Kill Bill: Volume 1 (2003)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2003, 111 min.

Toiminta

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Daryl Hannah

So I suppose it's a little late for an apology, huh?

Kuulan kalloonsa saanut nainen (Thurman) herää pitkästä koomasta. Mustamambana ja morsiamena tunnettu salaperäinen tappaja vetreyttää voimansa, päivittää asearsenaalinsa ja laatii listan: on aika kostaa. Quentin Tarantinon Kill Bill on ihastuttavaa populaarikulttuurilainaa ja viihteellistä verisuihkua. Jatko-osa Kill Bill: Vol. 2 (2004) rauhoittaa esiosan taisteluhurmaa, syventää tarinaa ja vie yhden naisen sodan lempeään päätökseensä.
 

Tarantinolle uskollisella tyylillä Kill Bill lainaa innostuneesti mitä erilaisemmista viihde-elokuvan lajityypeistä. Spagettiwestern ja samuraitarinat sulautuvat toisiinsa saumattomasti: yhdistelmä ei ole mitenkään satunnainen, sillä eritoten Akira Kurosawan legendaariset teokset ovat ennenkin innoittaneet Hollywoodin länkkäri-ohjaajia. Kill Billissä on lisäksi monia pieniä viitteitä tuttuihin klassikoihin, joiden bongailu on oma hupinsa. Oheisessa kuvassakin näkyvä Bruce Lee -asu on sittemmin muokkautunut pikemminkin ikoniseksi Kill Bill -asuksi.

Kill Bill on kerännyt ansaittuja kehuja tyylistään, joka on filmin valttikortti musiikkeja myöten. Rytmikäs kerrontakin toimii, ja varsinkin päähenkilön kaikkivoipaisuus on toteutettu uskottavasti. Kill Bill ei tarinaltaan nouse aivan Pulp Fictionin (1994) terävyyden tasolle, mutta ei sille paljoa häviäkään. Kokonaisuus kasvaa täyteen mittaansa vasta kakkososan katsomisen myötä: siksi onkin vaillinaista, että 1001-listalla on käväissyt ainoastaan tämä avausteos (ja sekin on poistettu vuonna 2005). Olisiko lopputulos mestarillisin, jos molemmat filmit olisi saatu editoitua yhdeksi napakaksi kokonaisuudeksi? Se jää arvoitukseksi, mutta tuplaratkaisukin toimii.

Pisteytys: 8/10

Russkiy kovcheg ─ Venäjän arkki (2002)

Ohjannut Aleksandr Sokurov

Venäjä 2002, 99 min.

Fantasia, Historia, Draama

Pääosissa: Aleksandr Sokurov, Sergey Dreyden

 

We are destined to sail forever, to live forever.

Venäjän arkki (engl. Russian Ark) alkaa saapumalla uneen. Kertoja (Sokurov), jonka silmin elokuvaa katsotaan, on tupsahtanut keskelle Pietarin loistokasta Eremitaasia. Hän tapaa toisen ajassa ja salassa kulkevan matkaajan, "Eurooppalaisen" eli markiisi de Custinen (Dreyden), joka on todellisuudessakin elänyt ja jäänyt historiaan Venäjä-moitteistaan. Yhdessä parivaljakko vaeltaa läpi Eremitaasin loiston ja sen 300-vuotisen historian. Yhdestä huoneesta kulkijat tapaavat moderneja museovieraita, toisesta Katariina Suuren tai henkeäsalpaavan upeat tanssiaiset. Taide yhdistää halki aikojen, ja lopulta katsojasta tuntuu kuin eläisi iäti maalauksen sisällä.

Aleksandr Sokurov tutkii elokuvassaan kotimaansa suuruutta ja suuntaa, muttei kritiikittä. Filmi ei ole nostalgiapakoa loiston vuosiin, vaan pakotettua liikettä ajan virrassa: menneeseen on katsottava, jotta ymmärrämme nykyaikaa. Elokuvan päähenkilöt ovat tarkkailijoita, joista varsinkin eurooppalaisdiplomaatti kyseenalaistaa: miksi Venäjä lainaa Euroopalta, virheitä myöten? Onko Venäjä menettänyt mahdollisuutensa todelliseen suuruuteen? Venäjä on yksi suuri teatteri! Venäjän arkki on tietysti kiinni omassa tekoajassaan, eikä se voi nähdä, millaista hallaa Putinin valtakausi on tehnyt Venäjälle. Tulevaisuus on avoin. Sokurov on nauttinut suurta arvostusta kotimaassaan, vaikka viime vuoden sisällä hän on myös kritisoinut Kremliä ja hyökkäyssotaa Ukrainaan.

Filosofisen pohdiskelunsa ja unenomaisen kerrontansa ohella Venäjän arkki on loistelias estetiikassaan. Kuvavirran ansiosta elokuvassa on uskomaton imu ja vetovoima. Asut ja lavasteet ovat häikäiseviä ja lisäävät ihmeiden illuusiota. Hämmästyttävintä on, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla Eremitaasin sokkeloissa, ylellisen kauneuden keskellä. Suurista väkijoukoista tulevat mieleen Sergei Eisensteinin montaasit. Lumoava mestariteos on taatusti yksi kaikkien aikojen parhaita venäläiselokuvia, vaikka lipputuloissa saati palkinnoissa mitaten se ei olekaan mikään maailmanluokan suurteos. Cannesissa ensi-iltansa saanut Venäjän arkki oli ehdolla Kultaiseen palmuun, mutta voitto meni turvallisemmin Pianistille (2002).

Pisteytys: 10/10

The Lord of the Rings: The Return of the King ─ Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2003, 201 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Andy Serkis

Destroy it!

 

Fantasiatarun näyttävä loppuhuipennus liikkuu Tuomiovuoren liepeillä ja loppu lähestyy vääjäämättä. Sormussaattueen rippeet ovat mahdottoman edessä: Mordorin porteilla örkkien mahtavat armeijakunnat ovat liikekannalla, mutta Keski-maa on valmis sotimaan viimeiseen mieheen ja kääpiöön. Kaikkien ainoa toivo lepää yhden riutuneen hobitin harteilla.

Sormustrilogian kruunaava Kuninkaan paluu on loistelias lopetus tyylikkäälle kokonaisuudelle. Elokuvassa piisaa jännitystä, tunnetta ja hieman toimintaakin ─ kunnollista, perinteistä fantasiaa henkeäsalpaavine maisemineen ja outoine olioineen! Maratoonasin koko trilogian tällä kertaa extended-versioina (208 min., 223 min., 254 min.), mikä toki kysyi istumalihasten kestävyyttä. Pidennetyt  versiot ovat kestostaan huolimatta sangen onnistuneita ja lisäävät tarinaan mukavia tunnelmapalasia. Ensikatseluun hieman rytmikkäämmät teatteriversiot lienevät silti paras valinta.

Kuninkaan paluu oli elokuvavuoden 2003 ehdoton ykkösmenestys, jolle on vaikea löytää haastajaa niin menestyksessä kuin jälkimaineessa. Miljardiluokan lipputuloihin kohonnut elokuva voitti jokaisen 11 Oscar-ehdokkuudestaan (mm. paras elokuva): häikäisevä saavutus, johon harva filmi on koskaan yltänyt. Samassa sarjassa ovat toistaiseksi seurana vain Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997). Erinomaisen elokuvasarjan menestyksen innoittamana syntyi sittemmin Hobitti-trilogia (2012─2014) ja viimeisimpänä sarja The Rings of Power (2022─). Suuren suosion aika on jatkunut, vaikka aivan LOTR-filmien ansaitsemaa ylistystä uudet tulokkaat eivät ole saaneet osakseen. Peter Jacksonin sormustrilogian ansioita on vaikea ylittää.

 

Pisteytys: 9/10

The Lord of the Rings: The Two Towers ─ Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2002, 179 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Christopher Lee, Andy Serkis

The battle for Middle-earth is about to begin.

Sormustrilogian keskimmäisessä osassa saattueen tiet erkanevat toisistaan. Yhtäällä hobitti- ja enttijoukko lähestyy Sarumanin (Lee) Rautapihaa ja toisaalla kääpiöt, haltiat ja ihmiset valmistautuvat taistelemaan örkkiarmeijaa vastaan. Sauronin tulenpalavan, kaikennäkevän silmän seuratessa sotatapahtumia, sormus kulkee salaisia reittejä kohti Mordorin hehkuvaa pätsiä.

 

Kaksi tornia noukkii taidokkaasti keskeiset osat kirjan polveilevista tapahtumista. Keskiosa on haastava kirja filmatisoida, sillä tarina äityy välillä puuduttavaksi, ilmassa on odottelun tuntua ja kaiken lisäksi  kertomus hajautuu eri paikkoihin. Filmiin on kuitenkin saatu oivaa rytmiä, ja parhainta antia ovat hetket maagisten enttien ja lieromaisen Klonkun (Serkis) kanssa. Hoveissa kiertely tuottaa suvantokohtia, joiden vastapainoksi kuitenkin tulee rymisevää taistelua ja miekankalinaa.

Monista onnistumisistaan huolimatta Kaksi tornia on hienoinen notkahdus kahden erinomaisen osan välissä. Se ei silti ole varsinainen moite, sillä elokuva on kaikesta huolimatta erittäin hyvä. Menestystäkin tuli: Sormuksen ritarit (2001) oli nostanut odotuksia siinä määrin, että Kaksi tornia kohosi komeasti vuoden 2002 tuottoisimmaksi elokuvaksi. Kuudesta Oscar-ehdokkuudesta tuli voitot äänistä ja erikoistehosteista, eikä filmi jäänyt rannalle muissakaan gaaloissa. Varsinkin erikoistehosteiden kehuminen on ansaittua, sillä elokuva suurine örkkiarmeijoineen on edelleen todella komean näköinen. Upeat entit ja Klonkun sietää mainita toistamiseen!

Pisteytys: 8/10

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ─ Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2001, 178 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Sean Bean, Viggo Mortensen

I wish the ring had never come to me.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954─1955) on fantasiakirjallisuuden kuningasteos. Kirjasta on tehty jokusia filmiadaptaatioita ja vielä sitäkin enemmän suunnitelmia, mutta ainoa suureen maineeseen ja kunniaan noussut on Peter Jacksonin (s. 1961) komea sormustrilogia. Sarjan avausosa Sormuksen ritarit mukailee ensimmäisen kirjan tärkeimpiä käänteitä: se kertoo valtasormuksen löytymisestä ja urheista hobiteista, jotka suostuvat toimittamaan kovan onnen helyn tuhottavaksi Mordorin uumeniin.

Sormuksen ritarit on loistava fantasiaelokuva. Tarinan kiehtova rytmi, komeat maisemat ja tekninen toteutus hämmästyttävät edelleen. Kirjaan verrattuna mukana on enemmän toimintaa kuin tunnelmointia, mutta filmi ei silti sorru liikaan koheltamiseen. Extended-versiot tarjoavat lisää Keski-Maahan upottavaa taikaa. Suren hieman hilpeän Tom Bombadilin poissaoloa, vaikka ymmärrän hyvin tehdyn rajauksen. Jacksonin mukaan Bombadilin tarinapätkä olisi ollut liian pitkä ja kokonaisuuden kannalta irrallinen. Tolkien-tulkinta on tehty huolellisesti ja harkiten.

 

Vuotensa jättimenestykseksi kohonnut Sormuksen ritarit sai kriitikot ja yleisömassat puolelleen. Elokuvan kolmestatoista Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta neljä pystiä (kuvaus, maskeeraus, sävellys & erikoistehosteet). Varsinainen jättipotti jäi lopulta trilogian päätösosaan (2003), joka kiistämättä kruunaa kokonaisuuden. Oma suosikkini on aina ollut tämä avausosa, niin elokuvana kuin kirjana. Kenties syynä on Konnun iloinen tunnelma, ensikohtaaminen sormussaattueen jäsenten kanssa ja ennen muuta edessä olevan seikkailun kutkuttava tuoksu.

Pisteytys: 10/10

La pianiste ─ Pianonopettaja (2001)

Ohjannut Michael Haneke

Ranska, Itävalta & Saksa 2001, 131 min.

Draama

Pääosissa: Isabelle Huppert, Benoît Magimel, Annie Girardot

After all, love is built on banal things.

Erika Kohut (Huppert) on menestynyt pianisti, joka opettaa soittoa konservatorion lahjakkaimmille oppilaille. Opettajana ja pianistina Erika on ankara ja säälimätön, mutta kotona hän alistuu äitinsä (Girardot) voimakkaaseen tahtoon. Pako ja vapaus löytyy väkivallasta ja alistusfantasioista, joita Erika pyrkii toteuttamaan nuoren oppilaansa Walterin (Magimel) haparoivalla avustuksella.

Pianonopettaja (engl. The Piano Teacher) käsittelee vääristyneitä valtasuhteita. Pidättyväisyys aiheuttaa seksuaalisia patoumia ja Erikan ymmärrys rakkaudesta on kliinisen viileää. Teema on hyvä, mutta jättää katsojan etäälle. Turhautuminen on elokuvan avainsana ja sitä välitetään onnistuneesti, sillä katsojakaan ei saa täyttymystä rakkaudesta, onnesta, päätepisteestä. Sinänsä tarina taitaa päästä tavoitteeseensa aika taidokkaasti, vaikka katselu jättää koleaan tunnelmaan.

Kontrasteja korostava elokuva luo kiinnostavan vastinparin korkeakulttuurin ja pornon välille. Tässäkin suhteessa yhteys jää keskeneräiseksi, eivätkä maailmat kohtaa, vaikka Erika elää jatkuvasti molemmissa. Lopun romahdus jättää haavat auki. Kuten todettua, katselu on aika epämiellyttävää tirkistelyä, mutta Pianonopettajan tarkoitus ei olekaan tyydyttää vaan korostaa Erikan kokemaa tuskaa ja epävarmuutta, ja siinä filmi onnistuu taitavasti. Pianonopettaja palkittiin Cannesissa Grand Prixillä sekä näyttelijäpysteillä. Kultainen palmu ei jäänyt kauas, mutta ehkäpä se olisi ollut liiallista hurjastelua: voittoon nousi turvallisempi ja tunteikkaampi valinta Pojan huone (2001)

Pisteytys: 7/10

Tammikuun elokuvat 2023

Quo Vadis, Aida?
Ohjannut Jasmila Zbanic

Bosnia ja Hertzegovina 2020, 101 min.

Sota, Historia, Draama

Pääosissa: Jasna Djuricic, Izudin Bajrovic, Raymond Thiry

Mitä mieleesi tulee vuodesta 1995? Srebrenican kansanmurha ei täällä onnellisessa pohjolassa ole monien ensiaatos, mutta se on kylmäävän ajankohtaista eurooppalaista lähihistoriaa. Sotatapahtumiin kytkeytyvä draama seuraa Aidaa (Djuricic), äitiä, opettajaa ja YK:n tulkkia, joka yrittää epätoivoisesti pelastaa perheensä sodan jaloista. Elokuva palkittiin ansaitusti vuotensa parhaana eurooppalaisena elokuvana. Katsoessa tunteet kuohahtavat pintaan voimallisesti!

Pisteytys: 9/10

Atomic Blonde

Ohjannut David Leitch

USA, Saksa, Ruotsi & Unkari 2017, 115 min.

Toiminta, Rikos

Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, John Goodman

Superagentti Lorraine Broughton (Theron) tappelee ja kiskoo vodkaa 1980-luvun lopun Berliinissä. Vakoojatarina on tusinakamaa, mutta ainakin elokuvassa piisaa tyyliä! Neonvärit huumaavat ja soundtrack sykkii kasaritunnelmaa. Sarjakuvaan The Coldest City (2012) pohjautuva filmatisointi kelpaa siten kertaviihdykkeeksi, vaikka potentiaalia olisi parempaankin. Menestystä kuitenkin tuli sen verran, että filmille on jo tekeillä jatko-osa.

Pisteytys: 6/10

The Italian Job

Ohjannut F. Gary Gray

USA 2003, 111 min.

Rikos, Toiminta

Pääosissa: Mark Wahlberg, Charlize Theron, Edward Norton

Veijarimaisessa ryöstöleffassa pöllitään kultaharkkoja ja painetaan kaasua. Sopivan vauhdikkaasti etenevä tarina viihdyttää joten kuten, jos sietää kökköä huumoria ja seksistisiä sutkautuksia. Elokuva on uusintaversio suositusta brittitoiminnasta The Italian Job (1969). Saman kaliiperin legendaksi F. Gary Grayn elokuva tuskin nousee, vaikka filmi keräsikin aikanaan mukavasti katsojia.

Pisteytys: 4/10

Mansfield Park - Kasvattitytön tarina

Ohjannut Patricia Rozema

Iso-Britannia 1999, 112 min.

Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Frances O'Connor, Jonny Lee Miller, Alessandro Nivola

 

 

 

Jane Austenin samannimiseen romaaniin (1814) perustuva filmatisointi seuraa nuoren Fanny Pricen (O'Connor) vaiheita lemmenhuolien ristiaallokossa. Arvostan filmatisoinnin omaäänisyyttä kirjaan nähden, vaikka tarina ei aivan nousekaan omillensa. Siksi filmi tuntuu vain eriskummalliselta Austen-tulkinnalta, vaikka eihän elokuvan ole mikään pakko olla lähtöteokselleen tyyten uskollinen. Esimerkiksi orjuutta ja rasismia käsittelevä sivujuonne on sinänsä hyvä ajatus, mutta jää kokonaisuuteen nähden irralliseksi taustaksi.

Pisteytys: 6/10

Pourquoi pas moi? - Minä myös!

Ohjannut Stéphane Giusti

Espanja, Ranska & Sveitsi 1999, 96 min.

Draama, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Amira Casar, Julie Gayet, Bruno Putzulu

Queer-elokuvassa parikymppiset ystävykset kaipaavat rakkautta ja kamppailevat ulos kaapista. Tarina ja kerronnalliset ratkaisut ovat kömpelöitä, mutta siitä huolimatta filmi on kivan tunnelmallinen ja hyväntuulinen. Elokuvassa on osuvaa ajankuvaa homoudesta ja sen salaamisen tarpeesta, eikä tarina siltä sisällöltään valitettavasti ole ihan täysin vanhentunutkaan.

Pisteytys: 6/10

A Farewell to Arms - Jäähyväiset aseille

Ohjannut Frank Borzage

USA 1932, 80 min.

Romantiikka, Draama, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Helen Hayes

Ernest Hemingwayn samannimiseen romaaniin (1929) perustuva romanssi vie ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin. Tarina on kauniin tunnelmallinen ja kirjaa huomattavasti lemmekkäämpi, joskaan filmi ei tavoita Frank Borzagen parhaita sävyjä. Elokuvassa nähdään EGOT-palkittu Helen Hayes yhdessä tunnetuimmista rooleistaan. Jäähyväiset aseille palkittiin kahdella Oscarilla (kuvaus, ääni) ja katsojaluvuissa mitaten filmi oli yksi vuotensa menestyneimpiä teoksia.

Pisteytys: 7/10