Atlantic City (1980)

Ohjannut Louis Malle
Ranska, Kanada & USA 1980, 104 min.
Rikos, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Burt Lancaster, Susan Sarandon, Kate Reid

Now it's all so goddamn legal.

Eläköitynyt pikkugangsteri Lou Pascal (Lancaster) sotkeutuu elämänsä vaarallisimpaan rikosjuttuun, kun naapurissa asuva viehättävä Sally Matthews (Sarandon) on avun tarpeessa. Sally haaveilee paremmasta elämästä ja uudesta alusta, mutta hulttio-aviomies ja sisko saapuvat Atlantic Cityyn tuoden rikokset mukanaan. Pian Lou ja Sally ovat uponneet kaulaansa myöten huumeliigan sotkuihin, mutta ainakin heillä on toisensa ja iso tukko rahaa.

Atlantic Cityn keskeinen teema on muutos. Lou on päättänyt tyytyä hänelle jaettuihin kortteihin, vaikka menneisyyden kipeät haavat ja toteutumattomat unelmat polttelevatkin. Atlantic Cityn loiston ajat ovat auttamattomasti taakse jäänyttä elämää, eikä hukattuja tilaisuuksia saa enää takaisin. Kuitenkin Sallyn tapaaminen tarjoaa Loulle mahdollisuuden täyttää nuoruutensa haaveet ─ Sallylle suhde kenties lupaa jälleen uuden alun. Mutta voiko elämäänsä ja itseään paeta?

Haikea ja perin inhimillisiä kohtaloita tarkasteleva rikoselokuva on erinomaisesti käsikirjoitettu. Filmi lukeutuu Burt Lancasterin ikimuistoisimpiin roolitöihin, ja koko muu näyttelijäköörikin tekee oivaa työtä. Atlantic City sai lämpimän vastaanoton, mutta olisi filmi varmasti tekijöidensä mielestä voinut menestyä lippuluukuilla paremminkin. Viisi merkittävintä Oscar-ehdokkuutta kertovat sentään osaltaan onnistumisista, vaikka yhtään pystiä ei lopulta tullutkaan kotiinviemisiksi.

Pisteytys:

8/10

Il Gattopardo - Tiikerikissa (1963)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1963, 186 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon

Three balls in a week are too much.

Luchino Viscontin pakahduttavan kaunis periodidraama sijoittuu 1860-luvun kuohuvaan Italiaan. Punapaitaiset nationalistit käyvät taisteluita hajanaisen maan yhdistämisen puolesta ja muutoksen tuuli tuivertaa myös vanhojen aristokraattien elämässä. Jopa sisilialainen Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Lancaster) saa todeta, ettei hänen jälkikasvunsa tulevaisuus noudata juuri millään muotoa hänen ylellistä elämänpolkuaan. Ainoa tulevaisuuden turva on lyöttäytyä hyviin väleihin tulevien vallanpitäjien kanssa.

Tiikerikissa (engl. The Leopard) on visuaalisesti niin huumaava teos, että sitä katsoisi täysin onnellisena vaikka käsikirjoitus olisi kehno. Vaan se ei ole! Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958) pohjautuva tarina on viipyilevän toteava kuvaus yläluokan jalustan sortumisesta ─ aihe, jota marxistisympatioistaan tunnettu Luchino Visconti toisti useissa elokuvissaan. Viscontin tuotannosta Tiikerikissaa lähimmäksi asettuu niin ikään 1860-luvulle sijoitettu Senso (1954). Tarkkanäköiseen yhteiskunnan kerman tulkintaan löytyi aineksia Viscontin omasta taustasta, hän kun oli syntyjään yläluokkaista milanolaissukua.

Suuresta yhteiskunnallisesta aihekehyksestään huolimatta Tiikerikissa on varsin vähäisten tapahtumien elokuva: häitäkin juhlitaan tunnin verran, mikä tosin tarjoaa kiehtovan tilaisuuden tarkkailla taitavasti rakennettua kadonnutta maailmaa aikamatkan tavoin. Jokaisen otoksen ollessa oma piiruntarkka taideteoksensa, ei liene yllättävää, että Tiikerikissa oli aikansa kallein italialaistuotanto. Pieteetillä luotu teos ansaitsi menestystä maailmalla ja palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Loppumainintana huomioitakoon pääroolissa näyttelevä Burt Lancaster, joka tekee Don Fabriziona yhden uransa loisteliaimmista roolitöistä.

Pisteytys:

9/10

Gunfight at the O.K. Corral - Kuolemanloukku O.K. Corral (1957)

Ohjannut John Sturges
USA 1957, 122 min.
Lännenelokuva, Biografia, Draama
Pääosissa: Burt Lancaster, Kirk Douglas, Rhonda Fleming, Lyle Bettger

Fun's over, boys!

Kuolemanloukku O.K. Corral kertoo seriffi Wyatt Earpin (Lancaster) ja uhkapeluri John "Doc" Hollidayn (Douglas) ystävystymisestä Tombstonen kaupungissa. Paikkakunnalla vellovat villin lännen jännitteet johtavat tietenkin loppuhuipennuksena kuuluisaan Tombstonen taisteluun, jossa Earp ja Holliday kohtaavat lainsuojattoman Ike Clantonin (Bettger) apureineen. Siihen mennessä viskiä ehditään kuluttaa litrakaupalla! Jos harrastaa juomapelejä, voi vaikka hankkia maksalleen todellisen kuolemanloukun naukkailemalla paukkuja elokuvan hahmojen tahdissa.

Kuuluisasta, oikeastikin tapahtuneesta Tombstonen pyssynpaukuttelusta on tehty lukuisia elokuvia, joissa legendaa tietenkin on paisuteltu suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi Ike Clanton ei oikeasti osallistunut koko taisteluun, eikä Wyatt Earp ollut seriffi, lainvalvoja kylläkin. Tämän elokuvan ohella tunnetuin tapahtumasarjaa kuvaava teos taitaa olla John Waynen menestyksekäs Aavikon laki (1946). Kuolemanloukku O.K. Corral on siihen verraten hieman todenmukaisempi, mutta sekin häviää faktapitoisuudessa John Sturgesin toiselle aiheen filmatisoinnille Aseiden hetki (1967).

Puristisella todenperäisyydellä ei ainakaan tässä tapauksessa ole elokuvan onnistumisen kannalta suurta merkitystä. Kuolemanloukku O.K. Corral on joka tapauksessa jännittävä ja tunnelmallinen western, jonka parasta antia tarjoilevat erinomaiset näyttelijät. Varsinkin Burt Lancasterin tulkitsema jäyhä Wyatt Earp on ensiluokkaista sankarimateriaalia. Sananen on sanottava vielä Dimitri Tiomkinin hienoista sävellyksistä, jotka hetkittäin tuntuvat jo vihjaavan Ennio Morriconen 1960-luvun spagettiwesternien soinnin suuntaan. Tiomkin on luonut lännentunnelmaa sävelin myös muun muassa elokuviin Punainen virta (1948) ja Seriffi (1952). Näiden elokuvien tunnuskappaleissa on sitä jotain!

Pisteytys:
8/10

Sweet Smell of Success - Menestyksen huuma (1957)

Ohjannut Alexander Mackendrick
USA 1957, 96 min.
Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Burt Lancaster, Susan Harrison

The scruples of a guinea pig and the morals of a gangster.

Häikäilemättömän kolumnistin J.J. Hunseckerin (Lancaster) pr-hännystelijä Sidney Falcon (Curtis) tekee mitä tahansa kohotakseen vallan huipulle. Pomoa mielistellessä ei ole sijaa moraalille, mutta ala on haastava kovapintaisimmallekin pyrkyrille. Sidney on ajaa itsensä useampaankin umpikujaan yrittäessään häätää innokkaan kosijan Hunseckerin siskon Susanin (Harrison) kimpusta ─ J.J. nimittäin haluaa pitää sisarensa itsellään.

Menestyksen huuma ei ollut ilmestymisvuotensa hittejä, jos nyt ei täysin floppikaan vaikka lippuluukuilla tappiota tulikin. Mainetta karttui ajan kanssa, ja tätä nykyä elokuva lukeutuu film noirien merkkiteoksiin. Menestyksen huuma hyytää niljaisen mustalla tunnelmallaan, sähäkän piikittelevä dialogikin pistää kuin parvi ampiaisia. Moraalittoman ja pessimistisen elokuvan erityisenä ansiona pidetään myös oivaa New Yorkin kuvausta. Dynaamisen rytmikäs Menestyksen huuma huokuu alati hereillä olevan kaupungin tunnelmaa kaikkine värivaloineen, jazz-klubeineen ja muine synnin pesineen. Eipä ihme, että elokuvaa on ylistänyt muun muassa New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese. Samankaltainen kaupungin tunnelma on tavoitettavissa Scorsesen elokuvissa, esimerkiksi Taksikuskissa (1976).

Ohjaajista puheen ollen, kiinnostava knoppi Menestyksen huumassa on Alexander Mackendrickin (1912─1993) uran yllättävä suunnanmuutos. Manhattanilla syntynyt siirtolaisten jälkeläinen Mackendrick palasi jo lapsena vanhempiensa synnyinseuduille Skotlantiin ja teki vartuttuaan uraa Ealing-studioiden komediaohjaajana. Menestyksen huumaa edelsi pikimusta brittikomedia Naisentappajat (1955). Yhdistävänä tekijänä elokuvien välillä sentään on kertomusten kyynisyys!

Pisteytys:

8/10

LUUKKU #8 - 70 vuotta sitten (Rikosten erämaa, 1947)

It's nice out here.

Toisen maailmansodan päättymisestä oli vierähtänyt jo kaksi vuotta, mutta maailma oli yhä mullin mallin. Sodan jälkien korjaamisen aika oli alkamassa kiivaana, vaikka rakennustarvikkeista oli pulaa ja elintarvikkeetkin olivat edelleen kortilla. Sodan aiheuttama kaaos kun ei ratkea rauhansopimuksen yhteydessä. Mutta kuten yllä oleva kuvakin viestittää, suunta oli kuitenkin kohti parempia aikoja. Päivän leffa tosin ei edusta aikakauttaan tyypillisyyden kautta, mutta valtavirran poikkeamat kertovat usein ajastaan jopa tavanomaisuuksia enemmän. Räiskyvän värikäs, melodramaattinen ja lähes rietas Rikosten erämaa on varsinainen outolintu, mutta aikakautensa genrejä yhdistelemällä se sekoittaa pakkaa varsin hauskalla tavalla.

Desert Fury - Rikosten erämaa
Ohjannut Lewis Allen
USA 1947, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: John Hodiak, Lizbeth Scott, Burt Lancaster, Wendell Corey

Nevadan Chuckawallassa koetaan kolmiodraamoja, jotka alkavat, kun kasinon omistajan tytär Paula (Scott) palaa kaupunkiin. Samoihin aikoihin pikkukaupunkiin saapuu myös peluri Bendix (Hodiak), jonka seurassa Paula viihtyy liiankin hyvin. Nuori apulaisseriffi Tom (Lancaster) tosin on iskenyt silmänsä Paulaan, eikä tietenkään pidä kilpakosijansa touhuista.  Lusikkansa soppaan sulloo myös Bendixin mustasukkaiselta vaikuttava seuralainen Johnny (Corey).

Rikosten erämaa on länkkäritunnelmaa henkivä film noir, jonka painopiste on rikosjuttujen sijaan melodramaattisessa ihmissuhdesekamelskassa. Genresekoitus on omalaatuinen, ja muitakin erikoisuuksia piisaa. Ensinnäkin elokuva on kuvattu räikeissä väreissä, mikä on varsinkin film noireille kerrassaan epätyypillistä. Vielä suurempi omaperäisyys kätkeytyy hahmojen välisiin suhteisiin: elokuva nimittäin kuvaa homoutta aikakaudelleen erikoisen avoimesti, joskaan mitään ei tietenkään ilmaista suoraan. Kiertoilmaukset ovat paljonpuhuvia.

Elokuva sai ilmestyessään nihkeän vastaanoton, eikä ihme. Sekavahko kokonaisuus on outo ja hieman vaikeasti haltuunotettava. Sittemmin Bonanzan ohjaajana toimineella Lewis Allenilla on selkeästi ollut kiinnostava ja ainutlaatuinen visio, mutta taidot eivät ole tainneet ihan riittää hallitsemaan vaikeaa kokonaisuutta. Onpahan filmi kuitenkin myöhemmin päässyt pieneen kulttimaineeseen ja sekin on hyvä saavutus. Rikosten erämaa on tutustumisen arvoinen erikoisuus, joskin kertakatselu riittää tämän räikeän kolmiodraamailun kohdalla mainiosti.

Pisteytys: 6/10

From Here to Eternity - Täältä ikuisuuteen (1953)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1953, 118 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Kerr, Donna Reed, Frank Sinatra

Nobody ever kissed me the way you do!

On vuosi 1941 ja Havaijilla Pearl Harborin sotilastukikohdassa tunnelma on sähköinen. Tukikohtaan siirretty sotilas Prewitt (Clift) joutuu kestämään armotonta simputusta, koska ei suostu liittymään kapteenin luotsaamaan nyrkkeilyjoukkueeseen. Prewitt rakastaa armeijaa, mutta ei pysty vetämään nyrkkeilyhansikkaita käteensä erään traagisesti päättyneen ottelun vuoksi. Sentään heila Lorene (Reed) ja solttukaverit tukevat miestä mäessä. Eritoten apuna häärivät railakas sotamies Maggio (Sinatra) ja kersantti Warden (Lancaster), mutta molemmilla miehillä on omatkin ongelmansa. Varsinkin Warden on tiukassa tilanteessa, sillä hän lempii kapteenin vaimoa Karenia (Kerr).

Lukuisten ihmissuhdedraamojen lisäksi sodan uhka tuo elokuvaan oman jännitteensä. Kuten tiedämme, japanilaisten pommikoneet hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Yhdysvallat ajautui lopulta mukaan merien takana riehuvaan maailmansotaan. Hyökkäys nähdään myös tässä elokuvassa, vaikka sitä saadaankin odottaa lähes loppuun saakka. Tunnelmaltaan Täältä ikuisuuteen on kiihkeä, jännittynyt ja hieman epätoivoinen. Kyseessä on epävarma uhkapeli, johon kukin hahmo on itsensä kapinoiden kammennut. Vastapainoksi ryypätään ankarasti ja humalassa toikkaroivat sotilaat vievät muutamat kohtaukset jopa komedian puolelle.

Melodramaattisiin sfääreihin yltävässä tarinassa on ripaus todellisuuspohjaa. Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen esikoisromaaniin (1951), jonka Jones puolestaan kirjoitti löyhästi omien sotakokemuksiensa pohjalta. Teos on varsinainen järkäle, lähes 800 sivua, joten kirjaa lukemattakin täytyy kehaista tarinan oivaa tiivistämistä. Samojen, tosin toisin nimettyjen, sotilaiden tarina maailmansodan pyörteissä jatkuu Jonesin myöhemmässä tuotannossa. Näistä teos Ohut punainen viiva (1962) on filmatisoitu kahdesti, tunnetumpi versio on Veteen piirretty viiva (1998) ─ se löytyy niin ikään 1001-listalta. Vaikka niin kirjan kuin elokuvankin kerronnassa on mukana roima annos mielikuvitusta, teosten tunnelma koettiin aikanaan osuvana. Yllätyksettömästi armeijan taholta kuultiin soraääniä, esitetäänhän elokuvassa melko brutaalia simputusta ja "tarpeettomia" kuolemia. Joka tapauksessa suurien jännitteiden Täältä ikuisuuteen oli 1950-luvun suurimpia kassamagneetteja ja peräti kahdeksan Oscarin voittaja, mukana muun muassa Frank Sinatran ja Donna Reedin ainoat pystit sekä palkinnot parhaasta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja ylipäätään elokuvasta.

Pisteytys:

8/10

The Killers - Tappajat (1946)

Ohjannut Robert Siodmak
USA 1946, 97 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Burt Lancaster, Ava Gardner, Edmond O'Brien

I'm poison, Swede, to myself and everybody around me!

Pikkukaupunkiin saapuu kaksi kovanaamaa, jotka murhaavat Ole "Swede" Anderssonin (Lancaster), hiljaisen kaverin, joka on työskennellyt kaikessa rauhassa paikallisella huoltamolla. Outo juttu herättää vakuutusetsivä Jim Reardonin (O'Brien) huomion. Miksei Swede tehnyt elettäkään paetakseen? Kuka Swede oikeastaan edes oli? Kummallisen murhajutun taustalta paljastuu kokonainen rikosvyyhti.

Tappajat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen novelliin (1927). Napakan tarinan filmiadaptaatio oli menestys ja Oscar-ehdokkuuksiakin sille tuli peräti neljä. Rikosmysteeri on laadukasta ja takuuvarmaa jännärikamaa, jonka ratkeamista on kiinnostavaa seurata. Varsinkin elokuvan alku on huikea, mutta harmillisesti rautainen ote lipeää aavistuksen verran loppua kohden. Tätä selittää se, että elokuvan alku kertoo Hemingwayn tarinan kokonaisuudessaan ja loppufilmi on käsikirjoitettu sen jatkoksi; takaumien kautta kerrottava tarina jäjittelee tyylillisesti Citizen Kanea (1941). Lopputulos ei ole täydellinen, mutta silti täysin kelvollinen. Saksalaissyntyinen, mutta juutalaisena kansallissosialismia Yhdysvaltoihin paennut ohjaaja Robert Siodmak teki Hollywoodissa lukuisia hyviä film noireja, joista Tappajat on yksi tunnetuimpia. Syynä elokuvan ikimuistoisuuteen lienee herkullisen toimiva paketti: Hemingwayn tarina, Miklós Rózsan laadukas musiikki, hienot miljööt valoineen ja varjoineen, sekä näyttelijäkaksikko Burt Lancaster ja Ava Gardner, joiden kemiat natsaavat mahtavasti yhteen. Molemmille Tappajat myös merkitsi tärkeää käännettä näyttelijänuralla.

Tappajat on ensimmäinen elokuva, jossa legendaarinen Burt Lancaster esiintyy. Newyorkilaissyntyinen Lancaster (1913-1994) aloitti esiintymisuransa parikymppisenä nuorukaisena sirkuksessa ja teatterissa. Sodan jälkeen Lancaster sai roolin Broadway-näytelmästä, josta hänet bongasi Tappajat-elokuvaan näyttelijöitä etsivä Hollywood-agentti Mark Hellinger. Komea Lancaster vakuutti katsojat siinä määrin, että Tappajien jälkeen hän ehti samana vuonna esiintyä vielä kahdessa muussakin filmissä. Lancaster jatkoi elokuvauraansa sangen aktiivisena aina vuoteen 1989 saakka ja vielä 1990-luvun alussakin hän näytteli muutamassa tv-sarjassa. Valkokangaskarismansa ja ulkoisten avujensa lisäksi Lancaster tuli tunnetuksi muun muassa kovana naistenmiehenä ja Vietnamin sodan vastustajana. Mitä taas tulee Tappajien toiseen tähteen, Ava Gardneriin (1922-1990), hänkin oli Lancasterin tapaan oman aikansa seksisymboli. Köyhästä maanviljelijäperheestä Hollywoodiin ponnistaneen Gardnerin elokuvaura alkoi sattumien kautta vuonna 1941, mutta vasta Tappajat teki hänestä todellisen tähden. Myös Gardner esiintyi lukuisissa elokuvissa aina 1980-luvulle saakka. Lancasterin ja Gardnerin urat ovat hauskasti aika yhteneväisiä: molemmat aloittivat elämänsä vaatimattomissa oloissa, mutta ulkomuotonsa ansiosta pääsivät osaksi Hollywoodin loistoa ja julkisuuden paineita. Onko tämä se amerikkalainen unelma?

Pisteytys:
8/10