The Wolf of Wall Street (2013)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 2013, 180 min.

Biografia, Rikos, Komedia

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, Kyle Chandler

 

There's no nobility in poverty.

The Wolf of Wall Street on korruptoituneen pörssimeklari Jordan Belfortin (DiCaprio) rötöselämään uppoutuva biografia. Tarina alkaa vaurastumisen vuosista, jolloin Belfort keksii keinotella itselleen suuria summia rahaa hyväuskoisten vähävaraisten kustannuksella. Näin amerikkalainen unelma toimii! Kun bisnes kasvaa ja vauraus lisääntyy, muuttuu vapaa-ajan sekoilu yhä hullummaksi. Kun on rahaa, voi tehdä mitä vaan ─ kunnes FBI haistaa puuhassa jotain epäilyttävää.

Mustalla huumorilla ryyditetty elokuva kertoo vauraasta, ällöttävästä juppiajan elostelusta, joka ei tunne hyvän maun rajoja. Estoton elokuva rikkoi kiroiluennätyksen, ja muutenkin räävittömyyden tavoitteessa onnistutaan messevästi. Yllättävyys toimii parhaiten ensikatselulla: näin toisella kerralla jäi tuntu, ettei elokuva lopulta sano superrikkaiden sekoiluista oikein mitään uutta. Tarinallisesti paljon samaa on filmissä Wall Street - rahan ja vallan katu (1987), vaikka aiheen käsittelytapa ja elokuvan lajityyppi toki on aivan erilainen.
 

The Wolf of Wall Street nousi odotetuksi hittielokuvaksi, vaikka arvioissa sitä ei nostettukaan Martin Scorsesen parhaimmistoon. Kaikki viisi Oscar-ehdokkuutta jäivät lunastamatta, eikä elokuvasta muutenkaan tullut erityistä palkintomagneettia. Oliko seksiä, huumeita ja dollareita tykittävä elokuva kuitenkin raadeille liian räväkkä vai sittenkin hieman tyhjänpäiväinen? Ylikulutuksella retostelusta on kyllä pätevästi rakennettu viihdyttävää seurattavaa, mutta lopulta jäljelle jää ontto olo. Ahneudelle ja hyväksikäytölle ei tule loppua, se vain muuttaa muotoaan.

Pisteytys: 7/10

Gravity (2013)

Ohjannut Alfonso Cuarón

Iso-Britannia & USA 2013, 91 min.

Draama, Trilleri, Scifi

Pääosissa: Sandra Bullock, George Clooney

 

Clear skies with a chance of satellite debris...

Tohtori Ryan Stone (Bullock) on ensimmäisellä avaruusmatkallaan. Arkipäivä Maan kiertoradalla muuttuu hurjaksi selviytymistaisteluksi, sillä avaruusromuksi tuhoutunut satelliitti kiitää kovaa vauhtia kohti Stonen ja hänen kollegoidensa sukkulaa. Seuraa tuhoisa onnettomuus, josta selviävät hengissä vain Stone ja kokenut avaruuskonkari Matt Kowalski (Clooney). Maahan on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta avaruus ei anna armoa.

 

Taidokkaasti luotu avaruustrilleri on kovaa toimintatykitystä. Katsoja saa hengähtää sopivin väliajoin, kunnes taas mennään ja vauhdilla. Parin katselukerran jälkeen vauhti tuntuu turhan kaavamaiselta, mutta eipä sekään hirveästi viihteen miellyttävyyteen vaikuta, kun kokonaisuus on muuten nappiosuma. Avaruuden karuus on ympäristönä niin päätähuimaava, ettei elokuvassa edes turhaan tuhlata ruutia ylimääräisiin efekteihin tai äänitehosteisiin. Realismin tuntu lisää sykettä.

 

Teknisesti uskottava, visuaalisesti näyttävä ja tarinaltaan viihdyttävä Gravity oli ilmestymisvuotensa suuria elokuvatapauksia. Vuotensa tuottoisimpien filmien kärkikymmenikköön kohonnut elokuva leijaili riemukkaasti palkintojuhlasta toiseen. Kymmenen Oscarin ehdokas ja seitsemän voittaja (mm. ohjaus, kuvaus, leikkaus) oli ihan varteenotettava ehdokas parhaan elokuvan pystin nappaajaksi, mutta syvällisempi draama 12 Years a Slave (2013) veti siinä taistossa pidemmän korren. Loistavana avaruustoimintana Gravity on edelleen huippuluokkaa.

Pisteytys: 8/10

Amour - Rakkaus (2012)

Ohjannut Michael Haneke

Itävalta, Ranska & Saksa 2012, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

Things will go on, and then one day it will all be over.

Georges (Trintignant) ja Anne (Riva) ovat vanha aviopari, joiden elämän täyttää musiikki. Aktiiviset eläkevuodet ovat yllättäen ohi, kun Anne sairastuu. Parannuskeinoa ei löydy, joten hiljalleen halvaantuva ja maailmasta etääntyvä Anne joutuu miehensä hoivattavaksi. Itsenäisyyden menettäminen tuo surua ja vihaa, mutta rakkaus ei hievahda mihinkään.

Vähäeleinen, arkisen koskettava draama elämän ehtoosta. Georgesin ja Annen tarina on ollut pitkä, mutta loppu tulee silti yllättäen. Se tuo katsojallekin muistutuksen kaiken päättymisen vääjäämättömyydestä: kuinka suhtautua, kun hetki koittaa? Kuolemaan ja hyvästeihin liittyvä suru leijailee paksuna sumuna kaiken yllä, mutta kuten elokuvan nimikin osoittaa, tarinassa on pitkälti kyse rakkaudesta, silloinkin, kun vaikeudet koettelevat.

Kultaisella palmulla palkittu Rakkaus oli valtaisa arvostelumenestys. Rakkauden ja kuoleman teemat ovat suuria, mutta mikäpä ne tavoittaisi paremmin kuin tällainen tuiki tavallinen tarina vanhasta avioparista. Itse kertomuksen täydentävät loistavat näyttelijät, joista varsinkin Emmanuelle Rivan rooli on täynnä tunnetta: lempeyttä, kujeilevuutta, suuttumusta, pelkoa. Rakkaus on ehkäpä Michael Haneken tasapainoisin ja paras elokuva, jossa jokainen hetki on tarkkaan harkittu ja haikean kaunis.

Pisteytys: 9/10

Life of Pi ─ Piin elämä (2012)

Ohjannut Ang Lee

USA, Taiwan, Iso-Britannia, Kanada, Intia & Ranska 2012, 127 min.

Seikkailu, Draama, Fantasia

Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan

 

So which story do you prefer?

 

Yann Martelin samannimiseen romaaniin (2001) perustuva Piin elämä vie maagiselle meriseikkailulle. Intiassa varttunut Pi (Sharma) on muuttamassa Kanadaan, mutta hän menettää koko perheensä laivan haaksirikossa. Lopulta Pin ainoa toveri yksinäisessä pelastusveneessä on tiikeri, joka pitää nuorukaisen valppaana ja hengissä. Mutta mikä kaikki kertomuksesta on totta?

Piin elämä leikittelee allegorioilla ja tarinankerronnalla, jossa on ripaus maagisen realismin piirteitä. En ole lukenut alkuperäisteosta, joten vertailut sikseen. Sen verran kuitenkin tohdin uumoilla, että elokuvassa hennosti häilähtävä uskontotematiikka tulee runsaammin esille itse romaanissa. Filmiversiossa on korostettava vauhtia ja visuaalisuutta filosofoinnin kustannuksella, ainakin, jos mielii valtavirtaviihteeksi! Piin elämässä mennään estetiikka edellä.

Juuri näyttävyys taisikin aikanaan olla Piin elämän keskeisin vetonaula: 3D-kuvaus ja erikoisefektein luodut eläimet palkittiin muun muassa Oscarein ja Baftoin, suurista lipputuloista puhumattakaan. Elokuvan maailma näyttää edelleen kauniilta, mutta vailla visuaalista antia Piin elämä jäisi puuduttavaksi ajelehtimiseksi. Tarinan idea sinänsä on ihan kiva, mutta Pin pohdiskelut ovat coelhomaisen latteaa tyhjänpuhumista. Ilman runsaita neonvaloja niitä ei jaksaisi kuunnella.

Pisteytys: 6/10

Lincoln (2012)

Ohjannut Steven Spielberg

USA & Intia 2012, 150 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn

 

Are we fitted to the times we're born into?

Yhdysvaltain sisällissodan verisiin vuosiin sijoittuva historiadraama seuraa presidentti Abraham Lincolnin (Day-Lewis) viimeisiä elinkuukausia. Sodan on loputtava, ja se vaatii samalla orjuuskysymyksen ratkaisua. Lincolnin päämääränä on kieltää orjuus lopullisesti, mutta haasteena on saada enemmistö senaattoreista liittymään orjuuden vastaiseen rintamaan.

 

Lincoln on tyyliltään perinteisehkö, hieman pönöttävä suurmieselokuva. Daniel Day-Lewisin sopivan arkinen roolisuoritus keventää pahinta patsastelua, ja muutkin näyttelijät sopivat osiinsa. Sinänsä perustuslakiväännöstä kertova tarina on dramatisoitu hyvin, mutta ehkäpä valkoisten ukkojen kabinettihuutelussa on aina pieni kuivakkuuden riski. Tällä kertaa sitä ei voida väistää.

Lukuisia palkintoehdokkuuksia ja suuria katsojalukuja kerännyt Lincoln oli ilmestyessään näyttävä elokuvatapaus. Menestys oli huomattavaa eritoten Yhdysvalloissa, jossa ikonisen presidentin perintö elää yhä voimakkaana. Kahdestatoista Oscar-ehdokkuudesta Lincoln voitti lopulta vain kaksi: Day-Lewis nappasi pystin varmasta roolityöstään ja toinen palkinto meni ansaitusti elokuvan lavasteille. Upeasti rakennettu, runsas ja savuinen menneen maailman estetiikka onkin elokuvan ehdottomasti parasta antia. Harmi, ettei kerronta nouse miljöön eläväisyyden tasolle.

Pisteytys: 6/10

Argo (2012)

Ohjannut Ben Affleck

Iso-Britannia & USA 2012, 120 min.

Draama, Trilleri, Historia

Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, John Goodman

 

This is what I do. I get people out.

On marraskuun loppu vuonna 1979 ja Iranissa kuohuu. Yhdysvaltain suurlähetystö Teheranissa vallataan ja sen työntekijät joutuvat panttivangeiksi, mutta kuusi ihmistä ehtii paeta Kanadan suurlähettilään kotiin. CIA-agentti Tony Mendez (Affleck) lähtee tulenkatkuiseen Iraniin pelastamaan kuutta piileskelijää, ja sitä varten tarvitaan järjetön juoni: pakenijat naamioidaan kanadalaisiksi scifielokuvan tekijöiksi, jotka ovat Iranissa etsimässä kuvauspaikkoja.

Iranin panttivankikriisi oli laaja operaatio, jonka sivupolku kuuden piilottelijan pelastamisesta paljastettiin julkisuuteen vasta vuonna 1997. Ben Affleckin ohjaamassa draamatrillerissä jännitteet kasvavat mukaansatempaavasti ja elokuvamaailmassa kun ollaan, vivahteet b-laadun scifituotannosta on otettu mukaan hauskasti. Argo on pätevästi näytelty, tunnelmallinen ja tyylikäs tapahtumavetoinen elokuva, mutta Yhdysvaltain ulkosuhteista se ei lausu mitään kovin painavaa.

Hiljaista patriotismia huokuva Argo osoittaa, että epäluulo Yhdysvaltojen ja monien Lähi-idän maiden välillä on molemminpuolista ja että konfliktien juuret ovat syvällä. Näkökulma on kuitenkin enemmän periamerikkalaisessa työn sankaruudessa ja puhtaassa elokuvaviihteessä. Iranilaiset monine kohtaloineen jäävät kulissiksi, eikä Argo pyri voimakkaisiin kannanottoihin. Mahdollisimman laajan menestyksen kannalta ratkaisu toki on viisas. Elokuvalle kävi hyvin, sillä Argo sai erinomaiset arvostelut ja voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscarin.

Pisteytys: 7/10

Skyfall (2012)

Ohjannut Sam Mendes

Iso-Britannia, USA & Turkki 2012, 143 min.

Toiminta, Seikkailu, Trilleri

Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem

 

I fucked this up, didn't I?

Agentti James Bondin (Craig) ura on katkolla ja asekäsi horjuu. Lepoon ei ole aikaa, sillä joku uhkaa salaisen palvelun toimintaa ja vaatii M:n (Dench) päätä vadille. Daniel Craigin kolmannessa Bondissa menneisyyden synnit on paljastettu ja agenttitoiminnan moraaliset kysymykset kaivetaan päivänvaloon. Skyfall jatkaa Casino Royalen (2006) ja Quantum of Solacen (2008) perillisenä, mutta silti hieman erillisenä, syvällisempänä teoksenaan.

Tyylikkään dramaattisilla teemoilla pelaava Skyfall antaa piinkovan agentin tuntea epävarmuutta. Jännityksestä ja toiminnasta ei silti tingitä, sillä elokuva avaa pelin kovalla kaahailulla ja luotien viuhunnalla. Roolityöt ovat päteviä, Roger Deakinsin kuvaus on nautinnollisen näyttävää ja Oscar-palkittu äänimaisema toimii. Koska Skyfall on 007:n 50-vuotisjuhlaelokuva, pienet, nostalgiset silmäniskut kuuluvat asiaan. Niitä ripotellaan joukkoon juuri sopivasti, eikä tarina mene pelkäksi menneessä rypemiseksi ─ vaikka se tavallaan on koko jutun juju.

Erinomaisesti menestynyt Skyfall on ensimmäinen Bond 1001-listalla sitten ikonisen Goldfingerin (1964). Sarja on säilyttänyt tenhonsa, onnistunut uudistumaan ja pysymään kiinnostavana, vaikka väliin mahtuu melko monta keskinkertaista ja jopa huonoakin teosta. Skyfallia seurasivat hieman vähemmän arvostetut mutta silti ihan mukavat rainat Spectre (2015) sekä No Time to Die (2021). Nyt 007:n tulevaisuus on jälleen auki. Millaisen uuden vaihteen sarja saanee seuraavaksi, olisiko Bondina aika nähdä joku muukin kuin valkoinen mies?

Pisteytys: 8/10

Les Misérables (2012)

Ohjannut Tom Hooper

Iso-Britannia & USA 2012, 158 min.

Musikaali, Draama

Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Sacha Baron Cohen, Eddie Redmayne, Anne Hathaway

 

There is something I must do...

Victor Hugon suuri romaaniklassikko Kurjat (1862) sai ensimmäisen lukuisista elokuvasovituksistaan  jo vuonna 1897. Tom Hooperin ohjaama, suursuosioon noussut sovitus ei kuitenkaan nojaa tarinan aiempiin filmiversioihin, vaan etsii menestyksen avaimia musikaalimaailmasta. Elokuva pohjautuu vuonna 1985 ensi-iltansa saaneeseen, niin ikään valtavan menestyneeseen lavamusikaaliin. Klassikkotarina seuraa kovia kokenutta vankikarkuria Jean Valjeania (Jackman), joka kamppailee omatuntonsa kanssa. Kuinka hän voisi sovittaa menneet syntinsä?

Les Misérables kääntää teatterimusikaalin onnistuneesti omanlaiseensa elokuvamuotoon. Kamera ottaa kaiken irti lähikuvista, joukkokohtauksista ja lavasteiden mahdollisuuksista. Spektaakkelissa on komeita maisemia, tyylikkäitä asuja ja pauhaavia kuorokohtauksia. Lopputuloksessa on tyyliä, mutta teatterilavan taianomaisuudelle elokuva tuskin vetää vertoja. Sama pätee kirjaan, joka on pitkä mutta juuri siksi antoisa. Elokuvallakin on mittaa, mutta harppovassa tarinassa on pikakelauksen maku.

 

Musikaaliversion tapaan elokuvassakin dialogi on pääasiassa laulua. Pidän esimerkiksi oopperasta, mutta elokuvissa resitatiivilaulu on minusta  hirveän väsyttävää. Jokin tärkeä osa dramatiikasta jää herkästi uupumaan. Mieltymyksistäni viis ─ joulusesongissa ensi-iltansa saanut Les Misérables takoi kovia lipputuloja, innosti katsojia ja edusti näyttävästi vuoden 2013 elokuvagaaloissa. Monista kehuista ja ehdokkuuksista erottuu eritoten Fantinen roolissa tunteikkaasti riutuva Anne Hathaway, joka pokasi osastaan sivuosa-Oscarin. Les Misérables ei ehkä innoita nousemaan barrikadeille, mutta toivottavasti yllyttäisi useampia kokeilemaan Hugon klassikkoromaania. Siinä sitä vasta on tunnetta ja draamaa!

Pisteytys: 6/10

Ida (2013)

Ohjannut Paweł Pawlikowski

Puola, Tanska, Ranska & Iso-Britannia 2013, 82 min.

Draama

Pääosissa: Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza

 

Do you have sinful thoughts sometimes?

 

Eletään koleaa talvea jossain päin Puolaa. Vapautunut 1960-luku kuultaa baarijazzeissa, mutta sota-ajan perintö häilyy varjoina nurkissa. Nuori nunnakokelas Ida (Trzebuchowska) lähtee tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan, maallisen elämän riepottelemaa tätiä (Kulesza). Menneisyyden kanssa on tehtävä tiliä ennen kuin voi astua johonkin uuteen. Mitä kohti Ida on lopulta menossa?

 

Paweł Pawlikowskin (s. 1957) tyylikäs draama on vähäeleinen, mutta käsittelee taitavan monipuolisesti toisen maailmansodan perintöä. Tarinaan kietoutuvat juutalaisvainot, hajonneet perheet, metsissä tapahtuneet surmatyöt ─ Euroopan kivulias lähihistoria kirvelee tuskallisesti hädin tuskin umpeutuneessa haavassa. Ida tutkii lempeän haikeasti tragedioiden unohtamista ja niiden kivuliasta muistamista. Vaan muistaa täytyy, meidänkin, jotka emme tätä kaikkea itse kokeneet!

Ohjaajan kansainväliseksi läpimurtotyöksi kohonnut Ida keräsi suosiota filmijuhlilla. Elokuva palkittiin muun muassa vuotensa parhaana eurooppalaisena elokuvana sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Jo 1980-luvun lopulla elokuvauransa aloittanut Pawlikowski oli 2000-luvun kuluessa ohjannut kaksi Bafta-palkittua brittifilmiä, mutta Ida valloitti yleisöt lopullisesti. Sittemmin Pawlikowski on käsitellyt kylmän sodan aikakautta elokuvassaan Cold War (2018). Aikakausiteeman ohella elokuvia yhdistää todella tyylikäs kuvaus. Idan estetiikka huokuu vanhojen elokuvien tunnelmaa, vaikka varsinainen pastissi teos ei olekaan. Kylmän sodan aikakausi hyytää, mutta siitä löytyy valtavasti kaihoisaa kauneuttakin.

Pisteytys: 9/10

Django Unchained (2012)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2012, 165 min.

Lännenelokuva, Toiminta

Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson

 

How do you like the bounty hunting business?

 

Muutamaa vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa eräs orja hautoo kostoa Texasin plantaasien varjossa. Vapauteen tiensä taisteleva Django (Foxx) lyöttäytyy yhteen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzin (Waltz) kanssa ja opettelee tappamisen elkeet. Djangon tavoitteena on löytää ja vapauttaa vaimonsa, ja määrätietoisen matkan varrella valkoiset pahantekijät saavat ansionsa mukaan.

Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva on jälleen yksi kostonmusta pastissi-ilottelu. Tarantino toistaa itseään niin paljon, ettei elokuva oikein tuo repertuaariin mitään uutta. Edes jännitteen kasvatuksen tyylikeinot eivät täytä tehtäväänsä, mutta toki blaxploitaation ja spagettiwesternin liitossa on komeat hetkensä. Kontroversiaali huumori on vaikea laji, minkä vuoksi Tarantinon viihteellistä näkökantaa on ymmärrettävästi kritisoitu: tekeekö elokuva oikeutta orjuudesta kärsineille vai revitteleekö heidän kustannuksellaan? Jälkimmäinen tuskin on elokuvan tavoite, päinvastoin, mutta kostofantasia jättää laimeamman tunnun kuin samaan ideaan nojaava Kunniattomat paskiaiset (2009).

Django Unchained menestyi näyttävästi lippuluukuilla ja palkintogaaloissa. Käsikirjoitus, joka ei saa minua innostumaan, sai paljolti kehuja ja jopa Oscar-palkinnon. Ylistyksen aiheeksi on nostettu myös elokuvan näyttelijät, jotka hoitavat tonttinsa hyvin. Sen verran suosittu Djangon tarina on ollut, että jatkoa on uumoiltu ja kaivattu. Tiettävästi Tarantinon crossover-sarjakuvaan Django/Zorro (2015) perustuva elokuva on päässyt esituotantoasteelle, mutta Tarantinoa tuskin nähdään ohjaajanpallilla.

Pisteytys: 6/10

The Descendants (2011)

Ohjannut Alexander Payne

USA 2011, 115 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: George Clooney, Shailene Woodley, Amara Miller, Nick Krause

 

I'm the backup parent. The understudy.

 

Honolululainen Matt King (Clooney) on elänyt vuosia töihinsä uppoutuen. Vaimon vakava onnettomuus tekee Mattista yllättäen perheensä arjesta vastaavan aikuisen. Lähtökohta on vaikea: lapset ovat etäällä, puolison tila painaa mieltä, salatut tunteet paljastuvat ja kaiken tunnekuohun keskellä pitäisi ratkoa kiireellinen kysymys perintömaiden myynnistä. Elämän ja kuoleman välitilan sivustakatsojat joutuvat etsimään juuriaan ja yhteyttä toisiinsa, kaikki muu saa odottaa.

The Descendants maalailee synkkiä ajatuksia Hawaijin auringonpaisteessa, ukulelen soittaessa leppeitä säveliään. Elämän pysäyttänyttä käännekohtaa tutkitaan taidokkaan kevyesti mutta silti arvokkaan koskettavasti. Draamakomedia tavoittaa samoja sävyjä kuin Alexander Paynen aiempi menestysteos Sideways (2004), vaikka teemat ovatkin erilaisia. Jotain arkista keskeneräisyyttä ja haparoivaa mieheyttä molemmissa filmeissä silti on, ja se tekee niiden tarinoista niin sympaattisia.
 

Isän ja tytärten edesottamukset palkittiin ansaitusti käsikirjoitus-Oscarilla. Onnistuneen tragikoominen tarina ja näyttelijäsuoritukset ovat olleet kriitikoiden pääasiallisen ylistyksen kohteena, mutta on elokuvassa muutakin muistamisen arvoista. Havaijin kauniit maisemat on taltioitu tyylillä, ja niiden katselu tuo elokuvan katseluun suoranaista lomailun tuntua. Alexander Paynen luotsaamille reissuille on näemmä riemukasta lähteä kerta toisensa jälkeen.

Pisteytys: 8/10

The Artist (2011)

Ohjannut Michel Hazanavicius

Ranska, Belgia & USA 2011, 100 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell

 

If only he could talk.

Elokuvatähti George Valentin (Dujardin) on suosionsa huipulla. Vuosi on 1927 ja taivas on auki filmitähdille ─ eritoten heille, joilla on hyvät puhelahjat. Äänielokuva valtaa alaa vauhdilla, eivätkä kaikki mykkäelokuvien karismaattiset kasvot kykene mukautumaan suureen muutokseen. Valentin saa seurata nuoren, lupaavan näyttelijän Peppy Millerin (Bejo) nousua Hollywoodin huipulle samalla, kun hänen oma tähtensä hiipuu, sammuu ja unohtuu.

The Artist on mykkäklassikoista koostettua kertaustyyliä, mutta samalla omaääninen elokuva, joka jälkiviisaasti kertoo äänielokuvan tuomasta muutoksesta ja monien näyttelijöiden todellisista kohtaloista. Pastissi on rakennettu lukemattomista filmeistä ja mykkäkauden kuuluisuuksista: jo päähenkilön olemuksessa välähtävät monet tähdet, ennen kaikkea palvotut Rudolph Valentino ja Douglas Fairbanks. Viittauksia on hauska bongata, mutta elokuva toiminee mainiosti, vaikka aikakauden elokuvamaailmaa ei tuntisikaan.

Mykkäelokuva soljuu The Artistissa niin kauniisti, että lajityypin hiipuminen tuntuu suoranaisena säälinä. Talkies-elokuvat ovat olleet valtavirtaa jo niin kauan, että harva muistaa mykkäfilmienkin hyödyntäneen ääntä: The Artist sentään huomioi hauskasti äänten ja hiljaisuuksien kerronnallisia mahdollisuuksia. Sinänsä elokuvan draaman kaari on hitusen ennalta-arvattava, mutta haitanneeko tuo, kun charmi on niin lyömätöntä. Ei ihmetytä, että The Artist suorastaan kahmi palkintoehdokkuuksia ja pokasi muun muassa parhaan elokuvan Oscarin.

Pisteytys: 8/10

Hugo (2011)

Ohjannut Martin Scorsese

USA, Iso-Britannia & Ranska 2011, 126 min.

Seikkailu, Draama

Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen

 

If you lose your purpose... it's like you're broken.

 

Orpolapsi Hugo (Butterfield) asuu Pariisissa Montparnassen rautatieasemalla, jossa hän huoltaa kelloja juopon setänsä apulaisena. Isältä peritty salaperäinen laite auttaa Hugoa jaksamaan päivästä toiseen: kenties kojeesta paljastuu viesti isältä, jos sen rikkinäiset osat vain saisi korjattua. Urakka vie Hugon seikkailuun, joka johdattelee unohtuneiden elokuvien taianomaiseen maailmaan.

 

Tunnelmaltaan herttainen satuelokuva on kunnianosoitus varhaiselle elokuvahistorialle. Moni kohtaus on silmänisku eri aikojen klassikoille ja hahmoissa on tuttua tuntua. Unohduksen varjoista päätähdeksi nousee Georges Méliès (Kingsley), jonka luomuksista eritoten scifiklassikko Matka kuuhun (1902) nostetaan näyttävästi esille. Hugo osallistuu itsekin elokuvahistorian uusiin virtauksiin siten, että filmi kuvattiin suosituksi nousseella 3D-teknologialla.

Hugo on yllättävän epätyypillinen rikosrainoistaan tunnetun Martin Scorsesen elokuvaksi. Konkariohjaaja osoittaa kuitenkin hallitsevansa jopa koko perheen seikkailuksi sopivan tyylin, ja niinpä elokuva vastaanotettiin riemullisesti ylistäen. Viidellä Oscarilla (mm. kuvaus, efektit) palkittu seikkailu nousi ilmestymisvuonnaan monien kriitikoiden suosikkilistoille. Pidin itsekin Hugosta nähdessäni sen ensi kerran, mutta nyt uusintakatselulla tunnelma jäi laimeaksi. Komedia on hieman väkinäisen tuntuista, ja satumaailman melankolinen perusvire jättää etäälle. Hugosta ei ole esikuviensa kaltaiseksi klassikoksi, mutta uutuudenviehätys kannattelee kerrontaa ainakin kertakatselun verran.

Pisteytys: 6/10

Lokakuun elokuvat 2023

Elvis
Ohjannut Baz Luhrmann

USA & Australia 2022, 159 min.

Biografia, Draama, Musikaali

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Olivia DeJonge

 

 

 

 

Elvis-biografia keskittyy musiikkikuninkaallisen (Butler) kuuluisuuden vuosiin ja managerisuhteeseen. Elokuva on taattua Baz Luhrmannia, levotonta ilotulitusta, joka peittää löperön tarinan. Monet yksittäiset kohtaukset ovat upeita spektaakkeleja, mutta kokonaisuus on merkityksetön harhailu musavideopainajaisessa. Vai heijastaako tyyli Elviksen uran loppuvaiheiden piinaa? Austin Butlerin päärooli on onnistunut, sillä se ei varmasti ole ollut helppo. Harvalle julkimolle löytyy sama määrä imitaattoreita ja uudelleentulkitsijoita kuin Elvikselle.

Pisteytys: 4/10

 

The Sea Beast
Ohjannut Chris Williams

Kanada & USA 2022, 115 min. 

Animaatio, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Karl Urban, Zaris-Angel Hator, Jared Harris

 

 

 

 

Merihirviöjahti alkakoon! Vaan tässä tarinassa sankarit eivät aina olekaan oikeassa, eivätkä syvyyksien pedot aivan niin kauheita kuin uskotellaan. Näyttävissä maisemissa liplattelevasa seikkailussa on hienoja maisemia, mutta tarina on vanhan toistoa ja hahmot kaipaisivat persoonaa. Omaperäisyydestä viis, filmi sai silti Oscar-ehdokkuuden animaatiokategoriassa.

Pisteytys: 4/10

 

Yösyöttö
Ohjannut Marja Pyykkö

Suomi 2017, 86 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Petteri Summanen, Marja Salo, Juha Muje

 

 

 

 

Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin (2010) perustuva elokuva kertoo yksinhuoltajaksi jäävästä vastasyntyneen isästä (Summanen). Miehiin ja isyyteen liittyviä stereotypioita yritetään tuulettaa, mutta ärsyttävää kyllä, niistä ei silti päästä hetkeksikään eroon. Vanhemmuuden paineille naureskelu on aavistuksen onnistuneempaa, joskaan vitsien tyyli ei oikein kutkuttanut omia nauruhermojani. Muutaman kuukauden isyyskokemuksen perusteella voin silti vahvistaa, että vauhdikas elokuva on helppoa ja kevyttä katsottavaa vauva-arjen univelkaisille riutujille.

Pisteytys: 5/10

Frozen - huurteinen seikkailu

Ohjannut Chris Buck & Jennifer Lee

USA 2013, 102 min.

Animaatio, Seikkailu, Musikaali, Komedia

Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Jonathan Groff, Josh Gad

H.C. Andersenin Lumikuningattaresta (1845) innoituksensa saanut Frozen vie kylmään pohjolaan. Sisaruspari Anna ja Elsa ovat raikas lisäys Disneyn prinsessakavalkadiin. On nimittäin ansiokasta, että tarina ei ole pelkkää pelastavan prinssin odottelua tai uhrautumista lemmen alttarille, vaan aktiivista naistoimijuutta. Siksi on sääli, että siskostarina hukkuu tarpeettoman vauhdikkaaseen koheltamiseen. Eikö tarinaan luoteta tarpeeksi? Hieman sama vaivaa Oscar-palkittua animaatiotakin, joka on teknisesti laadukasta, mutta persoonatonta. Vuotensa suurin kassamagneetti on joka tapauksessa muodostunut varsinaiseksi sukupolvikokemukseksi, eikä oheistuotteiden väkevältä markkinoinnilta ole voinut välttyä edes kohderyhmään kuulumaton aikuinen.

Pisteytys: 6/10

Scent of a Woman - Naisen tuoksu
Ohjannut Martin Brest

USA 1992, 156 min.

Draama

Pääosissa: Al Pacino, Chris O'Donnell, Philip Seymour Hoffman

 

 

 

Sokeutuva sotaveteraani (Pacino) lähtee hurvittelemaan New Yorkiin, mukanaan vastentahtoinen opiskelijakloppi Charlie (O'Donnell). Syksyisessä elokuvassa tuoksahtaa viski, parfyymi ja 1980─1990-lukujen taitteen tunnelma. Kahden erilaisen hahmon yhteinen matka ja kasvukertomus on tarinana turvallisen tuttu. Sitä on Al Pacinon räyhäroolikin, joka kuitenkin poiki näyttelijälle toistaiseksi uran ainoaksi jääneen Oscarin.

Pisteytys: 6/10