Lola Montès - Skandaalikuningatar (1955)

Ohjannut Max Ophüls
Ranska & Länsi-Saksa 1955, 115 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Martine Carol, Peter Ustinov, Anton Walbrook

Rumors, scandals, passion!

New Orleansin sirkuksen tähti on eurooppalainen skandaalikuningatar, tanssija ja kurtisaani Lola Montès (Carol), jonka erikoislaatuista elämää esitellään täysille katsomoille. Montèsin aiempi elämä esitetään ylellisenä, miessuhteiden sävyttämänä jännitysnäytelmänä, josta sirkusyleisö saa osansa verrattain edulliseen hintaan. Erään suuren näytöksen iltana Lolan taakse jääneen elämän kipeimmät hetket heräävät yllättäen eloon myös hänen muistoissaan. Skandaalikuningattaren kertomus perustuu löyhästi tanssija Lola Montèzin (1821─1861) elämään.

Suomenkielistä nimeä mukaillen, elokuva oli ilmestyessään varsinainen valkokankaiden skandaalikuningatar. Käsittelykulmaa ei ymmärretty, elokuva kun ei halua retostella Lola Montèzin elämäkerralla vaan pyrkii kääntämään huomion sensaatiohakuiseen tirkistelykulttuuriin. Nolostumisen ja harmistumisen ainakin ymmärtää, moni varmasti kuvitteli elokuvan tarjoavan meheviä tirkistyksiä kurtisaanin vauhdikkaaseen elämään ─ mutta aihe olikin näin vakava! Toisaalta taas Montèsia tulkinnut Martine Carol (1920─1967) sai osakseen negatiivista ryöpytystä, koska kepeissä elokuvissa hömpötellyttä näyttelijää ei nähty sopivana vakavaan rooliin. Elokuvan surkea kohtalo tuntuu ironisesti vain vahvistavan sen sanomaa ja kerronnallisia oivalluksia. Montès on sirkuksen kuriositeetti, mutta elokuva pohtii sitä, mikä on ajanut hänet surulliseen asemaansa.

Skandaalikuningattaren huono menestys oli varmasti tekijöille pettymys, mutta kaiken lisäksi se oli taloudellinen katastrofi: elokuva kun sattui olemaan aikansa kallein eurooppalaistuotanto. Visuaalisesti huikean näyttävä, suorastaan spektaakkelimainen Skandaalikuningatar on myös ainoa Max Ophülsin (1902─1957) ohjaama väri- ja laajakangaselokuva. Se myös jäi ylipäätään ohjaajan viimeiseksi teokseksi. Epäonnista elokuvaa paikkailtiin erilaisilla leikkauksilla ja joitain kohtauksia jopa katosi. Ensimmäiset restauroinnit Skandaalikuningattareen tehtiin 1960-luvulla, jolloin arvostustakin jo löytyi varsinkin ranskalaisen uuden aallon piiristä.

Pisteytys:

8/10

The Red Shoes - Punaiset kengät (1948)

Ohjannut Michael Powell & Emeric Pressburger
Iso-Britannia 1948, 133 min.
Draama, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Moira Shearer, Anton Walbrook, Marius Goring

Why do you want to dance?

Punaiset kengät on Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin tunnetuin ja ylistetyin elokuva. Sitä pidetään tanssielokuvien merkkiteoksena, ellei jopa kaikkien aikojen parhaana tanssielokuvana, sillä ensimmäistä kertaa tanssi on olennainen osa tarinan etenemistä, eikä vain irrallinen välinumero. Vaikutus on nähtävissä esimerkiksi muutamia vuosia myöhemmin menestystä niittäneissä Gene Kellyn tähdittämissä musikaaleissa, kuten Laulavissa sadepisaroissa (1952). Viitteitä kerronnallisista tanssijaksoista nähtiin jo ohjaajakaksikon edellisessä elokuvassa Musta narsissi (1947), mutta Punaiset kengät vie ideaa huimasti eteenpäin. Elokuvan sisältämä tunteikas tanssi on henkeäsalpaavan upeaa seurattavaa. Vaikutelmaa korostavat myös huikeat lavasteet ja kaunis värikuvaus.

Itse tarinakin on toki kiinnostava. Elokuva kertoo tanssiin intohimoisesti suhtautuvasta balettiseurueesta, joka kiertää esityksineen ympäri Eurooppaa. Balettiseurueen johtaja Boris Lermontov (Walbrook) palkkaa nuoren säveltäjän Julian Crasterin (Goring) luomaan seurueelle musiikin uuteen balettiin, jonka on määrä perustua H. C. Andersenin Punaiset kengät -satuun. Satu kertoo lumotuista kengistä, joita käyttävä nuori tyttö ei voi koskaan lopettaa tanssimista. Satu käy erikoisella tavalla toteen, kun nouseva tanssijatähti Vicki Page (Shearer) joutuu valitsemaan tanssin ja rakkauden väliltä.

Koska tarinan keskeisenä osana on myös satuklassikko, saa elokuvakerrontakin hieman fantasiaan vivahtavia elementtejä. Useat tapahtumat myös käyvät toteen teatterilavalla, joten toden ja sadun sekä fiktion ja faktan rajat hämärtyvät kiehtovalla tavalla. Elokuva kertoo yhtäältä henkilöistään ja inhimillisistä valinnoista, mutta toisaalta taiteen tekemisestä ja siihen liittyvästä syvästä, liki pakonomaisesta rakkaudesta.

Pisteytys:

9/10

The Life and Death of Colonel Blimp - Se alkoi Berliinissä (1943)

Ohjannut Michael Powell & Emeric Pressburger
Iso-Britannia 1943, 163 min.
Draama, Sota, Romantiikka
Pääosissa: Roger Livesey, Anton Walbrook, Deborah Kerr

I know what war is!

Se alkoi Berliinissä (tunnettu myös nimellä Ystävykset) on ihastuttavan värikylläinen aikamatka 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle kenraali Clive Wynne-Candyn (Livesey) matkassa. Tarina alkaa ns. nykyhetkestä, eli noin vuodesta 1943. Takautumien kautta kerrataan Candyn, tuon vanhan jäärän, elämänvaiheita vuosisadan alun sotatuoksinnoista toisen maailmansodan syttymiseen saakka. Elokuva on myös ensimmäisiä ja tunnetuimpia yhteisohjauksia Powell & Pressburger -kaksikolta, joiden tuotanto poikkesi valtavirrasta viehättävällä tavalla - ja jota tosin ei aina aivan ymmärretty. Partnereiden omaperäisyys ja erikoinen tarkastelutapa näkyvät vahvasti tässäkin elokuvassa.

Lievästi satiirinen huumori antaa kertomukselle omalaatuista hauskuutta ja vieno propagandakin häilyy taustalla, mutta ennen kaikkea Se alkoi Berliinissä on koskettava draama rajat ylittävästä ystävyydestä ja saavuttamattomasta rakkaudesta. 1900-luvun alun Berliinissä alkanut ystävyys Candyn ja saksalaisen Theo Kretschmar-Schuldorffin (Walbrook) välillä kestää sota-aikojen koettelemukset ja valtioiden väliset kahnaukset. Deborah Kerr tekee upean kolmoisroolin esittäen kaikkia naisia Candyn (ja hieman Theonkin) elämässä; draamallinen ratkaisu on kerrassaan mielenkiintoinen ja onnistunut!

Colonel Blimp -sarjakuvasta nimensä saanut Se alkoi Berliinissä on totta vie upean näköinen ja sisällöllisesti sykähdyttävä, mutta ilmestyessään elokuva oli aikalaisille kauhistus ja sen valmistusta parjattiin suuresti. Jopa itse Winston Churchill vastusti kiihkeästi moisen roskaelokuvan tekoa, peläten ilmeisesti joutuvansa itse ivan kohteeksi. Toki britin ja saksalaisen ystävyydestä kertovan elokuvan teko vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä samaan aikaan, kun natsit pommittivat Lontoota minkä ehtivät. Runsaasti vettä sai Thamesissa virrata, ennen kuin elokuvaa lopulta ryhdyttiin pitämään todellisena brittiklassikkona, terävänäköisenä ja modernina draamana.

Pisteytys:

8/10