Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?

Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:

10/10

Who's Afraid of Virginia Woolf? - Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1966, 131 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

You make me puke!

Mike Nicholsin (1931─2014) hengästyttävä ohjausdebyytti marssittaa nuoren avioparin Nickin (Segal) ja Honeyn (Dennis) myöhäiselle yövierailulle vanhemman pariskunnan asuntoon. Jatkot pääsevät tuskin alkuun, kun isäntäpari Marthan (Taylor) ja Georgen (Burton) rakoileva avioliitto jo avautuu kaikessa sotkuisuudessaan vieraiden eteen. Viinanhuuruisen yön edetessä käy ilmi, että myös Nickin ja Honeyn avioliitto on kaukana ihanteista.
 

Kahden intensiivisen tunnin kuluessa sekavan riidan osapuolet paljastavat heikkoutensa, kipeimmät salaisuutensa ja pettymyksensä, vaikka niitä ei aina suoraan lausutakaan ääneen. Kipakoiden tokaisuiden takaa paljastuu kaikki tarpeellinen ja liikaakin. Ahdistavan estoton riitely herättää kiusaantuneen ulkopuolisen olon: saisiko tätä oikeastaan katsoa ja kuunnella? Ripaus mustaa huumoria sentään keventää tunnelmaa aika ajoin ja helpottaa tirkistelijän taakkaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? perustuu Edward Albeen samannimiseen näytelmään (1962), joka on tuotu teatterilavoille Suomessakin. Elokuvaversio tiivistää näytelmätekstin onnistuneesti ja kiitelty sovitus voitti aikanaan viisi Oscaria. Erityisesti Elizabeth Taylorin saama pysti tuntuu perin ansaitulta, sillä roolisuoritus on intensiivisyydessään ehkäpä Taylorin koko uran kohokohta. Näyttelijäsuoritukset ovat toki kautta linjan ensiluokkaisia, ja Richard Burtonin hillityn ärtynyt tyyli on mainio vastinpari Taylorin räväkkyydelle. Taylor ja Burton olivat naimisissa tosielämässäkin ja tietenkin aviokriisiä käsittelevän elokuvan arvuuteltiin kuvaavan pariskunnan suhteen tilaa. Avioliitto kuitenkin jatkui vielä vuosikymmenen verran, ja yhteisiä elokuviakin syntyi yhteiselon vuosina reilu kymmenkunta.

Pisteytys:
9/10

Deus e o Diabo na Terra do Sol - Musta jumala, valkea paholainen (1964)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1964, 120 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Geraldo Del Rey, Yoná Magalhães, Maurício da Valle, Othon Bastos

Save the poor from starving.

Köyhä mies Manuel (Del Rey) surmaa huijaripomonsa ja lähtee pakosalle mukanaan vastentahtoinen vaimo Rosa (Magalhães). Pariskunta liittyy karismaattisen saarnaajan hurmoshenkiseen seurueeseen, jossa väkivaltaa ei säästellä. Mustan jumalan kuoltua pariskunta tavoittaa valkean paholaisen Coriscon (Bastos), joka myöskin vaatii seuraajiltaan brutaaleja tekoja. Väkivaltaiset johtajat eivät saa tehdä tekosiaan rauhassa, sillä jäljissä seuraa palkkiometsästäjä Antonio das Môrtes (Valle).

Hehkuvan mustavalkoisena kuvattu Musta jumala, valkea paholainen (engl. Black God, White Devil) sijoittuu karuihin erämaihin ja köyhiin hökkelikyliin. Tehokeinona käytetyt viipyilevät otokset toimivat, vaikka niitä tuntuu toisinaan olevan liiankin kanssa. Vastapainoksi mukana on myös muutamia montaasimaisia leikkauksia lähes Sergei Eisensteinin tapaan. Aikakautensa vapautta janoavat äänet tuovat toki niin ikään mieleen Eisensteinin elokuvista löytyvän kiihkeyden ja sanan palon, vaikka konteksti on toinen.

Musta jumala, valkea paholainen edustaa neorealismin ja ranskalaisen uuden aallon myötävaikutuksella syntynyttä brasilialaista cinema novoa, joka oli elokuvantekijöiden ajanmukaisen poliittinen reaktio maan sosiaalipoliittisiin ongelmiin. Glauber Rochaa (1939─1981) pidetään cinema novon nimikkohahmona ja Musta jumala, valkea paholainen puolestaan on suunnan keskeisimpiä teoksia. Ajan hermoon osunut filmi noteerattiin myös uuden aallon synnyinsijoilla Ranskassa, jossa teos pääsi kisaamaan Kultaisesta palmusta. Suosion siivittämänä Rochan elokuvaura käynnistyi toden teolla ja Antonio das Môrtesin seikkailutkin saivat jatkoa vuonna 1969.

Pisteytys:
8/10

Repulsion - Inho (1965)

Ohjannut Roman Polanski
Iso-Britannia 1965, 105 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Catherine Deneuve, Ian Hendry, John Fraser, Yvonne Furneaux

Have you fallen asleep?

Kauneushoitolassa työskentelevä Carol (Deneuve) asuu sisarensa Helenin (Furneaux) asunnossa Lontoossa, mutta hänen arkensa on kaukana ajalleen tyypillisestä lontoolaisnuorison svengaavasta hurvittelusta. Carol suhtautuu inhoten miehiin ja seksuaalisuuteen, eikä siedä varsinkaan sisarensa miesystävää Michaelia (Hendry). Kun Helen ja Michael lähtevät matkoille, Carol jää asuntoon yksin vain alati kasvava ahdistus seuranaan.

Inhon kertomus antaa olettaa, että silmin nähden traumatisoitunut Carol on kenties aiemmin elämässään joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Suhde kaikkiin miehiin on vaikea eikä yhtäkään miestä kuvata koko filmissä erityisen imartelevassa valossa. Samaan ahdistavuuden tulvaan sekoittuvat myös elämää määrittävät ulkonäköpaineet, joille Carol on töissään jatkuvasti alttiina. Naisnäkökulma on ansiokas ja ajalleen vielä jossain määrin harvinainenkin. Tosin tietäen Polanskin oman hyväksikäyttöhistorian, Inho jättää hieman erikoisen jälkimaun.

Roman Polanskin (1933─) läpimurtoelokuva Inho on runsaan symbolista psykologista kauhua, joka pureutuu tabuihin ja hyödyntää sopivasti säpsäyttäviä kauhuelementtejä. Rujo elokuva meinasi jäädä Suomessa kokonaan esittämättä, mutta pääsi lopulta teattereihin vankalla K-18-leimalla varustettuna. Sittemmin ikäraja on sentään pudonnut viiteentoista. Muutoin Inho menestyi ilmestyessään hyvin ja siivitti Polanskin hyvin alkanutta uraa entisestään. Elokuva noteerattiin eritoten Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka Kultaisesta karhusta jäikin käteen vain ehdokkuus.

Pisteytys:

9/10

Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.

Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:

6/10

Il buono, il brutto, il cattivo - Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1966, 161 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef

Every gun makes its own tune.

Sergio Leonen (1929─1989) dollaritrilogian huipennus Hyvät, pahat ja rumat (engl. The Good, The Bad and The Ugly) on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista lännenelokuvista. Sarjan aiemmat osat Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965) tekivät Leonesta ja elokuvissa näyttelevästä Clint Eastwoodista tähtiä. Filmien suosio yllätti tuiki tuntemattoman Eastwoodinkin täysin ─ kukapa olisi osannut odottaa, että pienen budjetin italialaiset lännenelokuvat tulevat jättämään kädenjälkensä koko lajityyppiin!

Niin kutsuttujen spagettiwesternien genren aloittanut dollaritrilogia poikkeaa yhdysvaltalaisista lännenklassikoista väkivaltaisuudessaan ja kyynisyydessään. Myös Hyvät, pahat ja rumat kunnostautuu surmanluotien määrässä, eikä ainoan "hyväksi" nimetyn päähenkilön hyvyydestäkään ole täysiä takeita. Elokuva kertoo kolmesta miehestä, Blondiesta (Eastwood), Tucosta (Wallach) ja Angel Eyesta (Van Cleef), jotka kukin tavoittelevat kadonnutta kulta-aarretta. Kaunojen täyttämä aarteenmetsästys huipentuu ikimuistoisen kyräilevään päätöskohtaukseen.

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuva Hyvät, pahat ja rumat kommentoi sodan järjettömyyttä ja suhtautuu epäileväisesti ihmisten hyvyyteen. Pölyisissä erämaissa kuvattu elokuva on kauttaaltaan karu ja kova kertomus miehistä, jotka eivät luota keneenkään muuhun kuin itseensä ja revolveriinsa. Vaikutteita on kenties imetty kyynisistä film noireista, mutta myös halpa pulp-viihde on sanellut osansa raa'an teoksen sisällöstä. Ennio Morriconen unohtumaton musiikki on sekin usein lähempänä populaarikulttuuria kuin klassista. Legendaarinen elokuva luo kierrätystavarasta uutta, mutta kunnon klassikoiden tapaan Hyvät, pahat ja rumat on sittemmin itse muuttunut loputtoman inspiraation lähteeksi uusille elokuvantekijöille.

Pisteytys:

10/10

Masculin Féminin - Maskuliini feminiini (1966)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Ruotsi 1966, 103 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert

The Children of Marx and Coca-Cola.

Jos mielii astua 1960-luvun kiihkeän muutoksen, aktivismin sekä estoistaan vapautuvan seksuaalisuuden aikakauteen, harva elokuva tarjoaa yhtä sävähdyttävää aikamatkaa kuin Maskuliini feminiini. Vuonna 1965 kuvattu elokuva laskeutuu kaduille sekä kahviloihin "Coca-Colan ja Marxin lasten kanssa" ja taltioi filmimuotoon myrskyä edeltävät kuohunnan vuodet.

Elokuvan päähenkilö on toimittajana työskentelevä nuorukainen nimeltä Paul (Léaud), joka kuluttaa aikaansa tyttöjä vikitellen, ystävänsä kanssa haastellen sekä niin elokuvissa kuin pesuloissakin notkuen. Näennäisen kiireetön elämä on kiihkeää, ja sitä on myös kuolema. Kerronta jaksottuu viiteentoista kohtaukseen; korostetun pilkottu rakenne on tuttu jo Jean-Luc Godardin aiemmasta teoksesta Elää elämäänsä (1962).

Monen muun Godardin 1960-luvun villin teoksen tapaan myös Maskuliini feminiini koettelee elokuvataiteen totuttuja rajoja. Uutta on esimerkiksi dialogin kyselevä tyyli, jonka kautta yhteiskunnallisten aiheiden pohdiskelu korostuu kiinnostavalla tavalla. Huomio kiinnittyy myös erikoisesti rajattuihin kuviin. Kamera tuntuu tämän tästä harhautuvan täysin väärille reiteille, mutta tietenkin katsojan katseen ohjaaminen yllättäviin paikkoihin tai jopa kuvan ulkopuolelle on täysin tarkoituksenmukaista. Lopputuloksena on huolimattoman tarkka kuva aikansa nuorison kuumeisen levottomasta ajatusmaailmasta ja muutoksenkaipuusta.

Pisteytys:

9/10