Kauhukuu VI ─ Spring (2014)

So you've never been in love before?

Kauhukuu on edennyt lähelle loppuaan. Ensi viikolla haahuillaan 2020-luvulla, mutta sitä ennen ripaus kymmenvuotiaita filmejä: vuoden 2014 tarjonnasta maininnan ansaitsevat nokkela teinikauhu It Follows (2014) sekä yksinhuoltajaäidin pelkoja elävöittävä The Babadook (2014). Vampyyrijanoon soveltuvat A Girl Walks Home Alone at Night (2014) ja humoristisempaan vampyyri-riekkumiseen hillittömän hauska What We Do in the Shadows (2014). Tänään on aika tutustua hieman valtavirralle vieraampaan monsteriromanssiin, jossa kaunotar ja hirviö ovatkin yksi ja sama hahmo.

Spring
Ohjannut Justin Benson & Aaron Moorhead

USA & Italia 2014, 109 min.

Romantiikka, Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Lou Taylor Pucci, Nadia Hilker

Nuori Evan (Pucci) ajautuu elämässään yksinäiseen umpikujaan. Hän hankkii menolipun Italiaan ja jää työskentelemään pienelle farmille. Reissussa syttyy romanssi viehättävän Louisen (Hilker) kanssa, joskin naisella on kannettavanaan synkkä salaisuus: kauniin ulkokuoren alla kuplii ikiaikainen hirviö karmeine lonkeroineen ja tappovietteineen. Voittaako rakkaus muinaisen kauhun?

Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin luoma Spring on omaperäinen yhdistelmä romantiikkaa ja kauhua. Pakahduttavan kauniissa Italiassa kulkeva tarina tuo todella mieleen Richard Linklaterin auringonlaskutrilogian (esim Rakkautta ennen aamua, 1995), kuten moni kriitikko on osuvasti huomauttanut. Tämän romanssin taustat ovat eri tavalla rähjäisiä, mutta yhtymäkohtia on paljon. Yliluonnollinen hirviökauhu soljuu hitaasti syvenevän lemmen lomaan ihmeen mutkattomasti.

 

Positiivisen vastaanoton saanut kauhuromanssi on Bensonin ja Moorheadin kolmas yhteistyö. Muun muassa ohjaajina, käsikirjoittajina ja tuottajina toiminut kaksikko on sittemminkin luonut useita kehuttuja genresekoituksia, jotka liikuskelevat kauhutunnelmissa. Toistaiseksi mikään parivaljakon indie-elokuvista ei ole noussut valtavirran megahitiksi, mutta suurelle yleisölle kaksikko on tullut tunnetuksi jokusista viime vuosien Marvel-tuotannoista (esim. Loki-sarja). Parhaat helmet kuitenkin syntynevät Springin kaltaisissa tuotannoissa; toivottavasti tätä lajia nähdään vielä lisääkin.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu V ─ Kauhuvuosi 2004

Fuck-a-doodle-do!

 

Mitä muistat kauhuvuodesta 2004? Kassamagneeteista mieleen ovat todennäköisesti jääneet japanikummittelu Kauna (2004),  zombieuusinta Kuolleiden aamunkoitto (2004) tai raajoja irroitteleva gorekauhu Saw (2004). Minä katsoin kaikki aikanaan melko tuoreeltaan mutta hittikolmikosta ainoastaan Kauna herätti pienen kiinnostuksen 20-vuotisjuhlinnan mukaiseen uusintakatseluun. Kaunan ohella uusintakatseluun pääsi Shaun, kuolleiden kunkku (2004), joka lukeutuu jälkimaineeltaan vuotensa kauhuaatelistoon. Vuoden filmeistä mainittakoot myös synkkä supersankaritarina Hellboy (2004) sekä kiusallisen b-kauhun ystäville Pirun pikku apuri (2004).

 

 

The Grudge - Kauna
Ohjannut Takashi Shimizu

USA & Japani 2004, 91 min.

Kauhu

Pääosissa: Sarah Michelle Gellar, Jason Behr, Clea DuVall

 

 

 

 

Kostonhimoinen kummitus vainoaa kaikkia, jotka astuvat aaveen kanssa samaan taloon. Kauna on Takashi Shimizun Hollywood-versio ohjaajan aiemmasta menestysteos Ju-onista (2002). Molemmat elokuvat sijoittuvat Tokioon, mutta nyt päähenkilöt ovat englantia puhuvia amerikkalaisia. Jo alkutekstit vihjaavat siihen suuntaan, että hyppysäikäytyksiä on luvassa. Kauhukliseitä pelkäämättömille ja äkki-hätkähdyksiä etsiville Kauna kelvannee viihteestä. Mörköjä tosin vilautellaan hieman turhan innokkaasti ja itseään toistavista säpsäytyksistä menee nopeasti maku. Oikein mitään muuta sisältöä leffassa ei sitten olekaan. Sen verran hyvät lipputulot elokuva kuitenkin keräsi, että jatko-osia on tullut jo kolme (2006, 2009, 2019).

Pisteytys: 3/10

 

Shaun of the Dead - Shaun, kuolleiden kunkku

Ohjannut Edgar Wright

Iso-Britannia, Ranska & USA 2004, 99 min.

Komedia, Kauhu

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield

 

 

 

 

Elämänsä pohjamudissa rypevä surkimus Shaun (Pegg) joutuu krapulapäivänä keskelle zombiapokalypsia. Tollolla kestää hetki ymmärtää tilanteen vakavuus, mutta pian rytisee. Onko tässä tilaisuus näyttää isäpuolelle, voittaa mielitietyn sydän ja ylipäätään ryhdistäytyä? Zombi-elokuvien kliseillä riemastuttavasti leikittelevä komedia aloittaa Edgar Wrigthin Cornetto-trilogian, joista kaikkien pääosissa on Simon Pegg. Hot Fuzz (2007) on poliisitoimintaa, mutta päätösosa The World's End (2013) vivahtaa maailmanlopputeemallaan hieman Shaunin kauhuparodiatunnelmaan. Wright on sittemmin leikitellyt genrerajoilla esimerkiksi elokuvallaan Last Night in Soho (2021).

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu IV ─ Veren vangit (1994)

There's life in these old hands still.

Ysärikauhujen aika koittaa verevän vampyyrifilmin myötä. Ennen kuin kynttilät syttyvät ja hampaat uppoavat kaulasuoniin, muistellaan tovi muuta vuoden 1994 kauhutarjontaa: vuoden hittifilmeihin lukeutuvat eritoten kulttimaineinen synkistelytoiminta The Crow (1994) ja latteahko klassikkofilmatisointi Frankenstein (1994). Hieman vieraammista b-tason järjettömyyksistä nauttiville sopii värisyttävän kiusallinen Plankton (1994). Kolmikymppisten kavalkadin kruunaa Lars von Trierin synkkä legenda, minisarja Valtakunta (1994), joka jatkui yllättäen vuonna 2022. Päivän vampyyritarinakin uudistettiin sarjamuotoon vuonna 2022 ja jatkoa on jo luvassa.

 

 

Interview with the Vampire - Veren vangit
Ohjannut Neil Jordan

USA 1994, 123 min.

Kauhu, Fantasia, Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Antonio Banderas

 

 

 

Vampyyri Louis de Ponte du Lac (Pitt) päätyy kertomaan toimittajalle elämäntarinaansa ─ tai oikeastaan kertomusta ajoista hänen kuolemansa jälkeen. Muuan voimakas vampyyri Lestat (Cruise) antoi Louisille uuden elämän yön valtiaana 1700-luvulla ja siitä lähtien kaksikko oli pitkään erottamaton. Verenimijöiden yhteiseloon kuitenkin tuli särö, julma petos, jonka haava on yhä tuore.

Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Veren vangit on tyylikästä goottitunnelmointia. Tarina on nimensä mukaisesti verinen ja myös melko väkivaltainen, mutta ei liioitellulla tavalla. Osa aikalaiskatsojista oli toista mieltä, mutta kyllähän vampyyritarinassa punaväri saakin roiskua. Mukana sitä paitsi on hieman moraalitarinaakin. Osalle kriitikoista elokuva oli vuoden 1994 inhokkeja, toisille taas kärkikastia. Avoimesti pilkistelevä homoerotiikka, esteettinen näyttävyys ja mainio pohjatarina tekevät filmistä viehättävän, mikäli ei liikaa kammoksu vampyyrien luontaista tappoviettiä.

Muutamista kriittisistä äänenpainoista huolimatta Veren vangit ei sentään ole saanut osakseen täyttä lyttäystä. Erityisesti tyylikästä miljöötä ja tunnelmaa on kehuttu: elokuva oli jopa ehdolla lavastus- ja musiikki-Oscareiden saajaksi. Synkeään tunnelmointiin inspiraatiota on kenties tuonut Bram Stokerin Dracula (1992), jossa goottimiljöö on niin ikään täydellisesti kohdillaan. Vampyyriaiheet olivat ylipäätään nousseet suosioon jo 1980-luvulla ja into jatkui halki 1990-luvun. Tunnelmallinen Veren vangit kuuluu omaperäisyydessään kirkkaasti aikakautensa vampyyriparhaimmistoon, vaikka Anne Ricen suositulle vampyyrisaagalle se tuskin vetääkään vertoja.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu III ─ Maissilapset (1984)

He wants you too!

 

Kauhujen aikakone kiitää vuoteen 1984, jolloin valkokankailla vilisevät monenlaiset pelottavat rainat. Haamujengi (1984) viettelee mukaan rytmikkääseen kummitushupailuun, Painajainen Elm Streetillä (1984) taas sukeltaa teinipainajaiseen. Ehkäpä kuukauden jännittäviin tunnelmiin voidaan laskea myös lokakuun lopussa ensi-iltansa saanut Terminator (1984), joka maalailee synkkää kuvaa tulevaisuudesta ja nostattaa sykkeitä. Hieman kepeämpää synkistelyä tarjoaa Tim Burtonin lyhäri Frankenweenie (1984) ja joulua odottaville maittaa jo riemukas Riiviöt (1984). Päivän filmissä suunnataan Stephen Kingin pariin ja päästetään riivatut lapset irti.

 

 

Children of the Corn - Maissilapset
Ohjannut Fritz Kiersch

USA 1984, 92 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Peter Horton, Linda Hamilton, John Franklin

Stephen Kingin novelliin (1977) perustuva Maissilapset sijoittuu Nebraskan syrjäkylille, jossa kuivuvia maissipeltoja kastelee ihmisveri. Seudulla matkustava pariskunta löytää tieltä lapsen ruumiin ja ajaa hakemaan apua pelkkien lasten kansoittamasta pikkukaupungista. Paikkakunnalta löytyy kummallinen lasten kansoittama uskonlahko, joka tuntee pelloilla piilevän uhan.

Maissilapset on huonomaineinen, kriitikoiden lyttäämä folk-slasher, joka on kaikesta huolimatta saanut peräti kahdeksan jatko-osaa. Viimeisin on vuodelta 2018 ─ vieläkö sarja joskus jatkuu? Stephen Kingin kertomuksessa on nähty sen verran potentiaalia, että alkuperäistarina on filmatisoitu uudelleen kahdesti (2009, 2020), mutta uusinnat ovat menestyneet ehkä jopa vielä alkuperäistäkin heikommin. Onhan tarinassa toki lupaava, pelottavalta tuntuva idea, mutta elokuvaversiot eivät silti onnistu millään.

Fritz Kierschin (s. 1951) version suurin helmasynti on pitkäveteisyys. Jännitys pysyy yllä heikosti ja efektit ovat jopa aikansa mittapuulla hieman huvittavia. Loppukin menee silkaksi tahattomaksi komediaksi. Milteipä kiinnostavinta koko elokuvassa on Linda Hamilton, joka pärjää pääroolissa pätevästi. Kovia lipputuloja kerännyt Maissilapset nosti näyttelijän näkyvyyttä ja lopulta tie tähtiin avautui Terminatorin (1984) myötä samana vuonna.

Pisteytys: 3/10

Kauhukuu II ─ Deathdream (1974)

I died for you.

 

Tänään kauhukuu jatkuu viisikymppisellä zombiklassikolla. Vanhempien elokuvien ystäville löytyy monia muitakin tasavuosia viettäviä kauhulegendoja: erityissuositukseni saavat entisajan Japaniin sijoittuvat Onibaba (1964) ja Kwaidan (1964). Hämyisen tunnelmoinnin ystäville käyvät Edgar Allan Poen klassisiin kertomuksiin pohjautuvat filmit, joiden parissa ei silti tarvitse menettää yöuniaan: Punaisen surman naamio (1964) vie satanistisiin tunnelmiin 1100-luvun Italiaan ja Boris Karloffin & Bela Lugosin tähdittämä Musta kissa (1934) viettelee samankaltaisten kulttimenojen pariin. Pelottavampiin tunnelmiin vie legendaarinen slasher-innoittaja Teksasin moottorisahamurhaaja (1974). Loppukevennykseksi sopii viisikymppinen kauhuparodia Frankenstein Junior (1974).

Deathdream

Ohjannut Bob Clark

Iso-Britannia & Kanada 1974, 88 min.

Kauhu, Draama, Trilleri

Pääosissa: Richard Backus, John Marley, Lynn Carlin

 

 

Vietnamissa menehtynyt nuorukainen Andy (Backus) palaa perheensä luo, mutta elossa ja ulkoisesti hyvinvoivan näköisenä. Perhettä kummastuttaa, kuinka hyväsydäminen Andy on muuttunut niin oudoksi ja piittaamattomaksi mutta onhan hän kokenut kovia. Selittämättömät, veriset tapahtumat seuraavat toisiaan ja hiljalleen totuus valkenee jokaiselle. Kuolleiden olisi paras pysyä manan mailla.

Deathdream (tunnettu myös nimellä Dead of Night) on erinomaisesti rakennettu kauhudraama. Tapahtumat ovat yliluonnollisia mutta kertovat silti yleisellä tasolla aikanaan (ja edelleenkin) ajankohtaisista sotatraumoista sekä niistä monista nuorukaisista, jotka palasivat kotiin toisenlaisina, kuoleman maailmaan mielensä kadottaneina. Näyttelijäntyö on onnistunutta eritoten vanhempia taidokkaasti näyttelevien John Marleyn ja Lynn Carlinin osalta. He olivat näytelleet avioparia jo aikaisemmin John Cassavetesin draamassa Kasvoja (1968).

Modernit zombi-elokuvat kaivautuivat esille multaisista haudoistaan 1960-luvulla George A. Romeron luotsaamana. Tämä elokuva ei ehkä ole valtavirran parhaiten tuntema zombitarina, onhan sen elävä kuollut hieman erilainen kuin Romeron laahustajiat, oikeastaan enemmän vanhakantaisen zombihahmon edustaja. Elokuva on silti kerännyt hyviä arvioita ja kiitettävän kulttimaineen. Deathdreamille kaavailtiin vakavissaan uusintaversiota 00-luvun alussa, mutta suunnitelma jäi lopulta sikseen. Ehkäpä hyvä niin, vaikka tarina-aihiossa sinänsä onkin uudistuspotentiaalia.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu I ─ Godzilla-tupla (1954, 2023)

I knew it. It must be Godzilla.

 

Klassikkomonsteri loiskauttaa kauhukuun käyntiin! Jättiläiskokoisen Godzillan tuhotöistä on ilmestynyt valtava määrä elokuvia, pääasiassa japanilaisen studio Tohon tuottamana. Niistä ruoditaan nyt 50-vuotias esikoinen ja sarjan toistaiseksi tuorein osa. Godzilla on karjunut myös Hollywoodissa. Nyt käynnissä olevan Monsterverse-sarjan osat Godzilla (2014), King of the Monsters (2019) ja Godzilla vs. Kong (2021) ovat tänä vuonna saaneet jatkoa (Godzilla x Kong: The New Empire, 2024).

Valtavien hirviöiden ystäville tuttuja lienevät myös King Kong (1933) ja Cloverfield (2008), joissa rymistellään New Yorkissa. Tasavuosia viettävistä jäteistä on tänä vuonna syytä muistaa The Hostin (2004) outo lonkerohirviö ja kooltaan hieman pienempi mutta silti karmaisevasti vaaniva Mustan laguunin hirviö (1954). Vaan nyt sukeltakaamme rohkeasti Japanin aluevesille!

 

Gojira - Godzilla
Ohjannut Ishirô Honda

Japani 1954, 96 min.

Scifi, Kauhu, Draama

Pääosissa: Takashi Shimura, Akihiko Hirata, Akira Takarada

 

 

 

 

Atomiajan kauhu iskee! Radioaktiivisuuden kasvattama merihirviö Godzilla rantautuu japanilaisten riesaksi. Valtavaksi paisuneen hirviösarjan avauselokuva sijoittuu kylmän sodan ja ydinkokeiden aikaan, mutta sen hälytyssireenit ja rauniokasat nostavat esiin kirveltäviä muistoja sotavuosilta. Atomipommin kipeä muisto kääntyy silti taidokkaaksi viihteeksi. Tarina on jännittävä vaikka rytmiltään se on vielä mukavasti rauhallisempi kuin moni nykyajan katastrofifilmi. Eipä ihme, että elokuvasarjasta on tullut legendaarinen.

Pisteytys: 7/10

 

Gojira -1.0 - Godzilla Minus One
Ohjannut Takashi Yamazaki

Japani 2023, 124 min.

Scifi, Draama, Kauhu, Toiminta

Pääosissa: Munetaka Aoki, Minami Hamabe, Sakura Andô

 

 

 

 

Toho-studion Godzilla-sarjan 37. osa palauttaa sarjan juurilleen. Toinen maailmansota on päättymäisillään, kun merestä nousee outo jättihirviö, johon tavalliset aseet eivät pure. Elokuva on paitsi menevää, tyylikkään näköistä hirviötoimintaa myös kiinnostavaa draamaa. Päähenkilöiden tarinoissa käsitellään sotatraumoja juuri sopivalla syvyydellä: hirviön tuhovoiman ihmettely ei unohdu mutta hahmoilla on merkitystä. Lisäksi on kiinnostavaa katsoa, miten hirviö hoidellaan 1950-luvun teknologialla mielikuvituksellisien scifiviritelmien sijaan. Kerta kaikkiaan onnistunutta hirviöryminää! Elokuva palkittiin hienoista efekteistään ansaitulla Oscarilla.

Pisteytys: 8/10

The Lighthouse (2019)

Ohjannut Robert Eggers

USA & Kanada 2019, 109 min.

Draama, Mysteeri, Kauhu

Pääosissa: Robert Pattinson, Willem Dafoe

 

If I had a steak... I'd fuck it.

 

Kaksi miestä rantautuu syrjäiselle, säänpieksämälle majakkasaarelle avomerellä Uuden-Englannin edustalla. Yksinäisen saaren asukkaiksi saapuvat konkari, merimiestarinoiden kertoja Thomas Wake (Dafoe) sekä ensikertalainen Ephraim Winslow (Pattinson), jolla on synkkä menneisyyden salaisuus taakkanaan. Saaren jylhässä yksinäisyydessä mielen mustimmat syöverit avautuvat, armoton meri syöksyy sisään, ja taruolennot muuttuvat lihaksi ja vereksi.
 

Robert Eggersin (s. 1983) hykerryttävä kertomus on täynnä salaperäisiä myyttejä. Selkeimmin havaittava on Prometheus-taru, johon on rakennettu selkeitä yhtymäkohtia elokuvan loppupuolella. Tarina sukeltaa hienovaraisesti kauhun puolelle, vaikka hetkittäin kerronnassa on jopa koomisia sävyjä. Kaiken monimuotoisuuden solmii yhteen elokuvan tyylikäs visuaalinen ilme: näyttävä mustavalkokuvaus ja mykkäkaudelta tuttu, nykyisin harvinainen kuvasuhde. Ne sopivat elokuvan tapahtuma-aikaan 1890-luvulle, jolloin filmit olivat jo aivan lähitulevaisuutta. The Lighthouse on mystistä, hieman pelottavaa kauneutta.

 

The Lighthouse on Eggersin toinen kokopitkä ohjaustyö. Esikoinen The VVitch (2016) on 2010-luvun parhaita kauhuelokuvia ja samaa sarjaa jatkaa tämäkin teos. Kolmas elokuva The Northman (2022) on hienoinen notkahdus laadukkaasti alkaneella uralla, liiallinen sukellus Hollywood-suurkoneiston persoonattomuuteen. Toivottavasti pian ensi-iltansa saava Nosferatu nostaa Eggersin jälleen omalle tasolleen. Jokainen tähän saakka ilmestyneistä elokuvista on kuitenkin menestynyt hyvin: The Lighthouse huomioitiin esimerkiksi Cannesissa FIPRESCI-palkinnolla. Oscareissa ehdolle pääsi vain kuvaus ─ ällistyttävää, etteivät Robert Pattinsonin ja Willem Dafoen ilmiömäiset roolityöt saaneet edes ehdokkuutta. Onko Eggersin majakka liian kaukana valtavirrasta?

Ehdin katsoa The Lighthousen aikanaan tuoreeltaan ja naputtaa siitä tuolloin pitkän tekstin, mutta helpostipa syntyi näemmä toinenkin. Edellisarvio täällä.

Pisteytys: 8/10