haahuilu olisi riittänyt. Napakampana elokuvan imu vetäisi vielä paremmin.

 

Kovia lipputuloja kerännyt The Revenant nappasi huimat 12 Oscar-ehdokkuutta, joista tuli kolme merkittävää voittoa: ohjauksen ja kuvauksen lisäksi pystin sai odotetusti Leonardo DiCaprio. Näyttelijä oli ollut tätä ennen ehdolla jo neljästä eri roolista ja faneja riivasi epätoivo. Ehkäpä saatu pysti oli osin korvausta aiemmista menetyksistä, sillä juuri tätä murisevaa ähinäroolia ei välttämättä voi pitää DiCaprion ikimuistoisimpana, vaikka suoritus onkin taitavan raivoisa.

 
Pisteytys: 7/10

The Big Short (2015)

Ohjannut Adam McKay

USA 2015, 130 min.

Draama, Komedia, Biografia

Pääosissa: Steve Carell, Christian Bale, Ryan Gosling

 

Short everything that man has touched.

 

Uuden vuosituhannen alussa pankkien holveissa muhii maailmanluokan katastrofi. Romahduksen ennakkovaroitukset jäävät useimmilta huomaamatta, mutta muutama nokkela rahanhaistaja onnistuu hyötymään tilanteesta ja käärimään ennennäkemättömät voitot. Eräillä sentään moraali kolkuttaa, sillä omien voittojen kääntöpuolella irvistää toisten tappio. Lopulta koittaa vuosi 2007 ja suuri finanssikriisi jättää monen tavallisen kansalaisen työttömäksi, kodittomaksi ja rahattomaksi.

Lähihistorian synkkään rahoituskriisiin sukeltava The Big Short pyrkii tekemään talousjargonista mahdollisimman vetävää draamaa. Tarina on kyllä kiinnostava, mutta toteutus on syystäkin saanut osakseen moitteita. Elokuva on leikattu levottomasti, kamera tutisee holtittomasti ja välillä rahoitusalan kieltä selitetään rautalangasta niin, että katsoja epäilee jo elokuvantekijöiden uskoa omaan aiheeseensa. Kyllä tästä olisi tullut hyvä tarina ilman ylimääräistä sekoiluakin!

Moitteista huolimatta The Big Short on kohtalaisen vetävä kertomus, ennen muuta tosipohjaisen aiheensa vuoksi. Ahneuden, välinpitämättömyyden ja suoranaisen korruption määrä pöyristyttää, varsinkin, kun jälkiseuraamukset jo tiedetään. Elokuva perustuu Michael Shortin samannimiseen kirjaan (2010), ja käsikirjoitus palkittiin muun muassa Oscarilla ja Baftalla. Ohjaaja Adam McKayn (s. 1968) seuraavat elokuvat Vice (2018) ja Don't Look Up (2021) ovat myös keränneet Oscar-ehdokkuuksia. Seuraavia, vielä työn alla olevia teoksia voinee odotella hienoisella mielenkiinnolla.

Pisteytys: 6/10

Do the Right Thing - kuuma päivä (1989)

Ohjannut Spike Lee

USA 1989, 120 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Danny Aiello, Spike Lee, Ossie Davis

 

Ya need to cool that shit out!

Brooklynin lähiössä kuohahtaa kiukku kesän kuumimpana päivänä. Kipinä syttyy pienestä riidasta: eräs höyryäjä vaatii paikallisen pizzerian seinälle kuvia muistakin kuin amerikanitalialaisista. Pizzalähettinä työskentelevä Mookie (Lee) ajautuu kahden tulen väliin ja pohtii, kuinka toimia oikein. Do the Right Thing kiehuu ja polttaa! Yksinkertainen tarina kasvaa taidokkaan rehelliseksi kuvaksi Yhdysvalloissa vellovista rotuennakkoluuloista ja niiden monimutkaisuudesta.
 

Spike Leen energinen draamakomedia on tyyliltään vauhdikas, räiskähtelevä, hauska ja yllättävä. Räväkkää tunnelmaa luovat erikoiset leikkaukset, vaihteleva kuvaustyyli ja hip hop -kulttuuri, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. Alun humoristinen meno tosin kääntyy äkkiarvaamatta haudanvakavaksi. Vaikka ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, mikään ei oikeuta esimerkiksi lopun poliisiväkivaltaa. Aihe ei valitettavasti ole menettänyt ajankohtaisuuttaan ja tekee kipeää huomata, ettei mikään muutu.

Do the Right Thing ampaisi vauhdikkaasti monien elokuvakriitikoiden suosikkilistoille, mutta soraääniäkin kuultiin. Aikanaan elokuva pelättiin jopa aiheuttavan mellakoita, vaikka yllytystä tarinasta on vaikea löytää. Tähän vaikuttavat eritoten sympaattiset, moniulotteiset hahmot, jotka eivät lähtökohtaisesti ole sodanlietsojia. Ehkäpä mellakkauhan vuoksi moni tärkeä palkinto jäi elokuvalta saamatta, vaikka se oli ehdolla muun muassa Oscareissa ja Cannesissa. Jälkimaine on kuitenkin kantanut ilman palkintojakin: Do the Right Thing on yhä Spike Leen uran väkevimpiä kärkiteoksia.

Pisteytys 8/10

Festen - Juhlat (1998)

Ohjannut Thomas Vinterberg

Tanska & Ruotsi 1998, 105 min.

Draama

Pääosissa: Ulrich Thomsen, Henning Moritzen, Thomas Bo Larsen

 

Here's to the man who killed my sister...

 

Perheen patriarkka Helge (Moritzen) viettää 60-vuotisjuhlaansa. Helgen omistama hotelli täyttyy perheenjäsenistä ja ystävistä, laseihin kaadetaan kuplivaa ja puheet voivat alkaa. Esikoispoika Christian (Thomsen) pitää isälleen puheen, jossa hän paljastaa isänsä hyväksikäyttäneen lapsiaan. Kuinka juhlat jatkuvat ja kenen hyväksi puheidenpito lopulta kääntyy?

 

Joukko tanskalaisohjaajia kehitti 1990-luvun puolimaissa minimalistisen elokuvasuuntauksen, joka sai nimekseen Dogma 95. Juhlat (engl. The Celebration) on suuntauksen tunnetuimpia teoksia ja varsin tyylipuhdas esimerkki sen opinkappaleiden noudatuksesta. Suuntaukseen kuuluu esimerkiksi käsivarakuvaus ja reaaliaikaisuus. Dogmaelokuvia ei erikseen lavasteta eikä niihin ei tehdä sävellyksiä ─ kaikessa kuultaa pyrkimys aitouteen ja Hollywoodin hylkäämiseen. Suuntaus on sittemmin hiipunut, mutta sen kaikuja näkyy eritoten Lars von Trierin tuotannossa ja Thomas Vinterbergin (s. 1969) menestyselokuvassa Jahti (2012).

 

Juhlat on kiinnostava elokuva juuri tyylikeinojensa vuoksi. Elokuvan tarina antaa odottaa konfliktia, mutta kuten kunnon dogmaelokuvassa kuuluukin, juoni ei noudata genrekaavoja. Kotivideomainen tunnelma korostaa aitoutta. Oikeassa elämässäkään ei voi aina täysin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu! Omaperäinen Juhlat menestyi oivasti ja palkittiin muun muassa Cannesissa tuomariston palkinnolla. Suosion jälkeen Vinterbergin ura jatkui hieman epätasaisena, mutta viimeistään Jahdin suuren suosion myötä nousukiito on jatkunut. Viimeisin menestysteos on ollut Yhdet vielä (2020). Dogma-teesejä tuoreimmat teokset eivät enää noudata, mutta pieniä piirteitä niissä vielä väreilee.

Pisteytys: 8/10

Leviafan - Leviathan (2014)

Ohjannut Andrei Zvjagintsev

Venäjä 2014, 140 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Aleksei Serebrjakov, Elena Lyadova, Vladimir Vdovichenkov

 

I'm staying here.

 

Automekaanikko Kolja (Serebrjakov) elää esi-isiensä mailla eräässä pikkukaupungissa Jäämeren rannalla. Arki teinipojan ja uuden vaimon kanssa rullaa tavallisilla urillaan, mutta kaupunginhallinnon korruptio on omiaan pilaamaan pienen ihmisen arjen. Kaupungin pormestari vaatii Koljan kaunista rantatonttia itselleen ja aikoo ottaa haluamansa joko hyvällä tai pahalla.

Äiti-Venäjän kalutun luurangon paljastava Leviathan kritisoi Kremliä ja Putinin hallintoa. Kuinka puhutteleva elokuva edelleen onkaan! Rauhallisesti etenevä elokuva nostaa sykettä hiljalleen ja antaa aikaa ajatuksille. Vaikka Leviathan parjaa suuria rakenteita, demokratian puutetta ja korruptiota, myös aivan tavalliset ihmiset ovat tärkeitä. Koljan kurja kohtalo sapettaa, vaikka hahmo ei olekaan puhtoinen ja viaton enkeli. Käsikirjoitus on todella hieno! Kehua sopii kuvaustakin, joka taltioi kauniisti arkisen rosoiset huoneet ja komeat mutta kolkot pohjoiset maisemat.

 

Vaikka Leviathania tehtiin valtion tuella, ministeritasoinen vastaanotto oli paheksuva, jopa vihamielinen. Kotimaan kriitikot sen sijaan arvostivat Andrei Zvjagintsevin (s. 1964) rehellistä näkemystä. Lisää menestystä Leviathan sai ulkomailta: Oscareissa elokuva kisasi parhaan vieraskielisen filmin kategeoriassa ja Cannesista tuli käsikirjoituspalkinto. Zvjagintsevin seuraava elokuva ilmestyy toivottavasti lähivuosina. Kansainvälisenä tuotantona toteutettava filmi tulee käsittelemään venäläisen oligarkin edesottamuksia, joten kriittisiä sanoja lienee luvassa jälleen.

Pisteytys: 8/10

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

USA 2014, 119 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Emma Stone

Sixty's the new thirty, motherfucker!

Supersankarielokuvista tunnettu näyttelijä Riggan (Keaton) yrittää läpimurtoa Broadwaylla. Ei kuitenkaan ole helppoa siirtyä massaviihteestä syvälliseen taiteilijuuteen ja vähitellen lajien välinen ero sumenee. Suhteiden paikkailu aikuiseen tyttäreen (Stone), ongelmat näyttelijöiden kanssa ja julkisuuden paineet riipivät Rigganin hermoja. Pian supersankari-menneisyydestä kurotteleva Lintumies kuiskailee riutuneelle miehelle ohjeitaan...

Alejandro G. Iñárritun komediaelokuva kommentoi satiirisesti julkisuutta ja "oikeaa" taidetta. Elokuvan tyyli on omintakeinen, sillä se on kuvattu pitkälti "yhden oton" taktiikalla, mukana välähtelee muutamia hauskoja fantasiaelementtejä ja soundtrackin vinksahtanut rummuttelu lisää kummaa tunnelmaa. Nokkela yksityskohta on sekin, että pääroolia näyttelevä Michael Keaton muistetaan parhaiten Tim Burtonin Batmanista (1989). Riemukas kokonaisuus!

 

Birdmanista tuli tuottoisa nappiosuma, joka lenteli takuuvarmasti voitosta voittoon. Oscareita napsahti neljä, mukaan lukien voitto parhaan elokuvan kategoriassa. Oivan käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kehua sopii näyttelijöitä, joista mieleen jäävät varsinkin Michael Keaton ja Emma Stone. Menestyselokuvan jälkeen Iñárritu palasi akatemiakisojen parrasvaloihin nopeasti The Revenantin (2015) synkkien tunnelmien myötä. Sen jälkeen uusia teoksia on saatu odotella hartaasti. Hieman Birdmanin komediallis-fantasiamaista tyyliä muistuttava Bardo (2022) ei kuitenkaan ole yltänyt aivan edellisten menestysteosten rinnalle.

Pisteytys: 8/10

Tammikuun elokuvat 2024

20 Days in Mariupol
Ohjannut  Mstyslav Chernov

Ukraina 2023, 95 min.

Dokumentti, Sota

 

 

 

 

 

Ukrainalaisdokumentti sijoittuu Mariupoliin helmikuussa 2022. Venäjän hyökkäyssota vyöryy kohti kaupunkia, jossa toimittajat dokumentoivat karmeita tapahtumia kahdenkymmenen päivän ajan. Sitten koittavat viimeiset hetket paeta, jotta todisteet hyökkääjän sotarikoksista saadaan tuotua julki. 20 Days in Mariupol on saanut suurta kansainvälistä näkyvyyttä ja se on ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi. Elokuvan katsominen on rankkaa, sillä eritoten lasten ja synnyttävien äitien kohtalot järkyttävät. Kauhua kasvattaa tieto siitä, että Gazassa tilanne on paraikaa monin verroin synkempi.

 

Pisteytys: 8/10

Kabuli Kid

Ohjannut Barmak Akram

Ranska & Afganistan 2008, 97 min.

Draama

Pääosissa: Haji Gul Aser, Leena Alam, Messi Gul

 

Kabulilaisen taksikuskin Khaledin (Aser) autoon hylätään vauva. Minne hylätyn lapsen voi toimittaa ja kuka ottaa vastuun nuoresta elämästä? Afganistanilais-ranskalainen elokuva on tehty talebanin valtakausien välissä, vapaampana aikana, mutta pommikuoppien täplittämä maisema on lohduton. Millaisia tulevaisuudennäkymiä tällaisessa maassa on lapsilla, varsinkaan tytöillä? Aihe on hyvä, mutta jäin kaipaamaan elokuvalta kerronnallista napakkuutta. Kabulin katuelämästä kiinnostuneille filmi toimii menolippuna, paikan päälle nimittäin ei toistaiseksi pääse muuten kuin kotisohvalta käsin.

Pisteytys: 6/10

 

Colorado Avenue
Ohjannut Claes Olsson

Suomi & Ruotsi 2007, 120 min.

Draama

Pääosissa: Birthe Wingren, Nicke Lignell, Peter Kanerva

 

 

 

 

Lars Sundin kirjasarjaan pohjautuva filmatisointi sijoittuu 1800─1900-lukujen taitteen Pohjanmaalle. Ameriikan siirtolaisena onneaan koittanut Dollari-Hanna (Wingren) palaa kotiseudulleen ja perustaa kyläkaupan. Hannan pojasta Otosta (Kanerva) varttuu vuosien varrella aikamies, joka sekaantuu äidinsä kielloista huolimatta salaviinabisneksiin. Elokuva ei yritä toisintaa romaanien erikoista kertojaääntä, vaan on tyyliltään hyvin perinteinen. Aika kankeaa törötystä oikeastaan, mutta kyllä tämän viehättävän ajankuvan vuoksi viitsii katsoa.

Pisteytys: 5/10
 

Nikita - Tyttö nimeltä Nikita
Ohjannut Luc Besson

Ranska & Italia 1990, 117 min.

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Anne Parillaud, Marc Duret, Patrick Fontana

Valtio koulii palkkamurhaajaa nuoresta vangista, Nikitasta (Parillaud). Elokuvan rytmi on hieno, sillä jännitteet eivät hellitä edes rauhallisissa hetkissä. Yksinkertaisesta tarinasta on moneksi! Aikalaiskriitikoiden mielipiteet jakautuivat, mutta filmi tuotti frangeja. Nikita on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä, sillä elokuvan pohjalta on tehty pari uusintafilmatisointia ja tv-sarjaa.

Pisteytys: 8/10

 

Blood Simple
Ohjannut Joel Coen & Ethan Coen

USA 1984, 99 min.

Rikos, Trilleri, Komedia

Pääosissa: John Getz, Frances McDormand, Dan Hedaya

 

 

 

 

Coen-veljesten esikoiselokuvassa murha menee pieleen ja simppeli juttu muuttuu herkullisen kiemuraiseksi. Hykerryttävää neo-noiria 1980-luvun Texasista! Veljeksille ominaiseen tapaan elokuva on täynnä vinoa huumoria, eikä tästä jännitystäkään puutu. Blood Simple valloitti kriitikot ja veljesparin ura sai mukavaa vauhtia. Eipä aikaakaan, kun valkokankaat valloitti Arizona Baby (1987), joka on sittemmin niittänyt mainetta yhtenä kaikkien aikojen parhaana komediaelokuvana. Omaan makuuni Blood Simple tosin on huomattavasti hauskempi ja täyteläisempi!

Pisteytys: 8/10

 

Rio Lobo
Ohjannut Howard Hawks

USA 1970, 114 min.

Lännenelokuva, Sota, Rikos

Pääosissa: John Wayne, Jorge Rivero, Jennifer O'Neill

 

 

 

 

Kaksi entistä vihollista yhdistää voimansa löytääkseen pahaiset petturit. Junaryöstöjen jäljillä ratsastava elokuva on paluu perinteisen lännenelokuvan äärelle. Howard Hawksin viimeiseksi jääneestä ohjaustyöstä tosin paistaa väsymys, eikä elokuva innostanut uusien westernien huumaan päässeitä aikalaisyleisöitä. Tarinassa on viihdyttävätkin hetkensä, mutta ymmärrän, miksi Quentin Tarantino on käyttänyt Rio Loboa esimerkkinä oman ohjausuransa pituudesta. On parempi lopettaa huipulla. Kaukana on Rio Bravon (1959) loisto!

Pisteytys: 5/10