8 x Halloween: osa V (Hannibal, 2001)

Bowels in or bowels out?

Kauhukimara on edennyt hiipien jo 2000-luvulle. Päivän puistatukset aiheuttaa karmiva sarjamurhaaja Hannibal Lecter, jota tulkitseva näyttelijä Anthony Hopkins nappasi tänä vuonna toisen Oscarinsa. Ensimmäinen pysti tuli osuvasti Uhrilampaista (1991), jonka suora jatko-osa Hannibal on. Kahdenkymmenen vuoden takaiseen Halloween-tunnelmaan sopii oivasti myös öljylampun valossa kylpevä kauhuelokuva The Others (2001). Hieman lempeämmän lähestymistavan puolestaan tarjoaa Pixarin hauskojen hirviöiden kavalkadi Monsterit Oy (2001).

 

Hannibal

Ohjannut Ridley Scott

USA, Iso-Britannia & Italia 2001, 131 min.

Trilleri, Rikos

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Ray Liotta

 

 

Uhrilampaiden (1991) jatko-osa Hannibal johtaa kannibaalimurhaajan kannoille. Hannibal Lecterin (Hopkins) vankilapaosta on kulunut vuosikymmen, eikä miehestä ole sittemmin näkynyt jälkeäkään. Kun tutkinta avataan uudelleen, agentti Clarice Starling (Moore) saa huomata, että Lecterin kintereillä on muitakin intohimoisia etsijöitä. Vaan onko nokkela murhaaja kaikille liian ovela?
 

Hannibal ei nouse esiosansa tasolle, vaikka tunnelmassa onkin parhaimmillaan ripaus samaa karmivuutta ja syysiltoihin sopivaa kolkkoutta. K18-leima takaa sen, etteivät hirveyksien ystävät jää ilman kunnon goremässäilyä. Verta ja suolenpätkiä tosin saadaan odottaa miltei elokuvan loppuun asti. Erityisesti Hannibal Lecterin järjestämä illallinen on hieno ja mieleenpainuva kohtaus, mutta siihen päästäkseen tarina rönsyilee ja polveilee melkoisesti.

Suuret panokset toivat Hannibalille kovat lipputulot, mutta kriitikot eivät olleet elokuvasta järin innoissaan. Elokuva on saanut ansaitusti kehuja komeista miljöistä, eikä esimerkiksi näyttelijöissä ole mitään vikaa. Suurin ongelma on sekava rakenne, jonka vuoksi osa tarinan keskeisistä henkilöistä unohtuu tämän tästä. Sinällään idea Hannibalia eri syistä jahtaavista ihmisistä on kiehtova. Ehkä tarina toimii paremmin paperilla: Hannibal perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin (1999), joka on saanut osakseen elokuvaa parempia arvosteluja.

Pisteytys: 6/10

Goodfellas ─ Mafiaveljet (1990)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1990, 146 min.

Rikos, Draama, Biografia

Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci

 

I always wanted to be a gangster.

 

Gangsteri Henry Hillin elämäkertaan (Nicolas Pileggi: Wiseguy, 1985) perustuva Mafiaveljet on yksi kaikkien aikojen parhaista mafiaelokuvista. Elokuvan päähenkilö Henry Hill (Liotta) on haaveillut gangsteriurasta jo pikkupoikana. Innokas nuorukainen aloittaa hanttihommista ja ottaa hiljalleen paikkansa uudessa perheessään Jimmy Conwayn (De Niro) ja Tommy DeViton (Pesci) rinnalla. Huumekartelli pyörii ja luodit laulavat New Yorkin kujilla, mutta huipulla tuulee aina.

Mafiaveljet on taattua Martin Scorsesen ytimekästä kerrontaa, milteipä Scorsesea parhaimmillaan. Thelma Schoonmakerin leikkausten rytmi antaa elokuvalle täydellisen tempon: kestoa tarinalla on lähes kolme tuntia, mutta aika kuluu kuin siivillä. Soundtrack ja äänimaisema, miljöö sekä näyttelijät ovat niin ikään nappiosumia. Scorsese palasi samankaltaisiin tunnelmiin ja tarinaan The Irishmanin (2020) myötä; onnistuminen sekin, mutta ei aivan vedä vertoja Mafiaveljille.

Erinomaiseen menestykseen kohonnut Mafiaveljet loisti palkintogaaloissa. Oscarin sai vain Joe Pesci hienosta, räjähtävän energisestä ja kylmäävästä sivuroolista ─ osuvaa, että Pescin seuraava ehdokkuus tuli The Irishmanista. Mafiaveljet on parhaimmillaan juuri henkilöhahmojensa ansiosta: Robert De Niron tyylinäyte on tuttua laatutavaraa ja tuoreempi kasvo Ray Liotta pärjää konkareiden rinnalla mainiosti. Sääli, ettei Liottan ura menestyksestä huolimatta lähtenyt erityiseen nousukiitoon. Hahmot ovat aitoja, arvaamattomia ja inhimillisiä, mutta he elävät elokuvatähtien elämää. Mafiaveljien lopussa väläytetään tavallisen tallaajan arkea, Henry Hillin toista elämää, josta elokuvamainen gangsteritodellisuus on kaukana. Hetken elämä olikin kuin elokuvaa!

Pisteytys: 9/10

Field of Dreams ─ Unelmien kenttä (1989)

Ohjannut Phil Alden Robinson

USA 1989, 107 min.

Fantasia, Draama

Pääosissa: Kevin Costner, Amy Madigan, James Earl Jones, Ray Liotta

If you build it, he will come.

Maissifarmari Ray Kinsella (Costner) elelee leppoista arkea perheensä kanssa Iowassa, kunnes eräänä päivänä hän kuulee outoja ääniä. Koska kuiskaukset eivät jätä miestä rauhaan, Ray päättää totella salaperäisiä ehdotuksia ja rakentaa pellolleen baseball-kentän. Puuha on järjetön, mutta se kannattaa: pian mahdottomatkin unelmat käyvät kentällä todeksi mitä ihmeellisimmillä tavoilla.
 

Unelmien kenttä perustuu maagista realismia edustavaan W. P. Kinsellan Shoeless Joe -romaaniin (1982). Unelmien toteutumista käsittelevä tarina muistuttaa haaveilun ihmeellisestä voimasta ja päämäärien taiasta ─ kun tarpeeksi jaksaa yrittää, kaikki voi kääntyä hyväksi, on yksi elokuvan sanomista. Ainakaan unelmiaan ei kannata unohtaa! Toisaalta Rayn kentällä käy ilmi, etteivät kaikki haaveet saa tilaa toteutua, mutta ne voivat aina tehdä tilaa jollekin uudelle. Unelmien kenttä ei onneksi ole pelkkää amerikkalaisen unelman siirappista fantasiaa, vaan sivujuoniksi on punottu tärkeitä tarinoita jokaisen ihmisen vastuusta paremman maailman puolesta. 

 

Mukavasti menestynyt Unelmien kenttä oli ehdolla muutamaan Oscariin ja sai aikanaan kehuja pehmeästä lähestymistavastaan. Kiistämättä elokuva on lämminhenkisen lupsakkaa draamaviihdettä, mutta omaan makuuni kerronta on hieman turhan sentimentaalista. Ainakin Unelmien kenttä on tietystä valtavirtaisuudestaan huolimatta omaperäinen teos. Ihan vastaavia elokuvia ei nimittäin juuri tule mieleen, ellei sitten Tim Burtonin reaalimaailman fantasiaseikkailu Big Fish (2003).

Pisteytys: 6/10