 |
| Is life always this hard, or is it just when you're a kid? |
Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.
Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.
Ohjannut Luc Besson
Ranska & USA, 110 min
Toiminta, Rikos, Draama
Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman
Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).
Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.
Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!
Pisteytys: 5/10
Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.
Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!
Pisteytys: 5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti