Lokakuun elokuvat 2025

Nosferatu
Ohjannut Robert Eggers 

USA 2024, 132 min 

Kauhu

Pääosissa: Lily-Rose Depp, Nicholas Hoult, Bill Skarsgård

 

 

 

 

Vampyyriklassikon (Nosferatu, 1922 ja Nosferatu, 1979) uljas uusintaversio on esteettinen ilo. Kameratyöskentely, eli eritoten rajaukset ja suunnannäytöt, rakentavat hyytävää tunnelmaa. Harmi, että itse kreivi Orlok (Skarsgård) jää tylsän ontoksi mörisijäksi ja varjoista katoaa paras terä. Tarinan teema on vampyyritarinoille tyypillisesti (naisen) seksuaalisuuden syntiinlankeemus: ihan ajanmukaista tulkintaa tutusta aiheesta, mutta voisi olla vielä terävämpääkin. Hyvä silti näinkin ─ jospa Robert Eggersin laatutuotanto jatkuu taas hyvällä sykkeellä The Northmanin (2022) notkahduksen jälkeen.

Pisteytys: 7/10

Asteroid City
Ohjannut Wes Anderson

USA 2023, 105 min.

Scifi, Draama, Komedia 

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson

 

 

 

Joukko nuoria tähtitieteilijöitä kokoontuu Asteroid Cityn kulissikaupunkiin. Värikäs 1950-luvun pastissi on taattua Wes Andersonia, mutta kaukana ohjaajan parhaista töistä. Toisiinsa limittyvien tarinatasojen ja piiruntarkan estetiikan rakentelu on sinänsä viehättävää, mutta huolella pystytettyjen kulissien takaa ei paljastu lopulta oikein mitään mieleenjäävää.

Pisteytys: 6/10
 

Late Night with the Devil
Ohjannut Cameron Cairnes & Colin Cairnes

Australia, Arabiemiraatit & USA 2023, 93 min. 

Kauhu, Komedia

Pääosissa: David Dastmalchian, Laura Gordon, Ingrid Torelli

 

 

 

Talk shown Halloween-spesiaali lähtee yliluonnolliselle laukalle, kun lavalle tuodaan riivattu lapsi. Piru on irti! Hauska idea, mutta toteutus voisi olla hiotumpi: joko selvästi koomisempi tai karmeampi. Nyt jäädään keikkumaan puoliväliin. Tällaisenaankin myöhäisillan indie kelpaa viihteeksi, mutta yhdestä jutusta täytyy silti nalkuttaa ja vähentää pisteitä. Tv-ohjelma on muuten mainion 1970-lukulainen, mutta muutamat välikuvat pistävät silmään. Katsomisen jälkeen selvisi, että ne ovat tekoälytuotoksia. Masentava ratkaisu, joka jättää muuten kelvosta elokuvasta tuhnuisen jälkimaun.

Pisteytys: 6/10

Anna and the Apocalypse
Ohjannut John McPhail

Iso-Britannia 2017, 93 min. 

Musikaali, Kauhu, Komedia 

Pääosissa: Ella Hunt, Malcolm Cumming

 

 

 

 

Jos haluaa samaan aikaan viettää joulua ja halloweenia, elokuvailtaan sopii joulukauhumusikaali. Kevyt teinikomedia muuttuu aika synkäksi ja veriseksi, mutta ontuvia vitsejä ja keskinkertaisia lauluja riittää loppuun asti. Kivuton mutta innoton katseluelämys. Todettakoon silti, että olen pahemman lajin musikaalikranttu: moni on tykännyt apokalypsi-Annan vinksahtaneesta tunnelmasta ja musiikeista minua enemmän, vaikka lajinsa klassikoksi filmi tuskin kuunaan nouseekaan.

Pisteytys: 4/10

Micmacs à tire-larigot - Micmacs
Ohjannut Jean-Pierre Jeunet 

Ranska 2009, 105 min. 

Komedia, Rikos

Pääosissa: Dany Boon, Marie-Julie Baup, Dominique Pinon

 

 

 

 

Elämän kolhima romujengi päättää kostaa eräälle asetehtailijalle. Luvassa on läjäpäin kepposia, joiden ideat poimitaan elokuvaklassikoista. Elokuvaklassikoiden faneille riittää monenlaista bongattavaa: viittaus tulee esimerkiksi Jean-Pierre Jeunetin aiempaan teokseen Delicatessen (1991), jonka tunnelmassa on aimo annos samaa kummallisuutta kuin tässäkin filmissä. Hauskoja yksittäisiä hetkiä ja yhteiskunnallista kulmaa, mutta kokonaisuus jää silti vähän valjuksi.

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu VIII: kauhuvuosi 2025

You keep dancing with the devil...

Kauhukuu 2025 tulee päätökseensä kahden uuden ensi-illan voimin. Kattauksessa on yksi odotettu kesähitti ja sen seurana ehkäpä lajityyppinsä vuoden parhaat arviot saanut genreleikittely. Kuten edellisessä kauhukuu-tekstissä todettiin, kauhugenrellä menee lujaa. Päivän filmien ohella menestystä ovat niittäneet kauhupelifilmatisointi Exit 8 (2025) ja muodikas bodyhorror The Ugly Stepsisters (2025). Eikä tässä vielä kaikki: Guillermo del Toron pian ensi-iltansa saava Frankenstein (2025) lienee vähintäänkin yleisöhitti.

Tämä vuosi oli samalla yhden aikakauden loppu, kun suuria lipputuloja tahkonut Conjuring-sarja sai eräänlaisen päätösosansa (The Conjuring: Last Rites, 2025). Sarja alkoi mehevällä Kirottu-elokuvalla (2013), jota Kirottu 2 (2016) ja Kirottu 3 (2021) jatkoivat latteammin. Masentavia spinoff-filmejäkin on tullut muutama (esim. Annabelle, 2014). Mutta tuskinpa kirottua universumia ollaan kokonaan kuopattu: lienee vain ajan kysymys, milloin nukkevitriinin ovi taas raottuu. Myös kauhukuun aika tulee toivottavasti jälleen vuoden päästä uusine varjoineen ja hirviöineen!

 

28 Years Later - 28 vuotta myöhemmin
Ohjannut Danny Boyle 

Iso-Britannia, Kanada & USA 2025, 115 min. 

Kauhu, Scifi, Trilleri

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer

 

 

 

Danny Boylen zombielokuva 28 päivää myöhemmin (2002) esitteli viruksen valtaaman Iso-Britannian. Sittemmin tarina jatkui keskinkertaisessa osassa 28 viikkoa myöhemmin (2007) ja nyt tuhoisasta pandemiasta on kulunut miltei kolme vuosikymmentä: muu maailma sai viruksen eristettyä entiseen saarivaltioon, joka on vartioitua karanteenialuetta. Kukaan ei poistu eikä saavu, mutta selviytyjien yhteisöt ovat tottuneet elämään raivovirusta levittävien tappajien keskuudessa.

28 vuotta myöhemmin käsittelee menetystä ja kuolemaa, memento moria. Tarinassa riittää jännitystä, mutta elokuva ei ole pelkkää kieli vyön alla juoksemista: traagisuudelle ja surulle pyritään tekemään tilaa. Rakenne kuitenkin hieman kärsii siitä, että tarinaa paisutellaan taas uudeksi trilogiaksi. Elokuvan alku ja loppu viittaavat tekeillä olevaan jatko-osaan, kolmattakin jo suunnitellaan. Ärsyttää, ettei yhdessä elokuvassa ole omanlaistaan rakennetta tai näkökulmanmuutosta vallitseviin oloihin. Hyytävän tunnelmallisessa postapokalypsissa olisi rahkeita parempaankin, vaikka tällaisenaankin se toimii.

Pisteytys: 7/10

 

Sinners
Ohjannut Ryan Coogler

USA, Australia & Kanada 2025, 137 min.

Kauhu, Toiminta, Draama

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Andrene Ward

 

 

 

 

Kaksosveljekset Elijah ja Elias Moore (Jordan) palaavat rikollisilta teiltään kotiin syvään etelään. Eletään pula-ajan ja kieltolain vuosia, mutta siitä huolimatta Mooren veljekset päättävät luoda ympärilleen syntisiä iloja ja perustaa kapakan. Nuori serkkupoika Sammie (Caton) pääsee juottolaan soittamaan paholaisen bluesia ja juuri hän saa lopulta todistaa, kuinka pahuus eräänä yönä ottaa kapakan valtaansa. Siihen syynä on valkoisten kulkijoiden mukanaan tuoma kauhu.

 

Sinners on villi genresekoitus, jossa lajityyppiä vaihdetaan kuin dj biisiä. Tavallaan elokuvan yliluonnolliset kauhuelementit ovat vähän pöljiä, mutta sekin sopii camp-vivahteisen elokuvan itsetietoiseen liioitteluun. Kokeilunhalu ei silti missään vaiheessa karkaa käsistä. Elokuvassa yhdistyvät lajityypit ja eri aikakaudet, mutta musta kulttuuriperintö toimii niiden liimana. Taustalla häilyy orjuuden historia, rasismin todellisuus ja se, miten eritoten mustaa musiikkia on omaksuttu osaksi yhdysvaltalaista kulttuuria ─ alkujuuret unohtaen. Syntisen kapakan illanvietossa on ilo viihtyä, nauttia estetiikasta, musiikeista ja yllättävistä käänteistä.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VII: kauhuvuosi 2024

The balance must be respected.

 

Vuosi 2024 oli iloista aikaa kauhugenrelle. Kauhuelokuvia kehuttiin ja monet saivat arvostettuja palkintoehdokkuuksia: esimerkiksi Oscar-gaalassa ehdolla olivat The Substance (2024) ja Nosferatu (2024), ensiksi mainittu kilpaili jopa Kultaisesta palmusta. Ja onpa tälle vuosikymmenelle mahtunut jo yksi ehtaa bodyhorroria edustava Kultaisen palmun voittajakin, Julia Ducornaun Titane (2021).

Päivän kauhukavalkadiin on katettu kolme viimevuotista hittikauhua, joissa on mukana kaksi onnistumista ja yksi lässähdys. Viime vuoden kauhukuussa tunnelmoitiin aika heikkojen viritelmien äärellä. Hittisarjan jatkis Ghostbusters: Frozen Empire (2024) ja ranskalainen haihurvittelu Seinen syvyyksissä (2024) olivat kyllä lipputuloissa mitaten menestyneitä mutta toteutuksina turhanpäiväisiä. Ikimuistoisempia kauhufilmejä viime vuodelta ovat esimerkiksi klassikoiden onnistuneet uudelleenlämmittelyt Nosferatu (2024) ja Beetlejuice Beetlejuice (2024). Viimevuotisista filmeistä lempeään Halloween-tunnelmaan katsottavaksi voisi sopia megahitti Wicked (2024).

Alien: Romulus
Ohjannut Fede Alvarez

Iso-Britannia, USA, Unkari ym. 2024, 119 min.

Scifi, Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux

 

 

 

 

Joukko kaivossiirtokunnassa työskenteleviä nuoria saa raatamisesta tarpeekseen. Yllättäen ankean kaivosplaneetan ohi lipuu hylätty avaruusalus, joka mahdollistaa matkan kohti parempaa elämää. Arvata voi, että aluksen kyydissä piileskelee karmeita matkustajia. Ajallisesti tarina sijoittuu Alienin (1979) ja Aliens - paluun (1986) väliin. Ylipäätään Alien: Romulus on harkittu paluu sarjan juurille, eikä omaperäisiä ideoita ole montaa. Lopputulemana on jälleen kerran selkeä fanituote ja nostalgialla rahastus, tuo aikamme ilo ja vitsaus. Parhaimmillaan Alien: Romulus on ihan hauska kertakäyttöviihdyke, mutta huonoimmillaan paikallaan junnaavaa härvellystä.

Pisteytys: 5/10
 

Longlegs
Ohjannut Osgood Perkins 

Kanada & USA 2024, 101 min.

Kauhu, Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt

 

  

 

FBI-agentti Lee Harker (Monroe) etsii sarjamurhaajaa, jonka jäljet antavat aihetta saatananpalvontapaniikkiin. Ysärin sarjamurhaajatrillereiden jalanjäljissä kulkeva Longlegs on erinomaisen kolea ja sopivasti karmaiseva kauhuoutoilu. Elokuva hyödyntää taitavasti kliseisen tuttuja kauhukikkoja, jotka saavat odottamaan säikäytystä: halpoja hyppyjä ei kuitenkaan ole luvassa lainkaan, mutta katsoja pidetään jatkuvassa jännityksessä. Lopussa tarina sortuu harmillisesti selittelemään liikaa ja mysteeri latistuu.

Pisteytys: 7/10
 

The Substance
Ohjannut Coralie Fargeat

Iso-Britannia & Ranska 2024, 141 min. 

Kauhu, Draama

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley

 

 

 

Viisikymppinen Elisabeth Sparkle (Moore) on entinen Hollywood-tähti ja aerobic-ohjaaja, joka joutuu antamaan tilaa nuoremmilleen. Yhden tähden hiipuessa toinen nousee, mutta Elisabethin omasta selkärangasta. Uutuushuume jakaa Elisabethin kahtia, eivätkä naisen eri versiot tule toimeen keskenään. Coralie Fargeatin (s. 1976) ohjaama ja käsikirjoittama The Substance on saanut vaikutteita monista suunnista, aina klassikkoromaani Dorian Grayn muotokuvasta (1890) David Cronenbergin bodyhorroreihin. Tyyliltään The Substance on tarkoituksellisen yliampuva ja räiskyvä kokeilu on onnistunut. Naiseutta kommentoiva kehokauhu puree mustalla huumorillaan ja hälyyn kätketyllä surullisuudellaan.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu VI: Bone Tomahawk (2015)

Pain is how your body talks to you.

 

Ensi viikolla kauhukuu kurvaa kohti vääjäämätöntä loppuaan 2020-luvulle, mutta sitä ennen nautitaan vielä edellisten vuosikymmenten antimista. Mikäli mielii aikamatkata vuoteen 2005, tarjolla on ainakin kurja kummitustalotarina The Amityville Horror (2005), manalaan kurkkaava sarjisfilmatisointi Constantine (2005) sekä George A. Romeron keskinkertainen zombirytinä Kuolleiden valtakunta (2005). Dystooppista scifitunnelmaa taasen irtoaa klassikkouusinnasta Maailmojen sota (2005). Kymmenvuotiaista filmeistä maininnan arvoinen on puolalainen kauhumusikaali The Lure (2015), jonka kumma tunnelma jää mieleen. Päivän elokuvasta löytyy toinen hirvittävä kurkistus kymmenvuotiaiden kauhujen tunnelmiin.

Bone Tomahawk
Ohjannut S. Craig Zahler

USA & Iso-Britannia 2015, 132 min. 

Lännenelokuva, Kauhu 

Pääosissa: Kurt Russell, Patrick Wilson, Richard Jenkins

 

 

 

 

Bone Tomahawk on lännenelokuva, joka vyöryy hiljalleen kohti kauhugenreä. Elokuva sijoittuu erämaahan, jossa pieni mutta raskaasti aseistettu etsintäpartio jäljittää alkuperäisasukkaiden heimoa. Syynä retkeen on murhaepäily, kosto, jonka alkulähteenä oli valkonaamojen toilailu pyhällä hautapaikalla. Etsintäpartion matka pöllyävässä maastossa on raskas kulkea ja vaarat vaanivat joka nurkalla, mutta kevyt huumori kantaa kohti edessä odottavaa tuntematonta kauhujen luolastoa.

Elokuvan ansioiksi on laskettava erinomaisesti rakennettu jännitys ja visuaalinen näyttävyys. Lopussa saadaan rankkasateen verran kannibaali-klassikoista tuttua verenroisketta ja gorea, mutta ei liikaa, jotta filmiä tarvitsisi sen vuoksi kokonaan vältellä. Loistavaa lännenkauhua! Petyin Bone Tomahawkissa ainoastaan siihen, miten välinpitämättömästi se suhtautuu kliseiseen ja rasistiseen lännenelokuva-trooppiin. Alkuperäisasukkaat kuvataan taas kerran brutaaliksi vaaraksi, tuntemattomaksi kauhuksi ─ vaikka sitähän kohtaamiset vieraan kanssa toki monille todellisuudessa olivatkin. Tätä pelkoa voi ja täytyy fiktiossa käsitellä, mutta ilman minkäänlaista myytinpurkua ajattelumalli tuntuu tällä vuosituhannella jo aika tunkkaiselta. Vai onko se taas aikamme kuvaa?
 

Bone Tomahawk keräsi ilmestyessään kiittäviä arvioita. Filmiä verrattiin moneen otteeseen lännenklassikko Etsijöihin (1956), ja kiistämättä yhteys tuli mieleen etsintäpartion matkaa seuratessa. S. Craig Zahlerin (s. 1973) esikoisohjaus on kuitenkin monessa suhteessa sen verran omaperäinen, ettei elokuva tunnu kopiolta, vaikka vaikutteita on napattu sieltä ja täältä. Vanhan toistoa on ainoastaan alkuperäiskansojen kuvaus: melko pienilläkin ratkaisuilla kerronta olisi voitu rakentaa tuoreemmaksi ja koko elokuva kohoaisi helposti merkkiteokseksi. Nyt Bone Tomahawk ei kerro vain ennakkoluuloista, vaan rakentaa niistä painajaisia. Kiusallista, että jopa Etsijät tuntuu kostoteemassaan raikkaammalta ja rakentavammalta.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V: Peto (1995)

I want a baby.

Kauhukuu kiihtyy ja ufot laskeutuu! Jos avaruusolentojen aiheuttama riesa ei riitä, ysäritunnelmien ystäville löytyy roimasti muutakin kolmekymppistä katsottavaa. Koleaksi syyselokuvaksi sopii erinomaisesti Seitsemän (1995), jonka groteski jännäritunnelma hyytää ja piinaa sateisina iltoina. Hieman höntimpää kauhuviihdettä kaipaaville saattaisi sopia Dracula: verevä vainaja (1995) tai Halloweenin seutuun asettuva lastenelokuva Casper (1995), joka oli oma suosikkini tenavaiässä. Ellei tässä vielä ole mitään sopivaa katsottavaa, kenties Jim Jarmuschin outoilu Dead Man (1995) vie kaivatulle rajalle ja sen yli.
 

 

Species - Peto
Ohjannut Roger Donaldson

USA 1995, 108 min. 

Scifi, Kauhu 

Pääosissa: Ben Kingsley, Natasha Henstridge, Forest Whitaker, Michael Madsen, Marg Helgenberger, Alfred Molina

 

Avaruusolennon ja ihmisen risteytys, Sil (Henstridge), pakenee tiukasti valvotusta laboratoriosta. Tappava, nopea ja muotoaan muuttava Sil näyttää erehdyttävästi hurmaavalta nuorelta naiselta, joka kiinnittää helposti miesten huomion. Sopivasti Sil onkin tullut lisääntymisikään ja etsii kiihkeästi kumppania täyttääkseen maan. Viisihenkinen tehotiimi lähetetään vaarallisen himokkaan hybridin perään, sillä maapalloa uhkaa väkivaltaisten avaruusolentojen invaasio.
 

Peto on aikansa tulevaisuususkoista tiedehuumaa. Elokuvan alussa voimakkaasti pohjustettu DNA-intoilu tuo mieleen onnistuneemman kuvitelman Jurassic Parkin (1993). Molemmissa elokuvissa tiede näyttää voimansa ja luonto lopulta ylivoimaisen mahtinsa. Tosin tämän elokuvan tapauksessa usko ihmisten ylivertaisuuteen on lopulta vahvemmissa kantimissa; toisenlainen ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Tiedeuskon ohella elokuva nojaa Alienin (1979) ja sen jälkeläisten perintöön, onhan avaruusolennon ulkonäön suunnittelustakin vastannut Alieneista tunnettu kuvataiteilija H. R. Giger. Taiteilija tosin ei saanut urakoida olioiden parissa yksin, eikä hän tiettävästi ollut järin tyytyväinen lopputulokseen, joka muistuttaa kiusallisen paljon Alien-maailmaa.

 

Pätevistä lähtökohdistaan huolimatta Peto on jäänyt verrokkejaan tuntemattomammaksi ja aivan syystä. Tarina on käänteineen enemmän huvittava kuin jännittävä, ajalleen uskollisen tuhnuista naiskuvaa tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita. Kummallisesti filmi on silti ihan viihdyttävä, kömpelyyksistä huolimatta tai osin niiden vuoksi. Hauskaa on sekin, että jokseenkin laaduttomassa elokuvassa on suorastaan poikkeuksellinen tähtikaarti. Kenties lupaavan asetelmansa vuoksi Peto menestyi lippuluukuilla erinomaisesti, mutta kriitikot teilasivat. Kirpeä palaute ei estänyt tekijöitä jatkamasta sarjan parissa. Jatko-osia on tullut toistaiseksi kolme (1998, 2004, 2007), mutta niiden suosio luisui nopeasti alamäkeen. Jospa hybridihirviö olisi viimein tuhottu lopullisesti.

 

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu IV: Re-Animator (1985)

I gave him life.

Kauhukuu on puolivälissä ja saapuu hetkeksi 1980-luvulle. Vuonna 1985 elokuvateattereissa kihisytti Painajainen Elm Streetillä (1984) -hittifilmin jatko-osa Freddyn kosto (1985), jonka villit unimaailmat eivät vedä vertoja esikoiselle. Vampyyrien ystäville sopii kepeänkauhea Kauhun yö (1985), jossa seikkaillaan urbaaneissa kasarimaisemissa. Päivän elokuvassa turvaudutaan todelliseen klassikkoon, sillä tämä scifikauhu perustuu H. P. Lovecraftin vertahyytäviin tarinoihin.

 

Re-Animator
Ohjannut Stuart Gordon

USA 1985, 84 min.

Kauhu, Scifi 

Pääosissa: Jeffrey Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton

 

 

 

Nuori tieteilijänalku Herbert West (Combs) on keksinyt seerumin, joka herättää kuolleet eloon. Erään sairaalan ruumishuoneella alkaa pian omalaatuinen dance macabre, kun West ryhtyy kokeilemaan seeruminsa oikeaa annostusta uhreihin ─ kauan sitten kuolleisiin ja tuoreeltaan teurastettuihin. Millaisena ruumiit palaavat manan mailta?

Re-Animator on riemastuttavan ällöttävä, sopivalla tavalla suolenpätkillä hekumoivaa kauhuhupia. Elokuva ei varsinaisesti ole mikään vitsikomedia, mutta kerronnassa on vinoa huumoria ja kuolleiden herättelyä katselee hymyillen. On tarinassa silti herkullisen karmivatkin hetkensä! Jeffrey Combs sopii vinksahtaneeseen päärooliin mainiosti. Re-Animator on kulttimaineensa ansainnut.

Stuart Gordonin elokuva perustuu löyhästi H. P. Lovecraftin kertomukseen Herbert West - elvyttäjä (1922). Lovecraft-faniksi tunnustautuneen Gordonin tuotanto painottuu scifiin: Re-Animatorin ohella tunnetuin teos on lapsille suunnattu Kulti, kutistin kakarat (1989). Kriitikoiden kehuma Re-Animator on sittemmin saanut kaksi Brian Yuznan ohjaamaa jatko-osaa (1990, 2003). Heikkomaineiset jatkikset eivät herätä suurta katseluintoa, mutta niiden sijaan lisäsin jo katselulistalleni Gordonin Lovecraft-leffan From Beyond (1986), jonka tähtenä on jälleen Jeffrey Combs.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu I: Kuoleman jälkeen (1915)

Prove to me that it is you...

Kauhukuun kolea vuodenaika on jälleen saapunut. Luvassa on perinteikkääseen tapaan kahdeksan teemaan sopivaa elokuvatekstiä, joissa piisaa tasavuosikkaita filmejä. Avausosassa matkustetaan elämän ja kuoleman rajamaille ja 110 vuoden takaiseen aikaan. Mikäli tämä elokuva ei vielä täytä klassikonnälkää, syystunnelmiin sopii moni muukin varhaislegenda.

Mykkäelokuvien jatkumoon sopivat parhaiten rikoselokuva Les Vampires (1915) ja kauhudraama Suuren oopperan kummitus (1925). Universalin hirviökavalkadista viehtyneet voivat astella alttarille Frankensteinin morsiamen (1935) kanssa, eritoten, kun Guillermo del Toron Frankenstein (2025) on pian saamassa ensi-iltansa. Synkkää jännitystä maalailevat Noiduttu (1945), Pirulliset (1955) sekä Räsynukke (1955), ja niille kaivattua tasapainoa tuo kevyt mutta kuulaan syksyinen murhakomedia Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955).

 

 

Posle smerti - Kuoleman jälkeen
Ohjannut Jevgeni Bauer

Venäjä 1915, 46 min.

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Vitold Polonski, Vera Karalli

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Andrei (Polonski) suree äitinsä kuolemaa, eikä tahtoisi osallistua tovereidensa iloisiin rientoihin. Lopulta Andrei tarttuu jälleen kiinni elämään, osallistuu urheasti juhlatunnelmaana ja rakastuu silmänräpäyksessä kauniiseen Zoiaan (Karalli). Mutta kun Zoiakin yllättäen menehtyy, Andrei katoaa kauas unen ja kuoleman houreiseen maailmaan.

Kuoleman jälkeen (engl. After Death) on hämyisen tunnelmallinen kauhudraama miehestä, joka vajoaa yhä syvemmälle sisäiseen ahdinkoonsa. Unenomaiset yliluonnolliset näyt on toteutettu taitavasti. Elokuva ei kuitenkaan nykykauhun tapaan pelottele vaan pikemminkin suree vääjäämätöntä kuolemaa, menetettyä elämää ja suurta toteutumatonta rakkautta. Andrein kohtaamat aaveet ovat lempeitä, ainoa piina ja riivaaja on rakkaisiin kohdistuva kaipaus.

Mieleenjäävästi toteutettu mykkäfilmi herättää kiinnostuksen ohjaaja Jevegni Bauerin (1965─1917) muuta tuotantoa kohtaan. Mikä mahtoi olla tuottoisan ohjaajan uran paras teos? Sitä on vaikea sanoa, sillä valtaosa tuotannosta on kadonnut tai takuuvarmasti tuhoutunut. Kuoleman jälkeen esittelee joka tapauksessa kiehtovasti varhaista venäläiselokuvaa. Samalla pääsee kurkistamaan Venäjän keisariajan viimeisiin ylellisiin juhliin, joiden loppu oli jo lähellä.

Pisteytys: 7/10

Sholay (1975)

Ohjannut Ramesh Sippy

Intia 1975, 204 min.

Toiminta, Musikaali, Komedia, Rikos, Draama

Pääosissa: Sanjeev Kumar, Amitabh Bachchan, Dharmendra

 

We die together!

 

Entinen poliisi herra Singh (Dharmendra) on saanut tarpeekseen kotiseutuaan terrorisoivista rikollisista. Hän värvää avukseen villin vekkulin roistokaksikon: Jai (Bachchan) ja Veeru (Kumar) ovat tarjouksesta ihmeissään, mutta mitäpä he eivät tekisi vapauden ja vaurauden eteen! Tehtävä osoittautuu haastavaksi, mutta matkan varrelle mahtuu monta iloista laulua ja kaunista neitoa.

Sholay on kiihkeä viihdemammutti ─ yli kolme tuntia toimintaa, draamaa, komediaa, romantiikkaa ja rytmikkään vietteleviä musikaalikohtauksia. Jostain olisi takuulla voinut vähän tiivistääkin, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii. Kertomukseen on otettu vaikutteita monesta elokuvasta: Sholayssa näkyy muun muassa Sergio Leonen dollaritrilogia ja Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954). Ei lainkaan vaatimattomia esikuvia! Lopputulemana on vauhdikas curry-western, ainutlaatuinen yhdistelmä Bollywood-tuotantoa ja monen muun maan elokuvalegendoita. Maailmanelokuvaa!

Supersuosittu Sholay ei kasvanut hitiksi yhdessä yössä mutta kun mainetta hiljalleen tuli, kassakoneet lauloivat tauotta. Hyvä niin, sillä suurfilmin tuotanto ei ollut lainkaan vaatimatonta puuhaa. Megabudjetti saatiin paikattua: Sholay on edelleen suurimpia intialaisia elokuvahittejä, sekä kotimaassaan että kansainvälisesti. Kriitikoita omaperäinen teos ei alkuun innostanut, mutta klassikkomaine on kasvanut vähitellen. Maine on helppo ymmärtää, sillä monia lajityyppejä ja kerronnan rytmejä yhdistelevä elokuva on viihdyttävä kokonaisuus. Vuonna 2014 elokuva pääsi uudelle teatterikierrokselle muodinmukaisessa 3D-formaatissa. Viihdearvoa piisaa edelleen.

Pisteytys: 8/10

Syyskuun elokuvat 2025

Barbara 

Ohjannut Christian Petzold
Saksa 2012, 105 min. 

Draama 

Pääosissa: Nina Hoss, Ronald Zehrfeld

 

 

 

 

Pidättyväinen DDR-draama kertoo lääkäristä nimeltä Barbara Wolff (Hoss), joka haluaa loikata länteen. Haaveet tyrmätään ja Barbara lähetetään Berliinin sykkeestä pieneen maaseutukylään valvottavaksi. Elokuva tuntuu hidastempoiselta ja tapahtumat ovat vähäisiä, mutta itäsaksalainen epäilyksen ilmapiiri huokuu ilmeissä ja hiljaisuuksissa. Barbara palkittiin Berliinin hopeakarhulla.

Pisteytys: 7/10

The Machinist - Koneenkäyttäjä

Ohjannut Brad Anderson

USA & Espanja 2004, 101 min. 

Trilleri, Mysteeri 

Pääosissa: Christian Bale, John Sharian, Jennifer Jason

 

 

 

 

Kalsea trilleri kertoo unettomuudesta kärsivästä miehestä (Bale), joka saa oudon vainoajan kintereilleen. Alku usuttaa uskomaan Fight Club (1999) -tyylin juonenkäänteeseen, mutta katsojaa koijataan. Ankean elokuvan etenemistä on ihan kiinnostavaa seurata, mutta  lopputulema ei kuitenkaan ole tarpeeksi omaperäinen, yllättävä tai mieltä mylläävä. Elokuva muistetaan eritoten Christian Balen riutuneesta roolisuorituksesta.

Pisteytys: 6/10

Fright Night - Kauhun yö
Ohjannut Tom Holland

USA 1985, 106 min.

Kauhu

Pääosissa: William Ragsdale, Chris Sarandon, Amanda Bearse

 

 

 

Teini-ikäinen Charlie (Ragsdale) on varma siitä, että hänen naapurinsa (Sarandon) on vampyyri. Mutta kuinka saada lähipiiri uskomaan, ettei lipevää miestä ole syytä lähestyä ilman vaarnoja ja valkosipulia? Tarina kaipaisi aavistuksen potkua, mutta tällaisenaankin Kauhun yö on syystunnelmaan sointuvaa, kevyen humoristista kauhutunnelmointia. Visvaiset vampyyrit ovat filmin parasta antia! Elokuva oli aikanaan hitti: niinpä sille on tehty heikosti menestynyt jatko-osa (1988) ja kelvollisesti pärjännyt remake (2011), joka ei kuitenkaan taida vetää vertoja alkuperäisfilmille.

Pisteytys: 7/10

 

Go West - Lähde länteen
Ohjannut Buster Keaton

USA 1925, 83 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Draama 

Pääosissa: Buster Keaton, Howard Truesdale, Kathleen Myers

 

 

 

Sympaattinen klassikkokomedia kertoo kivikasvoisen miehen (Keaton) ja ruskeasilmäisen lehmän ystävyydestä. Lähde länteen on siitä erikoinen Buster Keaton -leffa, että tässä ei juuri nähdä kovaa vauhtia ja huimia stuntteja. Vaihtelun voisi arvella virkistävän ja homma toimii ihan hauskasti ilman suuria vaaroja, mutta muutama menevämpi kohtaus toisi lehmipojan eloon ryhtiä.

Pisteytys: 6/10

Commando (1985)

Ohjannut Mark L. Lester

USA 1985, 90. min.

Toiminta 

Pääosissa Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn, Alyssa Milano, Dan Hedaya, Vernon Wells

 

I can't believe this macho bullshit...

 

Entinen erikoisjoukkojen sotilas John Matrix (Schwarzenegger) nauttii rauhallisista eläkepäivistä tyttärensä Jennyn (Milano) kanssa. Vanhat viholliset kuitenkin yllättävät Matrixin ja vaativat kostoa: Jenny kidnapataan ja Matrix joutuu kaivamaan vanhat taisteluvarusteensa esille. Yhden miehen sota kokonaista yksityisarmeijaa vastaan on valmis alkamaan!

 

Toimintalegenda Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando on menevää ja mehevää rytinää. Maskuliininen muskelinpullistelu menee humoristisella tavalla ylettömäksi, varsinkin, kun John Matrix haluaisi vain silitellä peuroja tyttärensä kanssa. Elokuvan mestarillisin anti onkin se, ettei se ota itseään liian vakavasti vaan suorastaan tihkuu mustaa huumoria. Mitään ei silti lyödä täysin läskiksi. Tiukkaan toimintaan sukelletaan lähes välittömästi, eikä juoni tarvitse sen kummempaa pohjustusta: kyllähän tämä laji jo tiedetään, katsoja on valmis sähinään!

 

Commando menestyi ilmestyessään erittäin hyvin, vaikka siitä ei tullutkaan vuotensa ykköshittiä. Legendan maine on kasvanut vähitellen. Näin jälkeen päin arvioiden koko 1980-luvun action-genre, Schwarzenegger keulakuvanaan, voisi miltei tiivistyä tähän elokuvaan. Samalla Commando lienee verrattain tuntemattoman ohjaajansa Mark L. Lesterin (s. 1946) uran huippuhetki, jonka jälkeen suunta on ollut liukasta luisua b-elokuvien laarinpohjille. Commandon kaavailtu jatko-osakin jäi tekemättä ja ehkä hyvä niin, tämä täräytys on napakka juuri tällaisena.

 

Pisteytys: 8/10

Ryysyrannan Jooseppi (1955)

Ohjannut Roland af Hällström

Suomi 1955, 91 min.

Draama 

Pääosissa: Heimo Lepistö, Hilkka Helinä, Paavo Jännes

 

Mikäs tässä auttaa ─ mennään sakilla helevettiin!

 

Pienen kainuulaisen pirtinmurjun pihamaata räimii ankara lumituisku ja nurkkia kalisuttaa köyhyys. Talon isäntä, koiranleukainen Jooseppi Kenkkunen (Lepistö) rakastaa hellästi suurperhettään, mutta toimeentulo on pula-ajalla tiukassa. Jooseppi intoutuu lopulta kieltolakia uhmaten pontikankeittoon ja pian rankkitynnyrit tököttävät tunkiolla viranhaltijoita uhmaamassa! Kuinka miehen käy, kun viinantuoksu lopulta kantautuu poliisien sieraimiin?

Ryysyrannan Jooseppi perustuu Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin (1924), rehevään aikalaiskuvaukseen. Hauska knoppi on se, että Kianto itse pääsi elokuvaan cameo-rooliin. Vaikka Kiannon tuotanto on nimekästä, elokuvia hänen teoksistaan on tehty melko vähän. Ryysyrannan Joosepille seuraa pitävät vain kaksi Punainen viiva (1909) -filmatisointia (1959, 1984). Tässä elokuvassa päästään mainioon suomalaisuuden kuvaan: on tuiskuavaa lunta ja kansan syvien rivien rähjäisiä pirttejä, herroja ja rahvasta, liehuvia lippuja.

 

Aikalaisarvioissa kiitelty draama on saanut arvostusta myös jälkipolvilta. Draaman ja huumorin suhde toimii erinomaisesti: välillä sukelletaan liikuttavaan tragediaan, mutta sieltä noustaan kepeään tunnelmaan kujeilevan nenästävetohuumorin avulla. Suurimmat kehut ansaitsevat näyttelijät, joista eritoten Jussi-palkittu Heimo Lepistö taituroi nimikkoroolin eläväisesti ─ ainoaksi jääneessä pääroolissaan! Lieneepä Ryysyrannan Jooseppi myös ohjaaja Roland af Hällströmin (1905─1956) tuotannon kärkiteoksia, ja harmillisesti se jäi yhdeksi uran viimeisistä filmatisoinneista.

Pisteytys: 8/10

Welcome to the Dollhouse - Tervetuloa nukkekotiin (1995)

Ohjannut Todd Solondz

USA 1995, 88 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Heather Matarazzo, Brendan Sexton III, Matthew Faber

 

I don't mean to be a cunt.

 

Dawn Wiener (Matarazzo) on koulukiusattu varhaisteini, joka ei noin vain lannistu päälleen satavasta loasta. Eikä kiusaajissa, viiltävissä ihastuksissa ja vaivaannuttavissa kaverisuhteissa ole vielä kylliksi kärsittävää. Kotona nimittäin odottaa napiseva äiti, ärsyttävä nörtti-isoveli ja kaikkien lellimä pikkusisko ─ eikö missään saa olla rauhassa ja varttua omaksi itsekseen?

Todd Solondz tunnetaan tabuja rikkovista teoksistaan, nimekkäimpänä onnettomien ihmisten tarinoita yhteenkutova Onni (1998). Tervetuloa nukkekotiin ei koostu vielä yhtä revittelevistä piirteistä, mutta kyllä tässäkin tabujen rajoja koetellaan. Kummat perhesuhteet tulevat hauskasti esille molemmissa elokuvissa. Dawn Wienerin maailmassa kaikki on rajua mutta rehellistä, liioiteltua mutta aitoa. Räväkät musatehosteet ja kornin rajamailla häilyvät asut korostavat osuvasti varhaisnuoruuden jatkuvaa epäreiluutta ja piinallista kiusallisuutta.

Tervetuloa nukkekotiin oli ilmestyessään menestys, jonka musta huumori ja teiniyden terävä kuvaus miellytti kriitikoita. Sittemmin komedia on lisätty The New York Timesin 1001 -elokuvalistalle. Se on hyvä saavutus pienen budjetin indiefilmille, joka oli vasta Solondzin toinen kokopitkä ohjaustyö. Nuoruuden angstin ikiaikainen tunnelma tuntuu edelleen osuvalta, vaikka maailma ympärillä muuttuukin. Todd Solondzin ura jatkuu edelleen ja paraikaa työn alla on draamakomedia, jonka päärooliin nousee 11-vuotias poika ja hänen äitinsä. Päästäänkö jälleen perhesuhteiden ytimeen?

Pisteytys: 7/10

Grizzly Man (2005)

Ohjannut Werner Herzog

USA 2005, 103 min.

Dokumentti

 

The bear, Miss Chocolate, has left me her poop!

 

Timothy Treadwell (1957─2003) oli karhuja rakastava, itseoppinut dokumentaristi. Treadwell vietti useita kesiä Alaskassa Katmain kansallispuistossa, jossa hän eli rinta rinnan karhujen, kettujen ja muiden luonnonvaraisten eläinten parissa. Lopulta elämäntapa koitui kohtaloksi ja Treadwell menehtyi harmaakarhun hyökättyä hänen kimppuunsa. Grizzly Man tutkii taitavasti omalaatuisen Treadwellin mielenmaisemaa ja laajemminkin ihmisten luontosuhdetta. Herää ajatus: onko ihminen jo niin vieraantunut luonnosta, että sinne mennessään hän on enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

 

Werner Herzog tunnetaan omaperäisistä fiktioelokuvistaan (esim. Nosferatu, 1979), mutta ohjaaja on urakoinut kattavasti myös dokumenttien parissa. Ihmisen ja luonnon suhde tulee esille jo esimerkiksi elokuvissa Aguirre - jumalan viha (1972) ja Fitzcarraldo (1982) ─ vivahde samaa tutkailua löytyy Grizzly Manin oudon upottavasta karhutarinasta. Dokumentti on koostettu valtavasta määrästä Timothy Treadwellin itse kuvaamaa kummaa videomateriaalia, jonka lisäksi kerronta syvenee erikoisilla haastattelupätkillä ja Herzogin omalla pohdiskelulla.

 

Treadwellista syntyvä kuva lienee erilainen kuin mitä hän itse olisi halunnut kertoa. Elokuva ei silti rienaa tai naura erikoisen persoonan kustannuksella, vaikka kiistämättä miehen äkkiväärät toilailut saavat välillä tyrskähtelemään. Toisinaan luonnon omalakisuus tuntuu tuskastuttavan jopa suurta eläinten ystävää, joka ei löydä kaipaamaansa yhteyttä mistään. Ajatukset kääntyvät ihmiseen nomadina ja vieraslajina, välillä taas yhteisöä kiivaasti etsivinä laumaeläjinä. Taidokas dokumentti saa ajatukset laukkaamaan Alaskan laajoilla mailla.

 

Pisteytys: 8/10

Elokuun elokuvat 2025

The Summer Book - Kesäkirja
Ohjannut Charlie McDowell

USA, Suomi & Iso-Britannia 2024, 90 min. 

Draama 

Pääosissa: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen

 

 

 

Tove Janssonin Kesäkirjaan (1972) perustuva draama vie kesäiseen saaristoon. Vähäeleinen elokuva on kauniin viipyilevästi toteutettu ja painavasta surusta huolimatta tunnelma on raikas. Kolmen hahmon välinen dynamiikka toimii uskottavasti. Onnistumisista huolimatta kesäinen saaristo jää etäälle, yhtenä pinnallisena syynä lienee elokuvan vieraannuttava kieli. Vanhuuden ja kuoleman teemoja tutkiessaan elokuva on parhaimmillaan, mutta voisi siinäkin sukeltaa rohkeammin.

 

Pisteytys: 7/10

 

Dream Scenario

Ohjannut Kristoffer Borgli
USA & Kanada, 102 min. 

Fantasia, Komedia, Kauhu

Pääosissa: Nicholas Cage, Julianne Nicholson, Lily Bird

 

 

 

 

Pölyisen professorin (Cage) elämä mullistuu, kun hän yhtäkkiä ilmestyy ihmisten uniin. Satiiri muistuttaa Charlie Kaufmanin elokuvia, mutta lupaavasta alusta huolimatta filmi ei yllä Kaufmanin omaperäiselle tasolle. Silti Dream Scenario on hauska ja varsin piinaavaksi äityvä outoilu. Odotusarvoisesti Nicholas Cage vetää roolinsa riemukkaasti yli laidan.

Pisteytys: 7/10

 

Se rokh - Kolme naista
Ohjannut Jafar Panahi 

Iran & USA 2018, 100 min.

Draama 

Pääosissa: Behnaz Jafari, Jafar Panahi

 

 

 

Iranilainen ohjaaja Jafar Panahi tekee elokuvia, vaikka ei saisi. Filmit kritisoivat iranilaishallintoa mutta näyttävät myös paikallisen kulttuurin vieraanvaraisuuden ja kivisen maan karun kauneuden. Tässä filmissä Panahi päätyy syrjäkylään etsimään kuolemanvaarassa olevaa tyttöä, seuranaan näyttelijä Behnaz Jafari. Mitä kaikkea elokuvien avulla voidaankaan kertoa ja miten! Samaa sarjaa on esimerkiksi Panahin aiempi ohjaustyö, vielä hitusen terävämpi Taxi Teheran (2015).

Pisteytys: 7/10

En man som heter Ove - Mies, joka rakasti järjestystä

Ohjannut Hannes Holm

Ruotsi, Tanska & Norja 2015, 116 min.

Draama, Komedia 

Pääosissa: Rolf Lassgård, Bahar Pars, Filip Berg

 

 

 

Ruotsalaiskomedia huokuu tummaa huumoria ja sympaattista lähimmäisenrakkautta. Elämässään monia takaiskuja kokenut Ove (Lassgård) on saanut tarpeekseen kanssaihmisistä ja koko elämästä, mutta naapuruston uudet tulokkaat sulattavat äreän papansydämen. Suositusta elokuvasta on sittemmin tehty Hollywood-versio A Man Called Otto (2022), jonka on myös ohjannut Hannes Holm.

 

Pisteytys: 7/10

 

It's a Mad, Mad, Mad, Mad World - Mieletön, mieletön maailma
Ohjannut Stanley Kramer

USA 1963, 210 min.

Komedia 

Pääosissa: Spencer Tracy, Ethel Merman, Mickey Rooney, Sid Caesar

 

 

Joukko ohikulkijoita sattuu kuulemaan kuolevan miehen viimeisen tunnustuksen: valtava raha-aarre lepää määrätyssä paikassa ja odottaa noutajaansa. Villi kilpajuoksu aarrekätkölle alkakoon! Kuka ehtii ensin ja kuinka saisi pidettyä kanssatorvelot loitolla? Suurieleinen kohellus on täynnä näyttäviä stuntteja, hajoavia tönöjä ja viuhuvia nyrkkejä. Aikansa suuri hittikomedia kelpaa yhä viihteeksi, vaikka vähemmälläkin hullutuksella pärjäisi.

Pisteytys: 6/10

My Beautiful Laundrette - Poikien pesula (1985)

Ohjannut Stephen Frears

Iso-Britannia 1985, 97 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Gordon Warnecke, Daniel Day-Lewis

 

Just to get us through, Omo.

 

Nuori Omar (Warnecke) pääsee mukaan setänsä pesulabisnekseen. Kunnianhimoinen Omar saa työtoverikseen vetelehtijä-Johnnyn (Day-Lewis), lapsuudentoverinsa, jonka kanssa pesulapuuhat lipeävät pian lemmiskelyksi. Rakkaus ja bisnes lupaavat onnea, mutta pakistanilaistaustaisen Omarin vaivoina ovat Johnnyn skinhead-kaverit ja oman suvun pyrkyrit suurine odotuksineen.

Musta huumori ja saippuakuplina pulppuava musiikki keventävät raskaiden teemojen tarinaa. Rasismi kukoistaa, sukulaiset piinaavat ja nuoren yrittäjän taival on esteitä täynnä. Huolettomia hetkiä syntyy siitäkin, että Omarin ja Johnnyn romanssi on ihanan välitön ja kasuaali. Daniel Day-Lewisin rooli on kiinnostava: hän on riehuvan rasistijengin ykkösmies ja samalla Omarin rakastaja, kiihkeä ja mutkaton kaikissa toimissaan. Näyttelijän monipuolisuutta osoittaa osuvasti se, että Poikien pesulan kanssa saman ensi-iltapäivän jakoi Hotelli Firenzessä (1985). Day-Lewisin roolit ovat kuin yö ja päivä!

Poikien pesula ei ole yhtä nimekäs kuin Hotelli Firenzessä, mutta se on saanut silti osakseen poikkeavan paljon huomiota. Tv-elokuvaksi tehty draama sai ilmestyessään niin paljon kehuja, että se pääsi teatterikierrokselle ja oli jopa ehdolla käsikirjoitus-Oscarin saajaksi. Sittemmin elokuva on huomioitu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla, ja filmi on jopa nostettu British Film Instituten sadan parhaan brittifilmin harvalukuiseen joukkoon. Poikien pesulan menestyksen ansiosta moni lupaava ura lähti nousuun: Daniel Day-Lewisin ohella elokuvan maine vauhditti säveltäjä Hans Zimmerin ja ohjaaja Stephen Frearsin uria. Tästä elokuvasta sai lisäksi alkunsa tunnettu tuotantoyhtiö Working Title. Yksi pieni pesula ja melko merkittävää elokuvahistoriaa!

Pisteytys: 7/10

A History of Violence (2005)

Ohjannut David Cronenberg 

USA, Kanada, Iso-Britannia & Saksa 2005, 96 min.

Rikos, Trilleri, Draama

Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, William Hurt

 

Who's Joey?

 

Tom Stall (Mortensen) on rehti ja rauhallinen perheenisä, joka työskentelee pikkukaupungin dinerissä. Yllättäen Tom saa tahatonta mainetta paikallisena sankarina, sillä hän taltuttaa yksin kaksi aseistautunutta ryöstäjää. Mediahuomiota saanut tapaus poikii ikäviä jälkiseurauksia: pian Tomin kotikonnuille saapuu lisää kutsumattomia vieraita. Tomin ovelle saapuu philadelphialaisia gangstereita, jotka väittävät tuntevansa Tomin väkivaltaisena rikollisena nimeltään Joey Cusack.

Hämyisen tunnelmallinen rikoselokuva perustuu samannimiseen mafiasarjakuvaan (1997). Elokuvassa juoni tikittää tarkasti, eikä mysteeri avaudu yhtään liikaa. Gangstereiden ja Tomin tarinat saavat epäilemään, uskomaan ja vaikuttumaan. Kuka Joey on? Miksi gangsterit riivaavat Tomia? Voiko itsensä kadottaa? Epävarmuudella pelaaminen on taitavaa loppuun saakka, vaikka keskeinen juju lopulta paljastuukin. Katsoja saa täydentää aukkoja oman mielensä mukaan: toisella katselukerralla olisi varmasti mahdollista löytää vihjeitä, jotka ensinäkemältä jäävät huomiotta.

A History of Violence on noussut esille monilla listoilla, joilla hekumoidaan 2000-luvun parhaita elokuvia. Jo ilmestyessään filmi oli arvostelumenestys, vaikka suurten yleisöjen megahittiä elokuvasta ei tullutkaan. Taitavasti kerrottu tarina kiistämättä kuuluu vuotensa elokuvatapauksiin, eikä vain tasapainoisen tarinansa ansiosta. Viggo Mortensenin vaativa päärooli on onnistunut, Maria Bello hallitsee skaalan vihaa, pelkoa ja epävarmuutta, ja mieleen jää myös William Hurtin lyhyt mutta intensiivinen mafiosotulkinta. Yksi ontuva seksikohtaus on oikeastaan elokuvan ainoa outo töyssy, jossa ajan patina näkyy kiusallisesti. A History of Violence on silti valtaosin sangen onnistunut rikostrilleri. Tarina hyytää, vaan ei jätä kylmäksi.

Pisteytys: 8/10

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat (1995)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 1995, 135 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Meryl Streep, Clint Eastwood, Annie Corley, Victor Slezak 

 

This kind of certainty comes but just once in a lifetime.

Kotirouva Francesca Johnson (Streep) valmistautuu viettämään yksinäisiä hellepäiviä, sillä hänen perheensä lähtee muutaman päivän matkalle. Äidin ja vaimon vapaapäivät saavat odottamattoman käänteen, sillä Francesca salamarakastuu paikkakunnalla vierailevaan valokuvaajaan, Robert Kincaidiin (Eastwood). Huumaavat päivät päättyvät liian nopeasti, mutta rakkaus ei unohdu. Vuosikymmeniä myöhemmin Francescan lapset Carolyn (Corley) ja Michael (Slezak) saavat lopulta kuulla äitinsä salaisesta rakkaudesta ja toteuttaa hänen viimeisen toiveensa.

Hiljaiset sillat on haikea ja realistinen draamaromanssi. Vaikka Francescan ja Robertin rakkaustarina on syvyydessään satumainen ja elämää sijoilleen nyrjäyttävä, kerronnassa pysyy tolkku ja uskottavuus. Surumielisyys voisi langeta turhaan sentimentaalisuuteen, mutta siltä onneksi vältytään. Nopeasti syvenevässä romanssissa on sopivassa suhteessa rakastumisen ihmeellisyyttä ja arjen realiteetteja. Francescan lapsia seuraava kehyskertomus katkaisee ajoittain pääparin välisen taian, mutta toisaalta juonilinja täydentää tarinaa taitavasti.

Maltillista sydämenläpätystä aiheuttava Hiljaiset sillat perustuu Robert James Wallerin samannimiseen bestseller-romaaniin (1992). Alkuperäisteoksen hittipotentiaali täyttyi elokuvassakin, joka oli lippuluukuilla sangen suosittu. Kriitikot kehuivat, mutta ainoa Oscar-ehdokkuus tuli Meryl Streepille. Ehdokkuus oli tuolloin jo rutiininomaisesti Streepin kymmenes. Roolisuorituksessa on näyttelijän taattuja elkeitä ja Clint Eastwood asettuu taitavasti elämäänsä pohtivan Francescan pariksi. Pätevästi rakennettu, rauhallinen romanssi rakkaudenkaipuisille.

Pisteytys: 8/10