perjantai 31. heinäkuuta 2020

Real Life (1979)

Ohjannut Albert Brooks
USA 1979, 99 min.
Komedia
Pääosissa: Albert Brooks, Charles Grodin, Frances Lee McCain

Where the hell is Paul Newman? Where's Redford?
Koomikko Albert Brooks (Brooks) on keksinyt upean elokuvaidean: filmitähtien sijaan valokeilaan nousevat tavalliset tallaajat, sillä arkipäivän draama on tarua ihmeellisempää. Elokuvaa varten kehitellään mitä erikoisempia kameroita ja koeajetaan valtava joukko ihmisiä lukemattomilla testeillä. Lopulta Yagersien nelihenkinen perhe Arizonasta valikoituu elokuvan päähenkilöiksi, mutta realismin taltiointi osoittautuukin ennakko-odotuksia haastavammaksi.

Real Life on televisio- ja elokuvaviihteen kustannuksella irvaileva mockumentary eli muka-dokumentti. Tietenkin kuvausryhmälle selviää, että todellisuuden ja arjen taltiointi sellaisenaan ei olekaan niin viihdyttävää saati helppoa kuin ennakkoon olisi voinut kuvitella. Vähitellen myös käy ilmi, ettei kuvattu ja manipuloitu arki sittenkään ole elämää aidoimmillaan. Viihdettä janoava Brooks kuitenkin pukeutuu vaikka pelleksi tai aiheuttaa pieniä onnettomuuksia saadakseen ohjelmaansa menoa ja meininkiä. Eipä siis aikaakaan, kun epätoivoiselta ohjaajalta jo lähtee mopo käsistä.

Realityt ovat nykyisin televisioviihteen peruskauraa, mutta toisin oli vielä 1970-luvulla. Real Life tuntuu sikäli ensiolettamalla olevan hieman edellä aikaansa, vaikka Yhdysvalloissa olikin jo luotu Real Lifen idealla toimiva tv-sarja Amerikkalainen perhe (1973). Omana aikanaan Real Life kommentoi satiirisesti viihteen tekemistä hinnalla millä hyvänsä, hieman samassa hengessä kuin television kaupallistumista piikitellyt Kasvot kuvaruudussa (1976). Omalaatuisen komedian vastaanotto oli kuitenkin hieman ristiriitainen, paikoin jopa nuiva. Nykypäivänä filmi toki puhuttelee aivan uudella tavalla ja on paikoin ihan hauskakin, joskaan kovin merkkiteokselta elokuva ei tunnu.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Die Ehe der Maria Braun - Maria Braunin avioliitto (1979)

Ohjannut Rainer Werner Fassbinder
Länsi-Saksa 1979, 120 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Hanna Schygulla, Klaus Löwitsch, Ivan Desny

The Mata Hari of the Economic Miracle.
Toisen maailmansodan suurpommitusten keskellä Hermann Braun (Löwitsch) saa vaimokseen Maria Braunin (Schygulla), mutta avio-onni ei kestä pitkään. Hermann lähtee sotimaan ja Marian tehtävänä on pysyä hengissä raunioituvan kaupungin keskellä. Marian on selvittävä miehensä katoamisesta peräti kaksi kertaa, mutta toimelias nainen ei lamaannu surun hetkellä. Avioelämän alkua odottaessa Maria ehtii rikastua, menestyä ja ennen kaikkea rakastaa.

Sodan jälkeen Eurooppa nousi jälleen raunioista, ja liki allegorian tavoin saman työn tekee myös Maria Braun. Aika vaatii huumoria ja kovapintaisuutta, eikä rouva Braun pysähdy paljastamaan todellisia tunteitaan: on vain uskottava, kun hän lakonisesti toteaa työskentelevänsä rakkauden tähden. Mutta turtuvatko Marian tunteet lopullisesti? Ajan saatossa vauraudet ja romanssit alkavat vaikuttaa yhdentekeviltä, jäljellä on vain naisen ontto kuori.

Maria Braunin avioliitto (engl. The Marriage of Maria Braun) oli aikansa kassamagneetti, joka pärjäsi hyvin palkintogaaloissakin. Hanna Schyllan tyylikäs päärooli vahvatahtoisena tee-se-itse-naisena on loistava, ja onnistunut osa toi Schyllalle Berliinin hopeakarhun. Oivien näyttelijöiden ohella toki itse tarinakin toimii. Elokuva tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa sodanjälkeisen Saksan suunnasta, vaikka kertomuksen voi nauttia vain yhden naisen selviytymistarinanakin. Rainer Werner Fassbinderin tuotannossa valtavirtaiselta tuntuva elokuva lienee helposti lähestyttävimmästä päästä, mikä osin selittänee teoksen hyvää aikalaismenestystä.

Pisteytys:
8/10

maanantai 27. heinäkuuta 2020

The Jerk - Superhulttio (1979)

Ohjannut Carl Reiner
USA 1979, 94 min.
Komedia
Pääosissa: Steve Martin, Bernadette Peters, Catlin Adams

I damn thee!
Navin R. Johnson (Martin) on hömelö nuorukainen, joka lähtee kotoaan maailmalle etsimään omaa rytmiään. Pyhä yksinkertaisuus johdattaa nuorta miestä onnettomiin kolhuihin, mutta toisaalta hölmöys vie Navinin ryysyistä rikkauksiin. Erilaisissa hanttihommissa työskennellessään Navin rakastuu ja päätyy miljonääriksi ─ mutta saako miekkonen pidettyä onnensa hyppysissään?

Superhulttio on koomikko Steve Martinin (1945─) läpimurtoelokuva. Martin tosin oli jo ennen elokuvauraansa sangen tunnettu stand up -koomikkona, mutta Carl Reinerin avustuksella uralle löytyi uusi suunta. Ohjaaja Reinerin (1922─2020) kanssa syntyi sittemmin vielä kolme yhteistä elokuvaa, joista erityisen loistava on film noir -parodia Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982).

Steve Martinin hölmöilijähahmo on itseironisesti rakennettu sympaattinen törppöilijä, joka tuo mieleen eritoten Jerry Lewisin sekä Laurelin ja Hardyn vitsityylit. Niinpä myös Superhulttio on tunnelmaltaan lempeä, vaikka kohelluksen kanssa ei liikoja jarrutellakaan. Elokuva kohosi yhdeksi ilmestymisvuotensa hittifilmiksi, vaikka typeryyden nokkeluus ei kaikkia kriitikoita miellyttänytkään. Hölmönhauskan komedian parissa viihtyy kertaalleen.

Pisteytys:
7/10

lauantai 25. heinäkuuta 2020

The Muppet Movie - Muppet-elokuva (1979)

Ohjannut James Frawley
Iso-Britannia & USA 1979, 99 min.
Komedia, Musikaali, Seikkailu
Pääosissa: Jim Henson, Frank Oz, Dave Goelz

Someday we'll find it, the rainbow connection.
Jim Hensonin (1936─1990) luomat Muppet-hahmot tulivat laajalti tunnetuiksi oman tv-sarjansa myötä viimeistään 1970-luvulla. Lempeän ja hauskan hahmokaartin esiintymiset olivat sen verran suosittuja, että tie johti Hollywoodiin. Niinpä kuuluisan nukkejoukon ensimmäinen elokuva kertoo siitä, kuinka Kermit-sammakko (Henson) lähti kotiseudultaan kohti Hollywoodia, ja kuinka hän matkan varrella löysi ystävänsä Fozz-karhun (Goelz), miss Piggyn (Oz) ja monet muut turrikat.

Ilmestyttyään mainiosti menestynyt elokuva on sittemmin saanut lukuisia seuraajia. Seitsemän elokuvan (1981─2014) ja kolmen tv-elokuvan lisäksi uusin tv-sarja on saamassa ensi-iltansa ihan näinä päivinä. Aikanaan Muppet-elokuva oli Oscar-ehdokkaana mieleenpainuvien laulujensa ansiosta, joista täytyy kyllä antaa korvamatovaroitus. Ennen elokuvan katselua on myös syytä terävöittää näköaisti, sillä lukuisten julkisuuden henkilöiden bongaaminen on osa hupia. Sivuhenkilöinä nähdään tuttuja kasvoja aina Orson Wellesistä Mel Brooksiin ja Steve Martiniin.

Muppet-elokuva voi olla päräyttävämpi elämys nukkeporukan seikkailuiden kanssa varttuneille, joskin hahmot lienevät ainakin pintapuolisesti tuttuja heillekin, jotka eivät ole koskaan tutustuneet tv-sarjaan. Hyvän mielen musikaalin voi sitä paitsi vallan mainiosti katsoa, vaikka ei olisi kuuna päivänä Muppeteista kuullutkaan. Mainio musikaalikomedia yllättää satiirisella ja jopa lievän anarkistisella huumorillaan, joka yhdistyy saumattomasti sydämellisiin laulelmiin.

Pisteytys:
8/10

torstai 23. heinäkuuta 2020

Barry Lyndon (1975)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1975, 185 min.
Seikkailu, Draama, Historia
Pääosissa: Ryan O'Neal, Marisa Berenson, Patrick Magee

I have now come to claim that satisfaction.
William Makepeace Thackerayn romaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844) perustuva Barry Lyndon  kertoo nimikkohenkilönsä vaiheista 1700-luvun Euroopassa. Mielikuvituksellisen seikkailun ensimmäinen puoliaika kuvaa, kuinka mies nimeltä Redmond Barry (O'Neal) kipusi ylimpään eliittiin ja sai nimekseen Barry Lyndon. Jälkimmäisellä puoliskolla Lyndon saa huomata, että huipulla tuulee.

Barry Lyndon on herkullinen silmänilo! Upeasti lavastettu, puvustettu ja kuvattu aikamatka palkittiin esteettisistä ansioistaan Oscar-pystein. Tyylikäs teos oli ehdolla myös parhaan elokuvan palkintoon, mutta se kunnia meni sivu suun. Akatemiamenestyksestä huolimatta Barry Lyndon on on Stanley Kubrickin tuotannossa hieman unohtunut helmi, mutta aivan suotta. Sen lisäksi, että elokuva on kaunis kuin mikä, myös seikkailu halki sotivan Euroopan ja säätyaskelmien on kiehtova.

Säätyvallan kultakaudelle eli 1700-luvulle sijoittuvan Barry Lyndonin ilon ja draaman aihe on aikansa tapakulttuurin hupsuus. Aikakausi tarjoaa oivan kehyksen kohtalonomaiselle seikkailulle, jossa Barry Lyndon ajelehtii maanpakoon, sotatantereille ja palatseihin. Juuri kohtalon kouran armoton tai toisinaan hellä sivallus on usein nimetty elokuvan keskeisimmäksi teemaksi. Lopulta tarinan opetus on, etteivät raha tai säätyasema yksin tuo onnea, eikä mies voi määrätä kohtaloaan.

Pisteytys:
8/10

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kramer vs. Kramer - Kramer vastaan Kramer (1979)

Ohjannut Robert Benton
USA 1979, 105 min.
Draama
Pääosissa: Dustin Hoffman, Justin Henry, Meryl Streep, Jane Alexander

You can't get rid of me that easy.
Masentunut kotiäiti Joanna Kramer (Streep) pakkaa laukkunsa ja jättää lapsensa (Henry) miehensä Tedin (Hoffman) vastuulle. Työnarkomaani-Ted on tuoreena vastuuvanhempana pulassa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja käy ilmi, että toimiston ulkopuolellakin on elämää. Kun uusi arki on asettunut uomiinsa, ryhtyy Joanna vaatimaan lapsensa huoltajuutta itselleen. Eroprosessi äityy rumaksi, mutta katkera kalkki on nieltävä: romanssin loppu ei ole vain kahden ihmisen asia.

Ilmestymisvuotensa ykköshitiksi kohonnut Kramer vastaan Kramer voitti kunnioitettavat viisi Oscaria (mm. paras elokuva). Hahmovetoinen draama on ennen kaikkea taitavien näyttelijöiden elokuva: varsinkin Dustin Hoffman ja Meryl Streep kiistämättä ansaitsivat palkintonsa, mutta ennätyksellisen nuorella iällä ehdokkaaksi nousseelle Justin Henryllekin olisi kernaasti suonut voiton. Hoffman ja Henry muodostavat sympaattisen parivaljakon: kummankin hahmo on voimattomana ajautunut uuteen, pelottavaan tilanteeseen, josta ei auta kuin selvitä yhdessä.

Kramer vastaan Kramer käsittelee yhtäältä lapsen ajelehtimista eroprosessin myräkässä, mutta myös vanhempiin liitettyjä rooliodotuksia ja yksinhuoltajuuden paineita. Sävy on jopa hieman alleviivaava: selväksi tulee, että isäkin on vanhempi ja lapsen etu on aina asetettava etusijalle. Korostaminen tosin ei haittaa eikä sanomaa varmaan edes voi korostaa tarpeeksi, sillä vanhat asenteet ovat juurtuneet syvälle. Tasa-arvoon on edelleenkin matkaa kuljettavana. Koskettava ja rehellinen draamaelokuva kaiken kaikkiaan.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Stalker (1979)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1979, 162 min.
Draama, Scifi
Pääosissa: Aleksandr Kaidanovski, Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Grinko

The Zone wants to be respected.
Nuhjuisen kaupungin kuppilassa kolme miestä on aloittamassa vaarallisen matkan mystiselle Vyöhykkeelle. Miehistä kaksi, kirjailija (Solonitsyn) ja professori (Grinko), ovat ensikertalaisia, mutta heidän oppaanaan toimii Vyöhykkeen saloja kolunnut Stalker (Kaidanovski). Seurueen lopullisena päämääränä on löytää Huone, jossa toiveet käyvät todeksi. Stalkerin vankkumaton usko Vyöhykkeen ihmeisiin ajautuu konfliktiin rationaalisten, tieteen puolesta puhuvien vierailijoiden kanssa.

Arkadi ja Boris Strugatskin scifiromaaniin Stalker: Huviretki tienpientareelle (1972) pohjautuva elokuva on huomattavasti alkuperäisteostaan filosofisempi. Uskoa ja ihmisyyttä käsittelevässä teoksessa riittää pohdittavaa useammallekin kerralle, eikä ensinäkemältä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Stalkerin outo ja vieras tunnelma luikertelee ihon alle jo alkutekstien aikana, ja varsin pian käy selväksi, ettei tämä matka päästä helpolla. Koska elokuva on hidastempoinen, sen tunnelmaan on vain maltettava uppoutua ilman häiriötekijöitä.

Eräs kiinnostava aspekti Stalkerissa on sen tapa leikitellä eri aikatasoilla: onko vyöhyke menneisyyden, tulevaisuuden vai pysähtyneisyyden maailma? Kaupunkikohtausten kuvaus muistuttaa hetkittäin mykkäelokuvaa, kun taas Vyöhykkeellä värit saavat loistaa; todellisuudet ovat erillisiä, mutta lopussa toisiinsa limittyviä. Elokuvaa katsoessakin aika hieman seisoo, sillä tarinan tempo tuntuu suorastaan laahaavalta. Yliluonnollinen tunnelma on näin saavutettu mestarillisesti perin yksinkertaisin keinoin. Huumaava, kiehtova ja haastava Stalker ei vielä aikanaan valloittanut neuvostosensuurin portinvartijoita, mutta maailmalla mainetta tuli. Tätä nykyä elokuva lukeutuu sekä Andrei Tarkovskin että neuvostoelokuvien tärkeimpiin teoksiin. Loputtomien tulkintojen ja ihmettelyn aiheiden unenomainen maailma on maineensa ansainnut.

Pisteytys:
9/10

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Monty Python's Life of Brian - Brianin elämä (1979)

Ohjannut Terry Jones
Iso-Britannia 1979, 94 min.
Komedia
Pääosissa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin

Always look on the bright side of life...
Eletään edellisen vuosituhannen alkua, ja eräässä tallissa aivan Jeesus-vauvan naapurissa syntyy pieni Brian-poika (Chapman). Brian varttuu aikaansaavaksi nuoreksi mieheksi, joka ehtii monin tavoin vastustamaan roomalaisten invaasiota kotiseuduillaan. Hieman sattuman oikusta Brianista kuitenkin leivotaan messias, jota hurmioituneet kansanjoukot seuraavat Brianin ja tämän äidin jyrkistä vastalauseista huolimatta. Onko Brian todellisuudessa sittenkin vain hyvin, hyvin tuhma poika?

Monty Python -koomikkoryhmän tunnetuin filmi on herkullinen satiiri, joka ammentaa aineksiaan kristinuskon perinteistä ja Hollywoodin megaluokan elokuvaklassikoista. Brianin elämä ei kuitenkaan liiku vaan menneessä, vaan kätkee historialliseen hupailuunsa aimo annoksen aikalaisyhteiskunnan satiiria. Teräviä pilkkakirveitä viskotaan auliisti joka suuntaan, eivätkä anarkistiset koomikot säästä edes itseään naurunalaisiksi joutumiselta.

Ei liene yllätys, että räväkkä ja totaalisen estoton uskontoparodia ei ole koskaan naurattanut aivan kaikkia tahoja, ja ilmestyessään elokuva kiellettiin monissa maissa. Brianin elämää pidetään usein Monty Python -ryhmän eheimpänä filminä, joskin itse nautin ainakin naurujen puolesta hieman enemmän Monty Pythonin hullusta maailmasta (1975). Hulvaton tämäkin elokuva toki on, vaikka pari pientä vitsiä on ehtinyt vuosien saatossa vanhentuakin. Kokonaisuus toimii kuitenkin yhtä sujuvan näppärästi kuin entisaikainen junan vessa.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Manhattan (1979)

Ohjannut Woody Allen
USA 1979, 96 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton, Michael Murphy, Mariel Hemingway, Meryl Streep

Why is life worth living? It's a very good question.
Rosoisten unelmien paratiisissa New Yorkissa elää keski-ikäinen Isaac (Allen), kahdesti eronnut tv-käsikirjoittaja, joka ei saa tyydytystä työstään saati parisuhteestaan. Isaac heilastelee alaikäisen Tracyn (Hemingway) kanssa, mutta kohdattuaan ystävänsä Yalen (Murphy) salarakkaan Maryn (Keaton), maailma näyttää jälleen ruusunpunaiselta ja kotikaupunki paljastaa kauniit kasvonsa.

Woody Allenin menestysfilmissä urbaani kaupunkimaisema tarjoilee parastaan. Kauniisti kuvattu Manhattan on hellä rakkauskirje New Yorkille. Juonellisesti elokuva käsittelee samankaltaisia ideoita kuin Allenin edellismenestys Annie Hall (1977), sillä tässäkin teoksessa on läsnä elementtejä Allenin sukupolven tai ikäluokan parisuhdekäsityksistä. Kuitenkin Manhattan keskittyy pikemminkin käsittelemään unelmia ja sydämensä äänen kuuntelua.

Mainiosti menestynyt Manhattan on yhä yksi Allenin arvostetuimmista teoksista, ja aivan syystäkin. Tarina on hauska ja polveileva, mutta punainen lanka säilyy, vaikka kertomus aaltoileekin. New Yorkin karua kauneutta ei voine ylistää tarpeeksi, sillä Manhattan saa jopa muovipussitkin tanssimaan romanttista valssiaan. Nykypäivänä Allenin hahmon Isaacin suhde itseään henkisesti kypsempään teinityttöön tuntuu kyllä jokseenkin vaivaannuttavalta, liekö se ollut sitä vielä aikanaan?

Pisteytys:
8/10

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Die Blechtrommel - Peltirumpu (1979)

Ohjannut Volker Schlöndorff
Länsi-Saksa, Ranska, Puola & Jugoslavia 1979, 142 min.
Draama, Sota
Pääosissa: David Bennent, Angela Winkler, Mario Adorf

There once was a drummer.
Oskar-poika (Bennent) täyttää kolme vuotta ja saa lahjaksi upouuden peltirummun. Samana päivänä varhaiskypsä lapsi seuraa sivusta vanhempiensa ja näiden ystävien moraalitonta juopottelua, ja päättää lopettaa kasvamisen siihen paikkaan. Vuodet vierivät ja aikuisten rappiotila syvenee: natsit valtaavat kadut ja syttyy sota. Peltirumpunsa kanssa Oskar kykenee taianomaisesti vaikuttamaan ympäristönsä tapahtumiin, mutta yhden pienen miehen voimat ovat lopulta sangen rajalliset.

Peltirummun (engl. The Tin Drum) erikoinen kertomus perustuu Günter Grassin samannimiseen kirjaan (1959). Yhteiskuntakriittinen teos katsoo Oskarin silmin ihmiskunnan alennustilaa nihilistisesti, mutta lopulta näkökulma vaihtuu ─ selän kääntäminen ei hyödytä mitään. Kansainvälisenä tuotantona tehty elokuva puhuu rauhan puolestsa ja kommentoi sodan armottomuutta. Suurten teemojensa lisäksi Peltirumpu vivahtaa groteskiin fantasiaan: erään kontroversaalin seksikohtauksen vuoksi elokuva jopa kiellettiin, tosin vain Kanadassa ja Oklahomassa.

Pienistä soraäänistä huolimatta Peltirumpu menestyi suorastaan loistavasti. Elokuva keräsi ylistystä sekä kasan palkintoja, joista nimekkäimpinä mainittakoon vieraskielisen elokuvan Oscar sekä Kultainen palmu. Peltirummun ilmaisuvoima on säilynyt tuoreena näihin päiviin saakka, eikä vastaavaa teosta tule mieleen. Karmivuuden, mustan huumorin ja draaman välillä tasapainotteleva Peltirumpu lienee sotaelokuvista erikoisimpia. Harmi, että en ole tullut lukeneeksi Grassin teosta ennen elokuvan katselua, sillä ilmeisesti kumma tulkinta kummasta romaanista on varsin ansiokas.

Pisteytys:
8/10

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Ohjannut Ridley Scott
Iso-Britannia & USA 1979, 117 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Sigourney Weaver, Ian Holm, Tom Skerrit, John Hurt

This is the worst shit I've ever seen, man!
Avaruuden autiudessa kulkeva rahtialus Nostromo on palaamassa takaisin maahan, mutta vieraan planeetan hätäkutsu keskeyttää rauhallisesti edenneen matkan. Aluksen seitsemänhenkinen miehistö herää syvästä unestaan ja ryhtyy tutkimaan outoa signaalia: onko kyseessä avunpyyntö vai varoitus? Viestin tutkinta johdattaa vieraan elämänmuodon jäljille, ja pian Nostromon kyydissä on vaarallinen kahdeksas matkustaja. Muukalaisen läsnäolo paljastaa aluksen matkaajista uusia puolia.

Kaikkien aikojen scifikauhu, julmien avaruushirviöiden äiti Alien ei ole vanhentunut vuosien saatossa hiventäkään. Mestarillinen kokonaisuus syntyy piinallisen jännittävästä tarinasta, joka sijoittuu kolkolta tuntuvaan tulevaisuuden maailmaan. Laadukkaasta toiminnasta huolehtivat teräksinen sankari Ellen Ripley (Weaver) ja selkäpiitä karmivat ulkoavaruuden eliöt. Alienin rytmi ja juoni ovat huolella laadittuja, mutta elokuva ei silti yritä mitään liikaa. Lopulta tarina keskittyy vain selviytymiseen ja pakokauhuun, eikä syvemmille avauksille ole tällä erää pienintäkään tarvetta.

Kassamagneetiksi kohonnut Alien palkittiin erikoistehoste-Oscarilla, ja filmin menestys siivitti Ridley Scottin (1937─) orastavan ohjausuran nousukiitoon. Alien on lajinsa klassikkona toiminut tiennäyttäjänä uuden sukupolven scifikauhuille, mutta myös poikinut liudan omiakin jälkeläisiä. Jatko-osia on tehty kolme (Aliens - paluu 1986, Alien 3 1992, Alien - ylösnousemus 1997) ja kaksi esiosaa (Prometheus 2012, Alien: Covenant 2017). Happoa syöksevät, tuhoutumattomat hirviöt ovat myös pari kertaa ajautuneet törmäyskurssille toisen avaruusmonterin Predatorin kanssa (2004, 2007). Alien-elokuvien sarja arvatenkin tulee vielä jatkumaan, vaikka taso on ollut tasaisessa laskussa sitten kahden ensimmäisen filmin jälkeen.

Pisteytys:
10/10

torstai 9. heinäkuuta 2020

Mad Max (1979)

Ohjannut George Miller
Australia 1979, 88 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne

How fast you wanna go?
Max Rockatansky (Gibson) on takaa-ajoihin erikoistunut huimapäinen poliisi. Asfalttiteiden elämä on raaistavaa ja vaarallista, eikä se ainakaan sovi yhteen perhe-elämän kanssa. Kun läheinen kollega kuolee rikollisten kynsissä, Max tekee päätöksen jättää kyttähommat sikseen. Kostoa hautovat rikolliset eivät kuitenkaan ole valmiita jättämään entistä lain kouraa rauhaan.

Apokalypsin partaalle sijoittuvaa Mad Maxia on osuvasti kuvattu lähitulevaisuuden westerniksi. Villi elämä rehottaa Australian valtateillä, pikkukylissä ja rannoilla, kun polttoainevarkaat raiskaavat ja rötöstelevät minkä kerkeävät. Väkivaltaan vastataan ainoastaan väkivallalla, ja siksi myös Maxin omatunto kolkuttaa. Mikä hänet enää erottaa teiden muista murhamiehistä? Mad Maxin yhteiskunnallinen pohdinta yhdistyy sulavasti menevään toimintaan, ja näillä kaduilla vauhtia sekä vaaroja kyllä riittää!

George Millerin (1945─) kostotarina syntyi pienellä budjetilla ja vaatimattomista lähtökohdista käsin. Lopputulos on tätä nykyä ikoninen, vaikka elokuva onkin jakanut mielipiteitä puolin ja toisin. Joka tapauksessa Mad Max on pienen tuotannon elokuvaksi poikkeuksellisen menestynyt ja taatusti myös nimekkäin australialaisen uuden aallon tai ozploitaation edustaja (ks. esim. Kova loma, 1971). Sittemmin Miller on vienyt kostotarinansa ydinsodan jälkeiseen miljööseen, jossa seurataan Maxin myöhempiä vaiheita. Toistaiseksi jatko-osia on kolme (1981, 1985 ja 2015), mutta tiettävästi jatkoakin on vielä luvassa.

Pisteytys:
8/10

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Breaking Away - Fillarijengi (1979)

Ohjannut Peter Yates
USA 1979, 101 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Dennis Christopher, Dennis Quaid, Daniel Stern, Jackie Earle Haley

Italianos, like the nightingales they sing. Like the eagles they fly!
Pikkukaupungin poikajoukko viettää kesän auvoisia päiviä, mutta loman jälkeen edessä on valinta työelämän tai collegen välillä. Pyöräilyä intohimoisesti harrastava Dave (Christopher) on hurahtanut italialaiseen elämäntyyliin, ja etsii eurooppalaisten vaikutteiden kautta sisintään. Muut toverukset keskittyvät painiskelemaan kotikaupunkinsa määrittämän työläisidentiteetin parissa, jota kukkoilevat collegenuoret jatkuvasti haastavat.

Pikkubudjetilla tehty Fillarijengi nousi ilmestyttyään suosioon, jonka volyymi yllätti taatusti tekijänsäkin. Elokuvasta kasvoi ilmestymisvuotensa hittielokuva, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi. Parhaan käsikirjoituksen Oscarilla palkitun elokuvan menestyksen salaisuus piileekin juuri oivassa tarinassa. Taattu hyvän mielen kertomus huipentuu lopulta miellyttävään katharsikseen, mutta Fillarijengissä ei ole kyse vain kepeästä kesäkisasta.

Fillarijengi käsittelee tasapainoisesti aikuistumista, identiteettiä ja itsensä etsimistä: päähenkilö Dave ei tunne isänsä maailmaa omakseen, eikä college vaikuta sen paremmalta ─ omaa tietä on vain etsittävä itse. Idea ei ole ennenkuulumaton, mutta kyllähän näitä ajattomia aihioita käsitteleviä tarinoita maailmaan mahtuu, varsinkin, kun kerronta on näin ytimekästä ja kevyttä. Fillarijengi onnistuu käsittelemään teemojaan tosissaan, mutta kuitenkin kesäleffalle soveliaalla ilolla.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Phantom der Nacht ─ Nosferatu - yön valtias (1979)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa & Ranska 1979, 107 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Bruno Ganz, Isabelle Adjani

Death is not the worst.
Werner Herzogin Nosferatu - yön valtias (engl. Nosferatu The Vampyre) pohjautuu F. W. Murnaun mykkäelokuvaan Nosferatu (1922). Molempien tarina perustuu Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka kaavaa juoni noudattelee: kiinteistönvälittäjänä Wismarissa työskentelevä Jonathan Harker (Ganz) saa toimeksiannon kaukana asuvalta kreivi Draculalta (Kinski). Harkerin vaimo Lucy (Adjani) aistii matkalla tapahtuvan jotain pahaa, mutta Jonathan suuntaa silti kohti Transilvaniaa. Ja eipä aikaakaan, kun pahuus ja kuolema jo lipuvat Wismarin kaduille kuin öinen sumu...

Nosferatun pahaenteinen ilmapiiri kietoo tiukasti koleaan syleilyynsä. Tunnelmaan on haettu inspiraatiota Murnaulta, mutta ennen kaikkea elokuva on leimallisesti Herzogin teos eikä mikä tahansa uusintafilmatisointi. Mieleen tulee ohjaajan varhaisempi elokuva Aguirre - Jumalan viha (1972): yhteistä teoksille ovat ainakin mystiset luontokuvaelmat ja oudon hypnoottinen tunnelma. Jos Aguirre tarkasteli kateutta, Nosferatun keskipisteenä on kuolema ja yksinäisyys. Kreivi Dracula on traaginen hahmo, joka on tuomittu elämään ikuisesti ja kylvämään kuolemaa ympärilleen.

Kuoleman, sairauden ja pelon jatkuvasta läsnäolosta huolimatta Nosferatu on esteettisesti kaunis elokuva. Ainoa kauneusvirhe taitaa löytyä kulisseista, sillä rottia vilisevää elokuvaa katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, ettei filmi varsinaisesti ole täyttänyt eläinnäyttelijöitä varten laadittuja hyvinvointivaatimuksia. Näistä nuhteista huolimatta Nosferatu on tyylikäs teos, joka syventää kiinnostavasti vanhaa ja tuttua vampyyritarinaa. Toisaalta elokuvan loppu on ratkaisevasti erilainen kuin Draculan tavallisimmissa edesottamuksissa. Tarinan kiinnostava päätös jääköön kuitenkin tässä yhteydessä paljastumatta.

Pisteytys:
8/10

perjantai 3. heinäkuuta 2020

All That Jazz - Syke ei sammu (1979)

Ohjannut Bob Fosse
USA 1979, 123 min.
Draama, Musikaali
Pääosissa: Roy Scheider, Jessica Lange, Ann Reinking

It's showtime, folks!
Tanssija, ohjaaja ja koreografi Joe Gideon (Scheider) rakastaa intohimoisesti sekä ammattiaan että egoaan. Äärirajoilla työskentelyn ohella elämää rytmittävät naiset ja päihteet. Loppuunpalanut mies saa lopulta sydänkohtauksen ja joutuu sairaalaan, jossa käynnistyy kamppailu elämästä ja kuolemasta. Houraileva mies näkee uransa tähtihetket, kohtalokkaat kolhut ja viimeisen suuren show'n ─ muistojen valtatielle Joen johdattavat kaikki elämän tärkeät naiset.

Syke ei sammu on viihdeteollisuuden itsetutkiskelua, mutta samalla se on myös hyvin henkilökohtainen elokuva. Kertomus perustuu ohjaaja-koreografi Bob Fossen (1927─1987) omiin kokemuksiin 1970-luvun kiihkeimmistä työvuosista, jotka lopulta meinasivat viedä mieheltä hengen. Fossea tai hänen fiktiivistä versiotaan Joe Gideonia on osuvasti kuvailtu Broadwayn Felliniksi: selkein vertailukohde ja innoittaja elokuvalle on luomistyön tuskaan pureutuva (1963). Loppukarnevaalikin on fellinimäistä vapauttavaa iloa!

Erinomaisesti menestynyt Syke ei sammu oli aikanaan arvostelumenestys ja voitti lukuisia merkittäviä palkintoja. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudesta filmi voitti neljä ja lisäksi Cannesista irtosi Kultainen palmu. Houraileva ja lääkehuuruinen matka on rakennettu tasapainoisesti, ja Roy Scheider onnistuu loistavasti pääroolissaan hivenen epämiellyttävänä työnarkomaanina. Taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu teos ei ole aivan tyypillisintä Hollywood-hömppää, vaan eurooppalaisella traditiolla tehtyä, melko vakavaakin itsetutkiskelua kepeän viihdemaailman synkissä kulisseissa.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Kesäkuun elokuvat 2020

They Shall Not Grow Old
Ohjannut Peter Jackson
Iso-Britannia & Uusi-Seelanti 2018, 99 min.
Dokumentti, Sota, Historia





Peter Jacksonin dokumentti kuvaa ensimmäistä maailmansotaa brittisotilaiden näkökulmasta. Elokuva on koostettu restauroidusta aikalaismateriaalista ja jälkikäteen tehdyistä haastatteluista. Nuoret miehet lähtivät sankarireissulle kuolemattomina, mutta liian moni kohtasi loppunsa haisevassa mutakuopassa ja jäi sille tielleen ─ välillä toki on rauhallisempaa, jolloin nuorukaiset ehtivät juoda teetä ja kertoa riettaita vitsejä. Dokumentti on arvokas teos ja se on luotu pieteetillä. Jäin kaipaamaan lyhyttä pohdintaa käytetystä lähdemateriaalista (ts. kuka sen on tehnyt ja miksi), vaikka anonyymiteetti onkin tietoinen valinta.

Pisteytys: 8/10

Sciuscià - Viattomat
Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1946, 87 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Franco Interlenghi, Rinaldo Smordoni




Vittorio De Sican neorealistinen klassikko sijoittuu sotienjälkeiseen Italiaan. Kaksi köyhää lasta tienaa elantoaan kengänkiillottajina ja haaveissa siintää yhteisen hevosen hankinta. Pojat kuitenkin paiskataan tyrmään, eivätkä aikuiset tunnu ymmärtävän mistään mitään. Koskettava draama voitti kaikkien aikojen ensimmäisen vieraskielisen elokuvan Oscarin vuonna 1948, joskin pysti vielä tuolloin kulki erikoispalkinnon nimellä.

Pisteytys: 8/10

Jaws 2 - Tappajahai 2
Ohjannut Jeannot Szwarc
USA 1978, 116 min.
Jännitys, Trilleri
Pääosissa: Roy Scheider, Lorraine Gary, Murray Hamilton




Koska Tappajahai (1975) oli valtava menestys, oli sille tietenkin tehtävä jatko-osa. Elokuva jatkaa suoraan edeltäjänsä tarinaa: jättihai uhkaa jälleen iloista kesäkaupunkia, mutta harva ottaa vaaran tosissaan ─ aiemmasta verilöylystä huolimatta. Elokuva pyrkii Steven Spielbergin tyyliin, mutta rytmi ei toimi samalla tavalla. Joka tapauksesta tästäkin elokuvasta tuli kassamagneetti. Hieman heikosta maineestaan huolimatta filmi välttää kyllä ihan hyvin kevyeksi kesäleffaksi.

Pisteytys: 6/10

What We Do in the Shadows
Ohjannut Jemaine Clement & Taika Waititi
Uusi-Seelanti 2014, 86 min.
Komedia, Kauhu
Pääosissa: Taika Waititi, Jemaine Clement, Jonny Brugh




Taika Waititin sketsimäinen kauhukomedia nojaa yksinkertaiseen, mutta nokkelaan huumoriin. Tyylilajina toimii mockumentary eli muka-dokumentti: kameramiehet taltioivat persoonallisten vampyyrikämppisten (mm. Waititi itse) elämää, johon kuuluu niin tiskeistä riitelyä kuin verenhimoista saalistamistakin, bilettämistä unohtamatta. Mukaan mahtuu ripaus tragediaakin. Hilpeästä elokuvasta tuli sen verran suosittu, että tarinasta tehtiin samanniminen tv-sarja (2019).

Pisteytys: 8/10

Heisei tanuki gassen ponpoko - Pom Poko
Ohjannut Isao Takahata
Japani 1994, 119 min.
Animaatio, Fantasia, Komedia, Draama
Pääosissa: Shinchô Kokontei, Makato Nonomura, Yuriko Ishida



Ihmisillä on tietty käsitys supikoirista ja niiden ulkomuodosta, mutta tosiasiassa nuo laiskanpulskeat eläimet ovat taitavia muodonmuuttajia. Joukko supikoiria ryhtyy kehittämään salaperäisiä taitojaan, sillä kotimetsää uhkaavat ihmisten röyhkeät rakennustoimet. Voisivatko ihmiset ja supikoirat kuitenkin oppia elämään rinnakkain toisiaan kunnioittaen? Isao Takahatan kumma ja sympaattinen animaatio on hieman turhan pitkä, mutta hauska erikoisuus studio Ghiblin tuotannossa.

Pisteytys: 7/10

Mimi wo sumaseba - Sydämen kuiskaus
Ohjannut Yoshifumi Kondô
Japani 1995, 111 min.
Animaatio, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Yoko Honna, Issey Takahashi




Sydämen kuiskaus (engl. Whisper of the Heart) käsittelee teini-iän tunnemyrskyjä ja aikuistumista. Omien haaveiden etsiminen, taitojen kokeilu ja nuori romanssi sisältävät suuria tunteita laidasta laitaan. Ailahteleva ryöpytys tuntuu hieman liiankin voimakkaalta, eikä tarina oikein koskettanut. Olenko muka jo unohtanut, millasta se kaikki olikaan? Mangaan perustuvan filmin käsikirjoittajana toimi Hayao Miyazaki.

Pisteytys: 6/10