Gigi (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 111 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Leslie Caron, Louis Jourdan, Maurice Chevalier

Fly to the sky on champagne!

Vuosituhannen vaihteen Pariisissa tapaamme Gigin (Caron), nuoren tytön, joka on saavuttamassa neidon iän. Vallaton Gigi ei ole erityisen innostunut fiineistä tavoista, mutta joutuu silti isoäitinsä ja isotätinsä kovaan kouluun opiskelemaan oikeaoppista kahvin kaatamista ja hienoimpien helyjen tunnistamista. Samaan aikaan perheystävä Gaston (Jourdan) heilastelee neitojen kanssa minkä kerkeää, kunnes huomaa rakastuneensa hieman varttuneeseen Gigiin.

Broadway-näytelmään perustuva Oscar-magneetti Gigi sai ennätykselliset yhdeksän akatemiapystiä ja joukossa oli tietenkin myös parhaan elokuvan palkinto. Aikansa hittifilmi kuvaa verrattoman kauniisti Fin de sièclen varakkaiden auvoisaa onnea ihanan väriloiston keskellä. Lavasteiden ohella myös puvut ovat upeita. Musikaalina Gigi muistuttaa hieman My Fair Ladya (1964), jonka Broadway-ensi-ilta tosin olikin jo 1956. Molempien musikaalien laulut ovat Frederick Loewen ja Alan Jay Lernerin käsialaa. Gigin tapauksessa laulut ovat meneviä, joskaan eivät erityisen ikimuistoisia. Tyylillisesti Gigi osuu musikaalien taitekohtaan: kaikki musiikkinumerot eivät ole selvärajaisesti omia kohtauksiaan, vaan toisinaan sulautuvat tarinaan puoliksi puhuttuina.

Visuaalisena kuvaelmana Gigi nostaa hymyn huulille ja ansaitsee kehuja, mutta vanhaa misogyniaa tursuava tarina ei juuri ilahduta. Miesten rooliksi vakiintuu hämmästyttävän nuorten tyttöjen vikittely, kun taas naiset pyrkivät suojelemaan nuoria tyttöjä maineensa menetykseltä. Paitsi Gigin äiti, joka paheksutusti on luonut uraa oopperalaulajana! Kaikki tämä toki sopii vallan hyvin kuvattuun aikakauteen, mutta tietenkin teemaa käsitellään 1950-luvun tuhnuisin ajatusmallein. Esimerkiksi Gastonin setä Honoré (Chevalier), joka toimii myös elokuvan kertojana, kuvataan suorastaan sympaattisena vanhana pukkina. Thank Heaven for Little Girls laulaa vanha kunnon Honoré ─ mutta pojasta polvi paranee, sillä miesvauva Gaston on vielä Honoréakin ellottavampi hahmo. Patriarkaalisuus tosin on tuotu esille niin räikeästi, että sen erinomaisena kuvauksena Gigi on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:

5/10

An American in Paris - Pariisin lumoissa (1951)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1951, 113 min.
Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Gene Kelly, Leslie Caron, Oscar Levant, Nina Foch

If you can't paint in Paris, you better give up.

Jerry Mulligan (Kelly) on entinen jenkkisotilas, joka on päätynyt Pariisiin viettämään köyhää taiteilijaelämää. Jerryn päivät kuluvat taiteilijaystävien kanssa hullutellen ja maalaten maisematauluja, joita hän ei saa kaupaksi. Eräänä päivänä rikas taideintoilija Milo Roberts (Foch) kääntää Jerryn uran nousuun, mutta flirtistä huolimatta Jerryn sydän ei lämpene Milolle. Sen sijaan viehättävä parfyymiliikkeen myyjä Lise Bouvier (Caron) saa Jerryn pauloihinsa - harmi vain, että eräs Jerryn ystävistä on myös iskenyt silmänsä ihanaan Liseen.

Klassinen Gene Kellyn tähdittämä steppailumusikaali ammentaa vaikutteita tanssielokuvien kuningattaresta Punaiset kengät (1948). Voimakkaimmin vaikutus näkyy lopun pitkässä, unenomaisessa balettikohtauksessa. Pariisin lumoissa jatkaa myös yhdysvaltalaisten puhtaan viihteellisten musikaalien perinnettä köykäisellä juonellaan. Heppoinen tarina on silti vallan kelpo kehys elokuvaan, jonka fokus on lopulta vain viihdyttää katsojaa värikkäillä puvuilla, muutamilla osuvilla sanailuilla ja (paikoin hyvin kunnianhimoisilla) tanssiosuuksilla. Viehättävä Pariisin lumoissa oli yleisömenestys sekä arvatenkin aikansa Oscar-magneetti peräti kahdeksalla ehdokkuudella ja kuudella voitolla. Gene Kelly sai myös filmin myötä kunnia-Oscarin, joka jäi hänen ainoaksi akatemiapalkinnokseen.

Pariisin lumoissa on erinomaista viihdettä ja sen pariin voi mieluusti palata joskus uudelleenkin. Lempparimusikaaliksi elokuvasta ei silti ole, vaikka Gene Kellyn tanssi-ilmaisu ansaitseekin kunniamainintansa. Elokuvan katselu tuntui kuitenkin myös hauskan ajankohtaiselta tällä hetkellä, kun moderni, joskin hyvin genekellymäinen La La Land (2016) pyörii teattereissa saaden osakseen hieman liioitellultakin tuntuvaa ylistyslaulua. Lienevätkö 89. Oscarit samanlaista iloittelumusikaalin juhlaa kuin yli kuudenkymmenen vuoden takainen 24. gaala?

Pisteytys:

7/10