4. luukku: 90 vuotta sitten (Pikku naisia, 1933)

I'm sure neither of you suffer as I do!

 

90 vuotta sitten maailma kärvisteli piinallisesti jatkuvan laman ja ankaran pulakauden kourissa. Saksassa otettiin suuria askeleita kohti seuraavaa suursotaa: tammikuussa Adolf Hitler nousi valtakunnankansleriksi, keväällä paloivat kirjaroviot ja jo kesän tullen NSDAP oli maan ainoa laillinen puolue. Näitä kohtalokkaita tapahtumia muisteltiin sittemmin esimerkiksi oman aikansa mielenmaisemaa heijastavassa tunteikkaassa Hollywood-draamassa Näin se alkoi (1940).

Vuoden 1933 tunnelmiin vievät niin ikään elokuvat Kultakalat 1933 (1933) tai King Kong (2005) ─ molemmissa kuvaillaan köyhän ajan glamouria ja todellisuuspakoa. Ankarina aikoina lohtua voi löytää nostalgiasta, menneisyyden haavemaista ja ajan kultaamista muistoista. Juuri sellaisiin tunnelmiin vie päivän elokuva, joka ymmärrettävistä syistä oli aikanaan sangen suosittu.

 

 

Little Women - Pikku naisia
Ohjannut George Cukor

USA 1933, 115 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Katharine Hepburn, Joan Bennett, Jean Parker, Frances Dee, Douglass Montgomery

Pikku naisia on Louisa May Alcottin samannimiseen romaaniin (1868─1869) perustuva filmatisointi. Tarina seuraa romaanista tuttuun tapaan Marshin perheen sisaruksia, joista kertomuksen keskushahmoksi kohoaa räiskähtelevä Jo (Hepburn). Elokuvaversio on jo kolmas laatuaan, mutta ensimmäinen romaanista tehty äänielokuva. Ensimmäinen väriversio puolestaan syntyi vuonna 1949. Nykypäivänä Pikku naisia -adaptaatioista muistettaneen parhaiten vuoden 1994 ja vuoden 2019 filmit, mutta jo vain tämäkin varhaisversio on kirjan faneille näkemisen väärti!
 

Pikku naisia on ylettömän herttainen elokuva, jopa liiankin sievistelevä. Elokuvaversio kaunistelee alkuperäisteoksen harvoja konflikteja, mutta toisaalta juuri siksi kauniiseen miljööseen sijoittuva filmi on niin ehdottoman turvallista ja lämpöistä katsottavaa. Ei tosiaan ole ihmekään, että lohtua tuova elokuva oli aikanaan hyvin suosittu: tällaiselle nostalgiselle ja jopa konservatiiviselle tarinalle oli tilausta vaikeiden lamavuosien alhossa. Kun tulevaisuus näyttää surkealta, tekee mieli katsella edes menneeseen ruusunpunaisin lasein.

Yleisömenestyksen ohella Pikku naisia miellytti kriitikoita, jotka suitsuttivat filmin tunteikkuutta. Akatemiakisailu tuotti elokuvalle käsikirjoitus-Oscarin ja Venetsian filmijuhillla Katharine Hepburn palkittiin ansaitusti eläväisestä Jon roolistaan. Elokuva onkin melkoista Hepburn-juhlaa! Kiehtovaa, että osa on vasta näyttelijän ensimmäisiä elokuvarooleja. Pikku naisia on näkemisen arvoinen jo vain Hepburnin vuoksi, jonka supertähteyden ajat olivat vielä vuonna 1933 vasta edessäpäin.

Pisteytys: 7/10

Suspiria - tappavat huokaukset (1977)

Ohjannut Dario Argento
Italia 1977, 92 min.
Kauhu
Pääosissa: Jessica Harper, Stefania Casini, Joan Bennett, Alida Valli

What do witches do?

Saksalaiseen balettikouluun saapuu uusi oppilas, yhdysvaltalainen Suzy Bannion (Harper). Koulun johtajatar ei näyttäydy oppilaille, mutta kurista ja nuhteesta huolehtii madame Blanc (Bennett) ja tiukka tanssinopettaja Tanner (Valli). Eipä aikaakaan, kun Suzy jo kokee opinahjossaan kummallisia sattumuksia, joille on vaikea löytää luonnollista selitystä. Pian Suzy sairastuu ja joutuu vuodelepoon ─ samaan aikaan moni muu koulun entinen oppilas joutuu surmatyön uhriksi.

Dario Argenton tunnetuin kauhuelokuva jatkaa 1970-luvun italialaista giallo-perinnettä. Varsin samanlaiset elementit olivat olemassa jo Argenton esikoiselokuvassa Kuoleman lintu (1970): kummassakin teoksessa nuoret naiset joutuvat salaperäisen murhaajan uhreiksi. Suspiria tosin vie kertomuksen yliluonnolliselle tasolle ja johdattaa päähenkilön pohtimaan, mikä on totta ja mikä harhaa. Samaa ideaa käsittelee Roman Polanskin Rosemaryn painajainen (1968), josta Suspiria on arvatenkin myös saanut inspiraatiota.

Suspiria valloittaa kieroutuneen unenomaisella tunnelmallaan. Hehkuvan värikäs tyyli ja valojen avulla tapahtuva kerronta on mieleenpainuvaa, kuten myös italialaisen progebändi Goblinin hypnotisoivat sävellykset. Erikoinen sävy elokuvaan syntyy myös dialogista, joka alun perin kirjoitettiin lapsinäyttelijöille. Argento jatkoi Suspirian tunnelmissa myös muutamissa myöhemmissä elokuvissaan, jotka kuitenkaan eivät enää ole toistaneet samaa menestystä. Kauhuklassikoksi muotoutunut Suspiria kuitenkin sai uusintaversionsa Luca Guadagninon ohjaamana vuonna 2018.

Pisteytys:

8/10

Me and My Gal (1932)

Ohjannut Raoul Walsh
USA 1932, 79 min.
Komedia, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Spencer Tracy, Joan Bennett, Marion Burns, George Walsh

I'm so thrilled, but I'll pretend I'm mad...

Lempeämielinen poliisi Danny (Tracy) on iskenyt silmänsä satamakahvilan myyjään Heleniin (Bennett). Hukkuvan juopon pelastamalla Danny tienaa itselleen ylennyksen ja lemmen portit avautuvat vähitellen. Hääkellojen sointia saadaan kuitenkin tovi odotella, sillä Helenin sisko Kate (Burns) heilastelee vankikarkuri Duken (Walsh) kanssa ja piilottelee tätä sisarusten kodin vintillä.

Viattoman romanssin ja gangsterirainan yhdistävä Me and My Gal on notkea komediaklassikko, johon kovaksikeitetty rikosjuttu tuo sopivan ripauksen särmää. Elokuvassa on muutamat hieman epätasaiset kohtauksensa, mutta pääosin erikoista käsikirjoitusta voi pitää onnistuneena. Huumoria riivitään humalaisten toilailuista; samoin hauskoihin hetkiin lukeutuvat lukuisat nokkelat sutkautukset: yksikään hahmo ei jää kertaakaan sanattomaksi, ei edes mykkä appiukko!

Vaikka vauhdikasta viihdettä riittää, elokuva oli ilmestymisaikanaan valtava floppi. Kenties teoksen arvo on helpompi ymmärtää jälkikäteen: ensinnäkin filmi heijastelee kiinnostavasti lama-ajan tunnelmia sekä kommentoi hilpeästi vielä voimassa ollutta kieltolakia, ja toisekseen elokuva tuntuu jo ennakoivan screwball-filmien orastavaa aikakautta. Tässä tarinassa pääparin romanssi kuitenkin vielä syntyy ilman sen suurempaa kissa-hiiri -leikkiä. Spencer Tracy ja Joan Bennett näyttelivät sittemmin hieman vanhempaa pariskuntaa elokuvassa Morsiamen isä (1950), jonka esiosaksi Me and My Gal on toisinaan hauskasti kuviteltu.

Pisteytys:
7/10

The Reckless Moment - Pelastettuja sieluja (1949)

Ohjannut Max Ophuls
USA 1949, 82 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: James Mason, Joan Bennett

Everyone has a mother like me.

Lucia Harper (Bennett) on tavanomaisen amerikkalaisperheen äiti, jolla tosin on kiusallinen ongelma. Hänen taidekoulussa opiskeleva kapinallinen tyttärensä on nimittäin ryhtynyt heilastelemaan itseään rutkasti vanhemman rentun kanssa ja äiti haistaa tilanteessa orastavan skandaalin. Lucia yrittää päästä inhottavasta hiipparista eroon, mutta joutuu tahtomattaan kiristetyksi ja lopulta peittelemään murhan jälkiä. Pian pieni perhedraama kasvaa lukuisiksi salaisuuksiksi ja kokonaiseksi rikostarinaksi.

Film noiria, melodraamaa ja hivenen ironiaakin yhdistelevä Paljastettuja sieluja tempaa mukaansa omalaatuisuudellaan. Tarinan kuvio on toisaalta kuin vaikkapa elokuvassa Nainen ilman omatuntoa (1944), jossa viaton sivullinen joutuu vahingossa rikoksen pyörteisiin. Tämän elokuvan asetelma herättää kuitenkin kysymyksen siitä, onko päähenkilö-äiti tarinassa lopulta aina niskan päällä. Kontrolloiko hän sittenkin kiristäjäänsäkin mielensä mukaan?

Elokuva käsittelee myös kiinnostavasti yhdysvaltalaista sotienjälkeistä perheihannetta ja suorastaan naureskelee kuluneille käsityksille vaikkapa nyt äidin tehtävistä. Asetelma perheenäidin salaisesta elämästä rikollisuuden parissa on kyllä loistava! Jäin miettimään, että lieneekö vastaanvanlaisia elokuvia muita - en keksinyt yhtäkään. Perheenäidin salaiset syrjähypyt nyt eivät ole sama asia, pikemminkin olisi hauska katsoa jotain "äiti päivisin, supersankari öisin" -tyylisiä tarinoita. Mutta onko niitä?

Pisteytys:

8/10