18. luukku: 30 vuotta sitten (The Crow, 1994)

It can't rain all the time.

 

Tänään juhlitaan kolmekymppisiä elokuvia! Vuoden suurimpia kassamagneetteja olivat Forrest Gump (1994) ja Leijonakuningas (1994), jotka menestyivät myös Oscar-pystien jaossa. Vuoden filmitaivalta värittävät Kultaisella palmulla palkittu Pulp Fiction (1994) ikimuistoisine tansseineen sekä Bafta-menestys Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ikonisiksi muodostuneine britti-romcom-konventioineen. Sen sijaan vankiladraama The Shawshank Redemption (1994) ei vielä ilmestyessään ollut megahitti, mutta sen vakaa suosio on kasvanut vähitellen. Päivän luukusta löytyy synkkä kulttielokuva, joka sijoittuu sateiseen Halloween-iltaan.

 

The Crow

Ohjannut Alex Proyas

USA 1994, 102 min. 

Fantasia, Toiminta, Kauhu

Pääosissa: Brandon Lee, Michael Wincott, Rochelle Davis

Eric Draven (Lee) ja hänen morsiamensa murhataan häitä edeltävänä yönä. Kun surmayöstä on kulunut vuosi, salaperäinen korppi liihottelee Ericin haudan ylle ja herättää kostonhimoisen rokkarin henkiin. Rellestävät rikolliset saavat pian tuta, sillä Ericiä ei pysäytä mikään. Sateisen suurkaupungin kaduilla kaikuu korpin raakunta, luotien laulu ja sähkökitaran surina.

The Crow on kulttimainetta nauttiva heavy metal -kostoraina ja supersankarifilmi, joka on koristeltu Edgar Allan Poen kauhutarinoista karanneilla korpinsulilla. Elokuva on synkkä herkku ja samalla herttaisen huvittava kaikessa vakavuudessaan ─ legendan ainekset ovat koossa. Elokuvan maine kumpuaa kuitenkin eritoten siitä, että sen päätähti Brandon Lee menehtyi kuvauksissa vahinkoluotiin. Synkkää kohtalon ivaa, sillä hän jakoi Eric Dravenin kohtalon.

 

Tummanpuhuva tarina perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan (1989), joka on maineikas jo itsessään. Elokuva on hieman kömpelö, vaikka siinä onkin omanlaistaan mystisen hämyistä tunnelmaa. The Crow on sittemmin saanut muutaman umpisurkeasti menestyneen jatko-osan. Tänä vuonna ilmestyi reboot The Crow (2024), jonka vastaanotto on niin ikään ollut nuiva. Korpin uudet ylösnousemukset vaikuttavat kirotuilta.

Pisteytys: 6/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Päättymätön tarina, 1984)

Never give up and good luck will find you.

Vuonna 1984 elokuvateatterit täyttyivät komediannälkäisistä katsojista: suurimpia hittejä olivat muun muassa Beverly Hills kyttä (1984), Haamujengi (1984) sekä Riiviöt (1984). Palkintogaalojen tähdiksi nousivat Oscar-menestykset, fiktiolla leikittelevä biografia Amadeus (1984) ja klassikkoromaaniin perustuva Matka Intiaan (1984). Cannesissa Kultaisen palmun sai lämpimän traaginen draama Paris, Texas (1984). Päivän elokuva ei ollut vuotensa ykköshitti, mutta kuitenkin sangen suosittu. Lennokas matka Fantaasiaan alkakoon!

 

 

The NeverEnding Story - Päättymätön tarina
Ohjannut Wolfgang Petersen

Länsi-Saksa & USA 1984, 102 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Noah Hathaway, Barret Oliver

Päättymätön tarina on Michael Enden samannimiseen romaaniin (1979) perustuva fantasiaelokuva. Kiusaajiaan pakeneva lukutoukka Bastian (Oliver) päätyy piileskelemään outoon kirjakauppaan, jonka vintillä hän tempautuu tavallista upottavamman tarinan vietäväksi. Fantaasian tarumaailman kohtalo lepää lopulta Bastianin varassa!

Wolfgang Petersen tunnetaan kovista toimintaelokuvistaan (esim. Sukellusvene U-96, 1981), joten lempeä koko perheen fantasiatarina on ohjaajan tuotannossa yllättävä helmi. Eipä tästäkään elokuvasta tiukkoja paikkoja puutu, vaikka ainakaan aikuiskatsojasta tarina ei tunnu järisyttävän jännittävältä. Elokuvan parhainta antia ovat 1980-lukua henkivät mainiot elektromusiikit ja hellyyttävän kömpelön näköiset fantasiahahmot, joita on kyllä toisaalta moitittukin.

Lapsuuden taikaa huokuva Päättymätön tarina kohosi varsin suosituksi elokuvaksi. Filmi menestyi lippuluukuilla, joskin kriitikoiden mielipiteet jakaantuivat. Sen verran legendaksi filmi on muodostunut, että uusintaversiota on tuumittu pariin otteeseen. Vielä toistaiseksi tulosta ei ole tullut, vaikkakin tällä erää Michael Enden romaanista suunnitellaan tv-sarjaa. Minusta tarina ei ole niin erikoinen, että siitä tarvitsisi puskea monia tuotantoja, vaikka katsojia varmasti löytyisikin. Nähtäväksi jää, vieläkö Fantaasia kutsuu uusia seikkailijoita matkaansa.

Pisteytys: 7/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (1984, 1984)

What are your feelings towards Big Brother?

Elokuva-aikakone on saapunut vuoteen 1984, jolloin Dingo-villitys alkoi ja kotisohvilla seurattiin peräti kaksien olympialaisten mitalitoivoja. Samana vuonna Itäkeskus avattiin, ensimmäinen Macintosh-tietokone lanseerattiin ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) keräsi mainetta.

Päivän elokuva maalailee synkän dystopiakuvitelman, jollaista vuodesta 1984 ei onneksi todellisuudessa tullut. Pieniä jännitteitä vuoteen silti mahtui, olihan kylmän sodan loppulaukka yhä käynnissä: Neuvostoliitto boikotoi Los Angelesin olympiakisoja, sillä taustalla hiersi viime vuosina käyty Afganistanin sota. Lisää monipuolista aikalaiskuvaa voi haistella vaikkapa elokuvista Hei me rokataan! (1984), Billy Elliot (2000) ja Pride (2014). 

 

Nineteen Eighty-Four - 1984
Ohjannut Michael Radford

Iso-Britannia, Länsi-Saksa & Alankomaat 1984, 113 min.

Draama, Scifi

Pääosissa: John Hurt, Richard Burton, Suzanna Hamilton

George Orwellin samannimiseen klassikkoromaaniin (1949) perustuva synkkä dystopia sijoittuu entisen Britannian raunioille. Oceanian valtiossa jokaista arjen puurtajaa valvotaan, ajatusrikoksista rangaistaan ja historiaa siivotaan salonkikelpoiseksi. Perhe-elämää, seksuaalisuutta, valinnanvapautta tai yksityisyyttä ei sallita, ja tehokas valvontakoneisto huolehtii kaikesta. Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen, arjen harmauden turruttama Winston (Hurt), jonka rakkaus yllättää.

Hyisen harmaaseen rauniomaailmaan sijoittuva elokuva masentaa, vaikka filmi onkin taitavasti tehty. Rakkaus avaa ajatuksia kohti toisenlaista maailmaa, jota kohti kurottelu on silti turhaa. Mielipiteet ja oma ajattelu uhkaavat totalitaarista valtiota, kuten propagandan möyhentämät oceanialaiset itsekin tietävät todeta. Lohduttoman ankeaa tarinaa piristää pieni säväys aitoa kasari-ajankuvaa, josta vastaa tyylikkäästi tykittelevä Eurythmics-yhtye.

1984 on piinaava elokuva, mutta se kaipaisi vielä enemmän syvyyttä tehdäkseen kunnolla vaikutuksen. Ehkei tarina ilmestymisaikanaan ollut ajankohtaisimmillaan: nousukausi piristi ja kylmä sota oli jo lauhtunut kireimmistä ajoistaan. John Hurt onnistuu kyllä pääroolissaan hienosti. Pakotettu lakonisuus, hetkittäin pilkahteleva oma ajattelu ja loppupuolen tuska välittyvät erinomaisesti. 1984 lienee kirjan elokuva-adaptaatioista toistaiseksi tunnetuin, ehkä jopa parhaiten menestynein.

Pisteytys: 6/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Idän pikajunan arvoitus, 1974)

Why? Why? Why? Why?

 

Elokuvavuoden 1974 suurin hitti oli katastrofifilmi Liekehtivä torni (1974), jonka perässä tulivat nauruhermoja härkkivät parodiat Villiä hurjempi länsi (1974) ja Frankenstein Junior (1974). Vuotensa suurin Oscar-menestys oli Kummisetä osa II (1974), joka muuten sopii mainiosti katsottavaksi uudenvuodentunnelmissa. Kuluva vuosi on ollut viisikymppisten tähtien juhlaa: Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Penélope Cruz ja Olivia Colman monien muiden joukossa! Päivän elokuva kiidättää murhamysteerin pyörteisiin, jota meille näyttelevät aikansa nimekkäät filmitähdet.

 

Murder on the Orient Express - Idän pikajunan arvoitus
Ohjannut Sidney Lumet

Iso-Britannia 1974, 128 min.

Mysteeri, Rikos

Pääosissa: Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, Sean Connery

Orient Express -pikajuna tekee lähtöä Istanbulista, määränpäänään Lontoo. Yksi matkustajista on kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Finney), joka ei ehdi levätä laakereillaan. Junassa nimittäin tapahtuu murha, jonka tekijän etsiminen lankeaa Poirotin pienten harmaiden aivosolujen huoleksi. Onko syyllinen joku matkustajista?

Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen menestysromaaniin (1934). Kirjailijan laajasta, suositusta tuotannosta on tehty valtava määrä erilaisia televisio- ja elokuva-adaptaatioita, joista vanhimmat ovat jo lähes satavuotiaita. Tämä elokuva on Christie-filmeistä nimekkäimpiä, eikä ihme, sillä näyttelijäkaarti on melkoinen legendojen ensemble.

Jännittävä mutta silti kepeän sävyn säilyttävä mysteeri on kelpoa salapoliisiviihdettä. Eritoten näyttelijät ovat hyviä: mieleenjäävimpiä ovat Lauren Bacall ja Ingrid Bergman, joka palkittiin osastaan Oscarilla ja Baftalla. Harva Christie-filmatisointi on saanut osakseen vastaavia palkintoja. Samaan ei yltänyt edes Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus (2017), vaikka se menestyikin erinomaisesti lippuluukuilla.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Laukaus pimeässä, 1964)

I believe everything and I believe nothing.

Päivän luukussa hypätään erään vuoden 1964 hittifilmin pyörteisiin. Oheisen elokuvan lisäksi vuotensa suurmenestyksiä olivat satufilmatisointi Maija Poppanen (1964), Oscareita kahminut musikaali My Fair Lady (1964) sekä jännityksentäyteinen Bond-leffa 007 ja Kultasormi (1964).

Klassikoiksi muodostuneita kuusikymppisiä ovat myös eritoten mustan huumorin mestariteos, edelleen ajankohtainen Tohtori Outolempi (1964) ja haikean romanttinen musikaali Cherbourgin sateenvarjot (1964). Mikäli mielii matkata ympäri maailmaa, upeita elokuvia piisaa. Ukrainaan vie Menneitten sukupolvien varjot (1964), Brasiliaan saattelee Musta jumala, valkoinen paholainen (1964) ja Japanissa ilahduttavat Dyynien daami (1964) sekä Onibaba (1964).

 

A Shot in the Dark - Laukaus pimeässä
Ohjannut Blake Edwards

Iso-Britannia & USA 1964, 102 min.

Komedia, Rikos, Mysteeri

Pääosissa: Peter Sellers, Elke Sommer, Herbert Lom

 

 

 

 

Rikoskomedia Vaaleanpunainen pantteri (1963) osoittautui yleisömenestykseksi, joten filmille leivottiin nopeasti jatko-osa. Sen päärooliin nostettiin katsojien suosikki, Peter Sellersin näyttelemä täystohelo etsivä Jacques Closeau. Vaikka tuotantotahti oli kaikin puolin vauhdikas, Laukaus pimeässä osoittautui suureksi yleisömenestykseksi, jolle kriitikot olivat vähintäänkin suopeita.

Laukaus pimeässä sijoittuu Pariisiin, jossa etsivä Closeau tutkii teollisuuspampun kartanossa tapahtuvia murhia. Syyttävä sormi osoittaa väistämättä kartanon sisäkön (Sommer) suuntaan, mutta Closeau ummistaa silmänsä... Maria-sisäkkö nimittäin on perin viehättävä. Miten rikos mahtaa ratketa? Ainakin Closeaun omaperäiset työskentelytavat saavat poliisijohdon epätoivon partaalle.

Humoristinen etsivätörttöily on säilyttänyt hyvän maineensa ja se on usein mainittu pantteri-sarjan parhaimpana osana. Hahmot ovat omaan makuuni ehkä hieman turhankin liioiteltuja karikatyyreja, vaikka se toki lajityyppiin sopii. Sittemmin suositulle elokuvaparille on tehty seitsemän jatko-osaa ja pari uusintafilmatisointia 2000-luvulla. Sarjan ekan osan alkuteksteissä seikkailee animoitu pantterihahmo, joka tästä filmistä uupuu ─ vaaleanpunainen kujeilija palasi kuitenkin myöhempiin elokuviin ja sai jopa oman animaatiosarjansa (1964─1977).

Pisteytys: 7/10