maanantai 5. marraskuuta 2018

My Fair Lady (1964)

Ohjannut George Cukor
USA 1964, 170 min.
Musikaali, Draama
Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Wilfrid Hyde-White, Stanley Holloway

I washed my face and hands before I come, I did!
Fonetiikan professori Henry Higgins (Harrison) on vakuuttunut siitä, että murteet ovat turmelleet englannin kielen. Higginsin ystävä eversti Hugh Pickering (Hyde-White) haastaa kielitieteilijän vaikeaan tehtävään: Henryn on määrä kouluttaa alaluokkaisesta kukkaistytöstä Eliza Doolittlesta (Hepburn) hieno lady, ja koulutuksen pääroolissa on Elizan puheenparren muokkaaminen. Ylimielisesti tehtäväänsä suhtautuva Henry ei kohtele Elizaa silkkihansikkain, mutta ärhäkkä oppilas pitää huolen omanarvontunnostaan.

Kahdeksan Oscarin voittaja My Fair Lady on todellinen Broadwayn ja Hollywoodin rakkauslapsi, massiivinen ja näyttävä musikaaliklassikko. Kertomuksen pohjana on George Bernard Shawn näytelmä Pygmalion (1913), josta versioitu Broadway-musikaali (1956) oli jättimenestys. Shown päärooleissa nähtiin jo Rex Harrison, mutta Audrey Hepburnin sijaan Eliza Doolittlena rallatteli laulutaitoisempi Julie Andrews. Värikäs elokuvaversio on nautinto varsinkin huikeiden lavasteiden ja pukujen ansiosta, ja toki laulutkin ovat mainioita. Parhaimman kiitoksen saa loistavasti osaansa heittäytyvä Audrey Hepburn, jonka jääminen ilman Oscar-ehdokkuutta tyrmistyttää katsojia ja kriitikoita yhä uudelleen. Ironista kyllä, pysti meni Eliza Doolittlenakin vakuuttaneelle Julie Andrewsille Maija Poppasen (1964) nimikkoroolista.

Jos Audrey Hepburn ja hänen Eliza-hahmonsa valloittavat, täysin toisin on asian laita Rex Harrisonin tulkitseman niljakkaan sovinistiprofessorin kannalta. Harrison sai pystin roolistaan ja ehkäpä ihan ansaitustikin: Higginsin hahmo onnistuu aiheuttamaan niin massiivisen puistatuksen, etten hetkeen muista tunteneeni vastaavaa sympatian puutetta ketään elokuvan hahmoa kohtaan. Elokuvan loppu jää avoimeksi ja sovinistien hölmöilyille naureskeleva tarina vaikuttaisi pyrkivän asettumaan enemmän misogyniaa vastaan kuin sen puolelle (vrt. esim. Gigi, 1958). Silti tympeä professorinpahanen sietäisi saada kunnon opetuksen eikä livahtaa kuin koira veräjästä. Elizan juoppolalli-isä (Holloway) on toinen elokuvan antisankareista, jota soisi läksytettävän muutoinkin kuin avioliittoon pakottamalla. Näyttävät feminismivaatimukset tosin ovat tätä päivää ─ ehkäpä menneiden vuosikymmenten todellisuudessa My Fair Lady asetteli sanansa riittävän painokkaiksi.

Pisteytys:
7/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti