La Joven - Neitsytsaari (1960)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko & USA 1960, 96 min.
Draama
Pääosissa: Zachary Scott, Key Meersman, Bernie Hamilton

He said I'm no longer a child... and told me not to tell anyone.

Raiskauksesta valheellisesti syytetty Traver (Hamilton) pakenee syrjäiselle saarelle, jossa asuvat ainoastaan mehiläistarhaaja Miller (Scott) sekä hänen vastuulleen jäänyt varhaisteini Evvie (Meersman). Vieraan saapuminen aiheuttaa konfliktin toistensa vastakohdiksi asettuvien miesten välille. Saarelle ilmestyvät vieraat ovat myös vaarassa paljastaa Millerin salaisuuden: kärttyinen ukkopaha on nimittäin huomannut, että luonnonlapsi Evviestä on hyvää vauhtia varttumassa nuori nainen.

Epäoikeudenmukaisuuksia tarkasteleva Neitsytsaari (engl. The Young One) sopii temaattisesti Luis Buñuelin tuotantoon, mutta tyyliltään eroaa täysin ohjaajan tunnetuimmista surrealistisista teoksista (esim. Andalusialainen koira, 1929). Ainoastaan yksittäiset kohtaukset, kuten vaikkapa korkokengissä hyppivä Evvie laiturilla, onnistuvat liittämään elokuvan Buñuelille tuttuun symboliikkaan ─ joskin silloinkin vain hyvin löyhästi. Elokuvallaan Los Olvidados (1950) maailmanmaineeseen noussut Buñuel teki nipun vastaavia studioelokuvia Meksikossa 1950─1960-luvuilla, ja tästä sarjasta Neitsytsaari lienee tunnetuimpia ja menestyneimpiä. Elokuva oli Los Olvidadosin tapaan esillä Cannesissa ja nousi peräti ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Neitsytsaari pureutuu Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen aikakaudella (ja edelleen) ajankohtaiseen rasismiteemaan ja käsittelee sen rinnalla myös hyväksikäyttöä sekä pedofiliaa. Bernie Hamiltonin tulkitsema Traver on hieman kuin Sidney Poitierin vastaavat hahmot (erit. Kahle, 1958), mutta ilahduttavasti kipakampi syyttäjiään ja sortajiaan kohtaan. Key Meersmanin Evviessä on hyvä yhdistelmä viatonta lapsekkuutta, itsetietoisuutta ja suorasukaisuutta, Zachary Scott puolestaan onnistuu upean niljakkaasti white trash -roolissaan. Elokuvan aihe on rankka, mutta onneksi sorretut hahmot osaavat pitää puolensa ja kertomus ei pääty aivan kurjasti. Hahmojen lopulliset kohtalot jäävät kuitenkin avoimiksi, eikä katsojan auta muu kuin ottaa maailmanparantajan työ omiin käsiinsä.

Pisteytys:
8/10

Toukokuun elokuvat 2018

10 Cloverfield Lane
Ohjannut Dan Trachtenberg
USA 2016, 103 min.
Draama, Mysteeri, Kauhu
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, John Goodman

Michelle (Winstead) joutuu auto-onnettomuuteen ja herää myöhemmin survivalisti Howardin (Goodman) bunkkerista. Onko hänet pelastettu suuren katastrofin tieltä vai kidnapattu? Epävarmuuden ympärille kietoutuva idea on kiinnostava ja jännitystä ylläpitävää tarinaa on kehuttu, mutta myönnän auliisti menettäneeni mielenkiintoni viimeistään elokuvan puolivälissä. Kertomus kun ei lopulta johda mihinkään, paitsi keskinkertaisen jännittävään cliffhanger-loppuun. Siitä alkaneekin uusi tarina. Jatkoa todella seurannee, sillä nimensä mukaisesti 10 Cloverfield Lane kuuluu samaan saagaan scifileffa Cloverfieldin (2008) kanssa.

Pisteytys: 6/10

Suffragette

Ohjannut Sarah Gavron
Iso-Britannia & Ranska 2015,  106 min.

Draama, Historia, Biografia

Pääosissa: Carey Mulligan, Anne-Marie Duff, Helena Bonham Carter

1910-luvun Iso-Britanniaan sijoittuva Suffragette kertoo aikakautensa naisasianaisten ansiokkaasta taistelusta patriarkaattia vastaan. Suurelta osin tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin perustuva tarina on kertomisen arvoinen ja sapettaa eritoten siksi, ettei tiettyjä valta-asetelmia olla saatu murrettua vielä vuosisataa myöhemminkään. Tosin eipä elokuvakaan käsittele sortoa erityisen intersektionaalisesta näkökulmasta. Teknisesti Suffragetten kuvauksessa olisi myös hieman parantamisen varaa, käsivaralla huojuvan kameran tehokeinoa käytetään vähän liiankin kanssa.

Pisteytys: 7/10

Ariel

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi 1988, 73 min.

Draama, Komedia, Rikos

Pääosissa: Turo Pajala, Susanna Haavisto, Matti Pellonpää

Taisto Kasurinen (Pajala) lähtee pikkukylästä Helsinkiin etsimään parempaa tulevaisuutta. Pääkaupungissakin odottavat omat vaikeutensa, mutta päättäväisyydellä pääsee pitkälle. Aki Kaurismäen julma maailma muuttuu hetkittäin kaikessa kömpelyydessään lempeäksi komediaksi, korostetun inhimilliseksi arjen taistoksi. Työläistrilogian keskimmäinen osa on tähän tietoon toinen kahdesta 1001-listalle päässeistä suomalaiselokuvista, joten palaan filmin pariin syvällisemmin vielä tuonnempana.

 

1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 8/10

La Dolce Vita - Ihana elämä (1960)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1960, 174 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Yvonne Furneaux, Anita Ekberg, Anouk Aimée

You are the first woman on the first day of creation.

Meheviä lehtijuttuja metsästävä toimittaja Marcello (Mastroianni) vaeltaa Rooman kaduilla ja juhlii hulppeissa huviloissa. Ihana elämä seuraa noin viikon verran Marcellon naissotkuja ja moraalitonta rietastelua. Seitsemän kukkulan kaupunkiin Roomaan sijoittuva tarina jaksottuu sekin seitsemään jaksoon. Intohimoisimmat tulkitsijat löytävät numeroista loputtomasti viestejä: ainakin dekadenssin valtaamissa porvariston juhlissa maaginen seitsenluku tuo helposti mieleen turmelluttavat kuolemansynnit.

On toki mainiota, että Ihana elämä tarjoaa lähes loputtomasti tulkinnanvaraa, mutta mestariteoksena se toimii myös yksinkertaisemmalla ja samaistuttavammalla tavalla. Rooman kauneudessa ajelehtiva Marcello on jatkuvasti tyystin hukassa, alati salaisesti onneton ja kykenemätön löytämään kumppania helpottamaan yksinäisyyttään. Luonnollisesti tässä vaiheessa mieleen nousee samana vuonna ilmestynyt Seikkailu (1960), joka kilpaili Ihanan elämän kanssa Kultaisesta palmusta. Voitto meni Federico Fellinille ja ihan ansaitustikin. Molemmat elokuvat toki kuvaavat aikakautensa harharetkiä perin onnistuneesti.

Ihana elämä osuu Fellinin uralla taitekohtaan, jossa sota-aikaan kytkeytyvä neorealismi on jo selvästi jäänyt taakse. Kuitenkin Fellinin jäljittelemätön fantasia pääsee täyteen kukoistukseensa vasta seuraavassa teoksessa 8½ (1963). Siltikin Ihana elämä on Fellinin ehdottomasti tunnetuin elokuva, joka muun muassa toi käyttöön termin "paparazzi" ja teki Fontana di Treviin pulahtelijoista jatkuvan riesan Rooman kaupungille! Unenomainen Ihana elämä on kiistatta nautinnollinen merkkiteos, mutta silti en koskaan ole rakastunut sen maailmaan aivan yhtä paljon kuin jokusiin muihin Fellinin elokuviin.

Pisteytys:

9/10

Saturday Night and Sunday Morning - Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1960)

Ohjannut Karel Reisz
Iso-Britannia 1960, 89 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Albert Finney, Shirley Anne Field, Rachel Roberts

What's that black stuff you're drinking?

Tehtaassa työskentelevän Arthurin (Finney) kuusipäiväinen työviikko huipentuu lauantai-illan änkyräkänniin ja työkaverin vaimon Brendan (Roberts) vikittelyyn. Tuttu arki saa hieman uutta suuntaa, kun Arthur tapaa pubissa viehättävän Doreenin (Field). Orastavan suhteen tosin vaarantaa se, että Brenda odottaa lasta Arthurille. Mutta onko Arthur edes valmis vakiintumaan kummankaan heilansa kanssa?

Alan Sillitoen samannimiseen romaaniin (1958) perustuvan elokuvan tarina tuo mieleen Hollywood-draaman Paikka auringossa (1951). Kahden naisen loukussa oleva Arthur ei kuitenkaan havittele paikkaansa sukupolvien ketjussa ja avioliiton satamassa, vaikka ei tiedä, mitä muutakaan hän voisi päämäärättömällä elämällään tehdä. Tyyliltään uutta aaltoa edustava Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun vertautuu tunnelmaltaan paremmin vaikkapa Francois Truffaut'n teokseen 400 kepposta (1959), jossa niin ikään nuori kapinallinen ajelehtii huonojen päätösten ristiaallokossa. Sama teema taitaa toistua useissa uuden aallon elokuvissa.

Realistisesti työväenluokan elämää kuvaava Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun oli yksi vuoden 1960 menestyselokuvia kotimaassaan ja se keräsi mainioiden lippuluukkutulojen lisäksi jokusen BAFTA-palkinnon. Avioliiton ulkopuolisia suhteita ja aborttikokeiluita käsittelevä kertomus oli taatusti aikanaan melko säväyttävä, ja paikkaansa etsivän sukupolven kertomus puolestaan osui monen mielenmaisemaan. Harmaat, toistensa kaltaiset päivät kulkevat eteenpäin turhauttavan samanlaisina, mutta taustalla soi kujeilevasti kutsuva, kiihkeä jazz...

Pisteytys:

8/10

Shoot the Piano Player - Ampukaa pianistia (1960)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1960, 92 min.
Rikos, Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Charles Aznavour, Marie Dubois, Nicole Berger

She knows silence and romance go hand in hand...

Entinen konserttipianisti ja nykyinen baarimuusikko Charlie (Aznavour) viettää rauhallista elämää, johon sopivaa jännitystä tuo heilastelu tarjoilija Lénan (Dubois) kanssa. Charlien rikolliset veljet ovat kuitenkin toista maata, ja heidän toilailujensa vuoksi hissukka Charlie joutuu keskelle gangstereiden kiistoja. Vähitellen paljastuu myös Charlien karvas menneisyys ja se kohtalo, joka häntä vääjäämättä odottaa.

François Truffaut'n toinen ohjaustyö Ampukaa pianistia (Tirez sur le pianiste) on ohjaajan rakkaudenosoitus elokuvataiteelle ja sen viehättävän tutuille konventioille. Erityistarkastelussa ovat Hollywoodin rikoselokuvat, joiden tapakulttuurista elokuva on hauskan tietoinen. Lajityypeistä huomiotta eivät jää myöskään romantiikka saati slapstickista asti ponnistava komedia! Ampukaa pianistia vieläpä pohjautuu yhdysvaltalaisen kirjailijan David Goodsin suosittuun rikosromaaniin Down There (1956).

Ampukaa pianistia on teräväkatseista Hollywood-kierrätystä, jota täydentävät ranskalaisen uuden aallon elementit. Genrekliseitä rikotaan varsinkin yllättävin leikkauksin ja tarinan erikoisen poukkoilevalla etenemisellä. Elokuvaa tekee mieli verrata Truffaut'n esikoisteokseen 400 kepposta (1959), mutta huomata saattaa, että teokset ovat keskenään sangen erilaisia niin sisällöltään kuin maineeltaankin. Ampukaa pianistia ei ollut ilmestyessään 400 kepposta vastaava menestys, mutta filmihulluuden ylistys sentään upposi kuin häkä niin oman aikansa kuin myöhempienkin sukupolvien cinefiileihin. Mieluisa elämys kaikille elokuvaromantikoille.

Pisteytys:

8/10

Peeping Tom - Kurkistelija (1960)

Ohjannut Michael Powell
Iso-Britannia 1960, 101 min.
Kauhu, Trilleri, Draama
Pääosissa: Karlheinz Böhm, Anna Massey, Maxine Audley

Whatever I photograph I always lose.

Omissa oloissaan viihtyvä hissukka Mark Lewis (Böhm) työskentelee studiolla kameramiehen apulaisena. Vapaa-ajallaan Mark kuvaa omaa dokumenttiaan, jonka karmea sisältö paljastaa häiriintyneen mielen aran ulkokuoren takaa. Mark on erikoistunut kuvaamaan naisia, joiden viimeiset kauhunhetket hän tallentaa filmille samalla kun murhaa heidät brutaalisti. Mitä on kaikkein pelottavin pelko, mikä on sen syvin olemus?

Kurkistelija (myös Pelon kasvot) tarkastelee nerokkaasti elokuvataiteen ydintä. Kuten Markin murhatöissään käyttämä kauhujen peili, myös elokuva heijastaa sekä aikalaisilmiöitä että katsojan omia tuntemuksia. Valkokankaan kuvat manipuloivat ajatuksia sekä herättävät impulsseja ja muistoja. Suorastaan ironisesti aikalaiskatsojille Kurkistelijan kuvat olivat liikaa ja elokuva floppasi täysin. Vaikka samana vuonna ensi-iltaan tuli vähintään yhtä hätkähdyttävä Psyko (1960), brittiyleisön konservatiivinen maku ja Michael Powellin (1905─1990) maine kauniiden draamojen ohjaajana olettaen edesauttoivat Kurkistelijan jyrkkää tuomitsemista. Suomessakin elokuva oli kieltolistalla aina 1980-luvulle saakka.

Koska päähenkilö Mark on mieleltään järkkynyt pakonomainen tirkistelijä-murhaaja, elokuva tietenkin vertautuu vahvasti Alfred Hitchcockin tuotantoon ja sen teemoihin. Eritoten Kurkistelija muistuttaa Takaikkunaa (1954) ja jo mainittua Psykoa. Siinä missä Hitchcock oli 1950─1960-lukujen taitteessa uransa aallonharjalla, Powellin kohtalo oli Kurkistelijan myötä päinvastainen. Sittemmin elokuvan arvo tietenkin huomioitiin ja toki sen idea on kiistattoman oivaltava. Vaikka teos onkin kiehtova, ajatuksia kutkutteleva ja sikäli näkemisen arvoinen, en aivan täysin päässyt sisälle Kurkistelijan kieroutuneeseen tunnelmaan.

Pisteytys:

7/10

Rocco and His Brothers - Rocco ja hänen veljensä (1960)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1960, 177 min.
Draama
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot

There is no hope.

Parondin kuusihenkinen perhe muuttaa köyhältä Etelä-Italian maaseudulta vilkkaaseen Milanoon töiden toivossa. Veljeksistä Rocco (Delon) ja Simone (Salvatori) ryhtyvät elättämään perhettä nyrkkeilemällä, mutta nuorukaisten elämä kulkee kuitenkin eri polkuja. Luonteeltaan suoraselkäinen ja anteeksiantavainen Rocco alistuu kaidalta polulta lipsuvan Simonen edessä, ja taipuu jopa uhraamaan oman tulevaisuutensa veljessiteen vuoksi.

Luchino Viscontin (1906─1976) ylistetty teos Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli) on neorealismin perinteestä ponnistava perhekuvaelma. Yhtäältä elokuva on valtavien tunteiden melodraamaa, jota on usein verrattu oopperassa kerrottaviin suuriin tarinoihin. Köyhyyden tuomat ongelmat ja realistinen ote tekevät tarinasta aidon ja nivovat draaman vahvasti italialaiseen elokuvaperinteeseen. Toisaalta suunta on kohti tulevaa: vahvojen italialaisten perhesiteiden käsittely herättää jo mielleyhtymän reilua vuosikymmentä myöhemmin ilmestyvään Kummisetään (1972).

Kertomuksena Rocco ja hänen veljensä on liikuttavan täynnä toivoa, siitä huolimatta, että tarinan tapahtumat vyöryvät jatkuvasti yhä kurjempaan suuntaan. Tässäkin mielessä elokuva eroaa selkeästi neorealismin lohduttomuudesta. Hahmot ovat monisyisiä ja hetkittäin samaistuttavia, vaikka toisinaan yksioikoisessa ehdottomuudessaan jopa raivostuttavia ─ mutta sellaisia ovat ihmiset! Melkoinen suurteos, joka kasvanee vielä upeammaksi uusintakatselun myötä.

Pisteytys:

8/10