Elokuun elokuvat 2018

Spider-Man: Homecoming

Ohjannut  Jon Watts

USA 2017, 133 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Robert Downey Jr.

Marvel on kertonut Spider-Manin syntytarinan jo pariin otteeseen (Spider-Man, 2002 & The Amazing Spider-Man, 2012), joten onneksi kolmannelle saagan aloitukselle ei nähty enää tarvetta. Sen sijaan Spiderman: Homecoming keskittyy tarkastelemaan sitä, miten hämiksen nahkoihin solahtanut teini-ikäinen Peter Parker (Holland) pyrkii todistamaan pätevyytensä Avengers-ryhmälle. Elokuva on hauskaa toimintaa, mutta ennen kaikkea onnistunut kuvaus vallattoman vaikeasta teini-iästä.

Pisteytys: 7/10

Tom of Finland

Ohjannut Dome Karukoski

Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Islanti & USA 2017, 115 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: Pekka Strang, Jessica Grabowsky, Lauri Tilkanen

Tom of Finland kertoo Touko Laaksosen (Strang) elämäntarinan aina sota-ajan värittämistä nuoruusvuosista 1980-luvun kuhinaan Yhdysvaltain taidepiireissä. Laaksonen totta vie ansaitsee oman elokuvansa, mutta Dome Karukosken teos on varsin riskitön ja hieman mitäänsanomaton. Pekka Strang tekee hyvän roolityön ja ylipäätään elokuvassa on jokusia onnistuneita, kauniin runollisia kohtauksia. Kokonaisuus vaan kaipaisi hemmetisti enemmän rajoja rikkovaa rohkeutta.

Pisteytys: 6/10

The Big Sick

Ohjannut Michael Showalter

USA 2017, 120 min.

Romantiikka, Komedia, Draama

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano

Pakistanilais-taustainen stand up -koomikko Kumail (itseään näyttelevä Nanjiani) sekä opiskelija Emily (Kazan) rakastuvat. The Big Sick on raikas tuulahdus romcom-genren tunkkaiseen maailmaan, sillä se on oikeasti hauska ja paikoittain romanttinenkin. Aitoutta tarinaan tuo sen omakohtaisuus, sillä kertomus perustuu Kumail Nanjianin omaan elämään. Oscar-ehdokkuudella huomioitu käsikirjoitus on kaksiosaisuudessaan onnistunut, jos toki pienellä tiivistämisellä ja hionnalla lopputulos olisi ollut vielä parempi.

Pisteytys: 7/10

It Comes at Night

Ohjannut Trey Edward Shults

USA 2017, 91 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr.

Pieni perhe elää eristäytynyttä elämää metsän keskellä, sillä mystinen tarttuva sairaus niittää ihmisiä mustan surman tavoin. Eräänä yönä vähäinenkin turvallisuudentunne horjuu, kun mökkiin eksyy yksinäinen kulkija, joka haluaa myös pelastaa perheensä. Onko voimien yhdistäminen uhka vai mahdollisuus? Perhanan ahdistava ja lohduton It Comes at Night käsittelee kriisiä, jossa tietämättömyys ja epäluulot ottavat vallan. Aihe on ajankohtaisuudessaan karmea ja katselu on täyttä tuskaa, mutta myönnettävä on, että asetelma on kerta kaikkiaan nerokas.

Pisteytys: 7/10

The Killing of a Sacred Deer

Ohjannut Yorgos Lanthimos

Iso-Britannia, Irlanti & USA 2017, 121 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan

Kirurgi Steven Murphyn (Farrell) perhe-elämä vaikuttaa onnelliselta, kunnes kuvioihin astelee teinipoika Martin (Keoghan). The Killing of the Sacred Deer on samaan tapaan absurdi kuin ohjaajan edellisteos The Lobster (2015), mutta äityy törkeän ahdistavaksi. Kamera taltioi eleettömien hahmojen kätketyt tunteet loistavasti ja musiikki on tiukasti kiinni tunnelmassa. Mitä elokuva sitten käsittelee? Luokkaeroja, kostoa vai vanhemmilta saatua henkistä perintötaakkaa? Teema-ajatuksia poukkoilee mieleen kuin sieniä sateella, ja uudemman katselun jälkeen niitä ehkä tulisi vielä pari lisääkin. Mukavaa, että aivot pääsevät töihin! Mainio kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10

I Hired a Contract Killer

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi, Ruotsi, Saksa, Ranska & Iso-Britannia 1990, 79 min.

Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Margi Clarke, Kenneth Colley

Henri Boulanger (Léaud) saa fudut ja yrittää masentuneena itsemurhaa, mutta hommasta ei tule mitään. Ainoana ratkaisuna on hankkia palkkamurhaaja (Colley) hoitamaan likainen työ, mutta toimeksiantoa odotellessaan Boulanger kohtaa rakkauden. Nuhjuisten työläiskuppiloiden romantiikkaa, sympaattisia hahmoja ja taattua kaurismäkeläistä tragikomiikkaa. Brittiohjaaja Michael Powellin muistoa kunnioittava elokuva on kuvattu Lontoon työläiskortteleissa.

Pisteytys: 8/10

The House is Black (1963)

Ohjannut Forugh Farrokhzad
Iran 1963, 22 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti
Pääosissa: Forugh Farrokhzad

There is no shortage of ugliness in the world.

Runoilija Forugh Farrokhzadin (1935─1967) lyhytdokumentti The House is Black (Khaneh siah ast) tarkastelee elämää iloineen ja suruineen lepraa sairastavien yhteisössä. Dokumentti ei millään muotoa ole Mondo Canen (1962) kaltainen shokkidokumentti, vaikka tämäkin elokuva toki kytkeytyy jokseenkin samoihin ihmisyyden aspekteihin. Tavoitteena ei kuitenkaan ole tirkistellä suljetun yhteisön elämää, vaan jo elokuvan ensi hetket puhuvat inhimillisyyden ja rakkauden puolesta.

The House is Black pyrkii purkamaan lepraan liitettyjä ennakkoluuloja kuvaamalla tautiin sairastuneita viettämässä kohtalaisen normaalia elämää. Lohtu löytyy lääkäreiden lisäksi vapaa-ajasta, koulunkäynnistä, yhteisöstä ja uskonnosta. Erityisesti viimeksimainittu elementti korostuu Koraanin kohdissa ja Farrokhzadin omissa runoissa, joita ohjaaja itse lausuu kuvien taustalle. Herkästä dokumentista muodostuu voimakas puheenvuoro ihmisarvon puolesta.

Kauniista sanomastaan huolimatta filmi jäi hieman etäiseksi, jos toki olen iloinen, että katsoin sen. Erityisesti elokuvassa puhuttelee tapa, jolla rumuudesta kasvaa kauneutta ja erilaisuus muuttuu tuttuudeksi. Voi toki myös olla, että tämä iranilaiseen elokuvataiteeseen vaikuttanut teos avautuu paremmin, jahka maan myöhempi elokuvataide tulee tutummaksi. On todella sääli, että The House is Black jäi nuorena kuolleen Farrokhzadin ainoaksi elokuvaksi; ties millaisia elokuvarunoja lupaavalta taiteilijalta vielä olisikaan syntynyt.

Pisteytys:

7/10

Il Gattopardo - Tiikerikissa (1963)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1963, 186 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon

Three balls in a week are too much.

Luchino Viscontin pakahduttavan kaunis periodidraama sijoittuu 1860-luvun kuohuvaan Italiaan. Punapaitaiset nationalistit käyvät taisteluita hajanaisen maan yhdistämisen puolesta ja muutoksen tuuli tuivertaa myös vanhojen aristokraattien elämässä. Jopa sisilialainen Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Lancaster) saa todeta, ettei hänen jälkikasvunsa tulevaisuus noudata juuri millään muotoa hänen ylellistä elämänpolkuaan. Ainoa tulevaisuuden turva on lyöttäytyä hyviin väleihin tulevien vallanpitäjien kanssa.

Tiikerikissa (engl. The Leopard) on visuaalisesti niin huumaava teos, että sitä katsoisi täysin onnellisena vaikka käsikirjoitus olisi kehno. Vaan se ei ole! Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958) pohjautuva tarina on viipyilevän toteava kuvaus yläluokan jalustan sortumisesta ─ aihe, jota marxistisympatioistaan tunnettu Luchino Visconti toisti useissa elokuvissaan. Viscontin tuotannosta Tiikerikissaa lähimmäksi asettuu niin ikään 1860-luvulle sijoitettu Senso (1954). Tarkkanäköiseen yhteiskunnan kerman tulkintaan löytyi aineksia Viscontin omasta taustasta, hän kun oli syntyjään yläluokkaista milanolaissukua.

Suuresta yhteiskunnallisesta aihekehyksestään huolimatta Tiikerikissa on varsin vähäisten tapahtumien elokuva: häitäkin juhlitaan tunnin verran, mikä tosin tarjoaa kiehtovan tilaisuuden tarkkailla taitavasti rakennettua kadonnutta maailmaa aikamatkan tavoin. Jokaisen otoksen ollessa oma piiruntarkka taideteoksensa, ei liene yllättävää, että Tiikerikissa oli aikansa kallein italialaistuotanto. Pieteetillä luotu teos ansaitsi menestystä maailmalla ja palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Loppumainintana huomioitakoon pääroolissa näyttelevä Burt Lancaster, joka tekee Don Fabriziona yhden uransa loisteliaimmista roolitöistä.

Pisteytys:

9/10

Flaming Creatures (1963)

Ohjannut Jack Smith
USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina

Be-bob-a-lula, she's my baby...

Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.

Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.

Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.

Pisteytys:
7/10

Blonde Cobra (1963)

Ohjannut Ken Jacobs
USA 1963, 33 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Underground
Pääosissa: Ken Jacobs, Jack Smith

"Life is a sad business." -Greta Garbo

Mies, jonka järjen valo vaikuttaa himmenneen, haahuilee asunnossaan oksentaen 1930─1950-lukujen yhdysvaltalaisia populaarikulttuurin vaikutteita. New Yorkin underground-mestari Ken Jacobs (1933─) loi ystävänsä Jack Smithin (1938─1989) kanssa häkellyttävän puolituntisen Blonde Cobran, jossa kaksikko poukkoilee Jacobsin asunnossa mitä erilaisimmissa asustuksissa siteeraten Greta Garboa ja höpötellen niin orgioista kuin jumalastakin. Elokuvan ensiesitys oli yhtä aikaa Smithin ohjaaman Flaming Creaturesin (1963) kanssa.

Blonde Cobra muistuttaa lapsuudessa tehtyjä sekopäisiä kotivideoita ja c-kasettien äänityksiä, jotka nekin pohjautuvat tekijöiden omalaatuiseen huumorintajuun ja erilaisten populaarikulttuurin vaikutusten kierrättämiseen. Kyse on lopulta Hollywood-parodiasta, mutta myös asteittaisesta vapautumisesta Hollywood-kuvaston luomista rajoitteista. Absurdi kokonaisuus on toki täysin älytön, mutta myös aika koominen, villin vapautunut ja juuri siksi melko tarkkanäköinen aikalaiskommentaari.

Lisäkontekstia Blonde Cobran erikoislaatuisuudelle antaa eritoten 1960-luvulla voimissaan ollut happening-taide, johon elokuva voitaneen lukea kuuluvaksi. Performanssitaidetta edeltävä happening kiteytyy taiteen elämiseen hetkessä, vallitsevien taidekäsitysten kritisointiin ja esimerkiksi surrealismin perintöön. Elementit ovat vahvasti läsnä myös Blonde Cobrassa, jonka teatteriesityksiin Smith oli laatinut ohjeistuksen: keskeiseen esiintyjän rooliin pääsee koneenkäyttäjä, jonka tehtävänä on soittaa esityksen päälle radiota. Radio jäi nyt kotikatsomossa kokematta, mutta ehkäpä ensi kerralla!

Pisteytys:

8/10

What Ever Happened to Baby Jane? - Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962)

Ohjannut Robert Aldrich
USA 1962, 134 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Bette Davis, Joan Crawford, Victor Buono, Maidie Norman

Mama's little angel.

Baby Jane Hudson (Davis) on entinen vaudeville-lapsitähti, jonka ura kääntyy laskuun aikuisuuden kynnyksellä. Sen sijaan hänen sisarensa Blanche (Crawford) kohoaa varjoista Hollywoodin kermaan ja näyttelee lukuisissa klassikoiksi muodostuvissa elokuvissa. Blanchen joutuessa mystiseen auto-onnettomuuteen, myös hänen uransa on auttamattomasti ohi. Hudsonin sisarukset erakoituvat ja unohtuvat, kunnes katkera Jane ryhtyy haikailemaan lapsuutensa päiviä valokeilassa.

Katkeraan ihmismieleen sukeltava Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on ensiluokkainen trilleri. Jännitys perustuu Janen sisareensa kohdistamaan julmaan vallankäyttöön, jos toki myös unohdetun ja hieman höpsähtäneen Baby Janen kohtalo herättää sääliä. Jane on traaginen antagonisti, jonka mieli ailahtelee lapsekkaasta riemusta katkeroituneen vanhan viskisiepon julmuuteen. Kamera ja valot ovat nokkelasti mukana juonessa, kun Jane paljastaa kulloisenkin mielentilansa.

Baby Jane Hudson on kuin höyrähtäneempi versio Davisin roolityöstä elokuvassa Kaikki Eevasta (1950). Elokuvia yhdistää myös viihdemaailman varjopuoliin tarttuva tarina ja kitkerän musta huumori. On aivan käsittämätöntä, ettei Davis saanut roolistaan Oscaria! Puvustuksensa ansiosta elokuva sentään sai yhden pystin. Davisia ylistetäessä ei sovi jättää kehumatta myös muita elokuvan näyttelijöitä saati roolitusta ylipäätään: Bette Davis ja Joan Crawford eivät olleet erityisen lämpimissä väleissä, joten valmis ristiriita syventää herkullisesti parivaljakon viha-rakkaussuhdetta. Mestarillista kieroutta!

Pisteytys:

10/10

Mantshurian kandidaatti - The Manchurian Candidate (1962)

Ohjannut John Frankenheimer
USA 1962, 126 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury, Janet Leigh

I've been having this nightmare.

Kylmän sodan räjähdysherkkään ytimeen osuva Mantshurian kandidaatti kertoo aivopesun uhreiksi joutuneista yhdysvaltalaissotilaista. Korean sota on juuri päättynyt, ja joukko sotavangeiksi joutuneita sotilaita pääsee viimein palaamaan kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin. Kiiltävien mitaleiden lisäksi sota jätti osalle miehistä muistoksi karmean painajaisen, joka toistuu samanlaisena yöstä toiseen. Kapteeni Bennett Marco (Sinatra) ryhtyy selvittämään unien mysteeriä ja mekanismia mielenmuokkauksen takana. Suurimman taakan joutuu kantamaan kersantti Raymond Shaw (Harvey), jonka viholliset ovat ohjelmoineet tehokkaaksi tappokoneeksi.

Keskellä Kuuban ohjuskriisin kiihkeintä vaihetta ensi-iltaan tullut Mantshurian kandidaatti kuvaa hyytävästi kylmän sodan pelon ilmapiiriä. Fokus kohdistuu koko kiistelyn järjettömyyteen ja siihen, kuinka tavalliset ihmiset joutuvat suurvaltojen pelinappuloiksi ja propagandan armoille. Yhdysvalloissa elokuva menestyi mainiosti, kun taas Suomessa arkaluontoiselta vaikuttavaa filmiä ei tohdittu esittää ennen vuotta 1989. Salamurhaakin käsittelevän Mantshurian kandidaatin ajankohtaisuus nousi esille vain reilu vuosi sen ensi-illan jälkeen, kun presidentti John F. Kennedy murhattiin. Filmin lennokas juoni ei kenties ollutkaan täysin tuulesta temmattu...

Richard Condonin romaaniin Mantsurian sankari (1959) pohjautuva elokuva käsittelee oivaltavasti aikakautensa kipupisteitä ja pureutuu lisäksi ajattomiin inhimillisiin tuntoihin, kuten pelkoon ja katumukseen. Frank Sinatra ja Laurence Harvey tulkitsevat tunteikkaasti suurta sisäistä kamppailua käyviä sotilaita, jotka ovat hukkua hypnoosin luomaan harhatodellisuuteen. Mainitsematta ei sovi jättää myöskään Shaw'n häikäilemätöntä äitiä näyttelevää Angela Lansburya, joka nappasi puistattavasta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Poliittisen trillerin klassikkoteokseksi muodostuneesta Mantshurian kandidaatista tehtiin samanniminen uusintaversio vuonna 2004, joskaan Jonathan Demmen filmatisoinnista ei ole syntynyt aivan esikuvaansa vastaavaa ikonista teosta.

Pisteytys:
8/10