Sien lui yau wan ─ Aavesoturi (1987)

Ohjannut Siu-Tung Ching

Hongkong 1987, 98 min.

Toiminta, Kauhu, Komedia

Pääosissa: Leslie Cheung, Joey Wang, Wu Ma

 

Old Evil is coming to collect the bride...

Nuori veronkantaja Ning Choi-san (Cheung) päätyy yöpymään kummaan temppeliin, jota riivaavat erilaiset henget ja haamut. Kokemistaan kauhuista huolimatta Ning rakastuu kauniiseen aaveneitoon Nip Siu-siniin (Wang), jonka sielua riivaa pahan puun henki. Arkajalkainen Ning haluaisi pelastaa ihannoimansa naisen, mutta kuolevaisen keinot ovat vähissä. Kaikeksi onneksi hän saakin avukseen urhean soturin Yin Chik-han (Ma).

Aavesoturi (engl. A Chinese Ghost Story) on viihdyttävää kung fu -kauhua, jossa itämaisten taistelulajien mestarit kohtaavat klassisten kiinalaisten kauhukertomuksten myyttiset hahmot. Järin pelottava elokuva ei ole, sillä tarinassa on voimakkaan humoristinen sävy. Hilpeän tunnelmallista jännitystä silti riittää, ja erilaiset lajityypit ovat keskenään ihailtavan taitavassa balanssissa. Tarina on hupsu, mutta elokuvasta välittyy tekemisen riemu ja tarinankerronnan nautinto!

 

Kung fu -kauhut muodostavat Hongkongissa suorastaan oman lajityyppinsä, joka syntyi 1980-luvulla. Pohjalla ovat perinteisemmät kung fu -leffat, joiden elementit ovat saaneet ympärilleen täysin uuden miljöön, genren ja liudan mielikuvituksellisia taisteluvastuksia. Aavesoturi on lajinsa tunnetuin edustaja, joka tunnetaan verrattain hyvin Aasian ulkopuolellakin. Kulttimainetta nauttiva elokuva sai samannimisen uusintaversionsa vuonna 2011, mutta jatko-osa ei tiettävästi ole järin menestynyt. Alkuperäinen Aavesoturi on edelleen mitä parhainta leikkimieltä ja riemua, hieman kömpelöine efekteineen ja sykähdyttävine iskelmäsävelmineen.

Pisteytys: 8/10

Akira (1988)

Ohjannut Katsuhiro Ôtomo

Japani 1988, 124 min.

Animaatio, Scifi, Toiminta

Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama

The future is not a straight line.

Eletään 2010-luvun viimeistä vuotta Neo-Tokiossa. Nuorukaisten moottoripyöräjengi joutuu kummaan onnettomuuteen, ja pian Akiran nimi kuiskataan ääneen ensi kertaa sitten kolmannen maailmansodan. Jengiläinen Kaneda (Iwata) liittyy hallituksen vastaisten terroristien rintamaan pysäyttääkseen ystävänsä Tetsuon (Sasaki), joka sai onnettomuuden seurauksena outoja psykokineettisiä kykyjä. Huolettomalle motoristille avautuu näköala suurkaupungin alla kytevään mätään ja salattuihin sotilasoperaatioihin.

 

Kasuhiro Ôtomon luomaan 12-osaiseen samannimiseen mangasarjaan (1982─1990) perustuva animeklassikko sijoittuu atomipommin jälkeiseen Japaniin. Kerran tuhoutunut maailma ei ole täysin toipunut kriisistä, sillä korruptio, terrorismi ja jengiväkivalta ovat arkipäivää. Kerronta viittaa kiinnostavasti Japanin sotahistoriaan ja ydinajan maailmaan, hieman Tsernobylin jälkeen mutta kauan ennen Fukushimaa. Dystooppinen maailma on kutkuttavan salaperäinen, ja mystistä tapahtumasarjaa täydentää menevä toiminta. Animaatio hulppeine maisemineen ja räjähdyksineen on värisyttävän näyttävää ja vetää hyvin vertoja alkuperäiselle sarjakuvaversiolle.

Animeklassikoksi muodostunut Akira on kyberpunkia vailla vertaa. Suosituksi kasvaneelle elokuvalle on useasti kaavailtu jatkoa, mutta toistaiseksi sellaista ei ole tullut. Tällä hetkellä koko mangatarinaa käsittelevä tv-sarja (Ôtomon ohjaamana!) ja live-action -leffa lienevät yhä suunnitelmissa. Tarinan teemoissa on toki ajankohtaisuutta tänäkin päivänä. Näin 2010─2020-lukujen taitteessa Akira on jälleen pinnalla ─ ei vain tuoreen restauroinnin ja viimevuotisen elokuvateatterikierroksen vuoksi, vaan Tokion olympialaisten takia. Todellisessa maailmassa 2020-luku alkoi kriisillä ja olympiahuuman odottelulla, ja niinpä myös aikaamme sijoittuvassa Akirassa Tokion olympialaisia järjestetään täyttä häkää, vaikka pinnan alla kuplii katastrofi.

Pisteytys:
10/10

Idi i smotri ─ Tule ja katso (1985)

Ohjannut Elem Klimov

Neuvostoliitto 1985, 142 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Aleksey Kravchenko, Olga Mironova

To love... to have children...

Toinen maailmansota raivoaa ja rintamat kaipaavat yhä uusia sankareita. Valko-Venäjällä nuorukainen nimeltä Flyora (Kravchenko) haluaa olla yksi urheista partisaaneista, joten hän lähtee kotoaan kohti uljasta tulevaisuutta. Sodan todellisuus on kuitenkin pelkkää kauhua ja kuolemaa. Vaikka henki säilyisi, inhimillisyydellä ei ole näin myrkyllisessä maastossa toivoakaan selvitä.

Päähenkilö Flyoran harharetki kuvaa värisyttävän taitavasti ihmismielen muuttumista keskellä kriisiä. Poikasena sotaan lähtenyt sankarikokelas joutuu keskelle painajaistakin pahempaa todellisuutta, joka lisää nuorukaiselle ihmisiän verran vuosia. Yksinkertainen juoni ja melko pitkät kohtaukset kuvaavat tehokkaasti sodan kaoottisuutta ja kauhua siviilinäkökulmasta. Sota ei ole ensisijaisesti taisteluita, päivämääriä ja tapahtumahistoriaa, vaan selviytymistä ja epätietoisuutta.

Tule ja katso (engl. Come and See) on tyyliltään runollinen, jopa surrealistinen sotaelokuva, mutta sodan kokemusta esittäessään se on silti uskomattoman realistinen. Moni järkyttävä tilanne saa kauhuelokuvan piirteitä, eikä elokuvaa sikäli uskalla suositella herkimmille katsojille ilman ennakkovaroitusta sisällön rajuudesta. Pelon tuntua luodaan taitavasti viipyilevissä, aika rauhallisestikin etenevissä kohtauksissa. Kaikkialla on piilossa väijyviä vaaroja tai yllättäen ilmestyviä kauheita näkyjä: sumu peittää vihollisen, talo kätkee taakseen joukon teloitettuja siviileitä ja linnut vaikenevat. Runsas ja ahdistava äänimaisema on kuvauksen tapaan ensiluokkaisen ilmaisuvoimainen. Sotaelokuvien mestariteos.

Pisteytys: 10/10

The Dead ─ Muistot (1987)

Ohjannut John Huston

Iso-Britannia & Irlanti 1987, 83 min.

Draama

Pääosissa: Anjelica Huston, Donald McCann, Helena Carroll

Think of all those who ever were...

Vuoden 1904 tammikuu on koittanut ja Dublinin lumisilla kaduilla ihmiset kiitävät loppiaisen viettoon. Kahden vanhapiikasisaruksen kotitaloon kokoontuu joukko ystäviä ja sukulaisia nauttimaan lämminhenkisestä tunnelmasta ja illallisesta. Soitto ja laulu raikuvat, keskustelut polveilevat ja nauru hersyy, mutta välillä perinteet nostavat esiin edesmenneiden rakkaiden muiston.

 

Muistot on taitava yhden illan kuvaus, jonka aikana erilaiset persoonat luonteenpiirteineen, historioineen ja kommervenkkeineen tulevat nopeasti tutuksi. Katsoja tuntee miltei itse olevansa väen vanha tuttu, joka jälleen kerran todistaa jokavuotisen kauniin lauluesityksen ja kömpelön puheen. Entiseen, jo kadonneeseen aikaan sijoittuva kertomus esittää elämän kaikessa keskeneräisyydessään ja hetkellisyydessään. Taitavaa tarinankerrontaa täydentää tyylikäs miljöö.

James Joycen Dublinilaisia-tarinakokoelman päätöskertomukseen Kuolleet (1914) perustuva elokuva jäi John Hustonin viimeiseksi ohjaustyöksi. Postuumisti ensi-iltansa saanut Muistot on kaunis ja kohtalonomainen päätös pitkälle uralle. Perheyhteyskin elokuvassa on vahvasti mukana, sillä Hustonin poika Tony Huston toimi elokuvan käsikirjoittajana ja keskeisessä roolissa nähdään tytär Anjelica Huston. Koskettava ja elegantti joutsenlaulu suurelta ohjaaalta.

Pisteytys: 8/10

Down by Law (1986)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA & Länsi-Saksa 1986, 107 min.

Rikos, Komedia, Draama

Pääosissa: Tom Waits, John Lurie, Roberto Benigni

Not enough room to swing a cat.

Kolme harhailevaa miestä päätyy samaan selliin, jonne kukaan heistä ei oikeastaan kuuluisi. Zack (Waits) ja Jack (Lurie) ovat syyttömiä, joskin italialainen turisti Roberto (Benigni) on vahingossa tappanut miehen itsepuolustuksena. Jäyhät jenkit ja puhelias italiaano eivät kauaa aio vankilassa mädäntyä, vaan kolmikko päättää paeta Louisianan armottomille soille.

Jim Jarmuschin (1953─) varhaistuotantoa edustava Down by Law yhdistelee sulavasti film noirien estetiikkaa myöhempienkin aikojen rikoselokuvien rappioromantiikkaan. Rakenteeltaan selkeälinjainen tarina jakautuu kolmeen jaksoon: hahmojen esittelyyn ja käännekohtaan, heidän tutustumiseensa vankilassa ja  lopulta muutoksen tuovaan pakoon. Klassisista elementeistä huolimatta Down by Law on hyvin omaperäinen elokuva, jolle verrokkeja tulee mieleen oikeastaan vain Jarmuschin omasta tuotannosta.

 

Down By Lawin ainutlaatuisuus piilee elokuvan tunnelmassa, joka on samaan aikaan sekä lämminhenkistä että kolkon melankolista. Huumorikin on hieman epäsuoraa, eikä varsinaista vitsinikkarointia, vaikka pari kertaa hahmojen muodostama outo joukko edesottamuksineen nostaakin hymyn huulille. Pikemminkin elokuvan komedia on lempeyttä ja keveyttä, joka pehmentää syvien varjojen maailmaa ja hahmojen kovia kohtaloita. Erikoinen kuvaus erikoisesta ystävyydestä.

Pisteytys: 7/10

Fatal Attraction ─ Vaarallinen suhde (1987)

Ohjannut Adrian Lyne

USA 1987, 119 min.

Trilleri, Draama

Pääosissa: Michael Douglas, Glenn Close, Anne Archer

Where's your wife?

 

Daniel Gallagherilla (Douglas) on rakas vaimo, hurmaava tytär ja hyvä työpaikka, mutta hän kaipaa silti arkeensa pientä seikkailua. Yhden illan juttu työtuttavan Alex Forrestin (Close) kanssa piristää eloa, mutta hetken huumasta tuleekin pitkäaikainen riesa. Läheisriippuvainen Alex ei jätä Danielia rauhaan, vaan ryhtyy vainoamaan Gallagherien perhettä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Vaarallinen suhde on taitavasti tehty eroottinen trilleri, jossa kierrokset nousevat ja piina pysyy yllä loppuun saakka. Danielin tuskin huomattavana alkanut katumus kasvaa oikeaksi peloksi, koska syvissä vesissä uiva Alex muodostuu pahaksi turvallisuusuhaksi. Lopulta vaimollekin on paljastettava jutun todellinen laita, mutta sitä tuumiessa vuodatetaan aimo annos hikikarpaloita. Petturimies joutuu syystäkin pinteeseen, vaikka tarinan varoitteleva sävy tuntuu huvittavankin alleviivaavalta. Kasvavaa jännitystä korostaa elokuvan onnistunut leikkaus ja Glenn Closen taitava rooli ääripäästä toiseen ailahtelevaisena Alexina; ei niinkään päähenkilö, johon on kai vain tarkoitus samaistua.

 

Hittifilmiksi kohonnut Vaarallinen suhde keräsi katsojia ja sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva). Vaikka peruspätevä jännäritunnelma on kohdillaan, se tuskin yksin siivitti elokuvan suurta menestystä. Lisäsyitä maineelle löytyy aikansa ilmapiiristä, jota elokuva henkii niin kasariestetiikallaan kuin satunnasiin seksisuhteisiin liittyvällä paniikillaan. Elokuva ei sinällään käsittele esimerkiksi AIDSia, mutta 1980-luvulla irtosuhteiden pelko oli sen verran pinnalla oleva aihe, ettei mielleyhtymää voi kokonaan välttääkään. Vaarallisen suhteen menestyskaava osoittautui niin tehokkaaksi, että sen perässä seurasi tuota pikaa liuta vastaavanlaisia eroottissävytteisiä psykologisia trillereitä, kuten Cape Fear (1991) ja Michael Douglasin tähdittämä Basic Instinct (1992).

Pisteytys: 7/10

Sherman's March (1986)

Ohjannut Ross McElwee

USA 1986, 157 min.

Dokumentti, Romantiikka

This is not art! This is life!

Dokumentaristi Ross McElween postmoderni elokuva vaikuttaa vielä avauskuvassaan historiadokumentilta, jonka aiheena pitäisi olla sisällissodan kuuluisa kenraali William Thecumseh Sherman. Itse dokumentti kuitenkin ajautuu käsittelemään ohjaajan odysseiaa parisuhteiden ja -suhteettomuuksien maailmassa. Entä miten McElween näkemät ydinsotaunet vaikuttavat hänen elämäänsä? Ja miten Burt Reynolds liittyy tähän kaikkeen?

Elokuvan polveilevasta erikoislaatuisuudesta kertoo jo sen kokonainen nimi Sherman's March: A Meditation on the Possibility of Romantic Love In the South During an Era of Nuclear Weapons Proliferation. Teos tyrkkää katsojan kärryiltä heti alkuun, mutta loppua kohden tarina alkaa tuntumaan jo hieman jankkaavalta harhailulta, pakkomielteisen kiusalliselta mieskatseelta. Kehän kiertäminen tuntuu silti tarkoitukselliselta. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä, koska ihmisten kohtaamiset ovat välittömän aitoja. Tämmöisiä hahmoja ja liki surrealistisia arjen hetkiä tuskin voisi käsikirjoittaa!

Liittyikö Sherman's March lopulta mitenkään kenraali Shermaniin ja hänen käyttämäänsä poltetun maan taktiikkaan? Totaalista sotaa käyneen Shermanin perintö herää kyllä henkiin, mutta hyvin eriskummallisella, suorastaan hauskalla tavalla. Ydinpommin jälkeensä jättämä tuho on muuttanut kaiken, ainakin ohjaajan mielestä. Rakkaudenkaipuinen itsereflektio kytkeytyy myös kiinnostavasti elokuvanteon prosessiin. McElween henkilökohtainen elämä ottaa kerronnasta niin vahvasti vallan, ettei perinteisen historiadokumentin teko yksinkertaisesti onnistu. Tietenkin mieleen nousee klassikkokysymys dokumenttien objektiivisuudesta tai subjektiivisuudesta ─ McElwee päästää kameran vapaaksi ja antaa fokuksen karata. Marssiiko hän ympyrää vai viekö tie lopulta jonnekin?

Pisteytys: 8/10