Caro diario ─ Dear Diary (1993)

Ohjannut Nanni Moretti

Italia & Ranska 1993, 100 min.

Biografia, Komedia, Draama

Pääosissa: Nanni Moretti, Renato Carpentieri, Carlo Mazzacurati

I wandered around the city for hours...

Ohjaaja Nanni Moretti (1953─) kiertää Italiaa ja sukeltaa syvälle sisimpäänsä. Ohjaajan elokuvallinen päiväkirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa ajellaan vespalla Rooman kaduilla ja käynnistetään ajatusten virta. Toisessa osassa siirrytään filosofoimaan saaristoon ja viimeisessä osassa selvitetään mystistä kutinaa eri lääkäreillä. Mitään ei kainostella.

 

Avoimuudellaan valloittava elokuva taltioi todentuntuisia hetkiä ja välittömiä ajatuksia. Caro diario on hykerryttävän mielenkiintoinen nojatuolimatka 1990-luvun alun Italiaan. Toisaalta tekisi mieli vain antaa upeiden maisemien lipua silmien ohitse ja tunnelmoida loistavaa soundtrackia, mutta korvia ei malta sulkea vekkulin analyyttiseltä puheelta. Italialainen kulttuuriperintö yhdistyy amerikkalaisiin vaikutteisiin: italo-ohjaaja ylistää Jennifer Bealsia Flashdancessa (1983) ja tivaa maanisesti jenkkituristeilta Kauniiden ja rohkeiden viimeisimpiä juonenkäänteitä.
 

Caro diario kuulostaa dokumentilta, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Onko Nanni Moretti todellinen vai hänen itsensä käsikirjoittama versio itsestään? Elokuvallinen leikki riemastuttaa! Caro diario sai ilmestyessään myönteisen vastaanoton ja elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Tunnustus jäi saamatta, mutta sentään ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Moretti palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Kaunis, hauska ja omaperäisen oivaltava teos!

Pisteytys: 8/10

Xi yan ─ Hääjuhla (1993)

Ohjannut Ang Lee

Taiwan & USA 1993, 196 min.

Komedia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Winston Chao, May Chin, Mitchell Lichtenstein

Till sickness and death!

Wai-Tung (Chao) viettää onnellista elämää Manhattanilla miehensä Simonin (Lichtenstein) kanssa. Valitettavasti Wai-Tung ei uskalla kertoa vanhemmilleen homoudestaan ja joutuu siksi jatkuvasti täyttämään vanhusten mieliksi deittiprofiileita. Lopulta Wai-Tung päätyy kulissiliittoon oleskelulupaa tarvitsevan vuokralaisensa Wei-Wein (Chin) kanssa. Tietysti Wai-Tungin vanhemmat hyppäävät Kiinassa lentokoneeseen ja ottavat ohjat massiivisista hääjärjestelyistä käsiinsä.
 

Hääjuhla (engl The Wedding Banquet) on hieman kömpelö, mutta lämminhenkinen romanttinen komedia. Tuntuu pahalta, että homoudesta puhutaan tämän tästä normaalin vastakohtana, vaikka elokuva ei sillä kannalla olekaan ─ se nyt vain oli tuota aikaa. Lopulta totuus onneksi osittain tulee ilmi ja kaikki löytävät onnen tavalla tai toisella. Homouden ja erilaisten perheiden ohella elokuva tutkiskelee Kiinan ja Yhdysvaltojen välisiä kulttuurieroja niin juhlimisessa kuin vanhemmuudessakin.

Ang Lee (1954─) aloitti ohjausuransa kolmella isyyttä käsittelevällä draamakomedialla, joista Hääjuhla on toinen. Elokuva menestyi erinomaisesti niin Taiwanissa, Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin: näyttävin palkinto oli Berliinin Kultainen karhu. Hääjuhlan myötä Leen tie Hollywoodin isoille areenoille oli avattu, ja sittemmin menestyksekkäälle uralle on mahtunut romantiikan ja draaman kylkiäisiksi niin toimintaa kuin maagista realismiakin. 1001-listalla Leen teoksia on tällä hetkellä laskujeni mukaan tulossa vielä neljä kappaletta.

 

Pisteytys: 7/10

Gu ling jie shao nian sha ren shi jian ─ Kirkkaampi kesäpäivä (1991)

Ohjannut Edward Yang

Taiwan 1991, 237 min.

Draama, Rikos, Romantiikka

Pääosissa: Chang Chen, Kuo-Chu Chang, Lisa Yang

Are you thinking about something sad?

Kirkkaampi kesäpäivä (engl. A Brighter Summer Day) seuraa taiwanilaisnuorten elämää 1950─1960-lukujen taitteessa. Päähenkilö S'ir (Chen) kamppailee koulumenestyksensä kanssa: enemmän nuorukaista kiinnostaisi hiippailla läheisellä elokuvastudiolla tai seurata paikallisten nuorisojengien kahnauksia. Sivustaseuraajana viihtynyt S'ir päätyy lopulta keskelle draamaa ihastuttuaan jengiläisen heilaan Mingiin (Yang).

 

Todellisiin tapahtumiin pohjautuva tarina piirtää kuvan identiteettiään etsivistä nuorista ja kokonaisesta kansasta. Niin Japaniin kuin Kiinaankin kuulunut alue itsenäistyi Kiinan sisällissodan myötä vuonna 1949 ja Taiwanista tuli entisten tasavaltalaisten pakopaikka. Maiden väliset suhteet ovat edelleen tulenarat. Kirkkaampi kesäpäivä kuvaa etsikkoaikaa nuoressa maassa, jonka itsenäisyyttä harva valtio on tunnustanut. Nuoriso etsii yhteenkuuluvuutta jengeistä ja yhdysvaltalaisesta populaarikulttuurista; koulu tarjoaa pelkkää epäoikeudenmukaisuudelta tuntuvaa kuria. Nuoruuden kuvaus ylittää ajan ja paikan, siihen on helppo samaistua.

 

Elokuvan mahtipontinen nelituntinen kesto tuntuu ensi alkuun hurjalta. Pituutta ei kuitenkaan ole syytä säikähtää, sillä aika kuluu yllättävän rattoisasti, vaikka elokuvan tunnelma onkin melko apea. Taidokkaasti hallitussa teoksessa ei ole mitään ylimääräistä. Oikeastaan täytyy jopa ihmetellä, että nuorisokuvaus yhdistyy näin saumattomasti kokonaisen valtion tilaan, puhumattakaan vaivattomasti mukana soljuvista erilaisista juonilinjoista ─ perheen sisäiset kamppailut, vaietut salaisuudet ja surut, kaikki kietoutuvat luontevasti yhteen. Kirkkaampi kesäpäivä sai aikalaiskriitikot puolelleen, ja filmi oli näyttävästi esillä eritoten monilla aasialaisilla elokuvajuhlilla. Täällä pallon toisella puolella tunnetaan paremmin Edward Yangin (1947─2007) myöhempi, Cannesissa menestynyt taiwanilaisdraama 1 + 2 (2000), joka niin ikään löytyy 1001-listalta.

Pisteytys: 8/10

Aileen Wuornos: Selling of a Serial Killer ─ Aileen Wuornos eli miten murhaaja markkinoidaan (1992)

Ohjannut Nick Broomfield

Iso-Britannia 1992, 87 min.

Dokumentti, Rikos

 

And this is a bunch of bull-shit!

 

Sarjamurhaaja Aileen Wuornos (1956─2002) nousi lehtien otsikoihin murhattuaan seitsemän miestä vuosina 1989─1990. Vaikean lapsuuden, hylkäämisen ja hyväksikäytön kokeneen Wuornoksen elämä oli luisunut jyrkkään alamäkeen, ja vuonna 1992 Wuornos tuomittiin kuolemaan hirmuteoistaan. Nick Broomfieldin (1948─) dokumentti pyrkii ymmärtämään murhaajan motiiveita ja osoittaa kylmäävästi, millainen mediamyllerrys, rahanahneus ja viihteellä mässäily massamurhaajiin ankkuroituu.

Wuornoksen rikosten koko kuva todellisine motiiveineen ei tainnut tämän elokuvan tekovaiheessa olla täysin selvä. Olipa motiivi sitten itsepuolustus tai rahanhimo, selvää on, että surmatyöt tehtyään Wuornos olisi joka tapauksessa kipeästi tarvinnut vankkaa psykologista apua. Sen sijaan naisen kiusaksi siunaantui ties millaista tilanteesta hyötyjää, huijaria tai muuten vain kyseenalaista auttajaa. Dokumentin seuraaminen on väkisinkin ahdistavaa. Pienellä budjetilla tehty elokuva ei toteutustavaltaan ole maata mullistava, mutta pitää silti otteessaan.

 

Aileen Wuornos eli miten murhaaja markkinoidaan tuntuu hieman ajankohtaiselta nykypäivänäkin, sillä true crime -buumin eettisyys on herättänyt keskustelua. Millaisin tavoin toisten ihmisten kokemista tragedioista voi tehdä viihdettä? Pahuus kuitenkin myy ja myös Wuornoksen tapauksessa sillä oli konkreettista merkitystä: tätä dokumenttia käytettiin sittemmin oikeudessa todisteena, kun case Wuornos oli uudelleen käsittelyssä. Nick Broomfield jatkoi Wuornoksen oikeusjutun tutkimista ja teki Aileenista uuden dokumentin kuolemantuomion lähestyessä. Aileen: Life and Death of a Serial Killer (2003) on yhä 1001-listalla, mutta tämä dokkari on poistettu vuonna 2013. Loppuknoppina mainittakoot, että Charlize Theron hyödynsi dokumentin materiaalia rakentaessaan antaumuksella tulkitsemaansa Aileenin hahmoa elokuvaan Monster (2003).

 

Pisteytys: 6/10

Unforgiven ─ Armoton (1992)

Ohjannut Clint Eastwood

USA 1992, 130 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman

It's a hell of a thing, killin' a man.

Sikatilallinen William "Bill" Munny (Eastwood) viettää rauhallista elämää kahden lapsensa kanssa. Entisessä elämässään Munny oli pelätty asesankari, jonka tarkkaan tähdätyt luodit ovat tappaneet monia. Munnyn maineesta kuullut nuorukainen houkuttelee entisen rikollisen poikkeamaan kaidalta polulta vielä kerran suuren rahapotin ja jalon tehtävän vuoksi. Armoton ase on saatava taas laulamaan, mutta hiljalleen Munnylle valkenee, että yksi tarkkaan tähdätty luoti ei riitä.

Lännenelokuvien perinteinen lajityyppi oli 1980-luvulla näivettynyt, mutta nousi uuteen kukoistukseen 1990-luvun alussa. Entisajan maisemia lämmitteli jo Tanssii susien kanssa (1990), mutta vasta Armoton oli todellinen legendan paluu. Tarina jatkaa 1960-luvulla vakiintunutta realistista western-perinnettä, jossa sankareillakin on nurja puolensa. Villi länsi ei näyttäydy idyllinä, vaan pikemminkin selviytymistaisteluna, jossa moraali punnitaan. Armoton tuntuu suorastaan nostalgisen perinteiseltä, mutta teos seisoo silti omilla jaloillaan. Klassikko jo syntyessään!

 

Hallittu tarina, kaunis kuvaus ja jännittävä tunnelma sinetöivät Armottoman erinomaisen menestyksen. Elokuva keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti neljä (mm. Paras elokuva). Paheistaan luopuneen miehen viimeinen kostoretki jäi myös Clint Eastwoodin viimeiseksi varsinaiseksi länkkäriksi. Tuorein tulokas Cry Macho (2021) on moderni western, mutta vieläköhän lännenlegenda ehtii palata kunnolla juurilleen ennen eläköitymistään?

Pisteytys: 8/10

Glengarry Glen Ross ─ Myyntitykit (1992)

Ohjannut James Foley

USA 1992, 100 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jack Lemmon, Al Pacino, Ed Harris, Kevin Spacey, Alec Baldwin

 

It takes brass balls to sell real estate!

 

Neljän kiinteistövälittäjän työpäivä saa kurjan käänteen, kun pääkonttorista saapuu ärhäkkä viestintuoja (Baldwin): kahta työntekijää odottavat potkut, kaksi parasta myyntimiestä saa jäädä. Alkaa armoton kilpailu mehevistä tonttikaupoista, joissa painavat vain voitot, voitot ja voitot. Rahaa taotaan huijaamalla, painostamalla, valehtelemalla ja jopa varastamalla. Meneekö joku lopulta liian pitkälle?

Armottomaan bisnesmaailmaan sijoittuva Myyntitykit antaa myyntimiesten elämästä ahdistavan kuvan. Paineessa hiottuja kiinteistökauppoja ei tehdä asiakkaan intressit edellä ja voitot pinotaan isojen herrojen pankkiholveihin. Myyjä saa siivunsa rahoista ja likaisen omatunnon, jonka kanssa on vain elettävä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Viiltävä kapitalismikritiikki osuu maaliin ja kireä tunnelma tarttuu, mutta jokin täysosuman tuntu elokuvasta jää puuttumaan.

Myyntitykit perustuu samannimiseen Pulitzer-palkittuun näytelmään (1984). Dialogivetoinen elokuva on tyyliltään yksinkertaistettu, minkä ansiosta erinomaiset näyttelijät pääsevät reilusti valokeilaan ja pistävät parastaan. Ylimääräisestä hälystä riisuttu elokuva floppasi lippuluukuilla, mutta kriitikot kehuivat. Palkintogaaloissa menestystä tuli varsinkin Jack Lemmonille ja Al Pacinolle. Lemmonin hahmo on kenties elokuvan paras, epätoivoinen entinen tähtimyyjä, jonka ura luhistuu hetki hetkeltä. Pacino puolestaan tulkitsee itselleen ominaista räyhähenkeä tutulla voimallaan. Myyntitykit viehättänee, jos mielii keskittyä tähtinäyttelijöiden paljaaseen työhön.

Pisteytys: 7/10

Candyman (1992)

Ohjannut Bernard Rose

USA & Iso-Britannia 1992, 99 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons

 

What's blood for if not for shedding?

Urbaanilegenda salaperäisestä murhaajasta muuttuu todeksi, kun tutkija Helen Lyle (Madsen) ryhtyy leikkimään vakavilla tarinoilla. Helen onnistuu manaamaan esiin orjuuden perinnön taakkaa kantavan haamun, Candymanin (Todd), ja pian tuo mehiläisiä kuhiseva koukkukäsi piinaa Heleniä viheliäisillä surmatöillä. Totuuden paljastaminen ei arvatenkaan ole helppoa, vaan Helen joutuu itse epäillyksi jäljittämättömän Candymanin tekemistä karmeuksista.

Candymanin kanssa kävi blogitekstien osalta sikäli hassusti, että hieman ajattelemattomasti kirjoitin elokuvasta yhden tekstin viisi vuotta sitten Halloween-haasteeseen. En tohtinut jättää elokuvaa kuitenkaan välistä, joten tämän kerran menkööt sitten tuplateksti samasta elokuvasta! Viime kirjoituksessa tuumin elokuvaan liittämiäni lapsuusmuistoja. Näemmä tuolloin pidin elokuvasta hitusen enemmän kuin nyt, vaikka tekstissä ruodinkin elokuvan epäuskottavuuksia. Samoja kömpelyyksiä äimistelin tälläkin katselukerralla. Listalta filmi on poistettu jo 2005, ihan syystäkin.

Vaikka Candyman on parhaimmillaan hyytävä elokuva, ei tarina oikein pääse kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Vaikka yhtenä teoksen teemana on rasismin painolasti, keskittyy elokuva lähinnä valkoisen päähenkilön kärsimykseen. Loppua kohden elokuva muuttuu yhä kömpelömmäksi. Candymanin aiemmat jatko-osat (1995, 1999) eivät ole menestyneet, mutta tuorein Candyman (2021) vaikuttaa mielenkiintoiselta päivitykseltä, saamistaan ristiriitaisista arvosteluista huolimatta.

Pisteytys: 6/10