The Killing Fields - Kuoleman kentät (1984)

Ohjannut Roland Joffé

Iso-Britannia 1984, 141 min.

Biografia, Draama, Sota, Historia

Pääosissa: Sam Waterston, Haing S. Ngor, John Malkovich

 

The wind whispers of fear and hate.

 

Yhdysvaltalainen Sydney Schanberg (Waterston) toimii sotareportterina Kambodžan raunioilla. Eletään 1970-luvun alkua, jolloin Vietnamin sodan pommituksissa tuhoutunut maa on kriisissä ja luisumassa kohti kansanmurhaa. Schanbergin kollega ja tulkki Dith Pran (Ngor) katoaa kotimaansa loputtomille kuoleman kentille, ruumiskasojen päättymättömiin maisemiin. Yksi amerikkalainen toimittaja huomaa jäävänsä voimattomaksi diktaattori Pol Potin teurastuksen edessä, mutta hän aikoo silti tuoda ystävänsä takaisin helvetiksi muuttuneesta maasta hinnalla millä hyvänsä.

 

Kuoleman kentät on todellisten tapahtumen pohjalta dramatisoitu kertomus, jonka lähteenä on Kambodžan armottomuudessa oikeastikin työskennelleen Sydney Schanbergin Pulitzer-palkittu reportaasi. Toimittaja Dith Pranin selviytymistarina perustuu sekin todellisiin kokemuksiin ja kaiken lisäksi häntä näyttelevä Haing S. Ngor oli itsekin kokenut sodan kauhut. Hirveät sotakokemukset koskettavat ja kylmähermoisten toimittajien kohtaamat tilanteet kiristävät hetkittäin jännityksen äärimmilleen. Kerronnassa olisi silti hippunen tiivistämisen varaa ja välillä Schanbergin ja Pranin kotimaiden erilaisuutta alleviivataan liiankin tehokkaasti ─ pikkuvikoja nämä silti ovat.

Elokuvan ilmestyessä kuvatuista sotatapahtumista ei ollut kulunut kuin muutama vuosi ja Kambodža oli sotatilassa koko 1980-luvun. Muu maailma muisti edelleen tuoreeltaan Vietnamin sodan, jonka päättymisestä ei ollut vielä vuosikymmentäkään. Ajankohtaisuus ja koukuttava kerronta toivat Kuoleman kentille palkintoehdokkuuksia ja voittoja: seitsemästä Oscar-ehdokkuudesta kolme kääntyi voitoksi (kuvaus, leikkaus, Ngorin sivuosa). Vaikka Kambodžan tapahtumiin on nyt saatu ajallista etäisyyttä, eivät konfliktit ole maailmasta kadonneet. Sikäli ajankohtaisuus on säilynyt: Kuoleman kentät muistuttaa kylmäävästi diktatuurien vaarallisuudesta sekä sotien julmuudesta.

Pisteytys: 8/10

Ghostbusters - Haamujengi (1984)

Ohjannut Ivan Reitman

USA 1984, 105 min.

Komedia, Fantasia

Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver

I ain't afraid of no ghosts!

Parapsykologiaan erikoistuneet tiedemiehet Peter Venkman (Murray), Ray Stantz (Aykroyd) ja Egon Spengler (Ramis) ovat juuri purkittaneet ihka ensimmäisen aaveensa, kun yliopisto antaa heille kenkää. Aavekarkoitukseen erikoistuva liikeidea tarjoaa miekkosille toimeentulon, varsinkin, kun New York tuntuu jostain syystä kuhisevan kummituksia. Muinaisen tuhojumalan aiheuttamat ongelmat kenties ratkeaisivat tuota pikaa, jos vain ympäristöministeriö ei viskoisi kapuloita rattaisiin.

Kauhukomediaksikin lukeutuva Haamujengi yhdistelee sutjakasta huumoria ja hauskannäköisiä kummituksia, joita ei tarvitse pelätä. Hienoisen satiiriselta tuntuva komedia saa pontta varsinkin Bill Murrayn lakonisesta tyylistä, joka tosin voi välillä ärsyttääkin. Ylipäätään Ghostbusters-tiimin kemiat toimivat erinomaisesti ja elokuva on ennen kaikkea hyviin hahmoihin perustuva railakas hupailu. On hyvä, etteivät efektit ota tarinasta niskalenkkiä, vaikka ne sinänsä mainioita ovatkin.

Haamujengi oli vuoden 1984 toiseksi katsotuin elokuva maailmanlaajuisesti, mikä ei ole lainkaan huono saavutus. Elokuvan vaikutus populaarikulttuuriin on niin ikään ollut huomattava: korvamato-tunnari ja kummituslogo ovat varmasti tuttuja useimmille, vaikka filmiä ei olisi nähnytkään. Haamujengille on sittemmin tehty yksi jatko-osa (Ghostbusters II, 1989) ja yksi uusintaversio (Ghostbusters, 2016), joiden lisäksi uutukainen Ghostbusters: Afterlife on toivon mukaan saamassa monesti lykätyn ensi iltansa loppuvuodesta 2021.

Pisteytys: 8/10

This Is Spinal Tap - Hei me rokataan! (1984)

Ohjannut Rob Reiner

USA 1984, 82 min.

Komedia

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner

Lick my love pump!

Mokumentti This Is Spinal Tap seuraa kuvitteellisen brittiyhtyeen Spinal Tapin kiertuetta Yhdysvalloissa. Bändiä haastattelee dokumentaristi Martin Di Bergi (eli ohjaaja Reiner itse), joka saa todistaa rokkareiden elämän villeimmät käänteet ja kiihkeimmät draamat. Kolmen pysyvän jäsenen yhtyeessä rumpalit menehtyvät mystisesti, levyn kansitaide kuohuttaa, jäsenet torailevat keskenään ja keikkapaikallekin voi eksyä ─ mutta vastoinkäymisistä huolimatta rock'n'roll ei kuole.

Tv-sketsien pohjalta ideoitu This Is Spinal Tap herkuttelee mehevillä rock-kliseillä. Niistä riittää hupia kokopitkän elokuvan täytteeksi, vaikka tarina ehkä ei kantaisikaan enää tätä pidempään. "Dokumentissakin" on parodian henkeä: kamerat vaeltelevat vaivaannuttavan lähellä, tuovat välillä kehiin kysymyksiään esittävän dokumentaristin ja arkistokuvaakin esitellään. Mieleen tulee väistämättä Ricky Gervaisin The Office -sarjan (2001─2003) mustaan huumoriin vivahtava tyyli.

 

Hilpeä leffa viittaa hauskasti 1960─1980-lukujen rock-musiikin kehityskaareen ja tunnettuihin yhtyeisiin. Parodiassa ei törppöjä sanoja ja tolloja tekoja säästellä, mutta toteutus on tehty kaikella rakkaudella musiikkia, muusikoita ja faneja kohtaan. Elokuvan saaman suuren suosion ansiosta Spinal Tap muuttui todeksi ja keikkoja on riittänyt. Bändin fiktiivinen levytysura sai niin ikään täydennystä, sillä yhtye on oikeastikin levyttänyt peräti kolme albumia.

Pisteytys: 7/10

Paris, Texas (1984)

Ohjannut Wim Wenders

Länsi-Saksa, Ranska & Iso-Britannia 1984, 145 min.

Draama

Pääosissa: Harry Dean Stanton, Dean Stockwell, Hunter Carson

 

Is four years a long time?

 

Travis Henderson (Stanton) löytyy rähjäisessä kunnossa Teksasin erämaasta. Veli Walt (Stockwell) hakee vuosia kadoksissa olleen Travisin kotiinsa Los Angelesiin, jossa muistinsa menettänyt Travis ryhtyy hiljalleen etsimään yhteyttä itseensä, juuriinsa ja ympärilleen kerääntyneeseen perheeseen. Lopulta on tehtävä tiliä jälkipolvien kanssa, ja niinpä Travis lähtee poikansa Hunterin (Carson) kanssa etsimään Hunterin kadonnutta äitiä Teksasin syövereistä.

Toiveita, unelmia ja suuria pettymyksiä käsittelevä Paris, Texas on sympaattisin sävyin kerrottu surumielinen draama. Kertomuksen juonteet ovat sinällään traagisia, mutta pehmeä käsittelytapa luo tarinaan yllättävää lämpöä. Symbolinen road trip tuo mieleen Werner Herzogin Bruno S:n tarinan (1977), jossa muutama elämässään epäonnistunut saksalainen lähtee Yhdysvaltoihin etsimään parempaa elämää. Mutta kuten pessimistit tietävät sanoa, unelmat ovat pettymysten kivijalka.

 

Niin periamerikkalaiselta kuin Paris, Texas ulkoisesti näyttääkin, se on täysin eurooppalaista tuotantoa. Yhtäältä elokuva käsittelee yleisinhimillisiä aiheita ─ unelmia, pettymyksiä, muistoja ─ mutta myös suuria amerikkalaisteemoja. Matkan varrella kysytään monia olennaisia kysymyksiä vapaudesta ja sen hinnasta. Vertailukohdaksi sopii vaikkapa yhdysvaltalainen vapaiden teiden klassikko Easy Rider (1969). Eurooppalaisnäkökulma löytää miljööstä kiehtovia kuvakulmia, joissa suurten unelmien ja pettymysten maa näyttäytyy kuin unessa. Kultaisella palmulla palkittu elokuva oli aikalaismenestys, joka huomioitiin useissa eurooppalaisissa palkintojuhlissa; ei kuitenkaan Oscareissa.

 

Pisteytys: 9/10

The Terminator ─ Terminator - tuhoaja (1984)

Ohjannut James Cameron

USA 1984, 107 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Biehn, Linda Hamilton

Fuck you, asshole.

Vuonna 1984 ihmiskunta elää huoletonta onnen aikaa, mutta tarjoilijana työskentelevälle Sarah Connorille (Hamilton) annostellaan ensimakua tulevaisuuden kauhuista. Vuoden 2029 sotakentiltä saapuu Terminaattoriksi (Schwarzenegger) kutsuttu kyborgi, jonka ainoana päämääränä on tuhota Connor. Tappokoneen perässä kiitää vastarintataistelija Kyle Reese (Biehn), joka suojelee Connoria ja sysää hänet valmistautumaan kohti armotonta tulevaisuutta ja koneiden ylivaltaa.

Terminator ponnistaa 1970-luvun lopun slasher-elokuvien häpeilemättömästä B-tyylistä ja kokeilunhalusta, ja yhdistää energisen revittelyn pinnalla olleeseen dystopiabuumiin. Ikoniseksi kasvanut toimintaklassikko on täynnä mehevää jännitystä: tarinan tempo pitää tiukasti otteessaan, ja dystopiaan johtava juoni karmaisee maalaillessaan kuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta teknologian armoilla. Liian vakavaksi meno ei silti muutu, sillä vähäpuheisena (ja -pukeisenakin) pullistelevan Arnold Schwarzeneggerin ytimekkäät one-linerit nykäisevät väkisinkin hymyn huulille.

 

Vasta uransa aloittaneen James Cameronin läpimurto rymisteli valkokankaille vaatimattomista lähtökohdista, mutta elokuvasta tulikin ennakoitua suurempi menestys. Suurta yleisöä ja kriitikoita miellyttänyt filmi kasvoi sittemmin kokonaiseksi elokuvasarjaksi, ja onpa aiheesta tehty niin pelejä, sarjiksia kuin tv-sarjakin (2008─2009). Erityisen hyvin leffalle vetää vertoja räjähtävä Terminator 2 (1991). Reilusti myöhemmin syntyneet jatko-osat (2003, 2009, 2015, 2019) eivät ole enää saavuttaneet kahden esikoisen veroista ikonista asemaa, vaikka ovatkin menestyneet aivan kohtalaisesti.

Pisteytys: 8/10

Beverly Hills Cop - Beverly Hills kyttä (1984)

Ohjannut Martin Brest

USA 1984, 105 min.

Toiminta, Rikos, Komedia

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Aston

You're some kinda cop, you know that!

Axel Foley (Murphy) on suulas ja kipakka poliisi, joka koettelee työnantajansa hermoja tempauksillaan. Kun Axelin ystävä murhataan ja tutkintaan lähetetään pari rauhallisempaa kaveria, napsahtaa mestarikytän pinna. Vuosilomansa varjolla Axel matkustaa Beverly Hillsiin nuuhkimaan murhamysteerin jälkiä ja aiheuttaa paikallisille poliiseille rutkasti päänvaivaa.

Beverly Hills kyttä on hilpeä toimintakomedia, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Menevän kasari-soundtrackin jammailun tahdissa kaahataan, ammuskellaan ja tehdään kepposia, eikä pitkästyä ehdi. Beverly Hills kyttä tuo raikkaita sävyjä vakavahenkisempien, 1970-luvulta tutuksi tulleiden poliisijännäreiden oheen. Sinällään tarinassa on vanhan kunnon poliisirainan ideaa, mutta komediaan onnistuneesti taipuvat näyttelijät tuovat filmiin oman sävynsä. Lupsakka huumori toimii pääasiassa mainiosti vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Ilmestymisvuotensa isoimmaksi kassamagneetiksi pompannut kyttäkomedia osoittautui varsinaiseksi kultasuoneksi. Menestystä lypsettiin sittemmin vielä kahdella jatko-osalla (1987 ja 1994), joiden lisäksi neljättä touhutaan paraikaa Netflix-tuotantona. Elokuvasarja teki Eddie Murphysta ison tähden, jonka uran nousukiitoa kolmososan floppi tosin hieman tasoitti. Mitäköhän tästä elokuvasta olisi tullut, jos pääosaan olisi päätynyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Sylvester Stallone?

Pisteytys: 7/10

A Passage to India - Matka Intiaan (1984)

Ohjannut David Lean 

Iso-Britannia & USA 1984, 164 min.

Draama, Seikkailu

Pääosissa: Judy Davis, Victor Banerjee, Peggy Ashcroft, James Fox, Alec Guinness, Nigel Havers

Adventures do occur, but not punctually.

Kaksi yläluokkaista brittinaista saapuu Intiaan. Rouva Moore (Ashcroft) on tullut tapaamaan poikaansa Ronnya (Havers), joka työskentelee paikallisen oikeusistuimen palveluksessa. Kupletin juonena on tutustuttaa Ronny matkalle lähteneeseen Adelaan (Davis) ja tuudittaa nuori pari avioliiton satamaan. Reissu muuttuu kuitenkin odottamattomaksi seikkailuksi, sillä kohtaamiset paikallisväestön ja erilaisen kulttuurin kanssa saavat kokemattoman Adelan suunniltaan.

1920-luvun Intiaan sijoittuva elokuva tuo väistämättä mieleen toisen siirtomaateoksen, australialaisfilmin Huviretki hirttopaikalle (1975), jossa viktoriaanisen perinnön kasvattamat nuoret joutuvat kasvotusten heräävän seksuaalisuuden kanssa. Tässä elokuvassa kulttuurien kohtaaminen avartaa pidättyväisessä ilmapiirissä varttuneen Adelan sisintä ja tunneryöppy johtaa kriisiin. Taustalla häilyy Intian itsenäistymisliike ja ristiriita eri tavoin arvotettujen ihmisten välillä. Tämä tematiikka tosin voisi nousta vielä vahvemminkin yksilökokemukseen kiinnittyvän tarinan rinnalle.

Matka Intiaan jäi David Leanin viimeiseksi elokuvaksi. Massiivisista spektaakkeleista tunnettu ohjaaja pysyi yhä uskollisena perinteiselle mammuttityylilleen, ja kiistämättä elokuva onkin sangen näyttävä teos kiehtovine maisemineen. Tarinansa puolesta Matka Intiaan ei ole aivan yhtä hallittu kokonaisuus kuin Leanin parhaat klassikot Kwai-joen silta (1957) saatika Arabian Lawrence (1962). Filmi sai silti aikanaan hyvän vastaanoton sekä peräti 11 Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voittoa ─ tismalleen saman määrän ehdokkuuksia kerännyt Amadeus (1984) vei silti pysteistä valtaosan, kenties tuoreemman otteen ansiosta. Matka Intiaan on tyylikäs päätös pitkälle uralle, vaikka ei Leanin ykkösteos olekaan.

Pisteytys: 7/10