The Favourite (2018)

Ohjannut Yorgos Lanthimos

Irlanti, Iso-Britannia & USA 2018, 119 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Emma Stone, Olivia Colman, Rachel Weisz

She does not love you.

Kuningatar Anne (Colman) kärsii piinallisesta kihdistä, rakkaudenkaipuusta ja monista muista kuninkaallisen elämän vaivoista. Sota Ranskan kanssa rasittaa riutunutta hallitsijaa entisestään, mutta onneksi hänen kamarirouvansa ja uskottunsa lady Sarah (Weisz) tarjoaa neuvojaan ja läheisyyttään. Sarahin asemaa nousee kärkkymään hoviin tupsahtanut Abigail (Stone), jolla on suuria suunnitelmia. Häikäilemätön valtataistelu alkakoon!

The Favourite perustuu löyhästi todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin 1700-luvun alun brittihovissa. Tarinassa on kuitenkin mukana paljon mielikuvitusta, eikä elokuvaa siten voi pitää kovin tarkkana biografiana. Se ei kuitenkaan haittaa hiventäkään, koska kertomus on niin riemastuttavaa valtapeliä. Erityisen hykerryttävältä tuntuu se, että The Favourite on raikkaasti naisten elokuva. Peruukkipäiset miehet ovat lähinnä puuterihuiskuja taustalla, vaihteeksi näinkin päin.

Yorgos Lanthimos (s. 1973) tunnetaan omalaatuisista elokuvistaan, joissa todellisuus on vinksahtanut oudoille raiteille. (Esim. The Killing of a Sacred Deer, 2019) Tämä elokuva on ohjaajan elokuvista kenties vähiten kummallinen, vaikka eipä filmi aivan valtavirtaisin hovikuvaus olekaan. Ehkäpä hienoinen tavanomaisuus kuitenkin takasi maineen, sillä The Favourite oli ehdolla Kultaisen leijonan saajaksi ja sai peräti yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, joista yksi pysti tuli mainiolle Olivia Colmanille kuningattaren monisäikeisestä roolista. Seuraavassa elokuvassaan Poor Things (2023) Lanthimos palasi jälleen kummallisuuksien syövereihin, mutta niin vain outoilukin nousi suosioon ─ uutukainen nimittäin menestyi vielä The Favouriteakin paremmin.

Pisteytys: 8/10

Get Out (2017)

Ohjannut Jordan Peele

USA 2017, 104 min.

Kauhu, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Bradley Whitford, Catherine Keener

Now you're in the sunken place.

Pariskunta Chris (Kaluuya) ja Rose (Williams) ovat ensimmäistä kertaa menossa tapaamaan Rosen vanhempia heidän maaseutukartanoonsa. Luvassa voisi olla iloinen retki, ellei Chris jännittäisi appikokelaidensa suhtautumista ihonväriinsä. Vierailun edetessä Chrisin kumma tunne syvenee, sillä perheen suvaitsevaisen ulkokuoren alta pulpahtelee pintaan aluksi arkipäiväistä rasismia ja hiljalleen yllättävän eläväinen orjuuden perintö. On aika paeta, mutta miten?

Katsoin Get Outin ensi kertaa pian sen ilmestyttyä. Ehdin jo kertaalleen kirjoittaa filmistä vuoden 2017 Halloween-elokuvahulinoissani, jolloin vertasin elokuvaa 1960-luvun toiveikkaaseen rasismidraamaan Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). Sittemmin Get Out on lisätty aivan ansaitusti 1001-listalle. Aika moni 2010-luvun listafilmeistä on suoraan sanoen ollut tylsä uudelleenkatsottava, mutta toisin on tämän elokuvan laita. Get Out on kammottavan terävä elokuva, mutta silti sopivassa määrin hauska ja absurdi. Äärettömän hyvää aikamme kuvaa, siis.

Taidokkaasti kauhun ja komedian välillä tasapainoileva Get Out on ollut arvostelumenestys, joka palkittiin muun muassa parhaan käsikirjoituksen Oscarilla. Elokuva on Jordan Peelen (s. 1979) esikoisohjaus, jota seuranneita teoksia on odotettu hurmiolla. Sittemmin ovat ilmestyneet elokuvat Us (2019) ja Nope (2022), joissa molemmissa käsitellään rasismia genresekoitusten keinoin. Filmit ovat hyviä ja persoonallisia, vaikka Get Out peittoaa ne selkeydellään ja piinaavuudellaan. Peelen seuraavan elokuvan on määrä saada ensi-iltansa vuonna 2026, ja sitäkin odotan jo innolla.

Pisteytys: 9/10

The Shape of Water (2017)

Ohjannut Guillermo del Toro

USA & Meksiko 2017, 123 min.

Draama, Fantasia, Romantiikka

Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Doug Jones

 

If I told you about her, what would I say?

Mykkä Elisa Esposito (Hawkins) työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa ja nauttii vapaa-aikanaan musikaaleista Giles-ystävänsä (Jenkins) charmantissa seurassa. Elisan elämä mullistuu kesken tuiki tavallisen työpäivän, kun hän päätyy kasvotusten oudon olennon (Jones) kanssa. Kaukaisesta eteläamerikkalaisesta joesta kaivettu veden asukki on laitoksessa pelkkä kidutettu muukalainen, mutta Elisan hellästä huomasta löytyy rakkautta ja toivoa.

The Shape of Water on pastissi, joka mukailee kylmän sodan trillereitä, steppimusikaaleja ja vanhaa kunnon scifiä. Soppa on erikoinen yhdistelmä Amélien (2001) ja Mustan laguunin hirviön (1954) tyyten erilaisia maailmoja. Siten elokuva on väistämättä omaperäinen satu, samanlainen synkkä pakomatka fantasiaan kuin Guillermo del Toron aiempi menestyselokuva Panin labyrintti (2006). Tästä tarinasta kuitenkin puuttuu uutuudenviehätystä, kenties siksi, että kokonaisuus tuntuu niin paljon lainatavarasta kasaan kursitulta. Tarina on toisaalta täysi, mutta silti lässähtävän tyhjä. Erilaisuuden teema on keskeinen, mutta elokuva ei tunnu sanovan aiheestaan oikein mitään.

Moitteistani huolimatta The Shape of Water on saanut osakseen pääasiassa sangen positiivisen vastaanoton. Kriitikoiden ylistämä fantasiafilmi voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscarin ja Venetsiassa Kultaisen leijonan. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miksi, mutta olen todennut aiemminkin, ettei del Toron tyyli oikein pure minuun. Kolkon fantasian ystäville elokuva lienee silti sukelluksen väärti, jos hittifilmi on vielä jäänyt näkemättä.

Pisteytys: 6/10

Phantom Thread (2017)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2017, 130 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps

Kiss me, my girl, before I'm sick.

Arvostettu muotisuunnittelija Reynolds Woodcock (Day-Lewis) on vannoutunut poikamies. Kevyt suhde nuoren Alman (Krieps) kanssa kuitenkin syvenee yllättävällä tavalla, sillä kahden voimakastahtoisen ihmisen välille kehkeytyy väkevä valtapeli. Aluksi Alma joutuu taipumaan Reynoldsin piiruntarkkaan arkeen ja ulkopuolisuuden tunteeseen, mutta nainen ei anna periksi. Kun valta-asetelma muuttuu, rakkaus lujittuu. Mikä pariskunnan oikein pitää yhdessä?

Paul Thomas Andersonin rakkausdraamassa on mysteerin sävyjä, vaikka salaisuudet paljastetaankin katsojalle aivan suoraan. Tunnelma on kuitenkin sisäänpäinkääntynyt ja Woodcockin muotitalon umpimielinen ilmapiiri korostaa vaikutelmaa entisestään. Tarinaa tärkeämmässä osassa ovat kuitenkin elokuvan hahmot monine oikkuineen ja salaisuuksineen. Pääosaa näyttelevä Daniel Day-Lewis tekee tuttuun tapaan varman roolisuorituksen. Se tuntuu erityiseltä varsinkin siksi, että näyttelijä ilmoitti tämän jäävän viimeiseksi roolityökseen.

Phantom Thread on useaan kertaan nimetty yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Menestystä tukivat kuusi Oscar-ehdokkuutta, joista voitto tosin tuli ainoastaan puvustuksesta. Millekään muulle elokuvalle tuo pysti tuskin olisi voinut mennä, sillä asut ovat häikäiseviä. Miljöö on muutenkin kiehtova ja kauniisti kuvattu. Esteettisesti tyylikäs ja kerronnaltaan kieroutuneen tunnelmallinen Phantom Thread on kehunsa ansainnut.

Pisteytys: 8/10

Pasazerka - Passenger (1963)

Ohjannut Andrzej Munk & Witold Lesiewicz

Puola 1963, 62 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Aleksandra Slaska, Anna Ciepielewska

 

I was humiliated.

 

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut reilu vuosikymmen, kun Liza Kretschmer (Slaska) joutuu yllättäen kohtaamaan sota-ajan kauhut silmästä silmään. Huolettomalla luksusristeilyllä Liza tapaa Martan (Ciepielewska), jonka kanssa Liza jakaa yhteisen menneisyyden. Molemmat naiset olivat keskitysleirillä: Marta vankina ja Liza vanginvartijana. Nyt osat ovat vaihtuneet ja Martalla on käsissään kaikki valta paljastaa maailmalle Lizan synkkä menneisyys.

Passenger on todella kiehtova draama, jonka silmiinpistävin erikoispiirre on elokuvan keskeneräisyys. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrzej Munk (1920─1961) nimittäin menehtyi kesken kuvausten. Useiden apukäsien, kuten ohjaaja Witold Lesiewiczin, ansiosta elokuva kuitenkin saatettiin julkaisukuntoon. Elokuvan nykyhetkeen eli risteilyalukselle sijoittuvat kohtaukset ovat pelkkiä still-kuvia, mutta niissäkin on erikoista kerronnallista voimaa. Oikeastaan juuri keskeneräisyys tekee elokuvasta niin kiehtovan ja erityisen, vaikka hieno teos se varmasti olisi ollut muutenkin.

Cannesin FIPRESCI-palkinnolla huomioitu Passenger on saanut osakseen ylistystä. Holokaustin jälkipuinnin ja syyllisyyden tutkiminen on kiinnostavaa, sillä ne ovat teemoina monimutkaisia ja vaikeita, monenlaisia tunteita herättäviä. Entisten natsien, sotarikollisten, etsiminen ja tuomiolle saattaminen on jatkunut kiihkeänä aina näihin päiviin saakka. Samalla elokuva tulee kertoneeksi yleisinhimillisesti syvästä häpeästä, menneisyyden pakenemisesta ja uusien alkujen vaikeudesta.

Pisteytys: 8/10

The Greatest Showman (2017)

Ohjannut Michael Gracey

USA 2017, 105 min.

Musikaali, Draama, Biografia

Pääosissa: Hugh Jackman, Michelle Williams, Zac Efron

 

The show must go on.

Yhdysvaltalainen liikemies P.T. Barnum (1810─1891) (Jackman) ja perusti elinaikanaan tuottoisan kummajaissirkuksen. "Friikkien" esittelyllä rikastuneen miehen elämästä ja perinnöstä saisi luotua useammankin kiinnostavan elokuvan, mutta The Greatest Showman hyödyntää Barnumin tarinaa vain pintapuolisesti. Tarinaltaan täysin tyhjänpäiväinen elokuva tavoittelee kepeää todellisuuspakoa ja ajatonta sirkuksen riemua. Iloa elokuvassa kyllä riittää, mutta se ei tartu katsojaan.

 
The Greatest Showmanin ableistinen tarina kertoo kirkasotsaisesti valkoisen, vammattoman miehen loputtomista mahdollisuuksista Yhdysvaltain viihdebisneksessä. Muiden unelmat ovat täysin alisteisia Barnumin tarinalle ja riippuvat hänen olemassaolostaan. Sirkuksen tähdistä paistaa vain kiitollisuus ja niin ikään rouva Barnum (Williams) on onnellinen vain miehensä läsnäollessa. Jos elokuvan päärooliin nousisivat edes sirkuksen tähdet tai Barnumia tutkittaisiin kriittisesti, filmi olisi heti kiinnostavampi. Vaan ei: Barnumin bisneksiä kuvataan ylistävin sanankääntein ja showmies onkin inhimillisyyden sankari. "celebration of humanity", toteaa elokuvassa teatterikriitikko ─ todellako?

Elokuvan ongelmat eivät jää kökköön tarinaan, sillä juuri mikään muukaan ei oikein kulje. Ohjaus on töksähtelevää, miljöö halvan tuntuinen ja kliseiset pop-renkutukset kiusaannuttavat. Toisaalta musiikki on makuasia: lauluja voi myös kehua tarttuviksi ja helposti haltuunotettaviksi, siihen musiikissa ja koko elokuvassa kenties on pyrittykin. Elokuvan sävelmät eivät silti millään mittapuulla ole ikimuistoisia, mutta onneksi veisuja ja tanssikenkien töminää silti on paljon, koska ilman niitä tarina olisi yksinomaan kammottava. Juuri musiikkiensa ansiosta elokuva on kerännyt komean nipun palkintoehdokkuuksia ja sirkuksen vetonaulojen voimabiisi This is Me pääsi Oscareihin asti.

Pisteytys: 2/10

Mother! (2017)

Ohjannut Darren Aronofsky

USA 2017, 121 min.

Mysteeri, Draama

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris

 

Stop, they're ruining everything!

Pariskunta remontoi tulipalossa kärsinyttä kotiaan. Mies (Bardem) on kirjoitusblokista kärsivä runoilija, joka nauttii kuitenkin puolisonsa (Lawrence) ehdottomasta rakkaudesta ja janoaa valokeilassa paistattelua. Eräänä päivänä taloon saapuu kutsumattomia vieraita, joiden läsnäolo vaikuttaa naiseen ja mieheen eri tavoin. Nopeasti tapahtumat vyöryvät hallitsemattomiin suuntiin.

Mother! on painajaismainen elokuva ─ ei laadultaan, mutta tunnelmaltaan. Jennifer Lawrencen liioitellusti tulkitsema hahmo on jatkuvasti tapahtumien keskipisteessä, joihin hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kontrollia. Siksi elokuva etenee kuin uni, johon kuuluvat yllättävät äkkikäännökset ja epätodellinen ahdinko. Elokuva ei ole varsinaista kauhua, mutta se sisältää paljon groteskia ja ahdistavaa kerrontaa. Temaattisesti Mother! käsittelee epätasapainoista parisuhdetta, jonka kuvaus sekoittuu jopa raamatulliseen tarinaperinteeseen.

 

Ristiriitaisilla arvioilla tuomittu Mother! on Darren Aronofskyn tyylille uskollinen elokuva. Ahdistava  tunnelma, hienoinen epätodellisuus ja tarkoituksellinen vaikeaselkoisuus ovat ohjaajan tavaramerkkejä. Mother! ei kuitenkaan ole aivan niin onnistunut ja varma kuin samaa tyyliä edustavat Unelmien sielunmessu (1998) tai Black Swan (2010). Piinaava tunnelma kyllä rakentuu taidokkaasti yksinkertaisin tehokeinoin, mutta lopulta paha uni muuttuu miltei tahattoman koomiseksi hurlumheiksi. Tematiikka jää lopulta liian hämäräksi ja tyhjänpäiväiseksi.

Pisteytys: 6/10