Vargtimmen - Suden hetki (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968,  90 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Max von Sydow, Liv Ullmann

You see what you want to see.

Taiteilija Johan Borg (von Sydow) ja hänen vaimonsa Alma Borg (Ullmann) viettävät kesää saaristossa. Johan kärsii unettomuudesta ja häntä vainoavat menneisyyden haamut, jotka yllättäen näyttäytyvät myös miehensä tilaan samaistuvalle Almalle. Kuka vastaantulijoista on todellinen ja kuka silkkaa kuvitelmaa? Kehyskertomus paljastaa Johanin lopulta kadonneen, ja Alma puolestaan on jäänyt yksin miehensä päiväkirjan ja sen sivuilla vaeltavien demoneiden kanssa.

Ingmar Bergmanin psykologinen kauhuelokuva Suden hetki (engl. Hour of the Wolf) on saanut inspiraationsa hänen työstäessään niin ikään ihmisen psyykettä tutkivaa draamaa Persona - naisen naamio (1966). Alitajuntaa, mielen horjumista, menneisyyden painolastia ja identiteettejä käsittelevä elokuva on hyvin lähellä Personan teemoja ja sen tummasävyisellä mielenmaisemalla on paljon yhtymäkohtia ohjaajan aiempiin teoksiin. Bergmanin elokuvien kaanonissa teos on tuttuudestaan huolimatta kiinnostava sivupolku: Suden hetki poikkeaa monesta muusta Bergmanin elokuvasta, koska se vie surrealistisilla elementeillään kertomusta yllättävänkin selkeästi kauhun suuntaan.

Liekö elokuvan käsittelytapa ollut aikalaiskriitikoille liian kummallinen ja odotusten vastainen vai oliko kyse Personan aiheuttamasta painolastista, sillä Suden hetki ei saanut ilmestyessään lähimainkaan niin positiivista vastaanottoa kuin moni muu Bergmanin elokuva. Myöhempien aikojen kriitikoiden suopeudesta huolimatta elokuva ei vieläkään ole aivan niitä Bergmanin tunnetuimpia ykkösteoksia. Tunnelmaltaan Suden hetki on joka tapauksessa perin onnistunut ja pääosia näyttelevät Max von Sydow ja Liv Ullmann onnistuvat rooleissaan jälleen kerran hienosti. Kiehtova kuriositeetti!

Pisteytys:

8/10

Planet of the Apes - Apinoiden planeetta (1968)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1968, 112 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Kim Hunter, Maurice Evans, Roddy McDowall

A planet where apes evolved from men?

Avaruusalus tekee pakkolaskun tuntemattomalle, mutta elinkelpoiselle planeetalle. Aluksen miehistö suuntaa tutkimaan vierasta maailmaa, mutta joutuu tuota pikaa hyökkäyksen kohteeksi. Miehistön ainoa selviytyjä Taylor (Heston) päätyy hämmästyksekseen apinoiden vangiksi ja saa häkissään villieläimen kohtelun. Vieras planeetta vaikuttaa olevan käänteinen versio maapallon elämästä: puhekyvyttömät ihmiset käyttäytyvät eläinten tavoin ja kultturellit apinat puolestaan toimivat ylivertaisuutensa sokaisemina, aivan kuten Taylorin tuntema ihmisrotukin.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1963) pohjautuva Apinoiden planeetta on menestynyt scifiklassikko, jonka ajatuksia kutkuttelevaa tunnelmaa eivät latista edes hitusen vanhanaikaiset efektit tai kuvaustekniikka. Pieni ajan patina ei kuitenkaan haittaa, sillä tarina on riittävän mielenkiintoinen, jännittävä ja herättää pohtimaan perustavanlaatuisia moraalikysymyksiä. Keskeisin näistä pohdinnoista on tietenkin ihmisen osa luomakunnan kruununa. Päähenkilö Taylor haaveilee löytävänsä maailmankaikkeudesta jotain ihmisrotua kehittyneempää ja parempaa, mutta löytääkin vain uudenlaisen julmuuden filosofian.

Apinoiden planeetta oli ilmestyessään siinä määrin menestys, että filmi sai 4 jatko-osaa (1970─1973) ja sen idea poiki vielä kaksi tv-sarjaakin (1974, 1975). Apinoiden kansoittama planeetta heräteltiin taas henkiin Tim Burtonin sieluttoman uusintaversion (2001) myötä ja prequel-sarjansa kertomus sai tällä vuosikymmenellä: Apinoiden planeetan synty (2011) ja sitä seuranneet jatko-osat (2014, 2017) taustoittavat apinavallan alkuaikaa ja nostavat taas tutut moraalikysymykset tapetille. Mikäli apinaelokuvien maailma ei ole millään muotoa tuttu, on tietenkin aloitettava tästä ensimmäisestä elokuvasta. Tayloria odottava kohtalo todennäköisesti hiipii katsojan mieleen jo ennen sitä kuuluisaa loppukohtausta, mutta totuuden valkeneminen ja toivon sammuminen säväyttävät silti joka kerta.

Pisteytys:

8/10

David Holzman's Diary - David Holzmanin päiväkirja (1967)

Ohjannut Jim McBride
USA 1967, 74 min.
Draama
Pääosissa: L.M. Kit Carson, Eileen Dietz

"Film is truth 24 times a second" -Jean-Luc Godard

Nuori mies David Holzman (Carson) ryhtyy dokumentoimaan elämäänsä halvan videokameran avulla. Tarkoituksena on arjen kontrollointi ja toive siitä, että filmimuodossa elämä näyttäytyisi merkityksellisempänä ja tulevaisuuden suunta selkeytyisi ─ aivan kuin elokuva käsikirjoittaisi itse itsensä. Vähitellen oman elämän esittely muuttuu vaikeaksi, kun kaikki tärkeä on jo sanottu. Sisällöntuotannnosta tulee kuitenkin pakkomielle ja lopulta koko projektin merkitys hämärtyy.

Jim McBriden (1941─) mokumentti on tutkielma faktan ja fiktion sekoittumisesta; tästä kertoo jo koko elokuvan muoto kuvitteellisena dokumenttina. Päähenkilö David pyrkii aitouteen, mutta todellisuuden kuvaaminen ei ole yksinkertaista vaan rajauksia, rajoituksia ja tietenkin myös valintoja, vieläpä osin tiedostamattomia sellaisia. Myös yksityisen ja julkisen rajapinta läikkyy, kun David yrittää taltioida videolleen muita ihmisiä: tyttöystävä, satunnaiset ohikulkijat ja naapurit eivät kuitenkaan ole halukkaita päätymään filmille, eikä David projektiinsa uppoutuneena ymmärrä syytä.

David Holzmanin päiväkirja on saanut vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta ja erikoisista dokumentaarisista ideoista, kuten totuuteen pyrkivästä cinéma véritéstä (esim. Ranskalainen päiväkirja, 1961) tai nimensä mukaisesti dokumentaarista ja fiktiivistä tyyliä yhdistelevästä dokufiktiosta (esim. Sotaleikki, 1965). Toteutustapansa puolesta elokuva on kiinnostava omaan aikaansa suhteutettuna, mutta erityisen ajatuksiaherättävältä se tuntuu nykypäivänä. Somejulkisuuden, influencereiden ja vloggaajien kulta-aikana Davidin videotaltiointi ongelmineen tuo väistämättä mieleen tämän aikakauden julkisuuskuvien rakentamisen tavat ja niiden tarkoin suodatetun totuudenmukaisuuden.

Pisteytys:
8/10

In the Year of the Pig - Sian vuosi (1968)

Ohjannut Emile de Antonio
USA 1968, 103 min.
Dokumentti, Sota

Thích Quảng Đức

Emile de Antonion (1919─1989) dokumentti Sian vuosi kertoo, miten Yhdysvallat ajautui mukaan siirtomaasotana alkaneeseen Vietnamin konfliktiin, ja kuinka avunanto lipesi käsistä täysin laajamittaiseksi sodaksi. Sian vuosi ilmestyi aikana, jolloin yleinen mielipide oli jo kääntynyt voimakkaasti sodanvastaiseksi ja Vietnamin sota tuomittiin laajalti. Suhtautuminen sotatoimiin oli toki yhä ristiriitaista ja pahimmillaan dokumentin näytöksiin vastattiin pommiuhkauksilla. Ensi-illan koittaessa sotatoimet olivat vielä täydessä vauhdissa, mutta vuosia kestäneen vetäytymisen alkusoitto oli jo käsillä. Lopullista konfliktin päättymistä jouduttiin silti odottamaan vuoteen 1975.

Vaikka Sian vuosi asettuu selkeästi sodanvastaiselle kannalle, se ei pyri ylikorostamaan sanomaansa esimerkiksi kertojaäänen argumenttien johdattelemana. Sen sijaan tavoitteena on yhdistää laajaa, sotatapahtumia käsittelevää kuvamateriaalia eri osapuolten haastatteluihin, joissa sanansa saavat sanoa niin sodan vastustajat kuin sen puolustajatkin. Puheenvuorot on toki valikoitu ja leikattu, mutta ei Sian vuosi pyrikään puolueettomuuteen. Tavoitteena tuntuu enemmänkin olevan tilan jättäminen militaristeille, jotka saavat aivan rauhassa puhua itsensä pussiin. Tyyli toimii ja täytyy myös arvostaa isoa työmäärää, joka de Antoniolla on kaiken materiaalin kanssa takuulla ollut.

Sian vuosi on edelleen kiinnostava Vietnam-kuvaus ja tietenkin myös heijastaa osuvasti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun mielialoja. Vietnamin sota oli pitkään, ja on edelleenkin, Yhdysvalloissa kipeä ja mutkikas aihe: kommunistipelkoisessa maassa sodalle oli perusteensa, mutta hyvätkin syyt alkoivat näyttää järjettömiltä uhrilukujen noustessa ja tappion varmistuessa. Lopulta turha taistelu vaati enemmän yhdysvaltalaisia uhreja kuin toinen maailmansota konsanaan. Sotaan liittyvä tulenarkuus tuntuu hieman näkyvän aikakauden elokuvissakin, sillä Vietnam-kuvauksista tuli valtavirtaa vasta 1970-luvun lopulla. Toki sota oli läsnä elokuvissa jo aiemminkin ja pääasiassa mieleltään järkkyneiden sotaveteraanien kautta. Tätä akuuttia kriisiteemaa käsittelee esimerkiksi 1001-listaltakin löytyvä Targets (1968).

Pisteytys:

8/10

Maaliskuun elokuvat 2019

Land of Mine
Ohjannut Martin Zandvliet
Tanska & Saksa 2015, 100 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Roland Møller, Louis Hofmann, Joel Basman

Palkittu tanskalaiselokuva Land of Mine (Under sandet) sijoittuu toisen maailmansodan loppuselvittelyjen aikaan. Tanska on häätänyt natsit mailtaan, mutta rannikko on täynnä miinoja, joita purkamaan joutuvat nuoret saksalaiset pojanklopit. Miinanpurkajia komentava kersantti Rasmussen (Møller) vihaa saksalaisnuoria syvästi, kunnes inhimilliset tunnot heräävät. Miten viha syntyy ja keneen se kohdistuu? Tärkeä ja yhä ajankohtainen aihe saa arvoisensa käsittelyn. Olisi hienoa, jos rauhaanpalaamista ja siihen liittyviä kriisejä käsitteleviä elokuvia tehtäisiin enemmänkin.

Pisteytys: 8/10

The Disaster Artist
Ohjannut James Franco
USA 2017, 104 min.
Biografia, Draama, Komedia
Pääosissa: Dave Franco, James Franco, Seth Rogen

The Disaster Artist kertoo, kuinka salaperäinen Tommy Wiseau loi kenties maailman parhaan surkean elokuvan The Roomin (2003). James Francon roolityö Wiseauna on loistava, mutta ohjaamisessa olisi vielä parantamisen varaa. Wiseaun ja hänen luottotähtensä Greg Sesteron (D. Franco) vaiheista olisi varmasti saanut vielä kiinnostavampaakin draamaa aikaiseksi. The Roomin vaivaannuttava tunnelma on kuitenkin saavutettu hienosti, ja niinpä The Disaster Artist toimii kivana pohjustuksena itse kulttielokuvan uudelleenkatselulle.

Pisteytys: 6/10

Ant-Man and the Wasp

Ohjannut Peyton Reed

USA 2018, 118 min.

Toiminta, Scifi, Komedia

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas

Ant-Man and the Wasp on hauskan Ant-Manin (2015) vielä hauskempi jatko-osa, jossa Scott Lang (Rudd) päätyy hieman vastentahtoisesti jatkamaan superhommiaan. Pääasiassa kokotematiikalla leikittelevän elokuvan huumori toimii, vaikka enemmänkin voisi revitellä. Paul Rudd on mainio Scott Langina eli muurahaismiehenä ja on selvästi ottanut roolin haltuunsa vielä esiosaa paremmin. Kokonaisuus on kuitenkin harmillisesti liian kaavamainen ja jatko-osa tuntuu hetkittäin miltei toisinnolta edellisestä leffasta.

Pisteytys: 6/10

Johnny English

Ohjannut Peter Howitt

Iso-Britannia, Ranska & USA 2003, 87 min.

Komedia, Toiminta, Rikos

Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller

Pommi-iskun vuoksi tohelo Johnny English (Atkinson) on yhtäkkiä firmansa ainoa työkykyinen agentti. Itsevarma English ei pelkää pestiään ja aikoo pelastaa kotimaansa salaperäisen despootin kynsistä. Johnny English ei ehkä ole kaikkien aikojen hekumallisin komediahelmi, mutta ainakin kuumehöyryissä tämä oli juuri mainiota katsottavaa. Elokuva on sittemmin saanut kaksi jatko-osaa (2011, 2018).

Pisteytys: 6/10

1922

Ohjannut Zak Hilditch

USA 2017, 102 min.

Rikos, Kauhu, Jännitys

Pääosissa: Thomas Jane, Dylan Schmid, Molly Parker

Stephen Kingin samannimiseen kertomukseen (2010) perustuva elokuva sijoittuu 1920-luvun Keskilänteen. Maanviljelijä Wilfred James (Jane) näkee tulevaisuutensa toivottomana ja päätyy surmaamaan vaimonsa (Parker), mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Elokuva on yksinkertaista psykologista kauhua tyylikkäästi kuvattuna, mutta tarinasta puuttuu täysin kantava oivallus tai idea. Ehkäpä 1922 olisi alkuperäistekstiä kunnioittaen toiminut paremmin lyhytelokuvana vaikka jonkin antologian osana.

Pisteytys: 6/10

Aikapoika ja mono

Ohjannut Raili Rusto

Suomi 1976, 50 min.

Draama, Komedia, Fantasia

Pääosissa: Kyösti Väntänen, Tauno Söder, Tarmo Manni

Sisaruskateutta käsittelevä tv-elokuva on yksi monista Raili Ruston sympaattisista lastenelokuvista.  Aikapoika ja mono ymmärtää hyvin lapsen asemaa ja tuntemuksia: aikapojaksi kutsuttu Petri (Väntänen/Manni) ryhtyy taikamonon avulla aikuiseksi mieheksi, kun hän kerran on menettänyt perheen kuopuksen aseman. Fantasiaelementein ryyditetty tarina teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen noin kymmenvuotiaana, kun elokuva esitettiin koululaisnäytöksenä. Viehätti edelleen! Knoppina mainittakoon, että pääroolin näyttelevä Kyösti Väntänen on sittemmin päätynyt elokuva-alalle ääniteknikoksi. Mahtoikohan äänenmuuntelu-rooli sytyttää kipinän tulevalle uralle?

Pisteytys: 7/10

Villahousupakko

Ohjannut Raili Rusto

Suomi 1977, 33 min.

Lyhytelokuva, Draama, Komedia, Fantasia

Pääosissa: Kyösti Väntänen, Juha Hyppönen, Esa Pakarinen Jr.

Kuten ylläarvioitu Aikamiespoika ja mono, myös Villahousupakko ymmärtää hienosti lapsen ajatuksia. Huomioon otetaan sekin, etteivät aikuiset aina muista, millaista onkaan olla lapsi. Villahousutraumat ovat itselläkin vielä hyvin muistissa, ainakin tämän elokuvan katselun jälkeen! Kaarina Helakisan sympaattiset laulunsanat täydentävät kivan elokuvan.

Pisteytys: 8/10

Helsinki Mansplaining Massacre
Ohjannut Ilja Rautsi
Suomi 2018, 15 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Kauhu
Pääosissa: Anna Paavilainen, Leo Honkonen, Kari Hietalahti, Vesa-Matti Loiri, Pekka Strang

Auto-onnettomuuden jälkeen pariskunta joutuu kummallisten miesselittäjien metsämökkiin, ja kauhuelokuvista tulee totta. Mielikuvituksellinen lyhytelokuva riepottelee tarinaa hulvattomasti miten vain haluaa! Mansplaining-ideasta riittää juuri sopivasti viihdettä vartin ajaksi. Ohjaajansa mukaan "ei tositapahtumiin vaan tositunteisiin" perustuva lyhäri on voittanut useita palkintoja maailmalla.

Pisteytys: 7/10

The Producers - Kevät koittaa Hitlerille (1968)

Ohjannut Mel Brooks
USA 1968, 88 min.
Komedia
Pääosissa: Zero Mostel, Gene Wilder

I don't like people touching my blue blanket.

Max Bialystockin (Mostel) menestyksekäs Broadway-ura on kuihtunut aikapäiviä sitten. Onneksi Maxin arka kirjanpitäjä Leo Bloom (Wilder) keksii, kuinka floppaavan näytelmän avulla voidaan tahkota rahaa. Tekstiksi valikoidaan tärähtäneen natsin käsikirjoittama iloinen musikaali Hitleristä, ja taiteelliseen tiimiinkin yritetään palkata mahdollisimman erikoisia persoonia. Nyt ainoana tehtävänä on vain saada surkea näytelmä menestymään huonosti, mikäpä olisi sen helpompaa!

Kevät koittaa Hitlerille on koomikko Mel Brooksin (1926─) esikoisohjaus ja enteilee mainiosti sitä sekoilevaa tyyliä, jota Brooks on ylläpitänyt muissakin ohjaustöissään. Elokuva sai Oscarin käsikirjoituksestaan, mutta ei muuten ollut kovin suuri hitti ilmestyessään. Maine on kasvanut vuosien varrella, ehkäpä Brooksin myöhempien ohjaustöiden ja roolien myötävaikutuksella. Tätä nykyä räävitön komedia saa kehuja osakseen arvostelussa kuin arvostelussa, joskaan en täysin ymmärrä, minkä vuoksi.

Elokuvan huumori syntyy heteromiehen katseen kautta: on mekkoon pukeutuva mies, ruotsalaisblondi eroottisena leluna ja vanhempia naisia, joiden kanssa leperrellään kärsivinä vain rahan vuoksi. Huumori on näiltä osin auttamattoman vanhentunutta, mutta on elokuvassa mukana hauskojakin oivalluksia. Erityisesti hippi-Hitler hymyilyttää ja toki koko näytelmä on aivan onnistunutta mustaa komediaa. Myös elokuvan hahmoja on kehuttu hupaisiksi ja sitä ne varmasti ovatkin, jos nauttii karikatyyreistä ja huutamisesta. Omalta osaltani naurut jäivät vähiin, mutta aikansa kuvaa tämäkin. Ovatkohan elokuvasta tehty musikaali (2001) ja sen pohjalta syntynyt uusintafilmatisointi (2005) parempia vai laimeampia?

Pisteytys:

6/10

Night of the Living Dead - Elävien kuolleiden yö (1968)

Ohjannut George A. Romero
USA 1968, 96 min.
Kauhu
Pääosissa: Duane Jones, Judith O'Dea, Karl Hardman

They're coming to get you, Barbra...

Tavallinen arkipäivä saa karmivan käänteen, kun kuolleet heräävät yllättäen henkiin ja pyrkivät mässäilemään elävien lihalla. Nykypäivänä tarina kuulostaa tuiki tutulta, mutta Elävien kuolleiden yö vasta esitteli inhimillisyytensä menettäneet kannibaali-zombit suurelle yleisölle. Itse zombi-termiä elokuvassa tosin ei kuulla, sillä käsite liittyi täysin voodoo-taikojen muokkaamaan ihmiseen (esim. Yö voodoo-saarella, 1943). Tämä elokuva kuitenkin muutti pelin säännöt ja sittemmin George A. Romero (1940─2017) on tituleerattu modernin zombikauhun isäksi. Elävien kuolleiden yö nyrjäytti kauhun lajityypin jälleen uuteen ja yhä karmivampaan suuntaan.

Elävien kuolleiden yö on inspiroinut lukemattomia elokuvantekijöitä, ja sen hahmottelema apokalypsin mahdollisuus saa edelleen mielikuvituksen laukkaamaan. Varsinkin 2000-luvulla zombileffoja tehtailtiin valtavat määrät, eikä zombien pelottava viehätys ole hirveästi hiipunut tälläkään vuosikymmenellä: elävien kuolleiden maailmanvalloitus näkyy elokuvien ohella muussakin populaarikulttuurissa aina videopeleistä zombikävelyihin. Myös Romero jatkoi uraansa zombien parissa, ja Elävien kuolleiden yö kasvoi kokonaiseksi kuusiosaiseksi Living Dead -elokuvasarjaksi (1968─2009).

Elokuvassa seurataan muutamia elävien kuolleiden hyisistä kourista paenneita selviytyjiä, jotka telkeävät itsensä tyhjään maalaistaloon. Nykypäivästä katsoen selviytymistaisto on kliseitä pullollaan, mutta klassikon voima kantaa ennalta-arvattavien kohtien ylitse. Elokuvaa katsellessa on myös kiinnostavaa pohtia niitä yhteiskunnallisia taustavaikuttimia, jotka aikanaan saattoivat vaikuttaa sen suosioon. Poliittisesti jännittynyt 1960-luku väreilee tuhoontuomitun taistelun taustalla ja häivähtää myös selviytyjäjoukon keskinäisissä kahnauksissa. Siinä kenties yksi syy, miksi pienen budjetin filmi kohosi ilmestyttyään yllättävän suureksi hitiksi.

Pisteytys:

8/10