Helmikuun elokuvat 2023

The Banshees of Inisherin
Ohjannut Martin McDonagh

Iso-Britannia, USA & Irlanti 2022, 114 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon

 

 

Kahden jäärän ystävyys menee odottamattomalle tauolle pienellä irlantilaissaarella. Inisherinillä ei ole tarjottavanaan juuri muuta kuin komeita maisemia ja pubi-iltojen iloja, mutta siitäkin saadaan aikaiseksi aimo annos arkista draamaa sekä huumoria, joka on välillä aika pikimustaa. Tarinassa on ansionsa, vaikkei sen rytmi aivan valloittanut minua puolelleen. Hahmot sen sijaan ovat loistavia ja näyttelijät samaten. Baftoissa ja monissa muissakin gaaloissa palkittu filmi on kerännyt yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva).

Pisteytys: 7/10

Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades -

Bardo: False Chronicle of a Handful of Truths

Ohjannut Alejandro G. Iñarritu

Meksiko 2022, 159 min.

Draama, Komedia, Fantasia

Pääosissa: Daniel Giménez Cacho, Griselda Siciliani

 

 

Miehen (Cacho) eksistentiaalinen kriisi purkautuu surrealistisina unikuvina. Bardo kuulostaa ideansa puolesta Federico Felliniltä ja muistuttaa ulkoisesti hieman Alejandro Jodorowskya, mutta on silti aivan omanlaisensa. Lopputulemana on näyttävä ja sympaattinen kertomus kahdessa kulttuurissa elämisestä. Aihe on kiinnostava ja parhaimmillaan visuaalisesti ihastuttava, mutta liian pitkäksi venytetty tarina haahuilee välillä kyllästymiseen asti.

Pisteytys: 7/10

 

The Elephant Whisperers
Ohjannut Kartiki Gonsalves

Intia 2022, 41 min.

Dokumentti, Lyhytelokuva

 

 

 

 

Oscar-ehdokkaaksi noussut lyhytdokumentti seuraa intialaista pariskuntaa, joka hoivaa orpoja norsunpoikasia. Sympaattinen tunnelataus virittyy hieman yli äyräiden, vaikka filmi toki on herttainen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Norsuja palvotaan jumalina, niillä ratsastetaan (vaikka nykyään tiedetään, ettei saisi) ja niitä hoivataan kuin menetettyjä ihmislapsia. Ehkäpä aiheesta olisi saanut irti vielä hieman enemmänkin.

Pisteytys: 6/10

 

She Said

Ohjannut Maria Schrader

USA & Japani 2022, 129 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Zoe Kazan, Carey Mulligan

Vetävä #metoo-draama kertoo New York Timesin toimittajista Jodi Kantorista (Kazan) ja Megan Twoheysta (Mulligan), jotka kaivoivat Harvey Weinsteinin likakaivon salat julkisuuteen. She Said on terävästi ohjattu filmi, jonka päätähdet tekevät taitavaa työtä raudanlujina ammattilaisina. Tarinakaava väsymättömistä toimittajista on sinänsä tuttu ja perinteinen, mutta aihe on uusi ja ajankohtaista lähihistoriaa. Vaikka lopputuloksen tietää, jännitystä ei puutu!

Pisteytys: 8/10

Funny Face - Rakastunut Pariisissa

Ohjannut Stanley Donen

USA 1957, 103 min.

Romantiikka, Komedia, Musikaali

Pääosissa: Audrey Hepburn, Fred Astaire, Kay Thompson

Filosofiasta kiinnostunut lukutoukka Jo Stockton (Hepburn) napataan muotilehden uudeksi kasvoksi Pariisiin. Siellä leimahtaa lempi kuvaaja Dick Averyn (Astaire) kanssa, ja pian parivaljakko steppaa kohti onnea. Romanssi ei ole kovin ikimuistoinen ja tarina on pöhkö, mutta tanssikohtaukset ovat upeita. Samaten silmäniloa tuovat kuvavirran väriloisto ja komea puvustus.

Pisteytys: 6/10

Foreign Correspondent - Ulkomaankirjeenvaihtaja

Ohjannut Alfred Hitchcock

USA 1940, 120 min.

Trilleri, Jännitys, Sota

Pääosissa: Joel McCrea, Laraine Day, Herbert Marshall

 

 

 

 

Yhdysvaltalainen toimittaja John Jones (McCrea) lähtee kuohuvaan Eurooppaan metsästämään meheviä jymyjuttuja, mutta sotkeutuukin vakoojien juoniin. Elokuvassa on perusvarmaa Alfred Hitchcockin huumoria ja jännitystä, vaikkei filmi olekaan aivan ohjaajan terävintä kärkeä. Sota-ajan propaganda ja ajankuva tuovat tarinaan kiinnostavan lisävärinsä.

Pisteytys: 7/10

Les invasions barbares ─ Barbaarien invaasio (2003)

Ohjannut Denys Arcand

Kanada & Ranska 2003, 99 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Rémy Girard, Stéphane Rousseau, Marie-Josée Croze

 

It's not the present you cling on, it's your past life.

 

Menestynyt bisneshai Sébastien (Rousseau) saa tietää Rémy-isänsä (Girard) tekevän kuolemaa. Isän ja pojan välit ovat tulehtuneet, mutta ei auta: on yritettävä paikata mitä paikattavissa on, ja tehdä isäpapan olosta mahdollisimman tuskaton. Ystävät ja perhe saapuvat Rémyn ympärille ja koittavat tehdä viime hetkistä niin onnellisia kuin suinkin osaavat. Keskeneräiset elämät, menneisyyden muistot ja tulevaisuuden toteutumattomat haaveet sulautuvat toisiinsa.

Barbaarien invaasio (engl. The Barbarian Invasions) käsittelee koskettavasti elämän ehtoota. Väistämättömän surullinen loppu jättää janoamaan kauneutta ja aistinautintoja, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista! Filmi ei kuitenkaan ole pelkkää pakahduttavaa kyynelehdintää, vaan sopivissa määrin komedia. Rémyn elämän muistelu ja kuoleman odottelu on samanaikaisesti hauskaa ja haikeaa, varsin uskottavaa ja ennen kaikkea rehellistä draamaa.

Elokuva on jatko-osa Denys Arcandin (s. 1941) läpimurtoteokselle Amerikan imperiumin rappio (1986), jossa samainen kaveriporukka jauhaa seksielämästään: nyt samat jutut jatkuvat, mutta suuremmalla elämänkokemuksella. Barbaarien invaasio toimii silti aivan täysin omana teoksenaan, eikä vaadi edellisosan katselua. Sarjaa jatkaa vielä vähemmän tunnettu The Age of Ignorance (2007). Edeltäjänsä tapaan Barbaarien invaasio oli arvostelumenestys. Suosiota tuli niin Cannesissa kuin Baftoissa, ja palkintopotin täydensi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar.

Pisteytys: 7/10

Elephant (2003)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 2003, 81 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: John Robinson, Eric Deulen, Elias McConnell, Alex Frost

So foul and fair a day I have not seen.

Columbinen koulusurma (1996) kauhistutti maailmaa. Järkytys ei muuttanut maailmaa paremmaksi, sillä Yhdysvalloissa tapaukset ovat vain yleistyneet turruttavuuteen asti. Gus Van Santin Elephant on osin fiktiivinen kertomus Columbinen kohtalokkaasta päivästä. Elokuva keskittyy muutamaan tuntiin juuri ennen ammuskelua. Sama tapahtumasarja käydään läpi eri oppilaiden näkökulmasta, lopulta myös murhaajien kautta. Eikö kukaan huomaa elefanttia huoneessa, nuorten sisälle kertynyttä vihaa?
 

Taidokkaasti toteutettu elokuva vaatii rauhoittumista ja pohtivaa katselua. Ehkäpä siksi filmistä ei tullut valtaisaa megahittiä, vaikka vastaanotto olikin positiivinen. Meriittejäkin sentään tuli, sillä Cannesissa Elephant palkittiin Kultaisella palmulla. Elokuva on saanut kehuja kerronnastaan ja eritoten oivaltavasta kuvauksestaan. Dokumentaarisen rekonstruktion tapaan tismalleen sama hetki kuvataan useasti eri henkilöiden kautta. Kohtaukset limittyvät toisiinsa ja kuvaus tuntuu välillä taikatempulta.

Elephantin kerrontatyyli on arkinen ja vähäeleinen, mikä tekee elokuvasta varsin samaistuttavan. Jopa lievä lakonisuus on oiva keino korostaa surmatöiden järkyttävyyttä, eikä kaikkea roisketta ja rälläystä ole tarpeen näyttää. Yhtäkkiä tarina loppuu kesken, kuten monet elämätkin. Aitoutta korostaa lisäksi se, että näyttelijät ovat tavallisia nuoria, jotka esiintyvät omilla etunimillään. Käsikirjoitus on syntynyt osittain improvisoimalla. Jopa tylsän arkisista tapahtumista tulee henkilökohtaisia ja todellisen tuntuisia. Toisaalta hahmot jäävät sopivan etäälle, aivan kuten ne sadat rinnakkaisluokkien koulutoverit, joista ei vuosikymmenten päästä muista juuri sitä nimeäkään. Monella heistä oli taatusti oma elefanttinsa, jota kukaan aikuinen ei nähnyt.

 

Pisteytys: 8/10

Bowling for Columbine (2002)

Ohjannut Michael Moore

USA, Kanada & Saksa 2002, 120 min.

Dokumentti

 

Thank you for not shooting me.

 

Dokumentaristi Michael Mooren (s. 1954) elokuva Yhdysvaltain asehulluudesta ravistelee. Bowling for Columbine on saanut nimensä ja innoituksensa Columbinen verilöylystä (1996) eli Columbinen high schoolissa tapahtuneesta joukkomurhasta. Koulusurmien ohella elokuva ei unohda median yllyttävää roolia saati pistooli tyynynsä alla nukkuvia kunnon kansalaisia. Moore käy läpi Yhdysvaltain veristä historiaa ja pohtii syitä sille, miksi missään toisessa maassa tilanne ei ole näin järkyttävä.

Parhaan dokumentin Oscarilla palkittu Bowling for Columbine oli ajankohtainen aikanaan ja on sitä edelleen. Kylmää tosin ajatellakin, kuinka paljon murhaluvut ovat kasvaneet kahdessa vuosikymmenessä. Kouluammuskeluista on tullut lähes rutiinia, poliisiväkivalta on noussut tapetille ja lääke ammuskelupelkoon on ainoastaan aseiden määrän lisääminen. Mooren mukaan uutisten väkivaltajuttujen määrä on noussut kohisemalla silloinkin, kun murhatilastot ovat laskeneet. Mikä lie Yhdysvaltalaisen median tila nykypäivänä? En rohkene olla kovin positiivisella mielellä.

Bowling for Columbine yhdistää nopeita leikkauksia, huumoria ja Mooren provosoivaa tyyliä. Elokuva on viihdyttävä, välillä jopa totuuden ja syvällisen pohdiskelun kustannuksella. Sopivissa hetkissä tarina kuitenkin vetää vakavaksi ja jättää rutkasti ajattelemisen aihetta. Dokumentin kärkkäyden vuoksi asehulluuden lopulliset syyt jäävät turhan avoimiksi. Moore piikittelee silti onnistuneesti väärään suuntaan katsovia ihmisiä, jotka syyttävät väkivallasta musiikkia, videopelejä ja milloin mitäkin viihdeteollisuuden lajia. Tähän Moore vastaa osuvasti: Columbinen koulusurmaajat kävivät keilaamassa juuri ennen surmatöitään, miksei kukaan halua kieltää keilailua?

Pisteytys: 7/10

Good Bye Lenin! (2003)

Ohjannut Wolfgang Becker

Saksa 2003, 121 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Daniel Brühl, Katrin Sass, Chulpan Khamatova

The future lay in our hands. Uncertain, yet promising.

Eletään 1980-luvun loppua Itä-Berliinissä. Nuorukaiseksi varttuneen Alex Kernerin (Brühl) arjen mullistaa ensin äidin (Sass) vakava sairastuminen ja sitten Berliinin muurin murtuminen. Koomaan vaipunut sosialistirouva herää täysin muuttuneeseen maailmaan, mutta lääkärin määräyksestä häntä on suojeltava kaikilta järkytyksiltä. Alex saa ponnistella tosissaan, jotta saa varjeltua äitinsä hermoja muuttuneelta todellisuudelta ja pidettyä lännen ulkona perheen asunnosta.

Sympaattinen draamakomedia kietoutuu taidokkaasti Berliinin vivahteikkaaseen lähihistoriaan. Kaupunki on yksi elokuvan keskeisiä elementtejä, ja siellä vierailleelle filmin maisemat tuovat erityistä iloa. Itse tarina on oivaltava allegoria neuvostojärjestelmän romahduksesta: kulissit pysyvät pystyssä pisimpään, vaikka maailma kuohuu muutosta. Satiiri muistuttaa hieman tsekkoslovakialaista neuvostoparodiaa Palaa, palaa! (1967), joskin Good Bye Lenin ei ole sävyltään aivan niin kitkerä. Kun ajallista etäisyyttä tulee väliin, muistelusta voi jo löytää paksun siivun DDR-arjen "ostalgiaa".

Good Bye Lenin menestyi oivasti kotimaassaan ja kärkkyi jopa Berliinin Kultaista karhua. Elokuva lähetettiin Saksan ehdokkaana Oscareihin, mutta itse kisaan filmi ei päässyt. Silti kriitikoilta tuli kiitosta maailmanlaajuisesti. Erityisen onnistunut elokuvassa on sen käsikirjoitus, joka tasapainoilee tyylikkäästi draaman ja absurdin komedian välillä. Vaikka Yann Tiersenin haikeiden pianosävelten soidessa ostalgia-aatokset heräävät, systeemin toimimattomuutta ei peitellä. Toisaalta muurin murtuminenkaan ei tuo onnea, vaan uudenlaisia hankauksia. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta ole hyvä tai paha, eikä maailma koskaan ole mustavalkoinen paikka.

Pisteytys: 8/10

Oldeuboi ─ Oldboy (2003)

Ohjannut Park Chan-wook

Etelä-Korea 2003, 120 min.

Toiminta, Mysteeri, Draama

Pääosissa: Choi Min-sik, Yoo Ji-tae, Kang Hye-jeong

Revenge is good for your health, put pain will find you again.

 

Liikemies Oh Dae-su (Min-sik) joutuu putkaan kostean illan päätteeksi. Vankila tosin vaikuttaa perin oudolta, ja hiljalleen selviää, ettei pidätys ollutkaan yhden yön reissu. Dae-sun vankeus venyy viidentoista vuoden mittaiseksi, kunnes hän yhtäkkiä vapautuu. Kostonhimo, tietämättömyys ja suoranainen seinähulluus ovat muokanneet miehestä ärhäkän kostokoneen, joka aikoo etsiä tuntemattoman vangitsijan käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.

 

Oldboy on osa Park Chan-wookin (s. 1963) temaattista kostotrilogiaa. Sarjan aloittaa Sympatiaa herra kostajalle (2002) ja päättää Lady Vengeance (2005), jotka eivät kuitenkaan ole nousseet aivan yhtä kovaan maineeseen kuin tämä sarjan keskimmäinen teos. Trilogian elokuvat käsittelevät kostoa eri aspekteista. Oldboy tutkii nokkelasti koston motiivia: onko siinä lopultakaan mitään mieltä? Oikeuttaako mikään kostoon? Kostonhimo on kyllä motivoitu hyvin ja samaistuttavasti, sillä mitäpä muutakaan perheensä ja elämänsä menettäneellä miehellä enää on jäljellä.

 

Oidipus-myyttiä ja mustaa huumoria yhdistelevä Oldboy on vetävää toimintaa. Paikoitellen väkivalta on aika graafista, mutta silti tyylikästä. Äärimmäisetkin ratkaisut tukevat kertomuksen ydintä, koston järjettömyyttä. Kriitikoilta erinomaisen vastaanoton saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, jonka sijaan Park Chan-wook sai Cannesista kotiinviemisiksi parhaan ohjaajan palkinnon. Kutkuttava tarina herätti kiinnostusta Hollywoodissa, jossa remaken lopulta teki Spike Lee (Oldboy, 2013). Uusinta ei pärjännyt suosiossa alkuperäisversiolle, jonka yllätyksellisyyttä on vaikea toistaa.

Pisteytys: 8/10

The Great White Silence (1924)

Ohjannut Herbert G. Ponting

Iso-Britannia 1924, 80 min.

Dokumentti

The uttermost end of the earth ─ the South Pole.

Vuonna 1910 brittiläinen retkikunta lähti vaaralliselle matkalle maailman viimeiselle valloittamattomalle mantereelle ja sen ytimeen, Etelänavalle. Britit hävisivät kilpajuoksun paremmin varustautuneille norjalaisille, mutta se ei vähennä retkestä syntyneen elokuvan dokumentaarista arvoa. Verrattoman rohkea seikkailu henkii mielenkiintoisesti aikansa kansallismielistä tutkimuksentekoa. Kolmivuotisen matkan aikana nähdään alueen komeita maisemia ja eksoottisia eläimiä, miehistön hilpeää vapaa-aikaa ja lopulta suuren vaelluksen traagiset kohtalonhetket. Luonto näyttää mahtinsa.

 

Hyvin rytmitetty kerronta on usein humoristista, varsinkin eläimiä tarkkailtaessa ─ kuvailun tyyli ei ole nykymittapuulla tieteellinen tai sikäli modernia luontodokumenttia muistuttava. Nykykatsoja saa hieman pöyristyä: että tutkimusretkeläiset kehtaavatkin mennä silittämään pesivää pingviiniä ja hätyyttelevät eläinparkoja huvikseen! Ällistyttävintä dokumentissa on kuitenkin innostuksen, seikkailun ja vaaran tuntu. Kevyiden hetkien vastapainoksi armoton luonto asettaa retkikunnalle sellaiset olosuhteet, jotka saavat katsojan ihmettelemään maapallon ääriolosuhteita ja niitä ihmismieliä, jotka puskeutuvat kuolemanvaaraan vapaaehtoisesti ja silminnähtävällä seikkailunhalulla.

 

The Great White Silencen kuvasi Herbert G. Ponting (1870─1935), joka oli aiemmin kuvausurallaan taltoinut filmille maisemia ja tapahtumia Aasiasta. Etelämantereen tapahtumat vaikuttivat Pontingiin syvästi, ja matkan aikana syntyneestä kuvamateriaalista syntyi ensin tämä elokuva ja sittemmin vielä toinen dokumentaari Ninety Degrees South (1933). The Great White Silence restauroitiin vuonna 2011, jolloin se sai uuden, tyylikkään ääniraidan. Se on ollut arvokas työ, sillä dokumentti on ihmeellinen taltiointi menneestä maailmasta ja ihmisen ikiaikaisesta uteliaisuudesta. Naparetkeä katsoessa tuntee yhteyttä kauan sitten kuolleisiin retkikunnan jäseniin; kuin kurottaisi ajan halki.

Pisteytys: 8/10