Salvador (1986)

Ohjannut Oliver Stone

Iso-Britannia, USA & Meksiko 1986, 122 min.

Biografia, Draama, Sota

Pääosissa: James Woods, Jim Belushi, John Savage

You gotta get close to get the truth.

Tositapahtumiin perustuvassa draamaelokuvassa viinaanmenevä ja kukkoileva lehtikuvaaja Richard Boyle (Woods) lähtee etsimään työmahdollisuuksia El Salvadorista. Mukaan lähtee renttukaveri (Belushi), jonka pettymykseksi matkakohde ei olekaan köyhän miehen lomaparatiisi. Heti perillä nimittäin käykin ilmi, että maan sotatilanne on rutkasti huonompi kuin Boyle oli olettanut.

Kahden liki alkoholisoituneen retkun heittäminen keskelle keskiamerikkalaista sisällissotaa ei arvatenkaan voi johtaa kovin onnellisiin kohtauksiin. Salvador on hurja henkilökuva itseensä, Yhdysvaltoihin ja elämään pettyneestä miehestä, joka lieroilee tiensä läpi pahimmankin kaaoksen. Selkärankaakin löytyy, kun kyse on ystävien ja paikallisen naisystävän kohtalosta. Tositapahtumiin pohjautuva sotajournalistileffa tuo mieleen Kambodžaan sijoittuvan elokuvan Kuoleman kentät (1984), mutta Oliver Stonen ote on kyynisempi. Molemmat elokuvat puhuvat kyllä teräviä sanoja diktatuureista. Salvador painottaa kritiikkinsä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.

Salvador miellytti kriitikoita, mutta lippuluukuilla menestystä ei tullut. Erikoinen sattuma, että Oliver Stonen toinen sotafilmi Platoon (1986) nousi samana vuonna katsotuimpien elokuvien kärkipaikoille ja kahmi Oscareita. Salvadorkin tosin sai ehdokkuudet käsikirjoituksestaan ja James Woodsin hyvästä roolityöstä. Kenties maailmalla tutumpi Vietnam-kuvaus puhutteli suurta yleisöä enemmän kuin El Salvadorin tuntemattomampi sisällissota ja "Amerikan takapihalla" vellovat diktatuurit.

Pisteytys: 8/10

Raising Arizona ─ Arizona Baby (1987)

Ohjannut Joel Coen & Ethan Coen

USA 1987, 94 min.

Komedia, Rikos

Pääosissa: Nicolas Cage, Holly Hunter, John Goodman

Sometimes it's a hard world for small things.

Renttu roisto H.I. (Cage) rakastuu poliisivalokuvaajaan Edwinaan (Hunter). Romanssi syttyy ja elämä hymyilee, mutta lapsen hankkiminen ei pariskunnalta onnistu. H.I. päättää turvautua entisen elämänsä roistontaitoihin, kun uutisissa kerrotaan rikkaan miehen viitosista ─ kyllähän niistä yksi joutaa osattomalle pariskunnalle. Elämä varastetun lapsen kanssa tosin ei olekaan aivan helppoa.

Arizona Baby oli Ethan ja Joel Coenin lopullinen läpimurto, jonka omaperäinen huumori vetosi niin kriitikoihin kuin suureen yleisöönkin. Rakenteeltaan Arizona Baby ei ole järin eheä kertomus, vaikka moni yksittäinen kohtaus toimiikin. Roolityöt ovat onnistuneita: Nicolas Cagea ei nykypäivänä oikein pidetä laadun takeena, mutta tässä elokuvassa hän törppöilee ihan kiitettävällä tavalla. Elokuvan musiikit ovat myös onnistumisien joukossa, vaikka tunnari jääkin korvamadoksi.

Coenin veljesten varhaistuotannossa näkyy jo se lakoninen sävy, joka on vuosien saatossa muodostunut kaksikon tavaramerkiksi. Arizona Babyssa on muutama hupaisa hetki, mutta omaan huumorintajuuni filmi ei kokonaisuutena oikein uponnut. Pelkkään minun arviooni elokuvan hupipitoisuudessa ei ole kuitenkaan luottaminen, sillä Arizona Baby keikkuu parillakin kaikkien aikojen parhaiden komediaelokuvien listalla varsin hyvillä sijoituksilla.

Pisteytys: 6/10

Caravaggio (1986)

Ohjannut Derek Jarman

Iso-Britannia 1986, 93 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Nigel Terry, Sean Bean, Garry Cooper, Tilda Swinton

 

For eternity and a day.

 

Michelangelo Merisi da Caravaggio (1571─1610) oli italialainen taidemaalari, jonka barokkia edustavilla teoksilla on ollut suuri vaikutus moneen myöhempään eurooppalaiseen taiteilijaan. Derek Jarmanin biografiassa Caravaggion maalaukset heräävät uljaasti eloon: koko elokuva on väreiltään synkkä ja jylhä kuin taiteilijan tunnusomainen teos ja ahtaissa tiloissa tapahtuvat kohtaukset tuntuvat kehyksiin sullotuilta, taiteen maailmaan pakotetulta eriskummallisilta asetelmilta.

Caravaggion peruskertomus on tuttua kauraa monista muista elokuvista. Päähenkilö (Terry) makaa kuolonkourissa vuoteessaan ja muistelee välähdyksinä elettyä elämäänsä ─ rakastamiaan miehiä ja naisia, maalaamiaan töitä, riettauksiaan ja iloisia syntejään. Erityisen kiehtovan elokuvasta tekee jo mainittu maalauksellisuus, joka tuo tarinaan oivallusta ja huumoria. Caravaggion teoksissa vilahtelee anakronismeja, joita myös elokuvaan on ripoteltu hauskasti sinne tänne. Milloin kuvassa vilahtaa nykyaikainen puku, milloin savuke tai jopa auto! Yksinkertainen kikka tekee tarinasta ajattoman.

Berliinin hopeakarhulla palkittu draama ei ollut varsinainen kassamagneetti, eikä se nykypäivänäkään ole järin nimekäs elokuva. Tiettyä tähtitaivaan loistoa elokuvaan kuitenkin liittyy, sillä Caravaggio oli sekä Sean Beanin että Tilda Swintonin debyyttielokuva. Ohjaaja Derek Jarman (1942─1994) muistetaan esimerkiksi Pet Shop Boys -musiikkivideoistaan, mutta surullisesti ura loppui liian varhain. Aidsiin menehtynyt Jarman puolusti elinaikanaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, ja myös Caravaggiossa seksuaalisuuden kuvaus on vaivattoman iloista ja luontevaa.

Pisteytys: 8/10

Platoon ─ nuoret sotilaat (1986)

Ohjannut Oliver Stone

USA & Iso-Britannia 1986, 120 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Charlie Sheen, Tom Berenger, Willem Dafoe

All right, you cheese-dicks, welcome to the Nam.

 

Nuori sotilas Chris Taylor (Sheen) on värväytynyt Vietnamiin vapaaehtoisena. Perillä sotatantereella odottavat heti tositoimet ja helvetti on irti. Sangen pian Chris saa huomata, että viidakossa pätevät uudet lait. Pelko lamaannuttaa, venyttää moraalia ja sotatilaa käydään myös miehen pään sisällä. Kriisitilanne muuttaa ihmistä. Tämän osoittaa ristiriita kahden kersantin välillä: Elias (Dafoe) tarraa inhimillisyyden rippeisiin, mutta piinkova Barnes (Berenger) ei enää liipasinsormeaan säästele.

Platoon kuvaa sotaa täytenä painajaisena, jossa ei ole rahtustakaan ylpeyttä herättävää voitonhenkeä. Maltillisella budjetilla tehty elokuva ei pyri olemaan näyttävää sotatoimintaa, vaan ideana on taltioida sodan todellisuus. Muutamat kohdat menevät dramaattisuudessaan hieman ylilyönneiksi, mutta pääasiassa Platoon on hyvin hallittua jännittävää kerrontaa. Tärkeän osansa tekevät näyttelijät, joista eritoten Willem Dafoe osoittaa pätevyytensä. Näyttelijät jäivät kuitenkin Oscareitta, vaikka filmi neljä voittoa saikin (mm. paras elokuva).

Itsekin Vietnamissa taistellut Oliver Stone (1946─) ohjasi Platoonin jälkeen vielä kaksi muuta samaa sotaa käsittelevää elokuvaa, jotka muodostavat niin kutsutun Vietnam-trilogian. Platoonin jälkeen ensi-iltansa sai Syntynyt 4. heinäkuuta (1989), joka käsittelee tositapahtumiin pohjautuen yhdysvaltalaisen sotaveteraanin traumoja. Taivas ja maa (1993) puolestaan tarkastelee sotaa vietnamilaisnaisen silmin. Trilogian kaksi ensimmäistä filmiä olivat isoja hittejä, ja loistavia lipputuloja tahkonut Platoon nosti Stonen suuren yleisön tietoisuuteen.

 

Pisteytys: 8/10 

Children of a Lesser God ─ Sanaton rakkaus (1986)

Ohjannut Randa Haines

USA 1986,  119 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: William Hurt, Marlee Matlin

I can't ever get close enough.

 

James (Hurt) opettaa kuurojen koulussa lapsia puhumaan ja reagoimaan musiikkiin kuulevien tapaan. Idealistinen James päättää opettaa taidon myös koulun kuurolle siivoojalle Sarahille (Matlin). Sarah viittaa kintaalla idealisti-opettajan määrätietoisuudelle ja pitää kiinni viittomakielestä omana äidinkielenään. Torailusta huolimatta kaksikon välille syttyy yhtäkkiä kiihkeä romanssi. Lopulta suhde ajautuu kriisiin, koska James ei ymmärrä kuurojen maailmaa.

Sanaton rakkaus on kyllä ärsyttävin filmi, minkä olen hetkeen katsellut. Jamesin takapajuinen puheopetus ällistyttää, samoin siivoojien väheksyntä ─ "eihän se ole mikään ammatti". Elokuvaa on kehuttu romanssikuvauksestaan, mutta en rehellisesti sanoen saanut siitäkään otetta. James vain vinkuu Sarahin maailman etäisyydestä toinen toistaan typerämpien repliikkien kautta, mitä nyt välillä yrittää ymmärtää istumalla baarissa sormet korvissa. Jotain hyvääkin elokuvassa toki on: näyttelijät ovat taitavia, eritoten Oscar-palkinnon roolistaan saanut Marlee Matlin. Visuaalisesti elokuva on niin ikään toteutettu ihan kivasti.

Kun nyt kerran lähdettiin niuhottamaan, jatkan vielä moittimalla heppoisia kerronnallisia ratkaisuja. Epäaitouksia riittää: kuuroille viitotaan välillä ilman katsekontaktia ja James pajattaa hölmösti ääneen jokaisen hänelle viitotun repliikin. Syynä lienee se, että yhdysvaltalainen yleisö tunnetusti karsastaa tekstityksiä. Mutta tuntuuhan se vähän tekosyyltä. Kuurojen maailma jää etäälle, kuulevien surkuttelevaksi tulkinnaksi "tuntemattomasta mysteeristä". Kerronnan painopisteiden takia huomio väkisinkin kiinnittyy Jamesin sielunelämään ja Sarah jää sivurooliin. Kenties Sanaton rakkaus on vielä 30 vuotta sitten ollut enemmän ajan tasalla, mutta onneksi maailma muuttuu.

Pisteytys: 3/10

Ferris Bueller's Day Off ─ Vaihdetaan vapaalle Ferris (1986)

Ohjannut John Hughes

USA 1986, 103 min.

Komedia

Pääosissa: Matthew Broderick, Alan Ruck, Mia Sara, Jeffrey Jones

 

Life moves pretty fast.

 

Viimeisiä high school -päiviään viettävä Ferris Bueller (Broderick) päättää teeskennellä sairasta ja pinnata koulusta. Kekseliäs nuorukainen juonii seikkailutovereikseen parhaan ystävänsä Cameronin (Ruck) ja tyttöystävänsä Sloanin (Sara). Vanhempiin poikakullan juoni uppoaa kuin häkä, mutta rehtori Rooney (Jones) ottaa elämäntehtäväkseen huiputuksen paljastamisen.

Hauskasti rytmitetyssä teinileffaklassikossa mikä tahansa on mahdollista, paitsi kiinni jääminen. Ferris Bueller on niin loputtoman ärsyttävä, suosittu ja hyväonninen kaveri, että hän tuntuu lähes epätodelliselta ─ villeimpien faniteorioiden mukaan hän onkin vain masentuneen Cameronin mielikuvituksen tuotetta. Sinänsä aivan osuva tulkintakehys, vaikka elokuvaa voi tietty katsoa ihan vain rentona ja hauskana vapaapäiväleffanakin.

Vaihdetaan vapaalle Ferris tahkoi kovia katsojalukuja ja kirvoitti suosiota carpe diem -sanomallaan sekä taatusti myös samaistuttavuudellaan. Vaikka kyseessä on stereotypioita ja ylilyöntejä tarkoituksella viljelevä komedia, elokuva ottaa vakavasti teini-iän elämänvaiheena. John Hughes onnistui tässä jo edellisohjauksessaan The Breakfast Club (1985). Vaikka Ferris on miltei epätodellinen, elokuvan teinihahmojen tunteet ja vapaudenjano tuntuvat todellisilta.

Pisteytys: 7/10

Hannah and Her Sisters ─ Hannah ja sisaret (1986)

Ohjannut Woody Allen

USA 1986, 107 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Mia Farrow, Michael Caine, Woody Allen, Dianne Wiest, Barbara Hershey, Max von Sydow

 

I can't fathom my own heart.

Hannah ja sisaret kertoo kolmen aikuisen sisaruksen elämästä ja itsensä etsimisestä. Päähenkilö Hannah (Farrow) on jättänyt neuroottisen ex-miehensä Mickeyn (Allen) ja rakentaa uutta elämää uuden puolisonsa Elliotin (Caine) kanssa. Elliot on kuitenkin ihastunut Hannahin Lee-sisareen (Hershey), joka on pienen romanttisen seikkailun tarpeessa. Sisarista kolmas on Holly (Wiest), jolle ura näyttelijänä on tuottanut pettymyksen ja Mickeyn deittailu on vain osa kurjaa jatkumoa.

 

Taitavasti rakennettu draamakomedia Hannah ja sisaret viehättää eritoten ohjaaja-käsikirjoittaja Woody Allenin taitavan kerrontakikkailun ansiosta. Juoni on peruslähtökohdaltaan yksinkertainen, mutta silti juuri niin monisyinen, outo ja polveileva kuin elämä oikeastikin. Tarinassa on varsinaisesti kahdeksan henkilöä ─ kolme sisarta, heidän vanhempansa ja kolme miekkosta ─ joiden välillä näkökulmia vaihdellaan vuorotellen ja limitysten. Eri tarinalinjat punoutuvat alusta saakka yhdeksi.

 

Sisarusten ja ex-miesten keskinäinen parinvaihto tuntuu kaikessa mutkattomuudessaan älyttömältä, mutta ihmeellisesti asiaa ei jää katsoessaan vatvomaan sen suuremmin. Syynä on tietenkin jo ylistetty taitava tarinankerronta. Hittielokuvaksi kohonnut Hannah ja sisaret sai aivan ansaitusti käsikirjoitus-Oscarin, jonka lisäksi Michael Caine ja Dianne Wiest nappasivat pystit sivurooleistaan. Pätevien näyttelijäsuoritusten ohella New Yorkin viehättävä kuvaus ansaitsee tunnustusta.

Pisteytys: 8/10