Get Out (2017)

Ohjannut Jordan Peele

USA 2017, 104 min.

Kauhu, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Bradley Whitford, Catherine Keener

Now you're in the sunken place.

Pariskunta Chris (Kaluuya) ja Rose (Williams) ovat ensimmäistä kertaa menossa tapaamaan Rosen vanhempia heidän maaseutukartanoonsa. Luvassa voisi olla iloinen retki, ellei Chris jännittäisi appikokelaidensa suhtautumista ihonväriinsä. Vierailun edetessä Chrisin kumma tunne syvenee, sillä perheen suvaitsevaisen ulkokuoren alta pulpahtelee pintaan aluksi arkipäiväistä rasismia ja hiljalleen yllättävän eläväinen orjuuden perintö. On aika paeta, mutta miten?

Katsoin Get Outin ensi kertaa pian sen ilmestyttyä. Ehdin jo kertaalleen kirjoittaa filmistä vuoden 2017 Halloween-elokuvahulinoissani, jolloin vertasin elokuvaa 1960-luvun toiveikkaaseen rasismidraamaan Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). Sittemmin Get Out on lisätty aivan ansaitusti 1001-listalle. Aika moni 2010-luvun listafilmeistä on suoraan sanoen ollut tylsä uudelleenkatsottava, mutta toisin on tämän elokuvan laita. Get Out on kammottavan terävä elokuva, mutta silti sopivassa määrin hauska ja absurdi. Äärettömän hyvää aikamme kuvaa, siis.

Taidokkaasti kauhun ja komedian välillä tasapainoileva Get Out on ollut arvostelumenestys, joka palkittiin muun muassa parhaan käsikirjoituksen Oscarilla. Elokuva on Jordan Peelen (s. 1979) esikoisohjaus, jota seuranneita teoksia on odotettu hurmiolla. Sittemmin ovat ilmestyneet elokuvat Us (2019) ja Nope (2022), joissa molemmissa käsitellään rasismia genresekoitusten keinoin. Filmit ovat hyviä ja persoonallisia, vaikka Get Out peittoaa ne selkeydellään ja piinaavuudellaan. Peelen seuraavan elokuvan on määrä saada ensi-iltansa vuonna 2026, ja sitäkin odotan jo innolla.

Pisteytys: 9/10

The Shape of Water (2017)

Ohjannut Guillermo del Toro

USA & Meksiko 2017, 123 min.

Draama, Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Doug Jones

 

If I told you about her, what would I say?

Mykkä Elisa Esposito (Hawkins) työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa ja nauttii vapaa-aikanaan musikaaleista Giles-ystävänsä (Jenkins) charmantissa seurassa. Elisan elämä mullistuu kesken tuiki tavallisen työpäivän, kun hän päätyy kasvotusten oudon olennon (Jones) kanssa. Kaukaisesta eteläamerikkalaisesta joesta kaivettu veden asukki on laitoksessa pelkkä kidutettu muukalainen, mutta Elisan hellästä huomasta löytyy rakkautta ja toivoa.

The Shape of Water on pastissi, joka mukailee kylmän sodan trillereitä, steppimusikaaleja ja vanhaa kunnon scifiä. Soppa on erikoinen yhdistelmä Amélien (2001) ja Mustan laguunin hirviön (1954) tyyten erilaisia maailmoja. Siten elokuva on väistämättä omaperäinen satu, samanlainen synkkä pakomatka fantasiaan kuin Guillermo del Toron aiempi menestyselokuva Panin labyrintti (2006). Tästä tarinasta kuitenkin puuttuu uutuudenviehätystä, kenties siksi, että kokonaisuus tuntuu niin paljon lainatavarasta kasaan kursitulta. Tarina on toisaalta täysi, mutta silti lässähtävän tyhjä. Erilaisuuden teema on keskeinen, mutta elokuva ei tunnu sanovan aiheestaan oikein mitään.

Moitteistani huolimatta The Shape of Water on saanut osakseen pääasiassa sangen positiivisen vastaanoton. Kriitikoiden ylistämä fantasiafilmi voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscarin ja Venetsiassa Kultaisen leijonan. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miksi, mutta olen todennut aiemminkin, ettei del Toron tyyli oikein pure minuun. Kolkon fantasian ystäville elokuva lienee silti sukelluksen väärti, jos hittifilmi on vielä jäänyt näkemättä.

Pisteytys: 6/10

Phantom Thread (2017)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2017, 130 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps

Kiss me, my girl, before I'm sick.

Arvostettu muotisuunnittelija Reynolds Woodcock (Day-Lewis) on vannoutunut poikamies. Kevyt suhde nuoren Alman (Krieps) kanssa kuitenkin syvenee yllättävällä tavalla, sillä kahden voimakastahtoisen ihmisen välille kehkeytyy väkevä valtapeli. Aluksi Alma joutuu taipumaan Reynoldsin piiruntarkkaan arkeen ja ulkopuolisuuden tunteeseen, mutta nainen ei anna periksi. Kun valta-asetelma muuttuu, rakkaus lujittuu. Mikä pariskunnan oikein pitää yhdessä?

Paul Thomas Andersonin rakkausdraamassa on mysteerin sävyjä, vaikka salaisuudet paljastetaankin katsojalle aivan suoraan. Tunnelma on kuitenkin sisäänpäinkääntynyt ja Woodcockin muotitalon umpimielinen ilmapiiri korostaa vaikutelmaa entisestään. Tarinaa tärkeämmässä osassa ovat kuitenkin elokuvan hahmot monine oikkuineen ja salaisuuksineen. Pääosaa näyttelevä Daniel Day-Lewis tekee tuttuun tapaan varman roolisuorituksen. Se tuntuu erityiseltä varsinkin siksi, että näyttelijä ilmoitti tämän jäävän viimeiseksi roolityökseen.

Phantom Thread on useaan kertaan nimetty yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Menestystä tukivat kuusi Oscar-ehdokkuutta, joista voitto tosin tuli ainoastaan puvustuksesta. Millekään muulle elokuvalle tuo pysti tuskin olisi voinut mennä, sillä asut ovat häikäiseviä. Miljöö on muutenkin kiehtova ja kauniisti kuvattu. Esteettisesti tyylikäs ja kerronnaltaan kieroutuneen tunnelmallinen Phantom Thread on kehunsa ansainnut.

Pisteytys: 8/10

Pasazerka - Passenger (1963)

Ohjannut Andrzej Munk & Witold Lesiewicz

Puola 1963, 62 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Aleksandra Slaska, Anna Ciepielewska

 

I was humiliated.

 

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut reilu vuosikymmen, kun Liza Kretschmer (Slaska) joutuu yllättäen kohtaamaan sota-ajan kauhut silmästä silmään. Huolettomalla luksusristeilyllä Liza tapaa Martan (Ciepielewska), jonka kanssa Liza jakaa yhteisen menneisyyden. Molemmat naiset olivat keskitysleirillä: Marta vankina ja Liza vanginvartijana. Nyt osat ovat vaihtuneet ja Martalla on käsissään kaikki valta paljastaa maailmalle Lizan synkkä menneisyys.

Passenger on todella kiehtova draama, jonka silmiinpistävin erikoispiirre on elokuvan keskeneräisyys. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrzej Munk (1920─1961) nimittäin menehtyi kesken kuvausten. Useiden apukäsien, kuten ohjaaja Witold Lesiewiczin, ansiosta elokuva kuitenkin saatettiin julkaisukuntoon. Elokuvan nykyhetkeen eli risteilyalukselle sijoittuvat kohtaukset ovat pelkkiä still-kuvia, mutta niissäkin on erikoista kerronnallista voimaa. Oikeastaan juuri keskeneräisyys tekee elokuvasta niin kiehtovan ja erityisen, vaikka hieno teos se varmasti olisi ollut muutenkin.

Cannesin FIPRESCI-palkinnolla huomioitu Passenger on saanut osakseen ylistystä. Holokaustin jälkipuinnin ja syyllisyyden tutkiminen on kiinnostavaa, sillä ne ovat teemoina monimutkaisia ja vaikeita, monenlaisia tunteita herättäviä. Entisten natsien, sotarikollisten, etsiminen ja tuomiolle saattaminen on jatkunut kiihkeänä aina näihin päiviin saakka. Samalla elokuva tulee kertoneeksi yleisinhimillisesti syvästä häpeästä, menneisyyden pakenemisesta ja uusien alkujen vaikeudesta.

Pisteytys: 8/10

The Greatest Showman (2017)

Ohjannut Michael Gracey

USA 2017, 105 min.

Musikaali, Draama, Biografia

Pääosissa: Hugh Jackman, Michelle Williams, Zac Efron

 

The show must go on.

Yhdysvaltalainen liikemies P.T. Barnum (1810─1891) (Jackman) ja perusti elinaikanaan tuottoisan kummajaissirkuksen. "Friikkien" esittelyllä rikastuneen miehen elämästä ja perinnöstä saisi luotua useammankin kiinnostavan elokuvan, mutta The Greatest Showman hyödyntää Barnumin tarinaa vain pintapuolisesti. Tarinaltaan täysin tyhjänpäiväinen elokuva tavoittelee kepeää todellisuuspakoa ja ajatonta sirkuksen riemua. Iloa elokuvassa kyllä riittää, mutta se ei tartu katsojaan.

 
The Greatest Showmanin ableistinen tarina kertoo kirkasotsaisesti valkoisen, vammattoman miehen loputtomista mahdollisuuksista Yhdysvaltain viihdebisneksessä. Muiden unelmat ovat täysin alisteisia Barnumin tarinalle ja riippuvat hänen olemassaolostaan. Sirkuksen tähdistä paistaa vain kiitollisuus ja niin ikään rouva Barnum (Williams) on onnellinen vain miehensä läsnäollessa. Jos elokuvan päärooliin nousisivat edes sirkuksen tähdet tai Barnumia tutkittaisiin kriittisesti, filmi olisi heti kiinnostavampi. Vaan ei: Barnumin bisneksiä kuvataan ylistävin sanankääntein ja showmies onkin inhimillisyyden sankari. "celebration of humanity", toteaa elokuvassa teatterikriitikko ─ todellako?

Elokuvan ongelmat eivät jää kökköön tarinaan, sillä juuri mikään muukaan ei oikein kulje. Ohjaus on töksähtelevää, miljöö halvan tuntuinen ja kliseiset pop-renkutukset kiusaannuttavat. Toisaalta musiikki on makuasia: lauluja voi myös kehua tarttuviksi ja helposti haltuunotettaviksi, siihen musiikissa ja koko elokuvassa kenties on pyrittykin. Elokuvan sävelmät eivät silti millään mittapuulla ole ikimuistoisia, mutta onneksi veisuja ja tanssikenkien töminää silti on paljon, koska ilman niitä tarina olisi yksinomaan kammottava. Juuri musiikkiensa ansiosta elokuva on kerännyt komean nipun palkintoehdokkuuksia ja sirkuksen vetonaulojen voimabiisi This is Me pääsi Oscareihin asti.

Pisteytys: 2/10

Mother! (2017)

Ohjannut Darren Aronofsky

USA 2017, 121 min.

Mysteeri, Draama

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris

 

Stop, they're ruining everything!

Pariskunta remontoi tulipalossa kärsinyttä kotiaan. Mies (Bardem) on kirjoitusblokista kärsivä runoilija, joka nauttii kuitenkin puolisonsa (Lawrence) ehdottomasta rakkaudesta ja janoaa valokeilassa paistattelua. Eräänä päivänä taloon saapuu kutsumattomia vieraita, joiden läsnäolo vaikuttaa naiseen ja mieheen eri tavoin. Nopeasti tapahtumat vyöryvät hallitsemattomiin suuntiin.

Mother! on painajaismainen elokuva ─ ei laadultaan, mutta tunnelmaltaan. Jennifer Lawrencen liioitellusti tulkitsema hahmo on jatkuvasti tapahtumien keskipisteessä, joihin hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kontrollia. Siksi elokuva etenee kuin uni, johon kuuluvat yllättävät äkkikäännökset ja epätodellinen ahdinko. Elokuva ei ole varsinaista kauhua, mutta se sisältää paljon groteskia ja ahdistavaa kerrontaa. Temaattisesti Mother! käsittelee epätasapainoista parisuhdetta, jonka kuvaus sekoittuu jopa raamatulliseen tarinaperinteeseen.

 

Ristiriitaisilla arvioilla tuomittu Mother! on Darren Aronofskyn tyylille uskollinen elokuva. Ahdistava  tunnelma, hienoinen epätodellisuus ja tarkoituksellinen vaikeaselkoisuus ovat ohjaajan tavaramerkkejä. Mother! ei kuitenkaan ole aivan niin onnistunut ja varma kuin samaa tyyliä edustavat Unelmien sielunmessu (1998) tai Black Swan (2010). Piinaava tunnelma kyllä rakentuu taidokkaasti yksinkertaisin tehokeinoin, mutta lopulta paha uni muuttuu miltei tahattoman koomiseksi hurlumheiksi. Tematiikka jää lopulta liian hämäräksi ja tyhjänpäiväiseksi.

Pisteytys: 6/10

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)

Ohjannut Martin McDonagh

Iso-Britannia & USA 2017, 115 min.

Draama, Komedia, Rikos

Pääosissa: Frances McDormand, Woody Harrelson, Sam Rockwell

 

This is just the fucking start.

 

Missourilaisen pikkukaupungin kaduilla ajaa vihainen nainen. Mildred Hayesin (McDormand) tytär on kokenut väkivaltaisen kuoleman, mutta poliisi ei pääse tekijän jäljille. Suivaantunut Mildred pistää tuulemaan ja vuokraa kolme mainostaulua, joille hän lataa poliiseja piikitteleviä viestejä. Monien mielissä kuohahtaa, sillä poliisipäälliköllä (Harrelson) on muitakin taakkoja kannettavanaan.

 

Three Billboards on vihainen draamakomedia, jonka tähti on roolistaan Oscarilla palkittu Frances McDormand. Mildredin hahmo on täyttä terästä, mutta kuoren alla on herkkyyttä ja älyä. Hän elää yhteiskunnassa, jossa poliisit saattavat nuijia kenet vain ja misogynia rehottaa. Vakavista aiheista huolimatta elokuva on myös rehevän humoristinen ja toisinaan herkkä. Tarinassa on siinä mielessä toivoa, että typerinkin hahmo saattaa oivaltaa jotain tärkeää itsestään ja kanssaihmisistään.

Martin McDonaghin (s. 1970) mainio musta komedia menestyi erinomaisesti. Venetsiassa ensi-iltansa saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi ja McDonagh palkittiin käsikirjoituksestaan. Sittemmin ohjaaja-käsikirjoittajalta on ilmestynyt kehuttu The Banshees of Inisherin (2022), joka jatkaa tummasävyisen draamakomedian ja monisyisten hahmojen tematiikkaa. Toivottavasti tulossa on vielä lisääkin, sillä toistaiseksi elokuvien taso on ollut vakuuttava.

Pisteytys: 8/10

Toukokuun elokuvat 2024

Fire of Love

Ohjannut Sara Dosa

Kanada & USA 2022, 98 min. 

Dokumentti, Biografia

 

 

 

 

 

Kahden vulkanologin liitto on täynnä tuhkaa ja tulikiveä eli yhteistä intohimoa maan alla piileviä voimia kohtaan. Arkistomateriaalista veikeästi koostettu dokumentti kuvaa pariskunnan haastavaa ja vaarallista kenttätyötä laavavirtojen pyörteissä. Pieneltä tuntuu ihmisen mahti luonnonvoimien rinnalla! Taitavasti tehty elokuva oli ehdolla dokumentti-Oscarin saajaksi.

 

Pisteytys: 8/10

 

Don't Come Knocking
Ohjannut Wim Wenders

Iso-Britannia, Ranska, Saksa & USA 2005, 122 min.

Draama, Lännenelokuva

Pääosissa: Sam Shepard, Jessica Lange, Tim Roth

 

 

 

 

Lännenelokuvien tähti Howard Spence (Shepard) kartaa kuvauksista ja lähtee etsimään perhettään. Onko hänestä isäksi aikuiseksi varttuneelle pojalle, jota ei ole koskaan tavannut? Wim Wendersin draama palaa Paris, Texasin (1984) teemoihin ja tunnelmiin, mutta keskinkertaisimmin eväin. Tarina ei oikein vie minnekään, mutta western-kulissien ja modernin maailman kohtaaminen viehättävät.

Pisteytys: 6/10

Leningrad Cowboys Meet Moses

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi, Saksa & Ranska 1994, 94 min.

Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Matti Pellonpää, Sakke Järvenpää, Mato Valtonen

 

 

 

Ekassa Leningrad Cowboys -elokuvassa (1989) tötteröpäät matkustivat Siperiasta Amerikkaan ─ jatko-osassa rokkarit palaavat Eurooppaan. Edeltäjä on vielä ihan hauska, mutta jatkis ei jaksa oikein edes hymähdyttää. Aki Kaurismäen uralle mahtuu siten yksi hieman heikko lenkki, vaikka tietynlaisella huumorintajulla tästäkin matkasta jotain iloa irronnee. On elokuvassa kuitenkin mahtavat musat, ja Matti Pellonpään viimeisen roolityön vuoksi teoksen viitsii kyllä katsoa.

Pisteytys: 4/10

 

Gekitotsu! Satsujin ken - The Street Fighter
Ohjannut Shigehiro Ozawa

Japani 1974, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Shin'ichi "Sonny" Chiba, Goichi Yamada, Yutaka Nakajima

 

 

 

Legendaarisessa kamppailulajielokuvassa tapaamme karateka Takuma Tsurugin (Chiba), jonka häikäilemättömän likaiset tappovoimat ovat kovan koetoksen edessä. Sonny Chiba julmistelee pääroolissa tyylikkään ilmeikkäästi! Verisen väkivaltafilmin vaikutus näkyy ainakin Quentin Tarantinon tuotannossa ja useissa tappeluteemaisissa videopeleissä.

Pisteytys: 7/10

The Longest Day - Atlantin valli murtuu

Ohjannut Ken Annakin, Andrew Marton & Bernhard Wicki

USA 1962, 178 min.

Sota, Toiminta, Historia, Draama

Pääosissa: John Wayne, Robert Ryan, Henry Fonda, Paul Anka

 

 

 

Normandian rannat kuhisevat sotilaita kesäkuussa 1944, sillä toisen maailmansodan kohtalonhetket ovat lähellä. Useiden maiden ohjaajien ja näyttelijöiden yhteisenä suurtuotantona tehty elokuva seuraa D-Dayn tapahtumia brittien, jenkkien, ranskalaisten ja saksalaisten näkökulmasta. Elokuva on tavallaan tarkkaa ja tyylikkäästi kuvattua taisteludokumentaaria, mutta kuitenkin tyystin veretön voitonparaati. Aikalaisarviot olivat suopeita ja elokuva voitti Oscarin kuvauksestaan sekä näyttävistä tehosteistaan.

Pisteytys: 6/10