Playtime (1967)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska & Italia 1967, 115 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, André Fouché, Barbara Dennek

Monsieur Hulot!

Herra Hulot (Tati) saapuu uuteen Pariisiin! Amerikkalaisturistien vanavedessä ällistelevä Hulot saa kokea, millainen on modernisoitu metropoli, mutta onneksi hän tapaa myös vanhoja tuttuja vuosien takaa. Jacques Tatin uran huipentuma Playtime luo kontrolloidun kaaoksen, joka osoittaa elämämme hullunkurisuuden sitä kuitenkaan ivaamatta. Ihmisten jäykät tavat huvittavat, mutta tunnelman rentoutuessa joutavat rakennetut roolit unholaan.

Playtimen ideoiden runsaus huimaa päätä, eikä aivan kaikkea ehdi yhdellä kertaa huomatakaan. Elokuvan vauhti on tosin melko rauhallinen ja tarina mahtuu yhteen vuorokauteen. Hupailu tiivistyy eritoten modernisaation ilkikuriseen, mutta lempeään piikittelyyn: elokuva sijoittuu Pariisiin, mutta betonikorttelit voisivat olla mistä tahansa kaupungista. Tunnetut maamerkit vilahtavat vain muutamassa lasioven heijastuksessa! Tosiasiassa elokuva tapahtuikin lavasteissa, joten elokuvan ultramoderneja toimistoblokkeja ja ravintoloita on turha yrittää etsiä todellisen Pariisin kätköistä.

Vaikka Playtime on aikojen saatossa kasvanut arvostetuksi mestariteokseksi, aikalaisyleisöt eivät lainkaan lämmenneet elokuvan visioille ja juonettomuudelle. Fyysiseen komediaan teoksensa perustava Tati on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, joka toki voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin. Playtimen kehno vastaanotto lähes romutti Tatin uran ja saattoi hänet järjettömiin velkoihin. Herra Hulot sai kuitenkin vielä yhden oman elokuvansa, Liikenne (1970), jossa maailmamme hassuja tapoja tarkkaillaan vielä kerran, joskin hieman rakenteellisemman juonen avulla.

Pisteytys:

10/10

Helmikuun elokuvat 2019

The Favourite
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Irlanti, Iso-Britannia & USA 2018, 119 min.
Draama, Komedia, Historia, Biografia
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz

Eletään 1700-luvun alkuvuosia Englannin hovissa. Jossain kaukaisilla taistelutantereilla sota Ranskaa vastaan jatkuu aina vain, mutta politiikkapuheen ohella hovissa riittää muitakin murheita. Valokeilaan nousevat pyrkyrit Sarah (Weisz) ja Abigail (Stone), jotka kilvoittelevat kuningattaren (Colman) suosiosta. The Favourite ei ole lähimainkaan kummallisinta Yorgos Lanthimosta, vaikka onkin pukudraamaksi omalaatuinen. Lavasteet ja koltut ovat upeita, ja näyttelijätkin onnistuvat osissaan. Hovielämän kuriositeeteista olisi voinut ammentaa enemmänkin, vaikka toki hovinaisten valtataistelua onkin hauska seurata. Lanthimoksen hajuttomin elokuva kahmi tietenkin uran isoimman potin Oscar-ehdokkuuksia (10), mutta niistä omansa sai lopulta vain mainio Olivia Colman.

1001-listan mukainen, hieman innostuneempi arvio täällä.

Pisteytys: 7/10

If Beale Street Could Talk

Ohjannut Barry Jenkins

USA 2018, 119 min.

Romantiikka, Draama, Rikos

Pääosissa: KiKi Layne, Stephan james, Regina King

Ensirakkauden huuma katkeaa vankilatuomioon 1970-luvun New Yorkissa. If Beale Street Could Talk jatkaa Barry Jenkinsin yhteiskuntakriittisten ja valtavan tunteellisten mestariteosten linjaa. Elokuva tempaa mukaansa pimeyteen ja pelkoon, mutta sen mukana voi myös antautua täysin ehdottoman rakkauden vietäväksi. Siihen kiteytyy myös elokuvan sanoma: älä anna pahuuden lannistaa, vaan taistele sitä vastaan rakkauden avulla. Hyvyys voittaa!

Pisteytys: 9/10

Isle of Dogs

Ohjannut Wes Anderson

Saksa & USA 2018, 101 min.

Animaatio, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Bryan Cranston, Edward Norton, Koyu Rankin

Megasaki-kaupungin tautiset koirat karkoitetaan omalle saarelleen, mutta poika nimeltä Atari (Rankin) palaa etsimään rakasta hauvaansa. Koirien eloa seuraava stop motion -animaatio on kaikin tavoin Wes Andersonin tavaramerkkituote niin huumorin kuin kaikkialle ulottuvan pikkutarkkuudenkin puolesta. Tarinassa on  hauskoja ja tärkeitäkin huomioita vaikkapa syrjinnästä ja ehkä jopa rasismistakin, mutta yliyritteliäs kerronta on rasittavan sekavaa seurattavaa.

Pisteytys: 6/10

Avengers: Infinity War

Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo

USA 2018, 149 min.

Scifi, Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Josh Brolin

Superroisto Thanos (Brolin) keräilee ikuisuuskiviä toteuttaakseen galaktisen massamurhan. Infinity War yhdistää valtavan joukon Marvel-universumin supersankareita Thanosta vastaan ja onnistuu ihmeen hyvin pitämään massiivisen paketin kasassa. Thanos on erinomainen hahmo, mutta valitettavasti ylisuuri elokuva ei jätä riittävästi aikaa kiinnostaville tarinoille. Puhtaana viihteenä filmi toimii oikein hyvin, mutta pelkkä pinnallisuus tekee katselusta hieman yksipuolista ja elokuva monine mäiskeineen katoaa mielestä nopeasti.

Pisteytys: 6/10

End Game - Loppupeli

Ohjannut Rob Epstein & Jeffrey Friedman

USA 2018, 40 min.

Lyhytelokuva, Dokumentti

Oscar-ehdokkaaksi päässyt lyhytdokumentti seuraa syöpäsairaiden viimeisiä aikoja sairaaloissa ja saattohoitoloissa. Elokuva on tyyliltään täysin taustalta tarkkaileva ja päästää ääneen lääkärit näkemyksineen, läheiset huolineen ja pelkoineen ja tietenkin myös kuolemansairaat potilaat. Kokonaisuus kaipaisi jonkinlaista synteesiä tai selkeyttävää lopputulemaa. Filmi koskettaa silti.

Pisteytys: 7/10

Period. End of Sentence. - Kuukautiset: Uusi periodi

Ohjannut Rayka Zehtabchi

USA 2018, 26 min.

Lyhytelokuva, Dokumentti

Lyhytdokkareiden Oscar-voittaja kertoo ansiokkaasta kuukautistabuja rikkovasta työstä Intiassa. Häpeilevien kuukautispuheiden takia ei tarvitsisi lähteä Intiaan asti, mutta elokuva osoittaa, että tietyissä maailman kolkissa ongelmat ovat pelkkää ujostelua suuremmat. Pieneltä tuntuva asia onkin suorastaan koko elämän kokoinen. Koko kuukautisstigmasta sietäisi tehdä lisääkin dokumentteja, jotka voisivat olla rakenteellisesti vielä tätäkin parempia.

Pisteytys: 7/10

Kinder des Kalifats

Ohjannut Talal Derki

Saksa, USA, Syyria, Lebanon, Alankomaat & Qatar 2017, 99 min.

Dokumentti, Sota

Saksaan muuttanut syyrialainen Talal Derki soluttautuu radikaaliin jihadistiperheeseen, jossa isä ylistää Osama Bin Ladenia ja laittaa lapsensa sotilaskouluun. Isän ja poikien koko elämä kietoutuu miinojen, pommien ja Allahin pyhän sodan ympärille. Ansiokas dokumentti auttaa hieman ymmärtämään käsittämättömän elämäntavan ylisukupolvisuutta eli sitä, kuinka maailmankuva siirtyy isältä pojalle. Kinder des Kalifats (engl. Of Fathers and Sons) oli Oscar-ehdokkaana parhaaksi dokumentiksi.

Pisteytys: 7/10

The Egyptian - Sinuhe egyptiläinen

Ohjannut Michael Curtiz

USA 1954, 139 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Edmund Purdom, Peter Ustinov, Jean Simmons

Muinaisessa Egyptissä orpo Sinuhe (Purdom) nousee faaraon henkilääkäriksi. Mika Waltarin maailmanmenestys Sinuhe egyptiläinen (1945) saa Hollywood-filmatisoinnissa komeat kehykset, mutta silti elokuva on pelkkä sieluton toisinto erinomaisesta romaanista. Arvoitukseksi jää, olisivatko päärooleihin kaavaillut Marlon Brando ja Marilyn Monroe tehneet Sinuhen tarinasta onnistuneemman.

Pisteytys: 5/10

Tyttö nimeltä Varpu

Ohjannut Selma Vilhunen

Suomi 2016, 100 min.

Draama

Pääosissa: Linnea Skog, Paula Vesala

Varhaisteini Varpu (Skog) etsii isäänsä ja kärsii äitinsä (Vesala) lapsellisuudesta. Selma Vilhusen kasvukertomus kertoo tärkeän tarinan erilaisista perheistä ja itsensä hyväksymisestä. Ote on raikkaan aito ja varsinkin pääroolin Linnea Skog on loistava. Elokuvan lopussa esille tuleva mielenterveystematiikka tuntuu hieman päälleliimatulta ja ylimääräiseltä jatkeelta, vaikka sen idea onkin hyvä. Tyttö nimeltä Varpu on toimiva kokonaisuus, mutta vielä parempi on Vilhusen tuoreempi teos Hölmö nuori sydän (2018).

Pisteytys: 7/10

All That Heaven Allows - Kaikki minkä taivas sallii (1955)

Ohjannut Douglas Sirk
USA 1955, 89 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jane Wyman, Rock Hudson, Gloria Talbott

You were ready for a love affair, but not for love.

Douglas Sirk (1897─1987) tunnetaan mehukkaan yltäkylläisistä melodraamoistaan, joita voidaan pitää television saippuasarjojen esikuvina. Kaikki minkä taivas sallii on suoranainen oppikirjaesimerkki täyteläisestä romanssista: keski-ikäinen leski Cary Scott (Wyman) rakastuu nuoreen puutarhuriin Ron Kirbyyn (Hudson), mutta mitä asiasta tuumaavat Caryn teini-ikäiset lapset saati seurapiireissä juoruilevat ystävättäret?

Sirkin viehättävä kerronta saa rinnalleen maalailevan musiikin, kuvien herkulliset värit ja hetkittäin lähes lumikkimaisen siirappiset maisemat. Valojen ja lavasteiden maailma huokuu aikansa Hollywoodia ja tuo valkokankaalle saavuttamattoman haavemaailman, jonka tapahtumiin on silti helppo löytää vastine tosielämästä. Riipaiseva hetki on esimerkiksi Caryn surullinen joulunvietto, jolloin katkera menetyksien sarja täydentyy yksinäisellä tulevaisuudella. Kotoa muuttavat lapset jättävät jälkeensä vain television, nykyaikaisen lesken siveän seuralaisen.

Kaikki minkä taivas sallii on armottoman hurmaava korostetussa kohtalokkuudessaan, mutta tarina ei silti lässähdä ylilyönteihin. Vaikka juonen kulku on kliseisyydessään helppo arvata ennakkoon, on kertomuksen etenemistä silti nautinnollista seurata. Kuvaelmaa syventää dramaattinen vastakkainasettelu rikkaiden tekopyhimysten sekä maanläheisten, aitojen ihmisten välillä. Vaakalaudalla on myös tietyn yhteiskunnallisen aseman saavuttaneen lesken maine, jota kielletty romanssi nyt uhkaa. Mutta elokuva muistuttaa, että omaa sydäntään kannattaa kuunnella.

Pisteytys:
8/10

Viy - Velho (1967)

Ohjannut Konstantin Ershov & Georgiy Kropachyov

Neuvostoliitto 1967, 77 min.

Fantasia, Kauhu

Pääosissa: Leonid Kuravlyov, Natalya Varley

A curse upon you! With the wings of a bat!

Neuvostoliittolainen kauhufantasia kertoo tarinan nuoresta munkista Khomasta (Kuravlyov), joka joutuu kohtalon johdattamana karmeiden yliluonnollisten tapahtumien äärelle. Khoma määrätään noidaksi epäillyn nuoren naisen (Varley) ruumiinvalvojaisiin, ja tehtävä on kauhistuneelle nuorukaiselle syystäkin epämieluisa: Khoma kun on jo taannoin joutunut noita-akan narriksi.

Nikolai Gogolin tarinaan Viy (1835) perustuva elokuva on saanut useita tulkintoja, joista tämän filmin lisäksi tunnetuin on Mario Bavan goottikauhu Paholaisen naamio (1960). Mainitsematta ei malta jättää myöskään Gogolin tarinaa hyvin löyhästi hyödyntävää hömppää Viy 3D (2014), joka oli ilmestyessään melkoinen hitti sekä Venäjällä että Ukrainassa, josta Gogolkin on kotoisin. Tämä vuoden 1967 adaptaatio erottuu joukosta edukseen kansanperinteeseen voimakkaasti vivahtavalla fantasiakuvastollaan ja myös siksi, että Velho on ensimmäinen neuvostoliittolainen kauhuelokuva.

Systemaattisen sensuurin Neuvostoliitossa kauhu oli käärittävä tuhtiin folkoristiikkaan, jotta teos saatiin siirrettyä valkokankaalle. Lopputulos tuntuu hieman vanhahtavalta ainakin Hollywoodin aikajanalla, jolla mitattaen Velho osuu aika tasaisesti  Psykon (1960) ja Manaajan (1973) puoliväliin. Sympaattisuus ei kuitenkaan ole lainkaan pahitteeksi, sillä painajaismateriaalin ei täydykään olla kauhun itseisarvo. Velhon mielikuvituksellinen toteutus ja kivat efektit viehättävät, ja onnistuvatpa moninaiset pahuuden ilmentymät aiheuttamaan muutamaan otteeseen myös kylmiä väreitä.

Pisteytys:

8/10

In the Heat of the Night - Yön kuumuudessa (1967)

Ohjannut Norman Jewison
USA 1967, 110 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Sidney Poitier, Rod Steiger, Warren Oates

Just once in my life, I'm gonna own my temper.

Missisippin osavaltiossa eletään vuoden kuuminta aikaa, ja tukahduttava lämpötila kiristää rasismin ja köyhyyden kyllästämää ilmapiiriä entisestään. Eräänä yönä muuan pikkukaupungin poliisi Sam Wood (Oates) löytää kujalta murhatun pohatan ja pidättää läheiseltä rautatieasemalta löytämänsä epäilyttävän mustan miehen, Virgil Tibbsin (Poitier). Lopulta selviää, ettei Tibbs suinkaan ole rikollinen vaan murhatutkija Philadelphiasta. Paikallisten poliisivoimien kyvyttömyyden paljastuessa Tibbs joutuu osallistumaan murhan selvittämiseen, eikä hän saa kaupunkilaisten sympatioita puolelleen.

Yön kuumuudessa on intensiivinen rikosdraama, mutta tunnelman tiheys ei niinkään johdu tapahtuneesta murhasta, vaikka toki senkin selvittelyyn liittyy oma jännityksensä. Painostavan ilmapiirin syynä on ennen kaikkea junttilassa kukoistava rasismi ja rotuerottelun aiheuttamat jännitteet. Asetelmaa korostetaan kuvaamalla Tibbs perin täsmällisenä, siistinä ja alansa huippuna, kun taas paikalliset kytät ovat pelkkiä ylimielisiä toheloita. Asetelman on tarkoitus murskata ennakkoluuloja ja toki myös yllättää: vuonna 1967 hahmojen suhteet olivat vielä elokuvissa ennenkuulumattomia, varsinkin, kun Poitierin hahmo pistää tolloille terävästi kampoihin.

Vaikka Yön kuumuudessa onkin perin onnistunut antirasistinen draama ja hyvä rikoselokuva, sen Oscar-menestys tuli hienoisena yllätyksenä. Elokuva kahmi viisi pystiä, mukaan luettuna parhaan elokuvan palkinnon ─ rannalle jäivät soittelemaan ennakkosuosikit Bonnie ja Clyde (1967) ja Miehuuskoe (1967). Vuoden nimekkäimmät Hollywood-filmit kuvaavat kukin aikaansa omasta kulmastaan. Yön kuumuudessa asettuu kansalaisoikeusliikkeen taisteluiden puolelle, ja pyrkii selittämään rasismia luutuneilla asenteilla ja tietämättömyydellä. Hieman kehitystä on tapahtunut sitten Sidney Poitierin tähdittämän Kahleen (1958), mutta valitettavasti Yön kuumuudessa on ajankohtainen edelleenkin. Tällä vuosikymmenellä ongelma on ollut taas näkyvästi esillä, ja eriarvoisuudesta kertovat niin dokumentti 13. lisäys (2016) kuin myös tunnelman vakavaksi vetävät komediat Get Out (2017) ja BlacKkKlansman (2018).

Pisteytys:
8/10

Report (1967)

Ohjannut Bruce Conner
USA 1967, 13 min.
Lyhytelokuva, Underground, Avantgarde, Dokumentti

Something is terribly wrong!

Taiteilija Bruce Conner (1933─2008) tutkii avantgarde-dokumentissaan presidentti John F. Kennedyn murhan (1963) riepottelua tiedotusvälineissä. Lyhytfilmi koostuu Kennedyn murhaa käsitelleistä uutispätkistä ja jokusista muistakin arkisto-otteista. Kaikki klipit on leikattu ja liimattu shokeeraavaksi kollaasiksi, joka kertoo sekä presidentin murhan herättämistä tunteista että median kerrontakeinoista.

Puistatuksia ja pelkoa herättävää taidetta luonut Conner ohjasi elämänsä aikana lähes kolmekymmentä lyhytelokuvaa, joista Report on parhaiten tunnettu. Se ei ole ihme, sillä Kennedyn salamurhan tapaus on näihin päiviin saakka herättänyt kiinnostusta, ja murhaa on prosessoitu eri taidelajien kautta hämmästyttävän paljon. Kaikista näistä kulttuurituotteista Report on perin kiehtova siksi, että murhamysteerin sijaan se kiinnittää huomion Kennedy-tragedian kerronnan tapaan.

Reportin idea on valtavan nerokas, eikä filmiä ymmärtääkseen tarvitse matkata 1960-luvulle asti. Elokuvan kritiikki kohdistuu siihen, kuinka media kaupallistaa tunteita nostattavat tapahtumat ja lypsää niistä irti kaiken mahdollisen ja mahdottoman sammuttaakseen uteliaan yleisön kyltymättömän janon. Nykypäivästä katsoen Reportia tekee mieli tulkita pisteliäänä kuvauksena varsinkin Yhdysvaltojen pelkoa lietsovista uutisista, ja onpa julkisuuden henkilöitä riepotteleva tyyli Suomessakin tunnistettava eritoten iltapäivälehtien osalta. Unohtaa ei sovi myöskään Reportin pyrkimystä herättää katsojassaan uteliaan shokin tuntemuksia keinolla millä hyvänsä: elokuvan alkupuolella silmät sulkeutuvat väkisinkin, mutta kuuntelua ei silti malta lopettaa...

Pisteytys:
8/10

The Jungle Book - Viidakkokirja (1967)

Ohjannut Wolfgang Reitherman
USA 1967, 78 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia, Musikaali
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris

Sleep tight little man-cub, rest in peace.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan (1894) pohjautuva animaatioseikkailu matkaa intialaiseen viidakkoon, jossa mitä persoonallisimmat uudet tuttavuudet odottavat seikkailunnälkäistä kulkijaa. Tarinan päähenkilö on susien kasvattama Mowgli-poika (Reitherman), joka eläinystäviensä auttamana pakenee ilkeää tiikeriä. Elokuvan on ohjannut animaattori Wolfgang Reitherman, jonka lupsakan jazzahtaviin ohjaustöihin lukeutuvat muun muassa 101 dalmatialaista (1961), Aristokatit (1970) sekä Robin Hood (1973).

Tyyliltään Viidakkokirja on uuden aikakauden Disney-animaatio: rentous huokuu luonnosmaisesta animointitavasta, musiikin hyvästä svengistä ja eritoten juonesta, jota ei olla liiaksi strukturoitu. Pääosaan nousevat mainiot hahmot, joista jokainen on kekseliäällä tavalla persoonallinen. Äänininäyttelyynkin on panostettu, ja esimerkiksi apinakuningas Louien sanat lurittelee jazztaituri Louis Prima. Sympaattisen Viidakkokirjan teossa tuntuu olleen enemmän sydäntä kuin kaikissa tämän vuosituhannen Disney-animaatioissa yhteensä. Ironisesti muutos ilmenee turhauttavan hyvin Viidakkokirjan remakessa (2016).

Viidakkokirja edustaa Disney-yhtiön murroskautta myös siksi, että elokuva oli viimeinen teos, jonka luomiseen Walt Disney ehti osallistua ennen kuolemaansa. Ensi-ilta jäi vuonna 1966 menehtyneeltä Disneyltä kuitenkin näkemättä. Walt osallistui Viidakkokirjan tekoon huolestuttuaan yhtiön edellisfilmin Miekka kivessä (1963) heikosta menestyksestä lippuluukuilla. Viidakkokirja muistuttaa tyylillisesti edeltäjäänsä, mutta tarina ei missään vaiheessa pääse täysin tuuliajolle Mowglin levottomasta vaeltelusta huolimatta. Viidakkokirja ei liene Disney-animaatioiden ykkösteos, mutta edustaa kiinnostavasti aikakauttaan ja tartuttaa katsojaansa iloisen svengaavan huolettomuuden tunteen.

Pisteytys:

7/10