Syyskuun elokuvat 2023

Länge leve bonusfamiljen - Bonusperhe-elokuva
Ohjannut Felix Herngren

Ruotsi 2022, 107 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Erik Johansson, Vera Vitali, Fredrik Hallgren

 

 

 

 

Suositun Bonusperhe-sarjan (2017─2021) tutut hahmot kokoontuvat jälleen yhteen. Patrikin (Johansson) ja Lisan (Vitali) avioliitto kaipaa taas vahvistusta, joten lähes koko suurperhe kutsutaan koolle tunturimökkiin häähumuun. Sarja oli alkuun mainio, mutta alkoi piiputtaa pahasti neloskaudella. Kiusallinen elokuva syventää alhoa entisestään. Venytetyltä extrajaksolta tuntuva filmi olisi kaivannut parempaa kypsyttelyä. Tai kuten Patrik ja Lisa tuumivat, ehkä olisi ollut parempi lopettaa ajoissa.

 

Pisteytys: 4/10

 

Control

Ohjannut Anton Corbijn

Iso-Britannia, USA, Australia, Japani & Ranska 2007, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Sam Riley, Samantha Morton, Craig Parkinson

 

 

 

Control on vangitseva biografia Joy Divisionin nuorena menehtyneestä laulajasta Ian Curtisista (Riley). Sam Rileyn roolityö pääosassa on hieno, ihmiselon eri sävyt loistavasti tavoittava: intensiivistä ja vimmaista post-punkia, samalla arkista ja vaatimatonta nuoren miehen eloa. Nuhjuinen 1970-luvun miljöö kietoutuu ahdistavana painona Curtisin ympärille, joka ei löydä pakotietä tukahduttavaksi muuttuvasta elämästään.

Pisteytys: 8/10

 

I'm Not There
Ohjannut Todd Haynes

Saksa, Kanada, USA & Ranska 2007, 135 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Cate Blanchett, Heath Ledger, Christian Bale

 

 

 

 

Bob Dylan -biografia tutkii taiteilijalegendan eri puolia. Elokuva näyttää tyylikkäältä, näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja ylipäätään tarinan idea ihmisen alter egoista on sinänsä kiinnostava. Olemmehan hieman eri ihmisiä riippuen siitä, kuka meitä katsoo ja mitä tarinaa kerrotaan. Liian pirstaleinen kokonaisuus jättää kuitenkin vain lattean olon. Ehkäpä elokuva avautuu vielä paremmin Dylanin elämänvaiheisiin syvällisesti perehtyneille superfaneille.

Pisteytys: 6/10

Sleepy Hollow - Päätön ratsumies

Ohjannut Tim Burton

USA, Saksa & Iso-Britannia 1999, 105 min.

Fantasia, Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Johnny Depp, Christina Ricci, Miranda Richardson

 

 

 

Päätön ratsumies kylvää kauhua ja katkoo kauloja! Konstaapeli Ichabod Crane (Depp) saapuu tieteellisine apuvälineineen tutkimaan tapausta ja saa vastaansa pienen kylän taikauskon. Sleepy Hollow perustuu Washington Irvingin samannimiseen kauhutarinaan (1819─1820). Lavaste-Oscarilla palkitussa elokuvassa on hymyilyttävän hyytävää syysestetiikkaa ja klassisen hämyistä kauhuromantiikkaa. Tim Burtonin vakiotiimissä on sinänsä ihan onnistuneita roolisuorituksia, joskin myös väsyttävän ennalta-arvattavaa vanhan toistoa. Mukava syysfilmi siitä huolimatta.

Pisteytys: 7/10

 

The Witches of Eastwick - Noidat
Ohjannut George Miller

USA 1987, 118 min.

Komedia, Fantasia, Kauhu

Pääosissa: Jack Nicholson, Cher, Susan Sarandon, Michelle Pfeiffer

 

 

 

Kolme nykypäivän noitaa manaa vahingossa vanhan vihtahousun (Nicholson) lemmenleikkeihinsä. Soppa kuohahtaa yli ja koko Eastwickin pikkukaupunki kohisee! John Williamsin musiikit ja pörröisen syksyinen miljöö luovat illuusiota koko perheen komediasta, mutta veri lentää, siveellisiä mieliä koetellaan ja viettelevää pirua näyttelevä Jack Nicholson revittelee sydämensä kyllyydestä. Todella kummallinen kasarikomedia, joka enemmän ällistyttää kuin naurattaa.

 

Pisteytys: 6/10

War Horse ─ Sotahevonen (2011)

Ohjannut Steven Spielberg

USA & Intia 2011, 146 min.

Sota, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Jeremy Irvine, Emily Watson, David Thewlis

Be brave!

Maanviljelijän poika Albert (Irvine) saa kasvatettavakseen hevosen, joka osoittautuu ihmeelliseksi poikkeusyksilöksi. Nuorukaisen ja hevosen syvenevä suhde katkeaa, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja ratsut riistetään rintamille. Lopulta miehen ikään varttuva Albert saa oman tilaisuutensa liittyä sotaan, mutta löytääkö hän koskaan hevosystäväänsä?

Sotahevosen kantavana teemana on ihmisen ja eläimen suhde, joskaan aihion käsittely ei ole järin ajatuksia herättävää. Ennen niin tarpeellisen hevosen häviö voimakkaammille rautaratsuille on tuotu esille kiinnostavammin, vaikka jääkin ideana puolitiehen. Yksinkertainen tarinaidea on kiva, joskin ehkä turhankin simppeli. Polle kiertää sotatantereilla kuin paraskin Winchester (vrt. Kohtalon ase, 1950), mutta suuren seikkailun tuntu puuttuu. Lopputulema on pitkäveteinen: osin syynä on turha massiivisuus, osin täysi yllätyksettömyys. Korostettu sentimentaalisuus ei säväytä.

On Sotahevosessa toki jotain hyvääkin, vaikka omaperäisyyttä puuttuu roimasti. Kuvaus on todella kaunista, samoin hieno on miljöö, jossa filmin iso budjetti näkyy. Teknisissä seikoissa ei sinänsä ole mitään valittamista. Steven Spielbergin suurteos nappasi odotetusti kasan isoimpia Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva), mutta ei voittanut mitään. Liiankin turvallinen ja perusvarma draama jää ohjaajansa tylsäksi välityöksi, jonka katselu kahteen kertaan on jo täyttä ajanhukkaa.

Pisteytys: 5/10

Shame (2011)

Ohjannut Steve McQueen

Iso-Britannia, Kanada & USA 2011, 101 min.

Draama

Pääosissa: Michael Fassbender, Carey Mulligan

 

Some people fuck up all the time.

 

Ulkoisesti menestyksekästä elämää viettävä Brandon Sullivan (Fassbender) tahkoo rahaa päivisin ja kaataa naisia öisin. Brandonin elämä on silti tyhjää täynnä, ja vain vakava seksiaddiktio pitää hänet liikkeessä. Kun Brandonin sisko Sissy (Mulligan) tunkeutuu yllätysvierailulle, arjen tasapaino horjuu ja menneisyyden traumat työntyvät väkisin esille mielen kätköpaikoista.

Häpeää, addiktiota ja traumoja käsittelevä Shame viettelee uhkaavasti kuristavien silkkilakanoiden puristukseen. Elokuvan tunnelma on taitavalla tavalla kolean ahdistava, joskaan toista kertaa tätä ei huvittaisi katsoa. Kerronta on rehellistä, vaikka vaikeat salaisuudet jäävät tarkoituksella piiloon häpeän verhon taakse. Brandonin ja Sissyn keskinäinen suhde on toisaalta tunnistettavan sisarellinen, mutta outo ─ jokin yhteinen taakka vetää heitä yhteen ja työntää erilleen.

Shame on Steve McQueenin (s. 1969) toinen kokopitkä ohjaustyö. Esikoinen Hunger (2008) kertoo IRA-aktivistin nälkälakosta, ja siinäkin pääroolia näyttelee Michael Fassbender (s. 1977). Hyvän vastaanoton saaneet elokuvat raivasivat tietä suurelle hitille, ja 12 Years a Slave (2013) nousi lopulta näyttäväksi arvostelumenestykseksi. Kiitelty Shame palkittiin muun muassa Venetsian FIPRESCI-pystillä ja se nousi monien kriitikoiden suosikkilistoille vuoden 2011 elokuvien joukosta.

Pisteytys: 7/10

Whisky Galore! ─ Viskiä, viskiä! (1949)

Ohjannut Alexander Mackendrick

Iso-Britannia 1949,  82 min.

Komedia, Rikos

Pääosissa: Basil Radford, Joan Greenwood, Bruce Seton

A happy people, with few and simple pleasures.

Sotavuodet pienellä skotlantilaissaarella ovat alituista kituuttamista ja puutetta, mutta kun viskilähetys ei saavukaan, ovat onnettomat ajat todella koittaneet. Asukkaiden suureksi helpotukseksi lähivesillä haaksirikkoutuu laiva, joka kantoi suurta viskilastia. Hörpynhimoisia eivät lainvalvojat pidättele, kun pullokaupalla juotavaa kultaa vain odottaa noutajaansa!

Viskiä, viskiä! on kujeileva brittikomedia, jossa on tuulahdus raikasta meri-ilmaa ja paikallisten saarten omalaatuista tunnelmaa. On ajatonta hupia seurata, kun tavalliset pulliaiset vähät välittävät auktoriteeteista ja humalaiset rietastelijat jyräävät alleen tapakulttuurin. Koomisten vastinparien lisäksi virnuiltavaa löytyy muhevasta sanailusta, ja viskin marinoimat paksut skottimurteet lisäävät suunpieksentään oman huumoriarvonsa. Elokuvassa ollaan klassisen brittihuumorin lähteillä!

Kriitikoiden arvostama Viskiä, viskiä! vetosi kansanomaisuudellaan myös suureen yleisöön. Elokuvasta tuli Ealing-studion ensimmäinen iso hitti, eikä siinä kaikki: samana vuonna studio julkaisi oivaan menestykseen ampaisseet komediat Passi Pimlicoon (1949) ja Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949). Koko kolmikko nauttii tätä nykyä klassikkomainetta. Viskiä, viskiä! sovitettiin myöhemmin teatterilavoille ja elokuva sai mukavasti menestyneen jatko-osan Rockets Galore! (1958). Elokuva ei ole aivan niin riehakas kuin esimerkiksi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä tai ohjaajan myöhempi klassikko Naisentappajat (1955), mutta silti maittava siivu brittikomedian historiaa.

Pisteytys: 7/10

Jodaeiye Nader az Simin ─ Nader ja Simin: ero (2011)

Ohjannut Asghar Farhadi

Iran, Ranska & Australia 2011, 123 min.

Draama

Pääosissa: Payman Maadi, Leila Hatami

 

What is wrong is wrong.

Keskiluokkainen teheranilaisperhe on kriisissä. Simin (Hatami) haluaa erota miehestään Naderista (Maadi) ja muuttaa maasta pariskunnan 11-vuotiaan tyttären kanssa. Nader ei halua jättää vanhaa ja sairasta isäänsä, mutta Simin haluaa taata lapselleen paremman tulevaisuuden ulkomailla. Valinta on vaikea ja hankala tilanne kärjistyy, kun Nader hankkii isälleen hoitajan.

Nader ja Simin: ero (engl. A Separation) on Asghar Farhadin (s. 1972) läpimurtoteos. Farhadi käsittelee elokuvissaan iranilaista yhteiskuntaa, sen luokkarakenteita, sukupuolieroja, uskonnon vaikutusta ja kulttuuria ylipäätään. Kaikki nämä suuret teemat tulevat taitavasti esille tässäkin elokuvassa, joka on samalla hyvin vähäeleinen draama yhden eroavan pariskunnan muutamasta arkipäivästä. Yksittäinen sattuma avaa laajakuvan koko yhteiskuntaan.

 

Filmijuhlilla voitosta voittoon kulkenut Nader ja Simin on palkittu muun muassa Kultaisella karhulla ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Oiva kansainvälinen menestys avitti Farhadin uran nousukiitoon. Myöhempiin maineikkaisiin teoksiin lukeutuu esimerkiksi Ranskaan sijoittuva ihmissuhdedraama Menneisyys (2013) ja jälleen iranilaisyhteiskuntaa tutkiva, Oscar-palkittu draamatrilleri The Salesman (2016).

Pisteytys: 8/10

The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

Ohjannut David Fincher

USA, Ruotsi & Norja 2011, 158 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer

Rape, torture, fire, animals, religion. Am I missing anything?

Toimittaja Mikael Blomkvist (Craig) saa erikoisen toimeksiannon vauraalta vanhukselta. Blomkvistin on määrä tutkia vuosikymmeniä sitten kadonneen sukulaistytön arvoitusta, vaikka jäljet ovat kylmenneet aikapäiviä sitten. Tapaukseen sotkeutuu taitava hakkeri Lisbeth Salander (Mara), jolla on samanaikaisesti omat ongelmansa setvittävinään. Menneisyyteen haudattu ja nykypäivässä piiloteltu naisviha on aika tuoda näkyviin, lopultakin.

Stieg Larssonin koukuttavan Milliennium-trilogian avausosaan (2005) perustuva Hollywood-filmatisointi on jo toinen kirjan pohjalta tehty elokuva. Ensimmäinen ruotsalaisversio Miehet jotka vihaavat naisia (2009) tavoittaa kirjan tunnelman, mutta hahmot jäävät puolitiehen. Hieman sama vaivaa tätäkin elokuvaa. Harmi, että hahmot jäävät ohuiksi, mutta ainakin hyytävä juoni jyskyttää eteenpäin armottomana ja koleana. Synkkä talvinen tarina ei yllä David Fincherin parhaimmistoon, mutta pitää katsojan riittävän tukevasti penkissä.

The Girl with the Dragon Tattoo sijoittuu Tukholmaan, kuten alkuperäisteoskin. Ratkaisu tuntuu persoonallisemmalta kuin amerikkalaistetun version tekeminen, mutta jokin tässäkin hiertää. Ehkäpä englantia puhuvat ruotsalaiset tuntuvat hassulta lähinnä Pohjoismaissa. Se taas on täysin oma preferenssini, ettei Daniel Craig sovi minusta Blomkvistin rooliin mitenkään. Vaikka suhtaudun Fincherin jännäriin hieman penseästi, sen vastaanotto on ollut pääosin sangen hyvä. Suosion innoittamana jatko-osista huhuttiin aikanaan, mutta suunnitelmat ovat tainneet hautautua ikiroutaan.

 

Pisteytys: 6/10

Le Havre (2011)

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi, Ranska & Saksa 2011, 93 min.

Draama

Pääosissa: André Wilms, Blondin Miguel, Kati Outinen, Jean-Pierre Daroussin

L'argent circule au crepuscule.

Pohjoisranskalaisessa Le Havren satamakaupungissa elelee iäkäs kengänkiillottaja ja maanpakolainen Marcel Marx (Wilms). Kun miestään hoivannut Arletty-vaimo (Outinen) joutuu sairaalaan, on yksin jääneen Marcelin aika auttaa jotakuta tahollaan. Hän ottaa siipensä suojaan kaupungin satamassa piileskelevän pakolaispoika Idrissan (Miguel), jonka suojelemiseen ottaa lopulta osaa koko Marcelin lähipiiri. Veljeys ja vapaus voittaakoon!

Le Havre on Aki Kaurismäen toinen ranskalaiselokuva. Edellinen suomalais-ranskalainen teos oli Boheemielämää (1992), jossa vilahtelee samoja näyttelijöitä. Ranskalaisuus hehkuu miljöössä ja kielessä, vaikka kaikessa on paksu kerros tuttua suomalaista kaurismäkeläisestetiikkaa rosoisine musiikkivalintoineen ja riisuttuine eleineen. Ympäristön trikoloriväritys viittaa ranskalaisihanteisiin, vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon: Le Havren maailmassa nimittäin puolustetaan pakolaisten ihmisoikeuksia viimeiseen asti.

 

Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva palkittiin FIPRESCI-pystillä ja kriitikoiden suitsutuksella. Oscareiden shortlistille noussut elokuva ei päässyt mukaan kisaan, mutta se tuskin akatemiaa aiemminkin boikotoinutta Kaurismäkeä harmitti. Le Havre menestyi Suomessakin erinomaisesti, niin Jussi-gaalassa, lippuluukuilla kuin elokuva-arvioissa. Sittemmin Kaurismäki jatkoi pakolaisteemaa elokuvassa Toivon tuolla puolen (2017), jossa kantaaottavuus muuttuu yhä painavammaksi.

Pisteytys: 8/10