Stand By Me ─ viimeinen kesä (1986)

Ohjannut Rob Reiner

USA 1986, 89 min.

Draama, Seikkailu

Pääosissa: Will Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland

 

You guys wanna go see a dead body?

 

Kirjailija Gordie Lachance kuulee lapsuudenystävänsä menehtyneen ja ryhtyy kirjoittamaan muistoa eräästä poikavuosien jännittävästä kesäretkestä. Vuosi on 1959 ja kesäloma on kulutettu miltei loppuun. Kaksitoistavuotias Gordie (Wheaton) lähtee kolmen parhaan ystävänsä kanssa etsimään ikätoverinsa ruumista ennen kuin kaupungin pelätty nuorisojengi ehtii paikalle keräämään kaiken kunnian.

Stand By Me perustuu Stephen Kingin lyhytkertomukseen Ruumis (1982). Tarinan kaveriporukka ja lapsuuden kesäseikkailut ovat toistuneet muussakin Kingin tuotannossa: elokuvan kanssa samana vuonna päivänvalon näki kauhujärkäle Se (1986), jonka elokuvaversioissa (esim. Se, 2017) on samanlaista ystävyyskuvausta. Yksinkertaisempaan rakenteeseen luottava Stand By Me on kuitenkin huomattavasti onnistuneempi sekä alkuperäistekstinä että elokuvana.

 

Teini-iän ja lapsuuden välimaastoon sijoittuva kertomus on rehellinen ja realistinen kuvaus lapsuuden viime hetkistä. Elokuvan rauhallisuus jättää kauniisti tilaa tutulta tuntuvalle tunnelmalle, uuden odotukselle ja jännitykselle, mutta myös haikeudelle. Milloin itse ymmärsin lapsuuden olevan päättymäisillään tai jo ohitse? On myös hellyyttävää, miten kaveriporukan yhdessäolo ei ole pelkkää nujakointia ja toisille kuittailua (sitäkin, toki), vaan myös kipeiden asioiden tunnustamista ja tunteiden näyttämistä. Mainio elokuva oli ansaitusti komea kassamenestys ja nuoret näyttelijät saivat tunnustusta onnistuneista pääosarooleistaan.

Pisteytys: 8/10

The Color Purple ─ Häivähdys purppuraa (1985)

Ohjaaja Steven Spielberg

USA 1986, 154 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Margaret Avery,  Oprah Winfrey

I'm poor, black, I might even be ugly, but dear God, I'm here.

Yhdysvaltojen Georgiassa, syvässä etelässä, elää 1900-luvun alussa musta nainen nimeltä Celie (Goldberg). Isänsä kaltoinkohtelema Celie naitetaan julmalle Albert-isännälle (Glover) ja kaiken kukkuraksi hänet erotetaan julmasti rakkaasta sisarestaan. Uusi elämä tuo uusia huolia, mutta myös yllättävää rakkautta ja yhteisön, jota voi kutsua perheeksi.

Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen Pulitzer-palkittuun romaaniin (1982). Elokuva tarjoaa loistavalle teokselle valtavan kauniin kuvituksen, mutta ei ole kertomuksena lainkaan yhtä säväyttävä. Tarina tuntuu valitettavan haalealta, jopa vähän ulkokultaiselta kuvaukselta: esimerkiksi päähenkilön lesboutta on aika tavalla pienennetty, jätetty vähän tulkinnanvaraiseksikin. Kenties filmi olisi tuntunut paremmalta, jos en olisi katsonut sitä ihan heti kirjan lukemisen perään.

Ilmestyessään Häivähdys purppuraa sai paljon positiivista huomiota ja elokuva sai peräti 11 Oscar-ehdokkuutta. Yhtäkään voittoa ei kuitenkaan tullut. Näin jälkeen päin tuntuu jopa vähän kiusalliselta, että monessa kategoriassa voiton vei kolonialismiin häivähtävä Minun Afrikkani (1985). Tässäkin elokuvassa vieraillaan Afrikassa, tosin lähinnä sisarensa kirjeitä lukevan Celien mielikuvituksen kautta. Kerrontaratkaisu on kyllä ihan onnistunut, kirjassa kun Afrikkaa kuvataan Celien sisaren näkökulmasta. Häivähdys purppuraa on sinällään ihan mukava elokuva, jossa on taitavaa näyttelijätyötä ja kaunis kuvaus. Steven Spielberg saa alkuperäisteoksesta paljon irti, vaikka hän ei kuitenkaan ole paras valinta kertomaan tällaista tarinaa. Kenties alkuperäisromaani nähdään vielä uudelleen valkokankaalla ansaitsemillaan radikaaleimmilla painotuksilla.

 

Pisteytys: 6/10

The Fly ─ Kärpänen (1986)

Ohjannut David Cronenberg

USA, Iso-Britannia & Kanada 1986, 96 min.

Scifi, Kauhu

Pääosissa: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz

 

We can't trust the insect.

 

Keksijä Seth Brundle (Goldblum) on saanut valmiiksi teleportin, joka on osoittautunut toimivaksi ainakin esineiden siirtelyssä. Lupaavista testituloksista huumaantunut Brundle päättää samppanjapäissään kokeilla itsensä siirtämistä, mutta teleporttikoppiin livahtaa pieni, huomaamaton kärpänen. Brundlen ja kärpäsen geenit sulautuvat toisiinsa ja hiljalleen mies muuttuu hyönteiseksi. Brundlen toimittajaystävä ja heila Veronica Quaife (Davis) joutuu kauhunäytelmän todistajaksi ja vakavasti sairaan Brundlen ainoaksi hoivaajaksi.

Kärpänen on uusintaversio samannimisestä b-kauhusta vuodelta 1958. David Cronenbergin visio vie epäonnisen tieteilijän muodonmuutosta järisyttävämpään suuntaan: Oscar-palkitut maskeeraukset ovat taitavia ja niin ällöttäviä, ettei kärpäsmiehen sokeri-imurointia seuratessa tee ainakaan mieli hamuta karkkipussia. Aikalaisyleisöt löysivät elokuvasta AIDS-tematiikkaa, vaikka Cronenbergin tavoitteena taisi olla ylipäätään tarkastella sairauksia, vanhenemista ja ihmiskehon muutosta. Nykykatsoja pohtii myös oikeutta kehoon ja sen koskemattomuuteen, ainakin kun seuraa Veronica Quaifen osakseen saamia koettelemuksia.

Erinomaisesti menestyneestä Kärpäsestä tuli Cronenbergin uran isoin kaupallinen hitti. Jatko-osakin (1989) tehtiin, mutta sen ohjasi Chris Walas ja kriitikot pitivät tuotosta heikkona. Viime vuosina on huhuttu jälleen uudesta versiosta, mutta toistaiseksi suunnitelmat taitavat olla hyllytettyinä. Sinällään yksinkertaisesta ideasta saa kiistämättä yllättävän paljon irti ─ siis muutakin kuin puklauttavia irtokorvia ja muita putoilevia kehonosia. Body horrorin ohella Kärpänen sisältää aivan kiinnostavaa dramatiikkaa ja pohdintaa ihmisyydestä. Säästän tekstin loppuun oman dorkan puujalkamaisen oivallukseni: jos kärpänen on deminutiivi, tuleeko Seth Brundlesta KÄRPÄ?

Pisteytys: 7/10

Blue Velvet ─ ja sinisempi oli yö (1986)

Ohjannut David Lynch

USA 1986, 120 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Kyle MacLachlan, Isabella Rossellini, Laura Dern, Dennis Hopper

And I still can see blue belvet through my tears...

Opiskelijanuorukainen Jeffrey Beaumont (MacLachlan) palaa kotiseudulleen, jonka idylli murenee yllättäen. Niityltä löytyvä korva herättää Jeffreyn uteliaisuuden ja johdattaa hänet alamaailman jäljille. Tapauksen ytimessä on laulaja Dorothy Vallens (Rossellini), jota huumediileri Frank Booth (Hopper) pitää armottomassa otteessaan. Jeffrey on uppoutumaisillaan siveään suhteeseen nuoren Sandyn (Dern) kanssa, mutta toisaalta Dorothy herättää suojeluvietin ja pinnan alla uinuvan himon.

Blue Velvet on David Lynchin unenomainen trilleri, jossa on tuttuja elementtejä Eraserheadin (1977) täysin vinksahtaneesta maailmasta. Tässä elokuvassa ollaan kuitenkin vielä puoliksi valvemaailman puolella ─ mutta kumpi on todellista elämää, ihannemaailma vai sen alla kytevät jännitteet? Kumma tunnelma havainnollistuu esimerkiksi elokuvan erikoisessa estetiikassa. Sinänsä kaikki on normaalia, mutta keinotekoinen epätodellisuuden tuntu ei jätä rauhaan. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, joka siveässä kaksinaismoralismissaan on sangen kiehtova aikakausi elokuvan teeman kannalta.

 

Pinnan alla pulppuava seksuaalisuus ja pidätelty riettaus muuttuvat Blue Velvetin maailmassa suoranaiseksi pahuudeksi, jota Dennis Hopperin vimmalla näyttelemä Frank Boothin hahmo oivasti edustaa. Jeffrey Beaumontin tirkistelyretki puolestaan toimii vapauttavana tekona, tutkimusmatkana ja silmien avautumisena: maailma onkin syntejä täynnä! Elokuvan kahtiajakautunut maailma heijastui hauskasti filmin osakseen saamassa vastaanotossakin. Toisaalta teosta ylistettiin, mutta osa kriitikoista suomi Blue Velvetin seksikuvastoa ja piti elokuvaa täysin sairaana. Pienen tuumaustauon jälkeen kulttimaine alkoi kasvaa ja elokuva on saanut osakseen ansaitsemansa arvostuksen.

 

Pisteytys: 9/10

Shoah (1985)

Ohjannut Claude Lanzmann

Ranska & Iso-Britannia 1985, 566 min.

Dokumentti, Historia, Sota

 

Remember those days?

Claude Lanzmannin (1925─2018) jättidokumentti käsittelee holokaustia muistelukerronnan kautta. Shoah keskittyy holokaustin kokeneiden haastatteluihin ja kuvituksena nähdään kuvaa vankileirien raunioituneista, metsittyneistä maisemista. Juutalaisten selviytyjien, erään historiantutkijan ja yhden Puolan vastarintaliikkeen sankarin lisäksi kuullaan muutamaa kansanmurhan mahdollistajaa sekä sivustaseuraajia, jotka pesevät vaivaantuneina kätensä: en tiennyt, tein vain työtäni... Sota on kerta kaikkiaan inhimillinen tragedia kaikin tavoin.

Yli yhdeksäntuntinen Shoah on helposti 1001-listan pisin elokuva, jolle vertoja vetää korkeintaan sarjafilmi Les Vampires (1915─1916). Pitkä kesto huimaa päätä, mutta paljon Shoahista on leikattukin: Lanzmann teki elokuvaansa 11 vuotta ja materiaalia kertyi yli 350 tuntia ─ siihen nähden 9 tuntia on jo taitava tiivistys. Oltaisi tästä varmasti saatu alkuperäisen suunnitelman mukainen parituntinen perusdokkari, mutta mikä menetys se olisikaan! Puhujat on valittu taitavasti, toisiaan täydentäen, eikä yhtäkään voisi jättää kertomuksesta pois. Muistelun ja toisen tarinan kuuntelun tilanteiden aitous korostuu, kun keskusteluja ei olla leikattu liiaksi. On ajatustaukoja, tulkkausprosessia, paljonpuhuvia ilmeitä ja hiljaisuutta. Yksinkertainen idea osoittautuu nerokkaaksi ja mahdollistaa keskittymisen olennaisimpaan, kuunteluun ja muistojen pitämiseen elossa.

Shoahin pituus ja askeettinen muoto tekevät katselusta toki hieman raskasta, enkä tosiaan katsonut tätä yhdellä kertaa enkä edes kahdelta istumalta. Dokumentti itsessään on jaettu kahteen osaan. Katselu on aiheensa puolesta tuskaa, mutta erittäin tarpeellista, unohtaa kun ei saisi. Aihe on sellainen, että sille antaa mielellään aikaansa, vaikka epämukavuusalueilla liikutaankin. Mitä ajattelee mies, joka ainoana selvisi hengissä natsien teurastuksesta ja palaa tapahtumapaikoille ensi kertaa sitten surmatöiden? Kuinka piinallisesti entistä vankia vainoaa muisto kaasukammioon marssineesta ystävästään, jolle hän ei tohtinut kertoa kuoleman lähestymisestä? Holokaustin uhrien hyväksi ei voi tehdä enää mitään muuta kuin kuunnella ja tehdä kaikkensa, ettei sama toistuisi enää koskaan.

Pisteytys: 8/10

She's Gotta Have It (1986)

Ohjannut Spike Lee

USA 1986, 84 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Tracy Camilla Johns, Tommy Redmond Hicks, John Canada Terrell, Spike Lee

I'm not a one-man woman.

New Yorkin Brooklynissa kuplii kasvava kolmiodraama. Nola Darling (Johns) deittailee samanaikaisesti useita miehiä, joille Nolan polysuhteet ottavat koville. Yksinoikeudesta Nolan sydämeen ja vuoteeseen kilpailevat snobbaileva Jamie (Terrell), rääväsuinen vitsiniekka Mars (Lee) ja kiltti naapurinpoika Jamie (Hicks). Kisailunsa tuoksinnassa miekkoset eivät kuitenkaan millään ymmärrä, että nainen voi rakastaa eniten juuri vapautta.

Spike Leen (1957─) ensimmäinen kokopitkä elokuva on raikkaan kokeellinen, uutta aaltoa muistuttava feministinen teos. Pienellä budjetilla syntynyt elokuva on sittemmin muodostunut ikoniseksi esimerkiksi 1980-luvun indie-filmeistä. Mukavien lipputulojen ohella She's Gotta Have It sai jokusia palkintojakin ja lupaava nuori ohjaaja huomioitiin aina Cannesissa asti. Elokuvan menestys petasi tietä Leen lopulliselle läpimurrolle, jonka lopulta täräytti eetteriin Do the Right Thing (1989).

She's Gotta Have It ei ole laisinkaan niin pamfletinomainen kuin Leen tuorein tuotanto, mutta tärkeää asiaa piisaa tässäkin elokuvassa. Vapaan rakkauden puolesta puhuva itsenäinen nainen ─ ja vielä musta nainen ─ tuntuu nykyäänkin aiheuttavan pöyristystä, ja tarina oli varmasti vielä röyhkeämpi 1980-luvulla. Lee on sittemmin sanonut katuneensa elokuvan raiskauskohtausta, joka toki sanoman kannalta ei ole täysin välttämätön tai sen olisi voinut esittää toisinkin. Ilmeisesti näkemyksiä on tuuletettu ajanmukaisemmiksi elokuvan pohjalta tehdyssä samannimisessä tv-sarjassa (2017─2019).

 

Pisteytys: 8/10

A Room with a View - Hotelli Firenzessä (1985)

Ohjannut James Ivory

Iso-Britannia 1985, 117 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Helena Bonham Carter, Julian Sands, Maggie Smith, Daniel Day-Lewis, Simon Callow

Here is where the birds sing!

Neiti Lucy Honeychurch (Bonham Carter) on lomamatkalla Italiassa vanhempi serkkunsa Charlotte Bartlett (Smith) esiliinanaan. Firenzessä Lucy tapaa vapaamielisen romantikon Georgen (Sands), joka saa siveyteen kasvatetun Lucyn sydämen läpättämään. Kotiin palatessa skandaalinkäryiset seikkailut on kuitenkin hylättävä ja potentiaalinen aviomies Cecil (Day-Lewis) muistuttaa elämän realiteeteista. Kun George sattumalta muuttaa naapuriin, on Lucyn valittava järjen ja tunteen väliltä.

E.M. Fosterin samannimiseen romaaniin (1908) pohjautuva Hotelli Firenzessä on viehättävä aikamatka 1900-luvun alun kesäparatiiseihin. Temaattisesti elokuva tuo mieleen David Leanin suurteoksen Matka Intiaan (1984), syynä lienee, että myös se pohjautuu aikansa brittien moraalikäsityksiä uhmanneen Fosterin romaaniin (1924). Hotelli Firenzessä on valloittava kuvaelma huumaavasta romanssista ja aikuistumisen haasteista sekä ihanuudesta. Järkiavioliittojen aika on tätä nykyä jo takana päin, mutta elokuvan valintoihin ja yhteisön paineisiin voi silti helposti eläytyä. Vastatako muiden odotuksiin vai kuunnellako sydäntään, joka jo tietää?

Hotelli Firenzessä valloitti aikalaisyleisöt romanttisella kerronnallaan ja kauneudellaan. Useita palkintoehdokkuuksia keränneen filmin voittotilillä on muun muassa parhaan elokuvan Bafta sekä Oscarit käsikirjoituksesta, puvustuksesta ja lavastuksesta. Menestysteos polkaisi käyntiin Helena Bonham Carterin uran ja toimi hyvänä ponnahduslautana muullekin köörille. James Ivory jatkoi suosion poluilla ohjaten miltei heti perään vielä pari Fosterin romaania. Viimeisimmistä töistä mainittakoot Ivoryn sovittama käsikirjoitus elokuvaan Call Me By Your Name (2017), jonka taivaallisissa maisemissa ja romantiikassa on kiistämättä jotain samaa kuin tässä elokuvassa.

Pisteytys: 8/10

The Quiet Earth - Huomisen tuska (1985)

Ohjannut Geoff Murphy

Uusi-Seelanti 1985, 91 min.

Scifi, Draama

Pääosissa: Bruno Lawrence, Alison Routledge, Pete Smith

 

I've been condemned to live.

 

Zac Hobsonin (Lawrence) aamu valkenee tuiki tavallisena, mutta hän saakin pian huomata maailman muiden ihmisten kadonneen kuin tuhka tuuleen. Liekö koko maailma ja tunnettu todellisuus romahtamisen partaalla? Zac opettelee elämään uudessa hiljaisessa maailmassa ja julistautuu sen presidentiksi, kunnes kuvaan astuu kaksi muuta selviytyjää. Uudessa pienoisyhteiskunnassa koetaan huojennusta toisten ihmisten läsnäolosta, vaikka muut näyttäytyvät myös uhkina.

Huomisen tuska perustuu Craig Harrisonin scifiromaaniin The Quiet Earth (1981). Niin kirja kuin elokuvakaan eivät liene järin tunnettuja, vaikka ainakin filmi nauttii tukevasta kulttimaineesta. Pienellä budjetilla tehty postapokalyptinen kuvaelma tavoittaa hyytävän hyvin aution maailman kolkon tunnelman, joka ennemmin tai myöhemmin ajaisi kenet tahansa järjettömyyden tuolle puolen. Päähenkilö jaksaa vielä aluksi järkeillä, mutta hiljalleen älykönkin mieli horjuu.

Kerrontaa voisi paikoitellen tiivistääkin, vaikka puolitoista tuntia hurahtaa ohi nopeasti. Aihe on kutkuttava jo lähtökohdiltaan, mutta elokuva jättää oivasti työtä aivoille. Tarinaa ei turhaan väännetä rautalangasta ja loppukin jää häkellyttävän avoimeksi. Minusta kiinnostavinta Huomisen tuskassa oli se, kuinka kertomus kasvaa huvittavallakin tavalla valkoisen miehen dystopiaksi. Kun kuvaan tulee nainen ja maori, ei Zac oletusarvoisesti olekaan uuden maailmanjärjestyksen pomo. Se ei tietenkään tee uuteen maailmaan sopeutumisesta yhtään helpompaa.

 

Pisteytys: 8/10

Prizzi's Honor - Prizzin kunnia (1985)

Ohjannut John Huston

USA 1985, 130 min.

Rikos, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Jack Nicholson, Kathleen Turner, Anjelica Huston, Robert Loggia

Do I ice her? Do I marry her?

Charley Partanna (Nicholson) on Prizzin mafiaperheen luotettu palkkamurhaaja, jonka elämä saa uuden suunnan salamarakastumisen myötä. Harmi vaan, että Charlien lemmen kohde Irene Walker (Turner) on samalla alalla kuin Charlie ja lemmenparin pitäisi oikeastaan surmata toisensa. Charley joutuu valitsemaan mafiaperheensä kunnian ja romanssin väliltä, ellei Irene sitten tee ratkaisua ensin.

Prizzin kunnia on kutkuttava gangsterikomedia, mutta ei mikään Hei, me lennetään! (1980) -tyylinen slapstick-kohellus. Komedia on hienovaraisempaa ja kätkeytyy mustana huumorina taitavasti tarinan pitkiin linjoihin. Prizzin kunnia tosin parodisoi melko avoimesti Kummisetä-elokuvia ja tekee sen taiten, pieniä ilmiselviä vitsejä pudotellen. Elokuvan kerronta on ihailtavan ilmavaa ja kevyttä, vaikka juoni sinänsä voisi olla todella traagisestikin kuvattu riipaiseva kertomus. Valittu linja toimii, joskin tarinaa olisi hetkittäin voinut vielä hieman terävöittääkin.

John Hustonin toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva heijastelee ohjaajan pitkän uran vaiheita. Rikostarinassa häivähtää kaukainen film noirin varjo, vaikka esikoisteos Maltan haukka (1941) onkin tunnelmaltaan kaukana. Vahvemmin mieleen tulee muutamaa vuosikymmentä vanhempi erikoinen parodiakokeilu Afrikan aarre (1953), joka kyllä häviää Prizzin kunnialle. Koominen romanssi puri aikalaisyleisöihin ja elokuva sai jopa kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Näistä pystin tosin sai ainoastaan ohjaajan tytär Anjelica Huston juonivasta sivuroolistaan Charley Partannan piirittäjänä.

Pisteytys: 7/10

Kiss of the Spider Woman - Hämähäkkinaisen suudelma (1985)

Ohjannut Hector Babenco

Brasilia & USA 1985, 120 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: William Hurt, Raúl Juliá, Sõnia Braga

This girl's finished.

Jossain päin Etelä-Amerikkaa on vankila ja siellä selli, jonka kolkkoudessa viruu kaksi vankia. Luis Molina (Hurt) on syrjitty homoutensa vuoksi, ja hän pakenee karua todellisuutta romanttisiin haavekuviin. Poliittinen vanki Valentin Arregui (Juliá) ei ymmärrä Molinan pakenevaa suhtautumista elämän realiteetteihin, mutta eroavaisuuksistaan huolimatta sellitoverit kasvavat ymmärtämään toisiaan. Aikansa ratoksi Luis selostaa Valentinille eläväisesti muistojaan ja camp-henkisten suosikkifilmiensä juonia, tarinoita, joissa fantasiat ja todellisuus sekoittuvat.

Hämähäkkinaisen suudelma on kiinnostavasti toteutettu mielikuvamatka, jossa nähdään elokuvia elokuvan sisällä. Itse elokuvan todellisin todellisuus eli vankila tuntuu sekin hieman mielikuvituksen tuotteelta, varmaan aivan tarkoituksella. Molinan ja Arreguin välinen tarina puolestaan on klassinen aihio siitä, kuinka kaksi erilaista ihmistä hitsautuu yhteen pakon sanelemana. Tyyli on omaan makuuni hieman turhankin teatraalista ja etäännyttävää. Elokuva tuntuu pyrkivän kommentoimaan Etelä-Amerikan sotilasjunttahallintoja, jollainen Brasiliassakin vielä elokuvan ilmestyessä vallitsi. Mutta sanooko Hämähäkkinaisen suudelma näistä lopulta mitään kovin oivaltavaa?

Argentiinalaisen Manuel Puigin samannimiseen menestysromaaniin (1976) perustuva Hämähäkkinaisen suudelma kenties avautuisi eri tavalla, jos olisi lukenut alkuperäisteoksen. Ymmärtääkseni romaaniversiossa kiehtovaa on sen dialogityyli ja lukuisat elokuvaviitteet, joiden kautta kerronta nivoutuu niin aikansa politiikkaan kuin Luis Molinan homouteenkin. Aikansa sietämättömästä homofobiasta ja hieman stereotyyppisestä kuvailusta huolimatta Molinan hahmo on koskettava. Suurella tunteella näyttelevä William Hurt sai roolityöstään lukuisia palkintoehdokkuuksia ja voittoja, muun muassa Oscarin ja Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon.

Pisteytys: 7/10

Helmikuun elokuvat 2021

Ma Rainey's Black Bottom

Ohjannut George C. Wolfe

USA 2020, 94 min.

Draama

Pääosissa: Chadwick Boseman, Viola Davis, Colman Domingo

Yhdenpäivänfilmi sijoittuu chicagolaiseen äänitysstudioon eräänä hellepäivänä vuonna 1927. Laulajadiiva Ma Rainey (Davis) on levy-yhtiön ykkösnimi, mutta rouvan yhtyeessä soittava itsevarma trumpetisti Levee (Boseman) uskoo pian nousevansa valokeilaan. Hikinen päivä kuumentaa tunteita ja Leveen tähti sammuu ennen aikojaan. Pieni tarina kunnioittaa blues-perinteitä ja kommentoi rasismia. Ahtaissa tiloissa kuvattu filmi luottaa teatterilavan tyyliin ja on ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva. Teos jäi Chadwick Bosemanin (1976─2020) viimeiseksi roolityöksi.

1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 8/10

 

Sinivalkoinen valhe

Ohjannut Arto Halonen

Suomi 2012, 119 min.

Dokumentti

 

 

 

Lahden dopingskandaalia (2001) tarkasteleva dokumentti ei väistele kipeitä kysymyksiä vaan menee röyhkeästi tulta päin. Kerronta rönsyää ajallisesti kauas ja ylittää maarajat, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin taitavasti kasassa. Fokus on silti kansallisessa surussa, eikä tarina laajene tarkastelemaan urheilun ja dopingin merkitystä laajemmin. Tätä kuitenkin päästään maistamaan yhdysvaltalaisessa Oscar-palkitussa dokumentissa Käry (2017).

Pisteytys: 6/10

Isänmaallinen mies

Ohjannut Arto Halonen

Suomi & Kroatia 2012, 97 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Martti Suosalo, Pamela Tola, Janne Reinikainen

Sinivalkoisen valheen (2012) ohjanneen Arto Halosen fiktio täydentää dokumenttia huumorilla. Kuvitteellinen tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin mies nimeltä Toivo (Suosalo) päätyy luovuttamaan erinomaista vertaan Suomen hiihtomaajoukkueen käyttöön. Farssihan siitä tulee. Hirtehinen huumori hymähdyttää, mutta aiheessa olisi ollut varaa rohkeammallekin retostelulle.

Pisteytys: 6/10

Poika ja ilves

Ohjannut Raimo O. Niemi & Ville Suhonen

Suomi, Tanska & Luxemburg 1998, 102 min.

Draama, Seikkailu

Pääosissa: Konsta Hietanen, Antti Virmavirta, Risto Tuorila

Tomi-poika (Hietanen) yrittää pelastaa puolikesyn Leevi-ilveksen julmalta kohtalolta, mutta eläimen vapauttaminenkin johtaa ongelmiin. Lastenelokuvaksi filmissä on paljon hyvää, vaikka aikuiskatsojaa mahtipontinen sävy pauhaavine sinfonioineen lähinnä huvittaa. Tarina on silti ihan taitavasti kerrottu, vaikka se onkin melko stereotyyppinen. Elokuva oli aikanaan Suomessa iso hitti ja se nousi peräti ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuimmaksi elokuvaksi.

Pisteytys: 5/10