An Andalusian Dog - Andalusialainen koira (1929)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1929, 16 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Surrealismi, Avantgarde
Pääosissa: Simone Mareuil, Pierre Batcheff, Luis Buñuel, Salvador Dalí

Alkukohtaus. Silmät auki!

Silmää viilletään partaveitsellä, kämmenestä ryömii muurahaisia, mies vetää perässään kahta flyygeliä. Andalusialainen koira on kokoelma järjettömiä unenomaisia kuvia, jotka herättävät häkellyttävyydellään välittömästi katsojan mielenkiinnon. Osa kohtauksista on vastenmielisiä, osa vain puhtaasti oudon selittämättömiä. Kaikki on kuitenkin jotenkin tuttua, sillä elokuva noudattaa unimaailman logiikkaa. Kokonaisuutta on turha edes yrittää järkeillä, ainakaan valvetilassa.

Tiedostamatonta tavoitteleva surrealismi oli eritoten maailmansotien välisen ajan ilmiö. Tyylisuunta etsi inspiraatiota unista ja alitajunnasta, joissa todellisuus vääristyy tai ainakin ilmenee hyvin erikoisella tavalla. Andalusialainen koira on yksi surrealismin tunnetuimpia ilmentymiä ja edustaa loistavasti tyylisuuntansa erityispiirteitä. Lisäksi se on yksi ehdottomasti tunnetuimpia lyhytelokuvia: erityisesti alkukohtauksen karmiva kuva on takuulla tuttu kaikille vähääkään elokuvia harrastaville.

Kenties eniten puhetta elokuva on aiheuttanut merkityksillään tai pikemminkin niiden puuttumisella. Mitä elokuvan tapahtumat tarkoittavat? Onko tarkoitus järkyttää, sekoittaa mieltä, kertoa jotain syvällistä? Voidaanko elokuvaa ylipäätään tulkita? Parasta toki on, ettei oikeaa vastausta tuskin ole edes olemassa. Luulen, että Andalusialaisen koiran voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa, mutta tapahtumia tuskin tarvitsee yrittää ottaa haltuun saati järkevöittää. Se tuskin ainakaan on tämän filmin syvin olemus, päinvastoin.

Pisteytys:

8/10

The Docks of New York - Yö satamassa (1928)

Ohjannut Josef von Sternberg
USA 1928, 76 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: George Bancroft, Betty Compson

I've sailed the seven seas, but I've never seen a craft as trim as you!

New Yorkin satama - kirkuvat lokit, iltahämärän sumu ja ympäröivä meri. Kaksikymmentäluku kuohuu sataman kuppiloissa, joissa juhlat pauhaavat kuin viimeistä päivää. Tämä ympäristö kätkee sisäänsä monia ihmiskohtaloita, satunnaisia kohtaamisia ja hetken huumaa.

Yö satamassa kertoo tarinan eräästä illasta, jolloin satamaan saapuu yksi maailman merillä seilaavista laivoista. Aluksen miehistö on ansainnut vapaaillan maissa - mikä tarkoittaa riehakasta juhlintaa, kauniita naisia ja vettä väkevämpiä virvoikkeita. Illan edetessä höyrylaivan lämmittäjänä työskentelevä Bill Roberts (Bancroft) iskee silmänsä Mae-nimiseen neitoon (Compson). Bill vannoo vievänsä Maen vihille - vaikka saman tien! Avioliitto solmitaan, mutta auringon noustessa laivapesti kutsuu ja satamassa vietetty sumuinen yö tuntuu enää etäiseltä unelta.

1920-luvun lopulla Josef von Sternberg oli jo menestynyt ohjaaja, mutta Yö satamassa ei noussut läheskään yhtä suureksi hitiksi kuin hänen edelliset tuotoksensa. Yö satamassa nimittäin sai ensi-iltansa maailmassa, jossa äänielokuvan läpimurto oli juuri tapahtunut, ja kehnokin puheääntä sisältävä filmi veti enemmän katsojia kuin vanhanaikainen mykkäelokuva. Sittemmin elokuva on niittänyt arvostusta ja sitä pidetäänkin von Sternbergin mykkäkauden pääteoksena.

Yö satamassa ei moralisoi, muttei liioin romantisoi sataman väen elämää. Kuvaus tuntuu realistiselta, mikä tekee tarinasta aidon ja koskettavan. Nykypäivänä melko kliseiseltäkin kajahtava tarina voitaisiin todella vesittää helposti, mutta von Sternbergia tästä ei voida syyttää. Elokuva tarjoaa ensisijaisesti upeaa tunnelmaa, mutta myös jännitystä ja oivaa viihdettä. Juonenkäänteet eivät kenties ole aivan täydellisiä, mutta tarinan kulku ei silti jätä kylmäksi. Railakkaat juhlat ja niiden jälkeiset hämmentävät aamut olivat takuulla parhaimmillaan 1920-luvulla - tässä elokuvassa ainakin!

Pisteytys:

8/10

The Crowd - Kansan mies (1928)

Ohjannut King Vidor
USA 1928, 104 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: James Murray, Eleanor Boardman

To hell with this job!

Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä vuonna 1900 syntyy poika, joka saa nimekseen John Sims (Murray). Omaan ainutlaatuisuuteensa ja mahdollisuuksiinsa uskovasta pojasta kasvaa nuorukainen, joka lähtee toteuttamaan loistokasta tulevaisuuttaan New Yorkiin. John rakastuu ja perustaa perheen; elämä hymyilee ja koko maailma on Simsien perheelle avoinna. Vähitellen katkera todellisuus hiipii Johnin tajuntaan: kehno asunto, riidat vaimon kanssa ja ylennys, jota ei koskaan kuulu. Onko John sittenkin vain tavallinen työtätekevä perheenisä, vai vieläkö maailmalla on jotain suurta juuri hänen varalleen?

Kansan mies kertoo yhden miehen tarinan avulla suuria ihmisjoukkoja koskettaneista tapahtumista. Vidorin menestyselokuva Suuri paraati (1925) käsitteli ensimmäisen maailmansodan todellisuutta kertomalla yhden sotilaan ja hänen lähipiirinsä tarinan, Kansan mies puolestaan pureutuu vielä laajempiin kokonaisuuksiin kommentoiden modernisaatiota, kaupunkikulttuuria ja massojen valta-aikaa. Mikä on yksilö ja mitä hänestä tulee? Löytyykö onni suurista saavutuksista vai pikemminkin paikkansa löytämisestä yhteisössä?

Mielenkiintoisen sanomansa ja aihepiirin problematisoinnin lisäksi Kansan mies on myös visuaalisesti sangen kaunis elokuva. Kameran hienostunut liike seuraa Johnin tarinaa parhaalta aitiopaikalta ja illuusio todellisuudesta piirtyy mielen sopukoihin. Elokuvan päätähtien roolisuoritukset ovat niin ikään erinomaisia, ja eritoten James Murray Johnin roolissa on nappiosuma. Elokuvan jälkeen Murrayn elämä ajautui alamäkeen ja päättyi traagisesti jo vuonna 1936, mikä luo oman karmaisevan siteensä Johnin ja Jamesin tarinoiden välille.

Pisteytys:

10/10

The Kid Brother - Pikkuveli (1927)

Ohjannut Ted Wilde
USA 1927, 84 min.
Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Harold Lloyd, Jobyna Ralston

Mestariampuja Harold.

Hickoryvillen kylä on kuuluisa Hickoryn perheestä, eli väkivahvasta seriffi-isästä ja hänen kahdesta raavaasta pojastaan. Perheen kuopus ja kolmas poika, Harold (Lloyd), on kuitenkin toista maata. Hän ei ole voimakas tai rohkea, mutta seriffintähti rintapielessään haaveilee salaa olevansa veljiensä kaltainen. Erehdysten ja sattumien kautta käynnistyy tapahtumaketju, joka voi parhaassa tapauksessa suoda Haroldille hänen isänsä kunnioituksen sekä ihanan Mary-tytön (Ralston) rakkauden.

Buster Keaton ja Charlie Chaplin ovat komediaelokuvan tunnetuimpia nimiä, mutta heidän rinnallaan Harold Lloydinkaan tuotanto ei jää juuri mestareita huonommaksi. Mykkäkaudella loistanut Lloyd siirtyi syrjään elokuvamaailman valokeilasta äänielokuvien yleistymisen myötä, joskin hänen tuotantonsa on viime vuosikymmeninä nostettu uudelleen komediagenren kärkeen. Eritoten paksusankaisista silmälaseistaan tunnettu optimistinen ja jopa hieman surkuhupaisa sankari on Lloydin tunnetuin tavaramerkki. Nämä piirteet ovat vahvoilla myös Harold Hickoryn hahmossa.

Pikkuveli on tituleerattu Lloydin mestariteokseksi, vaikkakin hän on kenties hivenen tunnetumpi esimerkiksi vuonna 1923 valmistuneesta Turvallisuus viimeiseksi! -filmistään. Toki myös Pikkuveli on sujuvasti etenevä elokuva, jossa pienet vitsit rytmittävät suuren tarinan etenemistä. Lloydin huumori toimii loistavasti ja lisäksi draamallisemmat elementit ovat kohdillaan. Ajatonta viihdettä!

Pisteytys:

8/10

Napoléon (1927)

Ohjannut Abel Gance
Ranska 1927, 222 min.
Mykkäelokuva, Draama, Historia
Pääosissa: Albert Dieudonné, Gina Manés, Antonin Artaud

Pikku-Napoléon

Ranskalaisen Abel Gancen tunnetuin teos Napoléon on Griffithin Kansakunnan synnystä (1915) vaikutteita saanut spektaakkeli, joka kertoo Napoléonin elämäntarinan tuota mystistä persoonaa tarkastellen ja historian merkittävät hetket elävöittäen. Erityisesti teos on tunnettu uudenlaisista kuvausmenetelmistään ja visuaalisuudestaan. Myös elokuvan historiakuvaa ja Gancen omistuneisuutta "todenperäisyyden vaatimukselle" on aikojen saatossa pidetty suuressa arvossa.

Napoléon seuraa elokuvan sankarin kasvutarinaa nuoresta uhmakkaasta pojasta taitavaksi armeijan ylipäälliköksi. Trikolorin väreissä ylpeilevä elokuva kattaa noin vuodet 1781-1796, eikä siten seuraa Napoleonin tarinaa aivan loppuunsa asti - mikä tosin ei ole tarpeenkaan. Nelituntinen elokuva on varsin pitkä ja vaatii hyviä istumalihaksia tai ainakin pieniä taukoja. Kuitenkaan mikään kohtaus ei tunnu turhalta saati venytetyltä: jokainen hetki elokuvassa on todella oikealla paikallaan, täydellisen mittaisena.

Elokuvan upeinta antia ovat juuri Gancen kameravisiot. Tässä filmissä nähdäänkin ensimmäistä kertaa muun muassa käsivaralla kuvaamista sekä laajakuvaa, kauniisti ja ainutlaatuisesti toteutettuina. Mielenkiintoista pohdittavaa tarjoaa myös Napoléonista luotu henkilökuva sekä historialliset tulkinnat. Tällä katselukerralla keskityin kuitenkin vain fiilistelemään elokuvan estetiikkaa, joten syvällisempää historiallista analyysia en täten Napoléonista pohtinut.

Kokonaisuudessaan tämä nelituntinen teos on sekä kaunista että raskasta katseltavaa. Vaikka tapahtumat etenevätkin nopeatempoisesti, eikä tylsiä hetkiä juuri tule, on katselu elokuvan pituuden vuoksi ikävän puuduttavaa. Gancen La Roue (1923) on kokemuksena nautittavampi ja pysäyttävämpi, ehkä myös aidompi ja helpommin lähestyttävä. Napoléon on kuitenkin elokuvahistoriallisesti varsin merkittävä teos: sen visuaalisuus on vaikuttanut muun muassa 1960-luvulla ranskalaiseen uuteen aaltoon. Kauniita kuvia, mutta vaatii keskittymistä ja hyviä eväitä.

Pisteytys:

7/10

The Jazz Singer - Jazzlaulaja (1927)

Ohjannut Alan Crosland
USA 1927, 88 min.
Mykkäelokuva, Draama, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Al Jolson, May McAvoy

I'm gonna sing it jazzy!

"Wait a minute, wait a minute, you ain't heard nothin' yet. Wait a minute I tell ya, you ain't heard nothin'!"

Näin kuuluu Al Jonsonin lausumana elokuvahistorian ensimmäinen äänitetty repliikki. Warner Brothersin studio laittoi likoon suuren omaisuuden ja otti riskin ryhtyessään tuottamaan Jazzlaulajaa eli ensimmäistä äänielokuvaa. Todettava toki on, että äänen läpimurto olisi joka tapauksessa tapahtunut 1920-luvun loppupuolella, mutta Warner ennätti ottamaan riskin ensimmäisenä. Toinen huomattava seikka on myös mykkäelokuvan termi, jossa mykkyydellä viitataan puheen esittämiseen välitekstein ja elein. Erilaiset musiikkisäestykset ja ääniefektit olivat kuuluneet aina elokuvien yhteyteen, joten sikäli todellista mykkäfilmiä tuskin koskaan olikaan. Jazzlaulajassa on myös paljon mykkäelokuvan elementtejä, eikä se ole kauttaaltaan puhuttu. Filmi sisältää esitettyjen laulujen lisäksi vain pari ääneen lausuttua puhejaksoa.

Vaikka Jazzlaulaja onkin eritoten tunnettu ääniteknillisistä seikoistaan, on siinä myös viehättävä juoni - ohjauksesta tosin ei voi sanoa samaa. Tarinan yksinkertaisuus tuntuu tietoisesti tekevän tilaa äänen ja musiikkinumeroiden esittelylle. Elokuvan pääosaa esittävä Al Jonson on Jakie Rabinowitz, nuori ja lahjakas laulaja, joka tekee kaikkensa kohotakseen viihdetaivaan tähdeksi. Jakien isä, juutalainen kanttori, ei kuitenkaan hyväksy poikansa suunnitelmia. Toteuttaako Jakie haaveensa jazzlaulajan urasta, vai seuraako hän lopulta rakkaan isänsä jalanjälkiä? Jännitys vaikean valinnan välillä säilyy loppuun asti, vaikkei loppuratkaisu olekaan suuri yllätys.

Vaikka tarina eteneekin töksähdellen, on sen ideassa kuitenkin paljon hyvää ajattomuutta. Al Jonsonin hahmo on mielenkiintoinen yhdistelmä mykkäelokuvien ilmeikästä näyttelemistä (joka tässä tapauksessa lipeää yliyrittämisen puolelle) ja uutta musikaalitähteä, samoin koko elokuva on tietynlainen rajanylitys ja erikoinen sekoitus vanhaa ja uutta. Ensimmäisten ääneenlausuttujen repliikkien kuuleminen on filmin ehdoton kohokohta, mutta mitään mieletöntä tajunnanlaajennusta Jazzlaulaja ei tarjoa. Elokuvassa on lisäksi elämystä pilaamassa jokusia ikäviä blackface-kohtauksia, joita ei tekoaikanaan osattu nähdä ongelmallisina.

Pisteytys:

6/10

October - Lokakuu (1928)

Ohjannut Sergei Eisenstein
Neuvostoliitto 1928, 104 min.
Mykkäelokuva, Draama, Historia
Pääosissa: Vladimir Popov, Vasili Nikandrov

"Long live the Socialist Revolution!" huudahti Lenin.

Vuonna 1927 oli kulunut kymmenen vuotta lokakuun vallankumouksesta. Juhlavuoden kunniaksi neuvostohallitus pyysi aiheesta elokuvan Sergei Eisensteinilta, joka oli vastikään saavuttanut suuren suosion edellisen ohjauksensa, Panssarilaiva Potemkinin (1925) myötä. Eisenstein tarttui toimeen, ja loi valkokankaalle oman tulkintansa mukaisen rekonstruktion vuoden 1917 tapahtumista.

Eisensteinille ominaiseen tapaan Lokakuu on nopeatempoinen montaasielokuva, jossa massat ovat yksilöitä merkittävämmässä roolissa. Elokuvan propagandistinen ja ylettömän dramatisoitu sävy ei myöskään ole ohjaajan tuotantoa tuntevalle yllätys. Lokakuu ei siten ole järin dokumentaarinen vallankumoustapahtumien kuvaaja, mutta tunnelman välittämisessä Eisenstein on taitava.

Lokakuu on ennen kaikkea visuaalista ilotulitusta, jota on kiintoisaa katsoa, vaikka itse tarinassa ei pysyisikään kärryillä. Toisin kuin Eisensteinin aiemmat filmit, tämä elokuva ei tehnyt minuun ensinäkemältä kovin pysäyttävää vaikutusta. Avantgardistinen elokuva vaatii katsojaltaan keskittymiskyä, ja ensikertalaisena pitkästyin Lokakuun äärellä puolikuoliaaksi. Uusintakatselun myötä teoksen oivaltava symboliikka avartui ja saatoin paremmin nauttia näyttävästä kerronnasta. Ei Lokakuusta silti suosikkiani tullut, mutta kannattipa antaa uusi mahdollisuus!

Pisteytys:

7/10