Rebel Without a Cause - Nuori kapinallinen (1955)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1955, 111 min.
Draama
Pääosissa: James Dean, Natalie Wood, Sal Mineo, Jim Backus

Stand up!

Legendaarinen nuorisoelokuva kertoo nimensä mukaisesti lakia ja auktoriteetteja vastaan kapinoivista nuorista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Päähenkilö Jim Stark (Dean) on juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu heti vastakkain paikallisen jengin kanssa. Yhden päivän aikana koetaan välinpitämättömyyden verhoon kietoutuvia suuria tunnemyrskyjä ja äärilaitoja aina tylsyydestä kiihkeään jännitykseen ja suurista menetyksistä rakkaudentunnustusten herkkiin hetkiin.

Kapinoivan nuorison käsittely ja ylipäätään nuorisokulttuurin vyöry tuli elokuvissakin ajankohtaiseksi 1950-luvulla. Nuori kapinallinen on aikakauden nuorisoelokuvista ikonisin, mutta ei ensimmäinen. Samannimisestä kirjasta (1944) innoituksensa saanut elokuva oli itse asiassa määrä filmatisoida jo 1940-luvun puolella ja pääosaan kaavailtiin Marlon Brandoa. Valinta ei varmastikaan olisi ollut huono, mutta James Deanista (1931─1955) tuli suorastaan nuorisokapinan symboli. Sekä elokuvan että Deanin ikonisuuden sinetöi nuoren näyttelijätähden tragedia: kaahailua harrastanut Dean menehtyi auto-onnettomuudessa ennen Nuoren kapinallisen ensi-iltaa. Dean oli juuri tehnyt läpimurtonsa niin ikään nuoruuden epävarmuutta kuvaavassa elokuvassa Edenistä itään (1955). Nuoren kapinallisen jälkeen ensi-iltansa sai vielä Jättiläinen (1956), joka jäi Deanin viimeiseksi elokuvaksi.

Itse nuoruuden kuvaamisen lisäksi Nuori kapinallinen käsittelee tietenkin myös sukupolvien välistä kuilua, vaikka näkökulma jääkin hieman itse nuorisokuvauksen varjoon. Uuden nuorison eriskummallisuus tulee ilmi jo elokuvajulisteessa, jossa todetaan: "And they both came from good families!" Elokuvan nimikin kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää teinien mielenmaisemaa; kaikenhan pitäisi olla hyvin! Päähenkilöillä on katto päänsä päällä, vaurautta ja elämä edessä. Silti he tekevät älyttömyyksiä ilman "järkevää" syytä. Nuori kapinallinen ei kuitenkaan asetu äimistelemään nuorison törttöilyä, vaan pyrkii ymmärtämään uuden sukupolven levottomuutta. Kuvaus osuu ytimekkäästi aikakauteensa, mutta se on tehnyt vaikutuksen myöhempiinkin nuorisosukupolviin ─ niihinkin, joiden vanhempina Nuoren kapinallisen kuvaamat teini-ikäiset ovat sittemmin saaneet harmaita hiuksia.

Pisteytys:

9/10

The Barefoot Contessa - Paljasjalkakreivitär (1954)

Ohjannut Joseph L. Mankiewicz
USA & Italia 1954, 128 min.
Draama
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ava Gardner, Edmond O'Brien, Rossano Brazzi

If you can act, I can help you. If you can't, nobody can teach you.

Parhaat päivänsä nähnyt elokuvaohjaaja Harry Dawes (Bogart) on joutunut mukaan tympeään työprojektiin, jossa hänen on määrä ohjata elokuva itserakkaalle teollisuuspampulle. Juuri kun kyllästynyt ohjaaja on aikeissa hiippailla takavasemmalle, hän tapaa espanjalaisen tanssijan Maria Vargasin (Gardner). Dawes ja Vargas ystävystyvät ja luovat yhdessä mahdottomasta elokuvasta upean menestystarinan. Dawes on jälleen uransa huipulla ja myös Vargas kohoaa tähdeksi. Mutta kuten jo elokuvan alkukohtauksesta voi päätellä, elämä ei silti kohtele häntä silkkihansikkain.

Paljasjalkakreivitär kurkistaa Hollywoodin takahuoneisiin ja ylellisiin juhliin, joissa samppanja virtaa ja uhkapelit viihdyttävät timantteihin pukeutunutta eliittiä. Tarina tosin alkaa synkistä merkeistä sateiselta hautausmaalta, jossa Harry Dawes muistelee edesmennyttä Maria Vargasia. Elokuva päättyy siihen mistä se alkoikin, mutta väliin mahtuu muitakin kertojaääniä ja muistelmia. Eri osista koottu kerrontamuoto ei ole tyyten ennennäkemätön, mutta tuntuu toki persoonalliselta. Rakenne on selkeästi saanut vaikutteita Citizen Kanesta (1941).

Ohjaaja Joseph L. Mankiewiczin elokuvista mieleen tulee niin ikään näyttelijöiden maailmaan sijoittuva Kaikki Eevasta (1950). Paljasjalkakreivitär henkii samaa melodramaattista tunnelmaa ja aihepiirissäkin on paljon yhtäläisyyksiä, mutta tämä elokuva on aavistuksen edeltäjäänsä mollivoittoisempi. Kaikki Eevasta oli Oscar-magneetti, mutta Paljasjalkakreivitär ei aivan yltänyt samaan saavutukseen. Kehuttu elokuva huomioitiin kuitenkin kahdella ehdokkuudella ja Edmond O'Brien sai pystin sivuroolistaan, se jäikin näyttelijän ainoaksi akatemiapalkinnoksi. Karismaattinen pääpari ei edes päässyt ehdolle, vaikka aina varma Humphrey Bogart on tapansa mukaan loistava ja Ava Gardner suorastaan huikea.

Pisteytys:
8/10

8 x Halloween: osa VIII (Get Out, 2017)

A mind is a terrible thing to waste.

 

Kauhujen kuukauden huipentuma on kuluneen vuoden ehdoton kauhuhitti, satiiriin vivahtava Get Out (2017). Vuoden aikana näkyvästi esillä on ollut myös Stephen Kingin romaaniin Se (1986) perustuva samanniminen filmatisointi, joka tosin ei ole saanut osakseen aivan ennakkomarkkinointinsa veroisia arvioita. Jatko-osia on tehtailtu muun muassa riivattujen nukkejen Chuckyn (1988) ja Annabellen (2014) tarinoihin, samaten Saw- ja Ring-sarjat ovat saaneet jatkoa. Yksi odotetuimmista kauhun ensi-illoista lienee kuitenkin juuri tänään julkaistu Stranger Things tv-sarjan toinen kausi, jonka katselu kuuluu ehdottomasti omiin viikonloppusuunnitelmiini.

 

Edit. Sittemmin Get Out on lisätty 1001-listalle. Katsoin elokuvan siksi uudelleen, arvio täällä.

Get Out
Ohjannut Jordan Peele
USA 2017, 104 min.
Kauhu, Trilleri, Komedia
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Bradley Whitford

Chris Washington (Kaluuya) ja Rose Armitage (Williams) ovat nuoripari, joiden raskaana tehtävänä on vierailla ensimmäistä kertaa Rosen vanhempien luona. Chris jännittää appivanhempiensa suhtautumista omaan ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. Armitagen perhe osoittautuu kuitenkin erikoislaatuiseksi ja visiitti muuttuu yhä oudommaksi, painostavammaksi ja pelottavammaksi. Nerokkaassa kauhutrillerissä on ripaus komediaa, onhan rasismikin täysin absurdia.

1960-luvulla tunteikkaassa draamassa Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967) käsiteltiin vanhempien vaikeutta kohdata lapsensa puoliso, jonka ihonväri ei vastaa ennakko-odotuksia. Arvaa kuka tulee päivälliselle päättyi vielä toiveikkaan onnellisesti ja pyrki sanomaan, että maailma muuttuu kyllä. Ehkäpä muuttuukin, mutta muutos ei aina tapahdu itsestään. Rasistinen paska se vaan jatkuu yhä, puoli vuosisataa myöhemmin. Siksipä Get Outin ironisen äimistyttävä sävy todella onnistunut.

Pisteytys: 9/10

8 x Halloween: osa VII (Mustan laguunin hirviö, 1954)

There are many strange legends in the Amazon.

Kauhukahdeksikko-sarjan toiseksi viimeisessä osassa sukelletaan Amazonin syvyyksiin. Paikallisesta lätäköstä löytyy eräs Universalin klassikkomonstereista, jonka pulikointia esitettiin alun perin 3D-elokuvana. 3D-teknologia on toki palannut takaisin elokuvateattereihin ja jopa löytänyt tiensä olohuoneisiin, mutta 3D-klassikoiden osalta on vielä tyytyminen on tavalliseen 2D-formaattiin.

Creature from Black Lagoon - Mustan laguunin hirviö
Ohjannut Jack Arnold
USA 1954, 79 min.
Kauhu
Pääosissa: Richard Carlson, Julie Adams, Ricou Browning

Tutkijaryhmä etsii Amazonin kätköistä tuntematonta oliota, muinaisjäännettä ajalta, jolloin eliöt löysivät tiensä vedestä maalle. Käy tosin niin, että tutkijat tulevat löydetyksi ensin: eräässä laguunissa elävä kalaihminen (Browning) osoittautuu voimakkaaksi vastukseksi, jolla on pahat mielessään. Uhkaavassa tilanteessa tutkijoiden kesken syntyy kiistaa siitä, pitäisikö olento tappaa vai viedä ihmisten ilmoille tutkittavaksi.

Mustan laguunin hirviö mukailee King Kongin (1933) hengessä kaunotar ja hirviö -tarinaa, mutta aika laimeasti. Alle puolentoista tunnin mittaisenakin elokuva tuntuu hieman pitkältä ja huonosti rytmitetyltä. Hienojakin hetkiä löytyy, parhaimpana varmastikin kohtaus, jossa hirviö kohtaa ensimmäistä kertaa naisen vedenalaisessa maailmassa. Kohtaus on yhtäältä jännittävä, mutta myös paljastaa pelottavasta olennosta herkän puolen!

Alkukantaisten pariutumisriittien lisäksi elokuva heijastelee aikalaisarvojaan kuvaamalla Kayn (Adams) tutkijana nais-etuliitteellä. Kayn osana on lähinnä tulla sysityksi syrjään tai kaapatuksi, mitä nyt välillä voi hieman poseerata uimapuvussa tai pussailla. Arvojensa puolesta vanhentunut leffa on toki muutenkin hieman elähtänyt, mutta sillä on vakaa paikkansa elokuvahistoriassa. Ilmestyessään Mustan laguunin hirviö oli niin suosittu, että se poiki kaksi jatko-osaa (1955, 1956). Universalin nykyisen Dark Universe -projektin myötä tällekin elokuvalle on reboot tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pisteytys:  6/10

Guys and Dolls - Enkeleitä Broadwaylla (1955)

Ohjannut Joseph L. Mankiewicz
USA 1955, 150 min.
Musikaali, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Frank Sinatra, Jean Simmons, Vivian Blaine

Roll 'em, roll 'em, roll 'em, snake eyes!

Uhkapeluri Nathan Detroit (Sinatra) haastaa vanhan tuttavansa Sky Mastersonin (Brando) vedonlyöntiin suuresta summasta ja kuvittelee tienaavansa helppoa rahaa noppapelin järjestämistä varten. Skyn täytyy viedä pelastusarmeijan neito Sarah Brown (Simmons) päivälliselle Kuubaan tai maksaa Nathanille tonni puhtaana käteen. Veto vaikuttaa mahdottomalta, mutta pelimies Sky ei luovuta helpolla. Myös Nathan potee naishuolia, sillä hänen pitkäaikainen heilansa Adelaide (Blaine) tahtoisi väkisin astella alttarille.

Aikakautensa musikaalien tapaan Enkeleitä Broadwaylla sijoittuu räiskyvän värikkääseen lavastemaailmaan, eskapismin iloiseen ulottuvuuteen. Kivat laulunumerot saavat katsojan hieman hyräilemään mukana ja tarinassakin piisaa sopivasti mielenkiintoista sisältöä. On aina hauska ajatus laittaa suuri syntinen kimppaan maanpäällisen enkelin kanssa! Idea toki on toki sen verran tuttu, että romanssin syttymistä tuskin on vaikeaa ennustaa. Laulavien gangstereiden edesottamuksia katselee silti mielellään, vaikka loppuratkaisun jo arvaakin. Nykypäivästä katsellen Skyn iskuyritykset ─ onnellisesta lopputulemasta huolimatta ─ vaikuttavat tosin ahdistavan tunkkaisilta. Parisuhde- tai pariutumisneuvoja elokuvasta ei parane poimia.

Broadway-musikaaliin perustuva elokuva muistetaan toki musiikistaan ja siitä, että vakavien draamaelokuvien tähti Marlon Brando tekee elokuvassa ainoan musikaaliroolinsa. Roolitus tuntuu erikoiselta ja vähän huonosti istuvalta, mutta Brando pärjää olosuhteisiin nähden hyvin. Osa ei silti mitenkään ole näyttelijän parhaimmistoa. Sen sijaan Brandon vastanäyttelijä Jean Simmons on aivan loistava! Niin ikään Frank Sinatra sopii rooliinsa kuin valettu. Vaikka Sinatra jäi elokuvassa jopa hieman sivurooliin, teki hän myöhemmin Brandon esittämästä Luck Be a Lady -kappaleesta oman ikimuistoisen tulkintansa.

Pisteytys:

7/10

8 x Halloween: osa VI (Krampus: The Christmas Devil, 2013)

You have been naughty!

Kauhupaska on oma kiehtova genrensä, eikä sitä sovi Halloween-haasteessa sivuuttaa.  Katsottavaksi valikoitui tekele Netflixin surkean valikoiman surkeimmasta päästä. Luvassa on joulukauhua, sillä johan se pukki pian ovelle kolkuttaa, tiesivät muutamienkin naapureiden jouluvalot kertoa jo syyskuun puolella. Mikäli Halloween-tunnelmaan haluaa virittäytyä juurikin paskan kauhun merkeissä, suosittelen vuodenaikaan sopivaa Pirun pikku apuria (2004) tai ihan mihin tahansa tilanteeseen sopivaa klassikkoa Troll 2 (1990).

Krampus: The Christmas Devil

Ohjannut Jason Hull

USA 2013, 82 min.

Kauhu, Toiminta

Pääosissa: A. J: Leslie, Paul Ferm, Jay Dobyns

Tarinamme alkaa kaukaiselta 1980-luvulta, jolloin paha pukki lahtaa lapsia. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin murha-aalto jatkuu. Tapausta ryhtyy tutkimaan poliisi Jeremy (Leslie), joka mukulana onnistui karkaamaan Krampuksen kynsistä. Kaiken lisäksi Jeremyn vaimo joutuu vankilasta vapautuneen pedofiilin piinaamaksi. Arvata saattaa, että tarinan edetessä herää useita kysymyksiä. Elokuvan joulupukkia (Ferm) lainatakseni: What the fuck, brother?

Keskieurooppalaisessa kansanperinteessä tunnettu Krampus on pyhän Nikolaoksen vastakohta, sarvipäinen otus, joka on keksitty tuhmien lasten pelotteluksi. Lähimpänä kotimaista vastinetta taitaa olla kekripukki, vaikkei samasta asiasta olekaan kyse. Suomalainen Rare Exports (2010) tosin sukeltaa aika mainiosti pahojen pukkien mielikuvitusmaailmaan. Itse Krampus-hahmo sen sijaan on saanut tämän vuoden 2013 version ohella myös muutaman muunkin oman elokuvansa, joista tunnetuin on hieman ammattimaisemmin tuotettu Krampus (2015).

Krampus on ennakko-odotusten mukaisesti erittäin surkea tekele, jolle b-luokituskin on jo hieman turhan ylistävä arvio. Mikään elokuvan osa-alueista ei ole vähääkään onnistunut, ja sekös vasta tietää montaa nauruntyrskähdystä! Krampus on kuitenkin enemmän pitkäveteinen kuin hauska. Ellei elokuvasta kuitenkaan saa tarpeekseen, ei lähes kymmenminuuttisia lopputekstejäkään parane skipata. Luvassa on nimittäin behind the scenes -kokoelma, joka vetää vaivaannuttavassa tunnelmassaan vertoja itse elokuvalle. Cliffhangeriin (vai kenties ideoiden tai motivaation loppumiseen?) päättyvälle Krampukselle on myös tehty jatko-osa vuonna 2016. Uhka vai mahdollisuus?

Pisteytys: 2/10

The Man from Laramie - Muukalainen Laramiesta (1955)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1955, 103 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, Donald Crisp, Arthur Kennedy

You scum!

Will Lockhart (Stewart) on muukalainen Laramiesta, joka saapuu Coronadoon selvittääkseen mystisiä kiväärikauppoja. Lockhart saa kuitenkin huomata, ettei häntä kaivata kaupunkiin nuuskimaan: ensin miehen vankkurit poltetaan ja pian hän istuu itse tulisilla hiilillä kaupunkipahasen tyrmässä, murhasyyte niskassaan.

Upeilla maisemilla ja länkkäreiden klassikkoelementeillä varustettu Muukalainen Laramiesta äityy parhaimmillaan kihelmöivän jännittäväksi ja kitkerän kaunaiseksi kerronnaksi. Kertomusta on jopa verrattu William Shakespearen katkeriin ja kostonhimoisiin draamoihin. Tiettävästi Anthony Mann suunnitteli joskus toteuttavansa Kuningas Learin (n. 1605) western-versiona, mutta ajatus jäi vain idean tasolle. Tässä elokuvassa päästään kuitenkin jo lähelle Learin teemoja. Erityisesti coronadolaisen Alec Waggomanin (Crisp) hahmoa draamaklassikko on taatusti inspiroinut: vanhenevassa miehessä ilmenee sokeuden tematiikka sekä konkreettisena huononäköisyytenä että kykenemättömyytenä ymmärtää jälkikasvuaan.

Muukalainen Laramiesta on hyvin hallittu kokonaisuus eikä siinä oikeastaan ole mitään moitittavaa, mitä nyt loppuratkaisu voisi olla leffan tyylille uskollisempi ja siten dramaattisempi. Lopputulemana on hyvä western, joka ei kuitenkaan säväytä tarpeeksi. Kertaalleen elokuvan kyllä katsoo oikein mielellään ja se houkuttaa myös tutustumaan muihinkin Anthony Mannin ja James Stewartin yhteisprojekteihin ─ niistä Muukalainen Laramiesta jäi viimeiseksi.

Pisteytys:

7/10