Die Abenteuer des Prinzen Achmed - Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Ohjannut Lotte Reiniger

Saksa 1926, 66 min. 

Mykkäelokuva, Animaatio, Seikkailu, Fantasia

 

On the neighboring island in the Magic Sea...

 

Urhea prinssi Ahmed joutuu taianomaiseen seikkailuun, kun pahan velhon loitsima hevonen kiidättää hänet kaukaiseen Wak-Wakin maahan. Prinssin on löydettävä tiensä kotiin, mutta edessä on monia esteitä ja hurjia hirviöitä, eikä paha velhokaan jätä Ahmedia rauhaan. Matkan varrella on roimasti seikkailua ja jännitystä, mutta myös rakkautta ja taikaa.

 

Prinssi Ahmedin seikkailut (engl. The Adventures of Prince Achmed) on vanhin säilynyt kokopitkä animaatioelokuva. Siluettitekniikalla toteutettu teos on ihastuttavan kaunis ja sen runsaat yksityiskohdat hämmästyttävät. Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroitunut elokuva on tarinaltaan tasapainoinen ja viihdyttävä, mutta suurin ansio piilee juuri maagisessa tekniikassa, joka vaati paitsi paljon saksimista, myös aivan uuden kameratekniikan kehittelyn. Elokuvan tekoon meni kolme vuotta. Riivatun tekoälyn aikakautena käsin tekeminen ja hidas luovuus saavat entistäkin syvemmän merkityksen.

 

Siluettitaiteilija Lotte Reinigerin (1899─1981) ura animaatioelokuvien parissa jatkui miltei hänen kuolemaansa saakka. Vaikka tämä elokuva on ainakin klassikkoharrastajien keskuudessa nimekäs, Reiningerin uran ja tuotannon soisi olevan laajemminkin tunnettua. Prinssi Ahmedin hurmaava tarina on edelleen vetovoimainen seikkailu, vaikka onhan siinä väistämättä pientä ajan patinaa. Itämaiseen taikamaailmaan sijoittuva tarina on ymmärrettävästi aikansa tuote ja se sisältää tiettyjä stereotypioita. Elokuvataiteen taika on silti ajatonta!

Pisteytys: 8/10

A Prairie Home Companion - Robert Altmanin huonot vitsit (2006)

Ohjannut Robert Altman

USA 2006, 105 min.

Draama, Komedia, Musikaali

Pääosissa: Garrison Keillor, Meryl Streep, Lily Tomlin, Lindsay Lohan, John C. Reilly, Woody Harrelson

 

This isn't really going to be your last show, is it?

 

A Prairie Home Companion oli varietee-tyylin radio-ohjelma, jota lähetettiin livelähetyksinä vuosina 1974─2016. Robert Altmanin elokuvassa ollaan ohjelman kuvitteellisessa viimeisessä lähetyksessä, jossa rutiineista pidetään kiinni. Tähtiensemblen kaarti tuo lavalle takuuvarmaa nostalgiaviihdettä ikivihreiltä radioaalloilta, mutta kulisseissa tapahtuu kummia. Mystiset hahmot lipuvat esityksen laitamilla ja heilläkin on sanansa sanottavanaan.

Robert Altmanin (1925─2006) viimeiseksi jäänyt ohjaustyö on ehtaa americanaa. Nostalgian lämmöstä huolimatta filmi jättää hieman etäälle. Film noirista karanneen etsivän sivurooli jää kiinnittymättömäksi sivujuonteeksi, lavasteissa hortoileva enkeli taas pääsee paremmin juoneen mukaan. Sekavuus ei kiusaa liikaa, kun ymmärtää, että monet paikalla haahuilevat ja omiaan lörpöttelevät hahmot kuuluvat Altmanin tyyliin. Miltei jokaisella on jokin huono vitsi kerrottavanaan, mutta se ei olisi sentään oikeuttanut ihan näin karseaan nimisuomennokseen.

Robert Altmanin huonot vitsit sai kotimaassaan lempeän vastaanoton, vaikka suureksi hitiksi omalaatuisesta filmistä ei ollutkaan. Täällä Pohjolan perukoilla kriitikot pikemminkin ähisivät tuskasta, eikä jokainen jenkkikään ymmärtänyt radiohönöilyn viihdearvoa. Hajanaisena huojuvasta tarinasta huolimatta elokuvassa on sympaattinen tunnelma, joka auttaa sietämään outoakin hortoilua. Ainakin nostalgisessa draamakomediassa on takuuvarma livelähetyksen tuntu.

Pisteytys: 6/10

Olet mennyt minun vereeni (1956)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1956, 102 min.

Draama

Pääosissa: Regina Linnanheimo, Ami Runnas, Åke Lindman

 

Makeata... hyvää!

Alkoholismin kanssa kamppaileva Rea (Linnanheimo) muistelee elämänsä kohtalonhetkiä. Nuoruudessaan hänellä oli kaksi rakkautta, juhliva säveltäjä Tauno (Runnas) ja vakaa merikapteeni Erkki (Lindman). Vaikka Rea saa elämänsä vakiintumaan, viinapiru kuiskii ja viettelee toisinaan vastustamattomalla tavalla. Seuraukset ovat lopulta traagiset ja vievät Realta kaiken.

Olet mennyt minun vereeni on surullinen melodraama naisen syöksykierteestä. Elokuvan rahoittajana toimi Oy Alkoholiliike Ab (nyk. Alko), mikä näkyy filmin varoittavassa teemassa. Viinan kirot tuovat häpeää, johtavat köyhyyteen ja turmioon! Valistussanoma puskee läpi, mutta ihme kyllä sävy ei silti tunnu liian paasaavalta. Aikalaisyleisöt teilasivat elokuvan vanhanaikaisena, eikä katsojia juuri riittänyt. Naisen rappion, esiaviollisen seksin ja vapaan nautinnon kuvana filmi tuntuu paikoin rohkealtakin, mutta sellainen synti ei näemmä katsojia puhutellut.

 

Regina Linnanheimon roolityö Reana on elokuvan valovoimaisinta antia. Rooli on moninainen, eri aikatasoissa ja tunnelmissa liikkuva, eikä lainkaan helppo. Elokuvan käsikirjoittajana toiminut Linnanheimo kirjoitti roolin itselleen. Olet mennyt minun vereeni jäi Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon viimeiseksi yhteistyöksi, ja samalla elokuva oli molempien uran hiipuva päätös. Linnanheimo ei enää palannut valkokankaalle, ja Tulio ohjasi enää pari elokuvaa. Parivaljakon aiemmista yhteistöistä näkemisen väärti on eritoten kohtalokas Levoton veri (1946).

 

Pisteytys: 6/10

This is England (2006)

Ohjannut Shane Meadows

Iso-Britannia 2006, 101 min. 

Draama 

Pääosissa: Thomas Turgoose, Stephen Graham, Joe Gilgun

 

Honestly mate, you look sterling.

On vuosi 1983 ja 12-vuotias Shaun Fields (Turgoose) sisuuntuu. Koulukiusattu poika pääsee mukaan skinien hyväntahtoiseen jengiin, mutta hiljalleen meno alkaa muuttua. Vanha jengiläinen Combo (Graham) palaa vankilasta, pää täynnä äärioikeistolaisia asenteita. Shaunin isä on kuollut Falklandin sodassa, joten Combosta tulee hänelle isähahmo. Jengi kuitenkin jakaantuu Combon mielipiteiden vuoksi, ja lopulta myös Shaun joutuu pohtimaan, mikä todella on oikein.

Shane Meadowsin (s. 1972) käsikirjoittama ja ohjaama elokuva tuntuu huokuvan aidosti kohdattuja tilanteita 1980-luvun brittiläisestä pikkukaupungista. Margaret Tacherin aikakauden ilmapiiriin johdatellaan heti elokuvan alussa: ajat olivat kovat ja johtivat monenlaiseen kurjuuteen. Combon hahmon taustaltakin paljastuu kipeitä kokemuksia, jotka ovat suistaneet hänet raiteilta. Surullisia ihmiskohtaloita riittää ja katselu tekee kipeää, vaikka kuvataan filmissä lämpimiä ystävyyksiäkin.

This is England menestyi ilmestyessään erinomaisesti, vaikka sille lyötiinkin kotimaassaan tarpeettoman kova ikäraja. Maine poiki peräti kolme suosittua minisarjaa (2010─2015), joissa nähdään samaa näyttelijäkaartia ja jatketaan tarinaa aina 1990-luvulle saakka.  Ideaa 2000-luvulle sijoittuvasta sarjasta tai elokuvasta on palloteltu, mutta toistaiseksi on ollut hiljaista. Sympaattisen ja samalla surullisen jengin edesottamuksia jää kyllä elokuvan päättyessä kaipaamaan.

Pisteytys: 7/10

Krylja - Siivet (1966)

Ohjannut Larisa Sepitko

Neuvostoliitto 1966, 85 min.

Draama

Pääosissa: Maya Bulgakova, Zhanna Bolotova, Leonid Djatschkof

 

The steel bird will fly...

 

Toisen maailmansodan vuodet ovat jääneet taakse, mutta niiden muisto elää. Nadezhda Petrukhina (Bulgakova) on entinen taistelulentäjä, joka on sittemmin päätynyt opettajaksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Arki on täynnä pieniä tavallisia murheita, ja uusi sukupolvi tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Enää ei ole sotaa ja kuolemaa, mutta oliko kaikki ennen paremmin? Mitä kaikkea sota Nadezhalta vei? Ainakin rakkauden, vapauden ja taivaan.

Ukrainalaissyntyinen Larisa Sepitko käsitteli elokuvissaan sotaa eri näkökulmista. Teoksissa yhdistyvät realismi ja symbolismi: Nadezhdan harmaan arjen murheet katkeavat hetkittäin pilven untuvan peittämiin haaveisiin. Onko loppukohtaus totta vai haavetta? Sepitkon ainutlaatuinen tuotanto jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vain 41-vuotiaana. Uran suurin kansainvälinen menestys oli viimeiseksi teokseksi jäänyt sotadraama Nousu (1977).

Siivet (engl. Wings) oli vasta toinen Sepitkon ohjaustyö, ja se koetteli hivenen sensuurisäädöksiä, mutta ura sai jatkua. Myöhemmin kriitikot ovat ylistäneet teosta, jonka maine lähentelee Nousun osakseen saamaa huomiota. Siivet on kiehtova tutkielma paitsi Nadezhasta, keski-ikäisestä naisesta, myös sukupolvieroista ja ajan kulumisesta. Samalla teos on merkittävä ja melko harvinainenkin kuvaus naistoimijuudesta sotavuosina. Toivonpa katsovani joskus loputkin Sepitkon ohjaamat elokuvat, sillä uran alun ja lopun perusteella niiden laatu on erinomainen.

Pisteytys: 8/10

Manon des sources - Rakkauden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 113 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Emmanuelle Béart

 

An orphan's prayer soars to heaven like a lark.

Marcel Pagnolin romaaniin perustuva elokuvaduologia vie helteiseen Ranskaan. Katkeruuden lähde (1986) päättyi ristiriitaiseen tilanteeseen, joka oli yksien onni ja toisten suuri epäonni. Tämä elokuva jatkaa tarinaa noin vuosikymmentä myöhemmin. Juonta ei parane avata liikaa, jos mielii säilyttää ensimmäisen elokuvan jännitteet. Mainittakoot kuitenkin, että vuosikymmenen rauhallisen elon jälkeen kylän elämässä tapahtuu järisyttävä mullistus, kun arvokas lähde ehtyy.

Rakkauden lähde (engl. Manon of the Spring) on samanlaista kaunista periodidraamaa kuin edellisosakin. Elokuvista huomaa, että ne on tehty samaan aikaan, ja laatu pysyy tasaisena. Rutikuivalla maaseudulla vesi on lähes pyhää, joten pulppuavan lähdeveden ympärille rakentuu kieroutta ja kurjuutta. Jos edellisfilmiä määrittivät ahneuden ja ystävyyden taisto, tässä elokuvassa tuikkivat rakkaus, kostonhimo ja katumus. Loppu on moninkertaisen traaginen, hetkittäin kauniskin.

Kotimaassaan suureen menestykseen kohonnut elokuvapari ei ole tarinan ensimmäinen filmiadaptaatio. Claude Berrin ohjaustyöt perustuvat Pagnolin romaaniin (1962), jonka hän itse laati oman elokuvansa pohjalta. Alkuperäinen Manon des sources (1952) kertoo vielä hieman erilaisen tarinan, jossa ei ole mukana kaikkia hahmoja ja tarinan eri vaiheita. Tämä vuoden 1986 elokuvakaksikko taitaa olla Pagnolin tarinointien tunnetuin adaptaatio, joka tarjoaa edelleen hiostavia hetkiä aikaan kadonneella kauniilla maaseudulla.

Pisteytys: 8/10

Local Hero - Kylän sankari (1983)

Ohjannut Bill Forsyth

Iso-Britannia 1983, 111 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Peter Riegert, Peter Capaldi, Burt Lancaster

 

I could grow to love this place.

 

Raha-haaveet mullistavat skotlantilaisen kylän elämänmenon. Yhdysvaltalainen öljy-yhtiö havittelee kylän maita hyvään hintaan, ja paikallisilla kiiluvat pian dollarinkuvat silmissä. Yhtiön edustaja Mac (Riegert) saapuu paikalle hieromaan kauppoja, mutta liikeneuvottelut muuttuvatkin odottamattomaan suuntaan. Vauraus voi muuttaa ihmistä, vaan entäpä rahasta luopuminen? Merkityksellisemmät asiat ja todellinen elämänlaatu löytyvätkin aivan muualta kuin pankkiholvista.

 

Kylän sankari on upeiden maisemien elokuva. Skotlantilaisen merenrantakylän elämänmeno on rauhallista ja lupsakkaa, ja huumoria lisää suuren öljy-yhtiön koomisenvakava touhotus ja tuhlailu. Firman omalaatuisella pomolla (Lancaster) on pätäkkää, mutta hänkin haikailee todellisuudessa tähtitaivaita ja pehmeitä arvoja. Kontrastit rakentavat huumoria, jota löytyy hieman joka käänteestä. Elokuva ei kirvoita röhönauruja, vaan tavoittelee ennemminkin alituista hymyilyä.

 

Kriitikoiden rakastama Kylän sankari keräsi ison kasan Bafta-ehdokkuuksia, joista vain ohjaus-pysti kääntyi lopulta voitoksi. Ohjaaja Bill Forsythin uralle (s. 1946) on mahtunut vain yhdeksän ohjaustyötä, joista Kylän sankari lienee tunnetuin. Sen lisäksi menestystä on saanut varhaisempi draamakomedia Gregory's Girl (1980), jonka katselua odotan jo mielenkiinnolla. Jospa sekin olisi Kylän sankarin kaltainen herttainen brittiklassikko, joka valaa luottamusta kanssaihmisiin. Näihin maisemiin ja tunnelmiin tekee mieli jäädä siemailemaan hyvää vanhaa viskiä.

Pisteytys: 8/10

Marathon Man - Maratoonari (1976)

Ohjannut John Schlesinger

USA 1976, 125 min.

Trilleri, Rikos 

Pääosissa: Dustin Hoffman, Laurence Olivier, Roy Scheider, Marthe Keller

 

Is it safe?

 

Thomas "Babe" Levy (Hoffman) treenaa maratonia varten, valmistelee väitöskirjaa ja pohtii edesmenneen isänsä keskenjäänyttä elämää. Suht huoleton arki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä, kun Henry-veli (Scheider) saapuu Baben kynnykselle vertavuotavana ja heittää henkensä. Pian Baben kannoilla ovat isot pahat rikolliset ─ mihin velipoika on oikein sekaantunut? Epäluulon sankka sumu laskeutuu, ja se paljastaa ainoastaan piileskeleviä natsirikollisia, kätkettyjä timantteja ja armottomia murhia.

Maratoonari on hiostava trilleri, joka perustuu William Goldmanin samannimiseen menestysromaaniin (1974). Yllätyksiä odottaa joka mutkassa, eikä päähenkilö tiedä, keneen luottaa. Paranoiaa kasvattava jännäri tarjoaa tuskallisia hetkiä eritoten heille, jotka potevat hammaslääkäripelkoa. Tyyliltään Maratoonari on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin moni nykyaikainen trilleri, mutta se ei silti tarkoita jännityksen laimenemista. Kolea hiljaisuus vain korostaa tarinan armottomuutta ja Baben yksinäisyyttä karmeiden tapahtumien polttopisteessä.

 

Hyvään yleisömenestykseen kohonnut Maratoonari tunnetaan hyytävien kohtaustensa ohella pätevistä roolisuorituksista. Näyttelijälegenda Laurence Olivier on pakoileva rikollinen, tohtori Christian Szell, jonka julmuus on saanut innoituksensa natsilääkäri Josef Mengelestä. Olivier palkittiin osastaan Golden Globella ja Oscar-ehdokkuuskin tuli. Hieno saavutus, varsinkin, kun Olivier oli kuvausten aikaan vakavasti sairas. Elokuvan kulisseista tunnetaan tapaus, jossa Olivier ja nuoremman polven näyttelijä Dustin Hoffman sanailivat työtapojensa erilaisuudesta. Metodinäyttelemiseen luottava Hoffman tekee niin ikään hyvää työtä yksinäisenä nuorena miehenä, jonka maratonjuoksulle ei näy päätepistettä.

Pisteytys: 8/10

Paterson (2016)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Ranska & Saksa 2016, 118 min.

Draama
Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani

 

Sometimes an empty page presents more possibilities.

 

Bussikuski Patersonin (Driver) elo on arjen poetiikkaa. Runoilijamiehen viikko koostuu työpäivistä, luovista taukohetkistä, rakastavista hetkistä vaimon (Farahani) kanssa sekä iltaretkistä lähipubiin. Arki on tasaista, samankaltaista, ajoittain rosoista ja rahatonta, mutta jatkuvasti kaunista ja riittävän inspiroivaa, oikeastaan aika ihmeellistä. Viikonpäivät ovat rutiineja ja jatkuvaa toistoa, vaikka yksikään päivä ei ole tismalleen samanlainen kuin edeltäjänsä.

Paterson kehystää arkisen puurtamisen kauniiksi ja arvokkaaksi. Työläiselämä ei ole pelkkää kitsasta raatamista, katkeruutta ja tasapaksua selviytymistä, vaan kaunista itsessään. Amerikkalaista unelmaa ei täydy tavoitella. Elokuvan tyyli on toiveikas ja lämmin, hentoja hymyjä kirvoittava. Vastoinkäymisetkin johtavat aina jollekin uudelle reitille, joka on vielä kulkematta. Taiteen keskeneräisyys ja hetkessä syntyminen kurkistavat jokaisen nurkan takaa! Ainoa hivenen vaivaannuttava asia Patersonin maailmassa on perinteinen asetelma, jossa nainen hoitaa kotia ja mies hoitaa palkkatyön, olkoonkin, että Laura-vaimolla on omatkin bisneksensä.

 

Kriitikoiden ylistämä arkidraama sai ensi-iltansa Cannesissa. Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta voitto tulikin toisaalta. Perheen Marvin-koiraa näyttelevä Nellie-bulldoggi sai Cannesin koirapalkinnon, ja aivan ansaitusti, sillä isäntäänsä inhoavan ja emäntäänsä rakastavan hauvan nuiva ylpeys on vertaansa vailla. Oivasti pärjäävät ihmisnäyttelijätkin. Kaunis elokuva kaikille arkeenpalaajille, elämän kauneuden etsijöille ja pöytälaatikkorunoilijoille.

Pisteytys: 8/10 

Jean de Florette - Katkeruuden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 120 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Gérard Depardieu

 

Ugly exteriors often conceal the purest souls.

 

Etelä-Ranskan maaseudulla eletään kukkeaa mutta rutikuivaa kesää. Suursodan taistelut ovat takanapäin ja maanviljelijät voivat taas keskittyä maansa antimiin, kun vain sataisi välillä vettä! Nelikanviljelystä haaveileva César (Auteuil) ja hänen setänsä Ugolin (Montand) yrittävät viekkain keinoin keplotella haltuunsa naapurin tiluksilla sijaitsevaa salaista lähdettä, mutta tehtävä vaatii kaiken mahdollisen oveluuden. Tilan uusi omistaja on kaupunkilainen Jean (Depardieu), joka on päättänyt ystävystyä Césarin kanssa.

 

Katkeruuden lähde päättyy avoimeksi jäävään jännitteiseen hetkeen. Elokuva onkin osa duologiaa, joten tarinaa jatkaa samaan aikaan kuvattu Rakkauden lähde (1986). Molemmat perustuvat kirjailija ja elokuvaohjaaja Marcel Pagnolin romaaniin L'eau des collines (1962). Elokuvakaksikko oli aikanaan suurtuotanto ja sen menestys oli ison ponnistuksen mukainen. Erityisen suuri yleisöhitti elokuva oli odotetusti kotimaassaan Ranskassa, mutta draama menestyi hyvin muuallakin.

 

Tähtinäyttelijöiden kaarti, upeat maalaismaisemat ja toki myös Pagnolin juonikas käsikirjoitus tekevät Katkeruuden lähteestä viehättävän elokuvan. Elämystä voisi kuvailla periranskalaiseksi, lähes kliseiseksi maalaiselämän kuvaksi. Se oli tavoitteenakin, sillä 1980-luvulla Ranskassa tuettiin voimakkaasti vanhan kunnon ranskalaisuuden positiivista kuvaamista. Tosin paahteisen maaseudun köyhdyttämistä ihmisistä löytyy katkeruutta, itsekkyyttä ja ulkopuolisiin kohdistuvaa epäluuloa. Se ei turisteja ole haitannut, sillä filmi lisäsi voimallisesti Provencen seudun matkailuviehätystä.

 

 Pisteytys: 8/10

Kolya - Kolja (1996)

Ohjannut Jan Svěrák

Tsekki, Iso-Britannia & Ranska 1996, 111 min. 

Draama, Komedia

Pääosissa: Zdeněk Svěrák, Andrey Khalimon, Libuše Šafránková

 

This wasn't part of the deal.

Sinfoniaorkesterin muusikko Louka (Svěrák) on pinteessä. Hän on saanut potkut jouduttuaan poliittisesti arveluttavien henkilöiden listalle, eletäänhän ankaria aikoja 1980-luvun lopun Tsekkoslovakiassa. Ikuinen poikamies ja naistennaurattaja päätyy siksi epätavalliseen ratkaisuun: valeavioliittoon, joka tuo hänelle mojovat rahat. Vaimo häipyy pian rajan yli ja jättää Loukan vaivoiksi Kolja-poikansa (Khalimon). Yllättävä tilanne kääntää uuden lehden Loukan elämässä.

Draamakomedia Kolja kertoo sympaattisen (ja vähän liiankin imelän) tarinan lapsen ja miehen ystävyydestä, erikoisella tavalla rakentuvasta isyydestä. Loukan naistenmiehen elkeet olivat varmasti vielä 1990-luvulla viattoman hurttia huumoria, mutta nyt eletään jo toista aikaa ja naisten tiirailu tuntuu uuvuttavalta. Pohjimmiltaan tarina kuitenkin uskoo hyvyyteen ja muutokseen. Kiinnostavaa elokuvassa on sen taustakulissi, Neuvostoliiton lopun aika ja Tsekkoslovakian samettivallankumous. Paremmat ajat ovat tulossa, Loukalle, Koljalle ja Itä-Euroopalle.

 

Pääroolia esittävä Zdeněk Svěrák käsikirjoitti Koljan ja elokuvan ohjasi hänen poikansa Jan Svěrák. Isä-poika -parivaljakko on työskennellyt yhdessä tiiviisti tismalleen samaa työnjakoa noudattaen, aina tälle vuosikymmenelle saakka. Elokuvat ovat menestyneet kotimaassaan, mutta maailmanmaineeseen on noussut vain kaksi teosta. Kolja palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Svěrákin kaksikon yhteisprojekteista menestystä on saanut myös prahalaisista koulupojista kertova draamakomedia Poikaluokan vintiöt (1991), joka sekin oli aikanaan Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 6/10

Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

Efter brylluppet - Häiden jälkeen (2006)

Ohjannut Susanne Bier

Tanska, Ruotsi, Iso-Britannia & Norja 2006, 120 min.

Draama 

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Rolf Lassgård, Sidse Babett Knudsen, Stine Fischer Christensen

 

Dare I offer a glass of wine?

Intialaisessa orpokodissa työskentelevä Jacob (Mikkelsen) joutuu palaamaan kotimaahansa Tanskaan. Vastentahtoisen käynnin oli määrä olla nopea työmatka, mutta yhdet yllätyshäät avaavat menneisyyden padot. Entinen rakastettu (Knudsen), koko entinen elämä ja vaietut perhesalaisuudet saavat itseään pakenevan miehen pysähtymään. Miten elämä jatkuu häiden jälkeen, miten menneisyys kohdataan?

 

Susanne Bierin taitava draama olisi voinut toisissa käsissä jäädä laimeaksi saippuaoopperaksi. Nyt rytmi on hallittu, ihmeellisistä sattumuksistaan huolimatta arkinen ja todentuntuinen melodraama. Ristiriitaiset ja tunteitaan patoavat hahmot ovat aitoja murtuessaan. Näyttelijäntyö on vuoroin hienovaraista ja voimakasta. Tarina itsessään on jossain määrin ennalta-arvattava, mutta yllätyksettömyys ei oikeastaan haittaa. Hahmojen reaktiot ja selviäminen kiinnostavat silti.

Häiden jälkeen (engl. After the Wedding) oli ehdolla vieraskielisen Oscarin saajaksi ja kohosi useille vuoden 2006 top-listoille. Elokuvasta on jopa tehty samanniminen Hollywood-remake (2019), joka menestyi selvästi heikommin. Myös Susanne Bierin menestyksekäs ura jatkui sittemmin Hollywoodiin (esim. Bird Box, 2018), mutta ei ole syytä unohtaa ohjaajan tanskalaiselokuviakaan. Tämän filmin jälkeen syntynyt Kosto (2010) liikkuu sekin kahdessa erilaisessa maassa ja tutkii ihmisten välisiä konflikteja. Molempia voi suositella hyvän henkilödraaman ystäville.

Pisteytys: 8/10

Sparrows - Turvattomat (1926)

Ohjannut William Beaudine & Tom McNamara

USA 1926, 109 min. 

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Mary Pickford, Gustav von Seyffertitz, Roy Stewart

 

Oh, Lord! This is us again!

 

Kurjan rämeen keskellä on ilkeän herra Grimesin (von Seyffertitz) tila, joka kätkee sisäänsä paheksuttuja salaisuuksia. Grimesin tilaa hoitavat kaltoinkohdellut ja kidnapatut lapset, joista surkeimmat paiskataan armotta suohon. Lapsikatraan vanhin on Molly (Pickford), joka toimii äitihahmona nuoremmille. Lasten pakoyritykset tyssäävät kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta heidän on pakko uhmata rämeen alligaattoreita ja upottavia suonsilmiä.

Turvattomat on traaginen tarina, joka kasvaa hiljalleen piinaavan jännittäväksi. Vauhdikas elokuva pelaa yksinkertaisilla elementeillä, jotka toimivat tunteisiin vetoavalla tavalla. Kontrastit ovat vahvoja: vastakkain ovat sadistinen pääpahis ja enkelparvea muistuttava lapsikatras. Aikansa supertähti Mary Pickford tekee hienon, ilmeikkään roolityön, jossa näkyy komediennen taituruus. Kuitenkin Pickford yritti elokuvalla uutta aluevaltausta vakavampien draamaelokuvien parissa, siinäkin puolessa monipuolinen näyttelijä onnistuu oikein hyvin.

 

Aikalaisille Turvattomat oli ajankohtainen, sillä lasten kidnappaukset nousivat tämän tästä uutisaiheiksi. Herra Grimesin "baby farm" eli lapsifarmi ei ollut täysin tuulesta temmattu juttu, sillä vastaavia oli olemassa oikeastikin. Elokuvasta ei tullut Pickfordin uran suurinta hittiä, vaikka se menestyikin oikein mukavasti ja kokonaisuudessaan kuuluu näyttelijän uran tunnetuimpiin teoksiin. Arvostettu mykkäklassikko järkyttää, jännittää ja viihdyttää edelleen!

Pisteytys: 8/10

The People vs. Larry Flynt ─ Larry Flynt - minulla on oikeus (1996)

Ohjannut Milos Forman

USA 1996, 130 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Courtney Love, Edward Norton

 

Opinions are like assholes, everybody's got one.

Pornolehti Hustler perustettiin vuonna 1974 ja se ravisteli välittömästi Yhdysvaltain sananvapautta rajuilla sisällöillään. Lehden perustaja Larry Flynt (Harrelson) vaurastui, rakastui ja kehtasi rajattomasti. Sliipattuun Playboy-lehteen verrattuna Hustlerin tabuaiheet johtivat Flyntin moniin oikeusjuttuihin, joissa hän ei säästellyt sanan säiläänsä eikä rahojaan. Flyntin asianajaja, nuori Alan Isaacman (Norton) joutui kovaan koetokseen, mutta mitäpä hän ei tekisi puolustaakseen armaan kotimaansa arvoja! 

Larry Flynt -biografia yhdistelee oikeussalidraamaa mustaan komediaan. Teemoina ovat amerikkalainen unelma, Yhdysvaltojen kuuluisa vapauden eetos ja tässä tapauksessa eritoten sananvapaus. Nykypäivän konservatiivisessa ilmapiirissä vapaus tuntuu vitsiltä, mutta toisaalta miehinen tuhnu se vaan pitää pintansa edelleen. Larry Flyntin ja Hustlerin kyseenalaisuus esitetään lähinnä sananvapaussotana, eikä elokuva tahdo moralisoida. Husterin sisällöt, mitä kaikkea kontroversiaalia siellä sitten olikaan, jäävät sivuosaan vapauden taistossa. Elokuva on toteutettu vetävästi ja kaksituntinen hujahtaa ohi vauhdikkaasti.

Tsekkiohjaaja Milos Formanin Hollywood-ura käynnistyi 1970-luvulla, jota olivat jo edeltäneet tsekkiläisen uuden aallon teokset (esim. Palaa, palaa!, 1967). Larry Flyntin tekoaikoihin Forman oli jo moninkertaisesti palkittu ohjaaja, jonka uran tähtihetkiä olivat olleet muun muassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Amadeus (1984). Molemmat elokuvat olivat tuoneet Formanille ohjaus-Oscarin, ja myös Larry Flynt nousi ehdolle. Oscar jäi saamatta, mutta Euroopassa innostuttiin: elokuva pokasi Berliinin Kultaisen karhun, Formanin uran ainoan. Formanin uran elokuvien yhtenäinen teema on vapauden ihanne, jonka ylistys kumpusi nuoruuden neuvostoarjesta. Onpa hyvä, ettei Forman ole enää näkemässä, mitä Yhdysvalloille nykypäivänä kuuluu.

Pisteytys: 7/10

The Battle of the Somme (1916)

Ohjannut Geoffrey Malins

Iso-Britannia 1916, 74 min.

Mykkäelokuva, Dokumentti, Sota

 

Just before the attack...

 

Ensimmäisen maailmansodan pahamaineisella länsirintamalla maa muuttui mutaisiksi kuopiksi, johin kylvettiin kuolemaa. Vuonna 1916 Ranska oli ajautunut ahtaalle, joten Iso-Britannia riensi avuksi. Heinäkuun 1. päivä alkoi massiivinen Sommen taistelu, joka jatkui lähes puoli vuotta. Taistelut olivat suunnattoman raskaita ja verisiä, mutta kotirintamalle oli syytä jakaa voittomielialaa. Siihen tarpeeseen vastasi brittidokumentti, joka kuvattiin taistelun toiveikkaina alkupäivinä.
 

Hyväntuulinen elokuva on silkkaa propagandaa, jossa taistelun kauhuhetket jäävät sivuosaan. Enemmän valkokankaalla näkyy hymyileviä sotilaita, hassuttelevia viestejä vihollisille, puuhakkaita marsseja... Todellisuus ja tulevaisuus oli monisärmäisempi ja ankarampi. Tyylin ymmärtää: eihän kuoleman ja kauhun esittely olisi kohottanut tunnelmia kotirintamalla, tarvittiin varmuutta. Dokumentti on siihen nähden rakennettu taitavasti ja monipuolisesti.

 

Ilmiselvästä propagandasta huolimatta The Battle of the Somme on arvokasta todistusaineistoa suursodan ajalta. Kuinkakohan moni näistä miehistä lopulta pääsi palaamaan kotiin ─ ja ne jotka pääsivät, millaisin vaurioin? Elokuvan ilmestymisaikaan kotirintaman huoli oli varmasti suurta, mutta filmistä tuli suurmenestys. Hyvinvoivien sotilaiden näkeminen kohotti mielialaa, vaikka kuolonuhrien ja taisteluiden näkeminen kirvoitti kritiikkiäkin. Elokuvan menestys on jatkunut: The Battle of the Somme on restauroitu 2000-luvulla ja sen näytökset ovat keränneet katsoja. Jälleen dokumentti ansaitsisi uudelleenesityksiä, kun sota on jälleen juurtunut Euroopan maaperään. Kiinnostavan parin elokuvalle muodostaa Peter Jacksonin arkistoaineistoon pohjautuva dokumentti They Shall Not Grow Old (2018), joka hyödyntää muun muassa tämän elokuvan filmimateriaalia.

 

Pisteytys: 7/10

Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Levoton veri (1946)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1946, 91 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen

 

Rakastanko minä, tai edes rakastinko?

Kaksi sisarta, Sylvi (Linnanheimo) ja Outi (Vartiainen), rakastuvat samaan mieheen. Vanhempi lääkäri Valter (Katajavuori) jakaa rakkauttaan molemmille nuorille naisille, mutta astuu lopulta avioon Sylvin kanssa. Kun pariskunnan elämässä tapahtuu traaginen käänne, Valter muistaa vanhan suolan ja Outi vastaa lemmenkutsuun. Mutta sokeutunut Sylvi aavistaa, että jotain on tekeillä...

Kohtalokkaan dramaattinen Levoton veri kuohuu ja aaltoilee! Tarina kulkee uusiin käänteisiin juonitellen ja tunteita äärimmilleen kasvattaen. Valojen ja varjojen syvät kontrastit korostavat hahmojen moraalivalintoja, joihin he syöksyvät puhtaasti tunne edellä. Tarinassa pyhät perhearvot ovat koetuksella ja vääryydet ajavat hahmoja järjettömyyksiin. Arkitodellisuudesta erottuva elokuva on suorastaan saippuaoopperamainen, mutta ei kuitenkaan muutu ylilyönneiksi.

 

Teuvo Tulio (1912─2000) tunnetaan rohkeasta ohjaustyylistään. Tässäkin elokuvassa on roimasti paheellisia suhteita ja suoranaista erotiikkaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että aikalaiskriitikot olisivat kääntäneet elokuvalle selkänsä. Regina Linnanheimo antautuu ilmeikkääseen rooliinsa piinattuna vaimona, ja Linnanheimo palkittiin osastaan Jussi-pystillä. Jälkimaineeltaan filmi lukeutuu Tulion arvostetuimpiin töihin, josta ohjaaja itse oli syystäkin ylpeä.

Pisteytys: 8/10

The Shootist - Revolverimies (1976)

Ohjannut Don Siegel 

USA 1976, 100 min. 

Lännenelokuva, Draama 

Pääosissa: John Wayne, Lauren Bacall, Ron Howard, James Stewart

 

It isn't always being fast or even accurate that counts.

Suuri asesankari John Bernard Books (Wayne) asettuu viettämään hiljaiseloa tuttuun pikkukaupunkiin. Väkivahvaa miesten miestä runtelee syöpä, joka antaa aikaa enää viimeisiin jäähyväisiin. Books saa vielä kerran kohdata entiset rakkaudet ja ystävät sekä antaa isällisiä neuvoja nuoremmilleen, mutta häntä jahtaavat myös kostonhimoisten vihollisten armeliaat luodit.

Revolverimies on kertomus elämän ehtoopuolelta ja sopii siten todellisen lännenlegendan haikeisiin hyvästeihin. Kyseessä on monien westernien vakiokasvo John Wayne, joka oli itsekin sairastanut yhden ankaran syövän. Toinen tauti runteli jo iäkkään näyttelijän sisuskaluja ja niinpä Revolverimies jäi uran viimeiseksi teokseksi. Wayne kuoli vuonna 1979. Elokuva sopii pitkän uran joutsenlauluksi, sillä tarina on draamallinen ja varsin rauhallinen, vaikka siinä maltillisesti paukutellaankin. Esirippu oli laskeutumassa perinteiselle lännengenrellekin.

John Wayne tuntuu viimeistään nykypäivänä kiusalliselta legendalta, sillä hän oli kovien arvojen kannattaja, Vietnamin sodan puolestapuhuja ja avoimen rasistinen jurnuttaja. Tämä maailmankuva joutaakin mennä. Jääräpäinen änkyröinti toistuu Waynen valkokangasrooleissakin, mutta tässä filmissä vastahankaisuutta ei juuri aisti. Revolverimies itsessään on saanut osakseen monien kriitikoiden ja elokuvantekijöiden suopeuden, juuri jäähyväistunnelmansa ansiosta. Elokuva on kaunis ja tasapainoinen, mutta jättää aavistuksen haaleaan tunnelmaan. Ehkäpä näinä ankarina ja kovasanaisina maailmanaikoina tuntuu hankalalta virittäytyä haikeaan olotilaan Waynen perinnön äärellä.

Pisteytys: 7/10

Crash (1996)

Ohjannut David Cronenberg

Kanada & Iso-Britannia 1996, 100 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: James Spader, Deborah Kara Unger, Elias Koteas

 

Maybe the next time, darling.

James Ballard (Spader) ajaa kohtalokkaan kolarin, jossa menehtyy yksi ihminen. James ja hänen vaimonsa Catherine (Unger) uppoutuvat käsittelemään kolarin jälkiseuraamuksia kiihkeällä tavalla. Avoimessa suhteessa elävä pariskunta vietellään mukaan outoon fetissiin, jossa kolarit synnyttävät kiihkoa. Koleassa maailmassa tunteet ovat kuolleet, mutta ihmisruumiin sulautuminen bensankatkuiseen kojeeseen voi vielä sytyttää viimeisen kipinän.

 

David Cronenbergin elokuvissa kehollisuus, ruumiinmuokkaus ja teknologia ovat toistuvia teemoja. Crash alkaa kriisistä ja tyhjyydestä, haavasta, joka paikataan romupellillä. Elokuvaa on usein luonnehdittu hypnoottiseksi ja sitä utuinen kerronta kieltämättä onkin. Eroottinen sisältö ja lukuisat seksikohtaukset ovat aiheuttaneet paheksuntaa, mutta ne eivät tunnu tirkistelyltä. Intiimiä yhteyttä käsittelevään elokuvaan tyyli sopii. Mutta kiusallisen tyypilliseen tapaan elokuvassa näytetään ennemmin alastomia naisvartaloita kuin miehiä, jotka saavat pitää housut jalassaan.

 

Crash on jakanut mielipiteitä: kauhistelun ohella elokuvaa on myös ylistetty. Huomattavin osoitus arvostuksesta on Kultainen palmu, joka on toistaiseksi jäänyt Cronenbergin ainoaksi, vaikka useampia ehdokkuuksia onkin tullut. Crash vertautuu kiinnostavasti erääseen myöhempään Kultaisen palmun voittajaan, kehokauhu Titaneen (2021). Crash ei ole yhtä graafinen ja kaukana kauhusta, vaikka synkkämielinen onkin. Titane käsittelee sekin ruumiillisuutta, mutta keskittyy ajan hengessä enemmän sukupuoleen ─ teemaan, joka ei Crashille ole niin keskeinen. Rajoja koettelevaa kerrontaa toki kummassakin, teknologian ja lihan rajuja kohtaamisia kivun tuolla puolen.

Pisteytys: 7/10