7. luukku: 80 vuotta sitten (Kenelle kellot soivat, 1943)

I do not know how to kiss or I would kiss you.

 

Vuoden 1943 muistelot täyttyvät sotatapahtumista: Stalingradin taistelussa Saksa murtui ja samana vuonna Suomi hylkäsi Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Tykkien jylinä jatkui, mutta joko horisontissa kajastaisi loppu tälle kaikelle lohduttomalle tuholle? Vuoden tunnelmiin voi sukeltaa elokuvien avulla: Tule ja katso (1985) kuvaa pakahduttavalla tavalla nuorukaisen sankariunelman murenemista, Navaronen tykit (1961) kertoo viihteellisesti kuvitteellisesta sota-operaatiosta Välimerellä ja Suuri pakoretki (1963) on tosipohjainen tarina huimasta vankileiripaosta. Sota on läsnä myös päivän elokuvassa, vaikka se sijoittuukin toista maailmansotaa edeltävään aikaan.

 

 

For Whom The Bell Tolls - Kenelle kellot soivat
Ohjannut Sam Wood

USA 1943, 168 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Ingrid Bergman, Katina Paxinou

 

 

 

 

Amerikkalainen Robert Jordan (Cooper) osallistuu vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Diktaattori Francoa vastaan taistelevien sissijoukkojen keskuudesta Jordan löytää itselleen mielitietyn, viehättävän Marían (Bergman), mutta joku muukin on iskenyt naiseen silmänsä. Lemmen kipinöistä huolimatta rakkauden aika ei ole nyt, sillä sota velvollisuuksineen ei odota.

Melodramaattinen Kenelle kellot soivat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen sotaromaaniin (1940). Elokuvasovitus on staattisuutensa vuoksi pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi kestoakin elokuvalla on aivan liikaa. Hahmoilta kaipaisi luonnetta, vaikka näyttelijät sinänsä ovat päteviä. Tuntuu muuten hupaisan erikoiselta, että Espanjaan sijoittuvassa elokuvassa nähdään niin venäläisiä kuin armenialaisia näyttelijöitä, kaiken kruununa ruotsalainen Ingmar Bergman.

Kenelle kellot soivat keräsi suuren liudan Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva). Lopulta vain sivuosanaiselle, kreikkalaiselle (!) Katina Paxinoulle tuli voitto tomerasta roolityöstä, jossa on enemmän ryhtiä kuin itse tarinassa. Parhaan elokuvan pysti meni ansaitusti sota-ajan romanssille Casablancalle (1942). Saamastaan ehdokkuudesta huolimatta Kenelle kellot soivat tuskin olisi voinut todella haastaa Casablancan ainutlaatuista vetovoimaa. Lipputulot kuitenkin puhuvat puolestaan: elokuva oli ilmestyessään valtavan suosittu, ainakin siinä suhteessa filmi päihitti kilpailijansa!

Pisteytys: 5/10

LUUKKU 7 ─ 80 vuotta sitten (Jään tänne yöksi, 1941)

I'm going to show you what yum-yum is.

 

Aikamatka saavuttaa vuoden 1941, jolloin toisen maailmansodan pauhu kajahtelee maailman joka kolkkaan. Saksalaiset vyöryivät kohti Moskovaa ja pommittivat Lontoota, Suomen pojat marssivat syvälle Karjalaan ja kotirintamilla kärvisteltiin. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 80 vuotta Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä, joka sysäsi Yhdysvallat mukaan sotatapahtumiin. Sotavuoden 1941 tapahtumiin voi matkata useiden elokuvien voimin: Täältä ikuisuuteen (1953) sijoittuu Pearl Harboriin, Sukellusvene U-96 (1981) vie keskelle merisotaa ja Casablancan (1942) puolueettomalla maaperällä jännitteet tiivistyvät. Suomalaisfilmeistä vuoden tapahtumia kertaa menestyselokuva Rukajärven tie (1999). Vaan murheet pois, sillä tämän päivän luukku keinuttaa katsojansa kauas sota-ajan huolista!

 

Ball of Fire - Jään tänne yöksi
Ohjannut Howard Hawks

USA 1941, 111 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Gary Cooper, Barbara Stanwyck, Henry Travers, Oskar Homolka

 

 

 

Joukko eri alojen professoreja on muuttanut saman katon alle, sillä he kokoavat yhdessä ennenkuulumattoman täsmällistä tietosanakirjaa. Kielitieteilijä Bertram Potts (Cooper) päättää täydentää slangi-tuntemustaan lähtemällä kenttätöihin, jossa hän tutustuu slangi- ja tanssitaituri Katherine "Sugarpuss" O'Sheaan (Stanwyck). Gangstereita pakoileva Sugarpuss majoittautuu professorien tiedon pesään, sekoittaa työnteon ja saa akatemian kuihduttamat sydämet läpättämään kongan tahtiin!

Jään tänne yöksi kommentoi hilpeästi norsunluutornien suhdetta tyyten erilaiseen arkeen: tutkimus on vaikeaa, jos tutkimuskohdettaan ei ymmärrä alkuunkaan. Yliopistolaisena minulla on toki hieman oma lehmä ojassa, mutta väitän, ettei tiedemaailma (enää) ole aivan näin poteroitunutta. Väärinkäsitykset ja vierauden kohtaaminen on toteutettu hauskalla tavalla, sillä hahmot ovat tavattoman sympaattisia. Professorit ovat kuin seitsemän (tai tässä tapauksessa kahdeksan) kääpiötä ja Sugarpuss on Lumikki pahat mielessään!

 

Screwball-elokuvan asetelma on herkullinen jo itsessään, ja lisää hupia saadaan matkan varrella vastaan tulevista mehevistä väärinkäsityksistä. Lajityypin pieni ennalta-arvattavuus romantiikan suunnanmuutosten osalta ei haittaa, vaan helpottaa heittäytymistä kevyen tarinan vietäväksi. Jään tänne yöksi oli ilmestyessään iso hitti, joka takoi messevät lipputulot. Yhdysvalloissa elokuva oli ilmestymisvuotensa viidenneksi katsotuin ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli neljä kappaletta (mm. käsikirjoitus), vaikka voitot jäivät lunastamatta.

Pisteytys: 8/10

Peter Ibbetson - Ikuinen liekki (1935)

Ohjannut Henry Hathaway
USA 1935, 85 min.
Draama, Romantiikka, Fantasia
Pääosissa: Gary Cooper, Ann Harding, John Halliday

The strangest things are true and the truest things are strange.

Arkkitehti Peter Ibbetson (Cooper) palaa poikavuosiensa Pariisiin toteuttamaan muuatta toimeksiantoa. Paikan päällä Peter kohtaa naimisissa olevan herttuatar Maryn (Harding), joka paljastuu Peterin lapsuusvuosien sydänystäväksi. Parin onni on heti uhattuna, sillä uskalias salasuhde kantautuu mustasukkaisen herttuan (Halliday) tietoisuuteen. Dramaattinen yhteenotto päättyy herttuan kuolemaan ja Peter joutuu vankilaan, mutta rakkaus löytää kyllä keinonsa.

Ikuinen liekki sijoittuu kauniiseen ja liki virheettömään maailmaan, jossa kielletty romanssikin on herkkä ja viaton. Kun kertomus lopulta etenee järisyttävimpään pisteeseensä ja päähenkilön päivät vaikuttavat olevan luetut, alkaa elokuvassa sadunomainen unijakso. Lempensä huumassa elävän parin rakkaustarina on kiistämättä melko hupsu ja tarina imelä kuin hattarapilvi, mutta elokuva on kuitenkin tehty ihan tosissaan ja aidolla tunteella. Parhaimmillaan filmi toimiikin aivan kivana todellisuuspako-fantasiana, vaikka ei nousekaan suosikkieni joukkoon.

Henry Hathaway (1898─1985) tunnetaan parhaiten lännenelokuvistaan, mutta uralle mahtuu laaja kattaus muitakin tyylilajeja. Yhteistä usealle Hathawayn elokuvalle on näyttelijä Gary Cooper, joka tässä filmissä paistattelee salskeana engelsmannina. Elokuvan ilmestyessä Cooper oli yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä ja moinen iso nimi taatustikin siivitti osaltaan filmin kelpoa menestystä. Aikalaiskriitikoiden ylistämä elokuva ei välttämättä ole Hathawayn tunnetuin teos, mutta kuitenkin hänet on nostettu 1001-listalle vain Ikuisen liekin ansiosta.

Pisteytys:

6/10

Man of the West - Mies lännestä (1958)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1958, 100 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Julie London, Lee J. Cobb, Arthur O'Connell

God have mercy on my black blooded soul.

Entinen rikollinen Link Jones (Cooper) on muuttanut elämänsä suuntaa, ja on nyt matkalla etsimään opettajaa Good Hopen pikkukaupungin vastaperustettuun kouluun. Matka kuitenkin katkeaa junaryöstöön: Link jää kyydistä keskelle erämaata seuranaan laululintu Billie (London) ja lörpöttelevä korttihai Sam Beasley (O'Connell). Onneksi tai epäonneksi läheltä junarataa löytyy suojaisa mökki, jossa seurueen ottaa vastaan Linkin vanha rikoskumppani Dock Tobin (Cobb) lainsuojattomine apulaisineen ─ Link joutuu vielä kerran kohtaamaan menneisyyden silmästä silmään.

Mies lännestä tuntuu, näin jälkikäteen arvioiden, miltei koosteelta 1950-luvun lännenklassikoista. Tarina alkaakin tuttuun tapaan, kun mystinen mies lännestä astuu kuvaan ja tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hienoista aikakauden kommunismivainokritiikkiä voi myös löytää kerronnasta, joskaan ei kärkkäimmällä mahdollisella tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole tusinatuotteesta, vaan huolella jalostetusta ja omilla jaloillaan vakaasti seisovasta teoksesta. Komeaa elokuvaa on ollut tekemässä todellinen konkaritiimi: erinomaisen käsikirjoituksen laati romaanin pohjalta Reginald Rose (mm. Valamiesten ratkaisu, 1957), upeat maisemat taltioi kuvaaja Ernest Haller (mm. Tuulen viemää, 1939), ja kaiken kasasi kokoon lännenfilmien ohjaajana tunnettu Anthony Mann. Pääroolissa nähdään loistavaa työtä tekevä Gary Cooper, joka vakuutti jäyhänä lännensankarina jo elokuvassa Seriffi (1952).

Mannin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt James Stewart mieli kovasti Linkin rooliin, mutta on totta, ettei osa olisi hänelle sopinut. Stewartin imago olisi ollut liian puhtoinen, mutta Cooperissa puolestaan on roolin vaatimaa sisäänpäin kääntynyttä syvyyttä ja jäyhää kovuutta. Laadukkaasta tekijätiimistä huolimatta Mies lännestä ei alkuun kirvoittanut kovin innokasta vastaanottoa, mutta ajan kanssa maine kasvoi ─ ei kuitenkaan aluksi Yhdysvalloissa, vaan Euroopassa. Olen katsonut vain vähäpätöisen määrän Anthony Mannin westerneitä, mutta näkemistäni Mannin länkkäreistä Mies lännestä nousee ehdottomasti kärkipaikalle.

Pisteytys:

8/10

Mr. Deeds Goes to Town - Mr. Deeds tulee kaupunkiin (1936)

Ohjannut Frank Capra
USA 1936, 115 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Gary Cooper, Jean Arthur, George Bancroft

People here are funny!

Maailma kärvistelee laman kourissa, mutta herra Longfellow Deedsiä (Cooper) potkaisee onni. Deeds perii yllättäen valtavan omaisuuden ja lähtee selvittelemään perintöasioitaan New Yorkiin, jossa juoruja janoava lehdistö nappaa Deedsin hampaisiinsa. Tähtireportteri Louise "Babe" Bennett (Arthur) soluttautuu Deedsin läheisyyteen kirjoittaakseen tästä mehukkaita paljastuksia, mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa aitoon ja maanläheiseen mieheen. Lehdistön lisäksi Deedsin kimpussa ovat tämän omat asianajajat, jotka tietenkin himoitsevat osuuttaan muhkeasta perinnöstä. Kun Deeds yrittää lahjoittaa ylimääräiset rahansa hyväntekeväisyyteen, pidetään häntä tietenkin aivan tärähtäneenä.

Frank Capran kepeätunnelmainen klassikkodraama haluaa sanoa, ettei vauraus ole tie onneen. Lisäksi elokuva kritisoi juorulehdistöä ja oikeuslaitosta sekä toisaalta taas ylistää yksinkertaisuutta ja "tervettä järkeä". Teema on ajattomuudessaan iskevä! Oikeudentunnosta ja omatunnosta muistutteleva elokuva vetosi sekä kriitikoihin että yleisöön, ja Capra voitti ohjauksestaan Oscarin. Myös herra Deedsiä vakaasti tulkitseva Gary Cooper oli ehdolla, mutta palkinto jäi saamatta.

Mr. Deeds tulee kaupunkiin on todella ohjaajansa näköinen elokuva. Sen screwball-henkinen romanssi muistuttaa uran alkupuolen komedioista. Elokuva lähes toisintaa Capran edellisen suurmenestyksen Tapahtuipa eräänä yönä (1934) asetelmaa, jossa kauas kotoaan joutunut päähenkilö lyöttäytyy yhteen kieron toimittajan kanssa. Kuitenkin loppukohtauksen oikeussalidraama viittaa jo tuleviin, syvällisempiin elokuviin. Erityisesti mieleen tulee tietenkin Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939). Selkeistä yhtäläisyyksistä huolimatta Mr. Deeds on täysin omannäköisensä elokuva, ilahduttavan hyväntuulinen ja hauska seikkailu rikkaiden kummallisessa maailmassa. Pakahduttavat epäoikeudenmukaisuudet purkautuvat mahtavassa katharsiksessa ja hyvyys sekä inhimillisyys voittavat jälleen. Capran elokuvat ovat todella omiaan herättelemään joskus naiiviltakin tuntuvaa toiveikkuutta!

Pisteytys:

8/10

High Noon - Seriffi (1952)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1952, 85 min.
Lännenelokuva, Trilleri, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Lloyd Bridges, Grace Kelly

I think I ought to stay.

Vastavihitty seriffi Will Kane (Cooper) on valmis aloittamaan rauhallisen avioelämän ja juuri ripustamaisillaan virkatähtensä narikkaan, kun kaupunkiin saapuu vanha tuttu rikollisjoukko kostoretki mielessään. Kanea kehoitetaan pakenemaan, mutta siihen miehen moraali ja ylpeys eivät taivu. Yksi kerrallaan niin vaimo, virkaveljet kuin ystävätkin jättävät seriffin omilleen odottamaan lopullista taistelua ja vääjäämätöntä kohtaloaan. Kello käy, eikä apua näy...

Seriffi nähtiin heti ilmestymisaikanaan monin tavoin allegorisena elokuvana. Yhtäältä tarina tuntui olevan kommentaari Korean sotaan ja Yhdysvaltain rooliin maailmanpoliisina, tai vieläkin enemmän piikittelevä vertaus Hollywoodin kommunistivainoista. Syynä oli ensinnäkin yhteisön hajoamista kuvaava juoni, mutta myös mustalle listalle päätyneiden näyttelijöiden (esim. Lloyd Bridges) palkkaaminen vieläpä varsin isoihin sivurooleihin. John Wayne parjasi elokuvaa epäamerikkalaisimmaksi filmiksi mitä oli kuunaan nähnyt. Myöskään ohjaaja Howard Hawks ei lämmennyt Seriffille. Tuohtumus konkretisoitui joitakin vuosia myöhemmin elokuvassa Rio Bravo (1959), joka sanomaltaan asettuu lähes Seriffin vastakohdaksi.

Saamistaan haukuista huolimatta Seriffi oli suurmenestys ja lukeutuu nykyisin suurimpien lännenklassikoiden kunniakkaaseen joukkoon. Monitulkintaisuus lisää elokuvaan oman kiinnostavan aspektinsa, mutta elokuva toimii myös ajattomana tarinana oikeudentunnosta, vaikka ystävät kääntäisivät selkänsä. Myös teknisesti Seriffi on loistavasti kerrottu ja tunnelmaltaan täydellisen intensiivinen draama. Elokuvan menestyksestä kertoo sekin, että se oli peräti seitsemän Oscarin ehdokas ja neljän voittaja (pysti tuli mm. erinomaisesta musiikista). Elokuvan päätähti Gary Cooper palkittiin myös miespääosasta aivan ansaitusti. Lännenfilmien sankarina tunnetuksi tullut Cooper muistetaan muuten myös siitä, että hän kieltäytyi Rhett Butlerin roolista elokuvassa Tuulen viemää (1939), koska ei uskonut elokuvan menestyvän. Onneksi hän pääsi kuitenkin tekemään oman klassikkoroolinsa Seriffin myötä!

Pisteytys:
10/10