LUUKKU #21 - 10 vuotta sitten (Juno, 2007)

You seem to be getting pregnanter these days.

Holding on, ten years gone, lauloi Robert Plant aikanaan. Vuonna 2007 Euroviisut järjestettiin Suomessa, ensimmäinen iPhone julkaistiin ja samaten päivänvalon näki viimeinen Harry Potter -kirja. Päivän elokuva Juno on myös vielä tuota kotoisen tuttua lähihistoriaa, mutta tarkkasilmäinen katsoja voi toki jo havaita muutosten tuulten vaikutuksen vaikkapa muodin ja teknologian saralla.

Juno
Ohjannut Jason Reitman
USA 2007, 96 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Ellen Page, Michael Cera, Jennifer Garner, Jason Bateman

Juno McGuff (Page) huomaa tulleensa raskaaksi parhaalle ystävälleen Paulie Bleekerille (Cera), mutta vauva ei sovi yhteen high school -elämän kanssa. Railakkaalla tavallaan Juno päättää muitta mutkitta synnyttää lapsen ja antaa tämän adoptoitavaksi. Oikea pariskunta (Garner & Bateman) löytyy lehti-ilmoituksen avulla, mutta odottavan aika on pitkä ja suorasukaiseen suunnitelmaankin tulee ryppyjä.

Teiniraskaudesta kertova Juno ei liikoja tunteile saati neuvo suuntaan tai toiseen. Ratkaisu on toimiva, sillä aiheensa puolesta elokuva voisi lässähtää vain tympeäksi kesäkumimainokseksi. Persoonallisen kevyt draamakomedia oli ilmestyessään hitti, mutta ikimuistoiseksi merkkiteokseksi siitä ei ihan ole. Ongelmiakin nimittäin löytyy: esimerkiksi dialogi ärsyttää hetkittäin, vaikka Ellen Page osaakin tasapainotella lakonisen reteän roolinsa ja outojen repliikkiensä kanssa taitavasti. Toisekseen, en voi väittää tuntevani erityisen hyvin Yhdysvaltojen adoptiosysteemiä, mutta Junon kuvaus prosessista vaikuttaa hieman epärealistiselta.

Olen katsonut Junon kerran aiemminkin, ehkä noin vuoden sisällä sen ilmestymisestä. Oli mielenkiintoista huomata, että muistin elokuvan olevan jokseenkin toisenlainen ─ ainakin paljon nokkelampi ja hauskempi, ehkä myös sydämellisempi. Ehkäpä muka-nokkela teini-ikä ja naiivit rakkauslaulut tuntuivat parikymppisenä samaistuttavammalta, nyt oma elämäntilanne on pikemminkin lähempänä elokuvan adoptiovanhempien perheenperustamisarkea. Niin muuttuu maailma!

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #20 - 20 vuotta sitten (Gattaca, 1997)

They say every atom in our bodies was once part of a star.

Elokuvavuoden 1997 kiistattomin merkkiteos on massiivisia rahasummia ja katsojalukuja tahkonut Titanic. Näkyvyyttä ja katsojia saivat mitä runsaimmin myös Men in Black, Bean - äärimmäinen katastrofielokuva, 007 - Huominen ei koskaan kuole sekä Kadonnut maailma - Jurassic Park. Titanicia lukuunottamatta edelliset elokuvat eivät ole muodostuneet kovin ikimuistoisiksi klassikoiksi. Päivän elokuva Gattaca ei ollut aikanaan supersuosittu kassamagneetti eikä sitä nykypäivänä löydy ihan jokaisesta klassikkolistauksestakaan, mutta silti filmi on varsin kehuttu ─ eikä aivan suotta.

Gattaca
Ohjannut Andrew Niccol
USA 1997, 106 min.
Scifi, Draama, Trilleri
Pääosissa: Ethan Hawke, Uma Thurman, Jude Law

Gattaca sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa geenimanipulaatio on mahdollistanut uudenlaisen luokkajärjestelmän synnyn. Tekniikan kehitys ei kuitenkaan tee maailmasta onnelaa, vaan on pikemminkin johtanut dystopiaan. Elokuvan päähenkilö Vincent (Hawke) on yksi onnettomista, geneettisesti epätäydellisistä yksilöistä. Vincent päättää kuitenkin pyrkiä toteuttamaan unelmansa ja keinoja kaihtamatta raivaa itselleen tietä avaruuslennolle, jonne kelpuutetaan vain geneettiset valioyksilöt.

Ohjaaja Andrew Niccol on tullut tunnetuksi eritoten Truman Show'n (1998) käsikirjoittajana, mutta myös Gattaca lukeutuu Niccolin pääteosten joukkoon. Elokuva on arvostettu, mutta silti jäänyt hieman unholaan. Erityisen ansiokas Gattaca on kiinnostavan teemansa vuoksi, joka ei vanhene ainakaan teknologian kehittyessä tai eriarvoisuuden lisääntyessä.

Kuten tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat yleensä, myös Gattaca kertoo paljon omasta syntyajastaan. Esteettisesti ja elokuvassa esitellyn tulevaisuusteknologian puolesta elokuva näyttää viehättävällä tavalla 1990-luvun lopun tuotokselta. Lähestyvän milleniumin futuristinen estetiikka tuo etäisesti mieleen myös Matrixin (1999). Ajankuvana elokuvan kulisseista mainittakoon se, että toisiinsa rakastuvia työtovereita näyttelevät Ethan Hawke ja Uma Thurman päätyivät tosielämässäkin romanssiin ja avioituivat seuraavana vuonna, sittemmin liitto tosin päättyi.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #19 - 20 vuotta sitten (Sairaan kaunis maailma, 1997)

Vittu näin voi käydä vaan elämässä.

Vuonna 1997 Terminator 2 (1991) -elokuvasta tutun Skynetin oli määrä sinetödä ihmiskunnan tuho ydinasein. Toisin kuitenkin kävi: todellisuudessa vuonna 1997 maailman suurimpia murheita olivat pikemminkin prinsessa Dianan ja äiti Teresan kuolemat. Suomessa kauppojen hyllyt notkuivat Linda-siideriä, televisiossa ensi-iltansa saivat legendaariset The Joulukalenteri, Buffy the Vampire Slayer (1997─2003) ja Ally McBeal (1997─2002). Päivälleen tasan 20 vuotta sitten Yhdysvalloissa koettiin Titanicin ensi-ilta, joskin Suomessa tuon ikimuistoisen, sydäntäriipivän romanssin äärellä kyynelehdittiin vasta tammikuussa 1998.

Itse asiassa vuoteen 1997 kiteytyy mieletön määrä ysärin merkkitapahtumia ja ikimuistoisia kulttuurituotoksia, lisää hilpeitä muistoja löytyy maanmainion Nuoruusdiskon koosteesta. Teksti osaa myös kertoa, että päivän luukusta paljastuva leffa äänestettiin Suosikissa vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Sairaan kaunis maailma
Ohjannut Jarmo Lampela
Suomi 1997, 96 min.
Draama
Pääosissa: Joonas Bragge, Arttu Kapulainen, Pihla Penttinen, Kati Outinen, Ilkka Koivula

Ippe (Bragge), Papu (Kapulainen) ja Mia (Penttinen) ovat helsinkiläisnuoria, joiden perhe-elämä on rikkinäistä ja kesälomapäivät yhtä ajelehtimista pikkurikosten ja pilvenpolttelun parissa. Huumediilerin bisneksiin sotkeutuneet kaverukset joutuvat lopulta hakemaan Tukholmasta LSD-lastin, mutta homma ei tietenkään mene ihan nappiin. Loppuselvittelyiden myötä yksi joukosta uskaltautuu kulkemaan liian pitkälle heikoilla jäillä, mutta toisille avautuu mahdollisuus pyristellä irti turhan vaarallisiksi yltyvistä kuvioista.

Railakkailla nuoruuden sananparsilla ja valovoimaisella näyttelijäntyöllä kruunattu Sairaan kaunis maailma on loistavaa ajankuvaa ja tietenkin näin 2010-luvulta tarkastellen se tarjoaa myös nostalgisia fläsäreitä kultaiselta 90-luvulta. Elokuva herätti ilmestyessään, ja jo sitäkin ennen, valtavasti keskustelua huumesekoiluiden ja runsaan kiroilun vuoksi. Eipä mikään ihme maailmassa, jossa samana vuonna pohdittiin, että johtavatko roolipelit saatananpalvontaan. Kauhistustakin herättänyt filmi kuitenkin palkittiin kolmella Jussilla, muun muassa vuoden parhaana elokuvana.

Sairaan kaunis maailma on taattua ysäriestetiikkaa ja aitoa elämänmenoa, siitäkin huolimatta, ettei jokainen aikakauden nuori välttämättä käyttänyt aikaansa huumebisneksiin. Kuitenkin yleinen ajelehtiminen, räjähdysalttius sekä yhtäaikainen vapauden ja vakauden kaipuu kuuluvat erottamattomasti nuoruuteen. Kuvaus tuntuu yhä ajankohtaiselta. Elokuvaa on verrattu myös toiseen vastaavanlaiseen stadilaisia nuoria kuvaavaan teokseen Täältä tullaan elämä! (1980); elokuvia yhdistää myös aina upea Kati Outinen. Kirjallisuuden puolesta samankaltaisuuksia löytyy ainakin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta (1984), joka toki on tehty myös erinomaiseksi tv-sarjaksi vuonna 1989.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU #18 - 30 vuotta sitten (Predator, 1987)

It's all bullshit!

Päivän luukusta paljastuu synttärispessu! Itseni lisäksi pyöreitä vuosia täytti tänä vuonna myös legendaarinen Arnold Schwarzenegger, jonka mittariin pärähti jo seitsemän vuosikymmentä. Kehonrakentaja-Arska aloitti elokuvauransa 1970-luvulla ja nousi tähteyteen 1980-luvun alkupuolella Conan-leffojen myötä. Lopulta maineen sinetöi Terminator - tuhoaja (1984). Toimintatähti laajensi repertuaariaan sittemmin myös komedioihin: joulun aikaan sopii tietenkin katsottavaksi Isäni on turbomies (1996), vaikka tuo elokuva suoraan sanottuna onkin ihan pepusta. Kolmen vuosikymmenen takainen Predator on Arskan isoja hittileffoja, jonka olen tainnut nähdä vain kerran aiemmin joskus viime vuosituhannen puolella.

Predator - saalistaja
Ohjannut John McTiernan
USA 1987, 107 min.
Toiminta, Scifi, Trilleri
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Carl Weathers, Bill Duke

Majuri "Dutch" (Schwarzenegger) joukkoineen kutsutaan Keski-Amerikan viidakoihin sissioperaatioon pelastamaan panttivankeja. Piakkoin käy ilmi, ettei kyse olekaan mistä tahansa panttivankidraamasta, vaan ihmisiä huvikseen lahtaavasta avaruuden muukalaisesta. Sikareita poltteleva, one-linereita heittelevä lihaskimppu Dutch keksii kuitenkin keinot.

Viidakko-hippaleikissä meno on raakaa ja tappotouhujen näyttävät efektit ovat edelleen varsin hyviä, vaikka elokuva onkin jo ehtinyt varttua kypsään ikään. Elokuvan efektit myös poikivat aikanaan Oscar-ehdokkuuden. Viimenäkemältä muistelen Predatorin tuntuneen hieman jännältä, ellei jopa pelottavalta, mutta nyt se vaikutti lähinnä huvittavalta pullistelulta ja pitkästyttävältä tykittelyltä. Materiaali toki on siinä määrin klassikkokamaa, että suosion ymmärtää jotenkin. Omiin suosikkeihini tämä melkoinen muskeliturahdus tosin ei yllä.

Montaa muuta katsojaa Predator on kuitenkin ilmeisesti viihdyttänyt, sillä se on saanut jatkoa vuosina 1990 ja 2010, lisäksi ulkoavaruuden saalistaja on mitellyt Alien-leffasarjasta tuttujen petojen kanssa. Ja voi hyvänen aika tätä elämää, ensi vuonna on tulossa ensi-iltaan Predatorin uusi jatko-osa, jossa ohjaajanpallilla häärii alkuperäisessä leffassa Hawkinsia näytellyt Shane Black.

Pisteytys: 5/10

LUUKKU #17 - 30 vuotta sitten (Viimeinen keisari, 1987)

I can do anything I want!

Vuoden 1987 elokuvista muistetaan muun muassa sellaiset klassikot kuten Full Metal Jacket, Lahjomattomat, Robocop ja 007 vaaran vyöhykkeellä, viimeiseksi mainittu oli myös kyseisenä vuonna Suomen katsotuin elokuva. Katsotuimpien elokuvien listan neljättä sijaa Suomessa piti spektaakkelimainen Viimeinen keisari. Elokuva oli 60. Oscar-gaalan palkintorohmu yhdeksällä ehdokkuudellaan, joista se voitti kaikki mukaanlukien parhaan elokuvan palkinnon.

The Last Emperor - Viimeinen keisari
Ohjannut Bernando Bertolucci
Iso-Britannia, Italia, Kiina, Ranska, USA 1987, 163 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: John Lone, Joan Chen, Peter O'Toole

Viimeinen keisari kertoo nimensä mukaisesti Kiinan viimeisestä keisarista, Puyista (mm. Lone), joka kruunattiin asemaansa ja lukittiin Kiellettyyn kaupunkiin täyttämään tehtäväänsä vain kolmevuotiaana, vuonna 1908. Keisarin lapsuus ja nuoruus ovat yksinäisyydessään raskasta aikaa, mutta vielä suuremmat vaikeudet ovat edessä, kun nuori keisari karkoitetaan palatsistaan yhteiskunnallisten muutosten ravistellessa Kiinaa.

Bernardo Bertoluccin menestyksekäs historiadraama on paitsi kiinnostava, myös komea niin visuaalisesti kuin upean äänimaailmansakin puolesta. Elokuvan viheliäisin kauneusvirhe on englannin kieli, joka ei tietenkään istu miljööseen sitten mitenkään. Muutoin elokuva sentään on nautinnollista katsottavaa, ja historiallisten tapahtumienkin puolesta varsin realistisen tuntuinen. 

Erityistä hienoutta elokuvaan tuo eräs sen keskeinen kuvauspaikka, Pekingin Kielletty kaupunki. Bertolucci oli vieläpä ensimmäinen länsimainen ohjaaja, joka pääsi kuvaamaan tuota mystistä keisareiden linnaketta. Palatsikohtauksissa aikakaudet sekoittuvat kiehtovasti, kun ikuiselta tuntuvan Kielletyn kaupungin pitkät traditiot yhdistyvät ulkomaailman moderneihin väläyksiin: polkupyöriin, autoihin ja äänimaisemaan.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU #16 - 30 vuotta sitten (Tappava ase, 1987)

Looks like we both been fucked!

Vuosi 1987 alkoi hyytävän kylmänä ja sellaisena myös jatkui. Kylmän sodan mannerjää sentään osoitti jatkuvasti pieniä sulamisen merkkejä ja viimeistään tunnelmaa lämmittivät historian ensimmäiset kondomien tv-mainokset. Vuoden muihin ikimuistoisiin merkkitapahtumiin lukeutuu myös allekirjoittaneen puskeminen tiensä maailmaan. Elämän alkutaipaleessa tuskin oli valittamista, kun ensimmäisen elinvuoden aikana soittolistoilla keikkuivat Pet Shop Boys ja Rick Astley!

Päivän leffa huokuu 30 vuoden takaista tunnelmaa kasarikampauksineen ja -soundeineen. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat joulun alle, ja niinpä se on oiva vuodenaikaelokuva toiminnan ja kasariviihteen ystäville. Ei nyt ihan Die Hard (1988), mutta sinne päin.

Lethal Weapon - Tappava ase
Ohjannut Richard Donner
USA 1987, 110 min.
Rikos, Toiminta, Trilleri
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Glover

Huumekyttä Martin Riggs (Gibson) elää yksinäistä elämää vaimonsa kuoleman jälkeen. Itsetuhoisesti käyttäytyvä Riggs siirretään tavanomaisista tehtävistään murharyhmään uusien haasteiden pariin. Uudessa duunissa Riggs saa parikseen perheellisen miehen, viisikymppisen Roger Murtaugh'n (Glover). Parivaljakko tutkii murhakeissiä, jonka taustalta paljastuu myös valtava huumebisnes. Miesten työtavat ovat varsin erilaiset, mutta yhteinen sävel löytyy kiinnostavan jutun valjetessa.

Tappava ase oli ilmestymisvuotensa isoimpia kassamagneetteja ja ylipäätään se on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä toimintaelokuvia. Jopa siinä määrin, että kyttätoiminta on saanut peräti kolme jatko-osaa. Sarjaan suunniteltiin vielä viidettä osaa, joka kuitenkin on jäänyt toteutumatta Mel Gibsonin sekoiluiden vuoksi. Aika näyttää, vieläkö jatkoa joskus syntyy ─ ainakin moista on lähiaikoina taas huhuttu. Sarja on myös vastikään päivitetty tv-sarjaksi (2016─), jossa pääparia esittävät uudet nuoremmat kasvot.

Niin suosittu kuin elokuva jatko-osineen onkin, ei Tappava ase lopulta tunnu erityisen ikimuistoiselta klassikolta. Toki toiminta viihdyttää ja sen hahmot ovat hyviä, ideasta puhumattakaan. On aika mehevä yhdistelmä laittaa räjähdysherkkä huumekyttä ratkomaan outoa murhakeissiä Roger "I'm too old for this shit" Murtaugh'n kanssa. Näyttelijöiden yhteispeli toimii ja eritoten Danny Glover on mainio. Leffa ei kuitenkaan herätä välitöntä innostusta katsoa sen toistaiseksi kolmea jatko-osaa, mutta ehkäpä joskus.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #15 - 40 vuotta sitten (Rakkaus ei sula sateessakaan, 1977)

Perfect with spaghetti.

Elokuvavuosi 1977 pitää sisällään klassikon jos toisenkin. Ensimmäinen Star Wars tuli ensi-iltaan toukokuun lopuilla: sittemmin avaruusoopperalle on siunaantunut aika liuta jatko-osia, joista tuoreimman teoksen ensi-ilta oli muutama päivä sitten. Neljän vuosikymmenen takaisille valkokankaille scifiä toi myös perunamuusivuoristaan tuttu Kolmannen asteen yhteys, kepeämpää ja hempeämpää tunnelmaa sen sijaan tarjosi Woody Allenin Annie Hall. Edellämainittu myös voitti parhaan elokuvan akatemiapystin, vieläpä erään toisen romanttisen komedian nenän edestä. Tuo elokuva oli Rakkaus ei sula sateessakaan, klassisen lämminhenkinen romcom-hömppä.

The Goodbye Girl - Rakkaus ei sula sateessakaan
Ohjannut Herbert Ross
USA 1977, 111 min.
Komedia, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Richard Dreyfuss, Marsha Mason, Quinn Cummings

Paula McFadden (Mason) on tanssija ja yksinhuoltajaäiti, jonka miesystävä häipyy yllättäen ja jälleenvuokraa pariskunnan asunnon ystävälleen Elliot Garfieldille (Dreyfuss). Niinpä Paula ja tämän kymmenenvuotias tytär Lucy (Cummings) joutuvat jakamaan asuntonsa outoja tapoja viljelevän näyttelijä-Elliotin kanssa. Mutta kuten romanttisissa komedioissa tapaa käydä, epämieluisa yhteiselo johtaa vähitellen Elliotin ja Paulan romanssiin.

Screwball-traditiota jatkava Rakkaus ei sula sateessakaan perustuu torailevan pääparin rakkaustarinaan, joka syttyy arkisen yhteenjoutumisen myötä. Osansa huvista tuo myös nokkela Lucy-tytär, jolle käsikirjoitetut sutkautukset ovat parempia kuin aikuisten sanailut. Erityisesti roolissaan kuitenkin loistaa Richard Dreyfuss, joka voitti työstään Oscarin. Kuten jo mainittua, koko leffa kisasi myös parhaan elokuvan palkinnosta. Annie Hallille se ei sentään vedä vertoja.

Rakkaus ei sula sateessakaan oli lipputuloissa mitattuna ilmestymisvuotensa menestysleffoja Yhdysvalloissa. Suomessa elokuva tuli ensi-iltaan vasta seuraavan vuoden maaliskuussa ja oli ensi-iltavuonnaan vasta 53. katsotuin filmi, eipä nyt aivan pohjanoteeraus sekään. Kokonaisuutena kepeäksi tarkoitettu tarina on hivenen kankea, mutta hömppä on silti onnistuneen lempeä ja hyvät näyttelijät pelastavat paljon.

Pisteytys: 7/10