The Jerk - Superhulttio (1979)

Ohjannut Carl Reiner

USA 1979, 94 min.

Komedia

Pääosissa: Steve Martin, Bernadette Peters, Catlin Adams

I damn thee!

Navin R. Johnson (Martin) on hömelö nuorukainen, joka lähtee kotoaan maailmalle etsimään omaa rytmiään. Pyhä yksinkertaisuus johdattaa nuorta miestä onnettomiin kolhuihin, mutta toisaalta hölmöys vie Navinin ryysyistä rikkauksiin. Erilaisissa hanttihommissa työskennellessään Navin rakastuu ja päätyy miljonääriksi ─ mutta saako miekkonen pidettyä onnensa hyppysissään?

Superhulttio on koomikko Steve Martinin (1945─) läpimurtoelokuva. Martin tosin oli jo ennen elokuvauraansa sangen tunnettu stand up -koomikkona, mutta Carl Reinerin avustuksella uralle löytyi uusi suunta. Ohjaaja Reinerin (1922─2020) kanssa syntyi sittemmin vielä kolme yhteistä elokuvaa, joista erityisen loistava on film noir -parodia Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982).

Steve Martinin hölmöilijähahmo on itseironisesti rakennettu sympaattinen törppöilijä, joka tuo mieleen eritoten Jerry Lewisin sekä Laurelin ja Hardyn vitsityylit. Niinpä myös Superhulttio on tunnelmaltaan lempeä, vaikka kohelluksen kanssa ei liikoja jarrutellakaan. Elokuva kohosi yhdeksi ilmestymisvuotensa hittifilmiksi, vaikka typeryyden nokkeluus ei kaikkia kriitikoita miellyttänytkään. Hölmönhauskan komedian parissa viihtyy kertaalleen.

Pisteytys:
7/10

The Muppet Movie - Muppet-elokuva (1979)

Ohjannut James Frawley
Iso-Britannia & USA 1979, 99 min.
Komedia, Musikaali, Seikkailu
Pääosissa: Jim Henson, Frank Oz, Dave Goelz

Someday we'll find it, the rainbow connection.

Jim Hensonin (1936─1990) luomat Muppet-hahmot tulivat laajalti tunnetuiksi oman tv-sarjansa myötä viimeistään 1970-luvulla. Lempeän ja hauskan hahmokaartin esiintymiset olivat sen verran suosittuja, että tie johti Hollywoodiin. Niinpä kuuluisan nukkejoukon ensimmäinen elokuva kertoo siitä, kuinka Kermit-sammakko (Henson) lähti kotiseudultaan kohti Hollywoodia, ja kuinka hän matkan varrella löysi ystävänsä Fozz-karhun (Goelz), miss Piggyn (Oz) ja monet muut turrikat.

Ilmestyttyään mainiosti menestynyt elokuva on sittemmin saanut lukuisia seuraajia. Seitsemän elokuvan (1981─2014) ja kolmen tv-elokuvan lisäksi uusin tv-sarja on saamassa ensi-iltansa ihan näinä päivinä. Aikanaan Muppet-elokuva oli Oscar-ehdokkaana mieleenpainuvien laulujensa ansiosta, joista täytyy kyllä antaa korvamatovaroitus. Ennen elokuvan katselua on myös syytä terävöittää näköaisti, sillä lukuisten julkisuuden henkilöiden bongaaminen on osa hupia. Sivuhenkilöinä nähdään tuttuja kasvoja aina Orson Wellesistä Mel Brooksiin ja Steve Martiniin.

Muppet-elokuva voi olla päräyttävämpi elämys nukkeporukan seikkailuiden kanssa varttuneille, joskin hahmot lienevät ainakin pintapuolisesti tuttuja heillekin, jotka eivät ole koskaan tutustuneet tv-sarjaan. Hyvän mielen musikaalin voi sitä paitsi vallan mainiosti katsoa, vaikka ei olisi kuuna päivänä Muppeteista kuullutkaan. Mainio musikaalikomedia yllättää satiirisella ja jopa lievän anarkistisella huumorillaan, joka yhdistyy saumattomasti sydämellisiin laulelmiin.

Pisteytys:
8/10

Barry Lyndon (1975)

Ohjannut Stanley Kubrick

Iso-Britannia & USA 1975, 185 min.

Seikkailu, Draama, Historia

Pääosissa: Ryan O'Neal, Marisa Berenson, Patrick Magee

I have now come to claim that satisfaction.

William Makepeace Thackerayn romaaniin The Luck of Barry Lyndon (1844) perustuva Barry Lyndon  kertoo nimikkohenkilönsä vaiheista 1700-luvun Euroopassa. Mielikuvituksellisen seikkailun ensimmäinen puoliaika kuvaa, kuinka mies nimeltä Redmond Barry (O'Neal) kipusi ylimpään eliittiin ja sai nimekseen Barry Lyndon. Jälkimmäisellä puoliskolla Lyndon saa huomata, että huipulla tuulee.

Barry Lyndon on herkullinen silmänilo! Upeasti lavastettu, puvustettu ja kuvattu aikamatka palkittiin esteettisistä ansioistaan Oscar-pystein. Tyylikäs teos oli ehdolla myös parhaan elokuvan palkintoon, mutta se kunnia meni sivu suun. Akatemiamenestyksestä huolimatta Barry Lyndon on on Stanley Kubrickin tuotannossa hieman unohtunut helmi, mutta aivan suotta. Sen lisäksi, että elokuva on kaunis kuin mikä, myös seikkailu halki sotivan Euroopan ja säätyaskelmien on kiehtova.

Säätyvallan kultakaudelle eli 1700-luvulle sijoittuvan Barry Lyndonin ilon ja draaman aihe on aikansa tapakulttuurin hupsuus. Aikakausi tarjoaa oivan kehyksen kohtalonomaiselle seikkailulle, jossa Barry Lyndon ajelehtii maanpakoon, sotatantereille ja palatseihin. Juuri kohtalon kouran armoton tai toisinaan hellä sivallus on usein nimetty elokuvan keskeisimmäksi teemaksi. Lopulta tarinan opetus on, etteivät raha tai säätyasema yksin tuo onnea, eikä mies voi määrätä kohtaloaan.

Pisteytys:
8/10

Kramer vs. Kramer - Kramer vastaan Kramer (1979)

Ohjannut Robert Benton
USA 1979, 105 min.
Draama
Pääosissa: Dustin Hoffman, Justin Henry, Meryl Streep, Jane Alexander

You can't get rid of me that easy.

Masentunut kotiäiti Joanna Kramer (Streep) pakkaa laukkunsa ja jättää lapsensa (Henry) miehensä Tedin (Hoffman) vastuulle. Työnarkomaani-Ted on tuoreena vastuuvanhempana pulassa, mutta hiljalleen rutiinit löytyvät ja käy ilmi, että toimiston ulkopuolellakin on elämää. Kun uusi arki on asettunut uomiinsa, ryhtyy Joanna vaatimaan lapsensa huoltajuutta itselleen. Eroprosessi äityy rumaksi, mutta katkera kalkki on nieltävä: romanssin loppu ei ole vain kahden ihmisen asia.

Ilmestymisvuotensa ykköshitiksi kohonnut Kramer vastaan Kramer voitti kunnioitettavat viisi Oscaria (mm. paras elokuva). Hahmovetoinen draama on ennen kaikkea taitavien näyttelijöiden elokuva: varsinkin Dustin Hoffman ja Meryl Streep kiistämättä ansaitsivat palkintonsa, mutta ennätyksellisen nuorella iällä ehdokkaaksi nousseelle Justin Henryllekin olisi kernaasti suonut voiton. Hoffman ja Henry muodostavat sympaattisen parivaljakon: kummankin hahmo on voimattomana ajautunut uuteen, pelottavaan tilanteeseen, josta ei auta kuin selvitä yhdessä.

Kramer vastaan Kramer käsittelee yhtäältä lapsen ajelehtimista eroprosessin myräkässä, mutta myös vanhempiin liitettyjä rooliodotuksia ja yksinhuoltajuuden paineita. Sävy on jopa hieman alleviivaava: selväksi tulee, että isäkin on vanhempi ja lapsen etu on aina asetettava etusijalle. Korostaminen tosin ei haittaa eikä sanomaa varmaan edes voi korostaa tarpeeksi, sillä vanhat asenteet ovat juurtuneet syvälle. Tasa-arvoon on edelleenkin matkaa kuljettavana. Koskettava ja rehellinen draamaelokuva kaiken kaikkiaan.

Pisteytys:

8/10

Stalker (1979)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1979, 162 min.
Draama, Scifi
Pääosissa: Aleksandr Kaidanovski, Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Grinko

The Zone wants to be respected.

Nuhjuisen kaupungin kuppilassa kolme miestä on aloittamassa vaarallisen matkan mystiselle Vyöhykkeelle. Miehistä kaksi, kirjailija (Solonitsyn) ja professori (Grinko), ovat ensikertalaisia, mutta heidän oppaanaan toimii Vyöhykkeen saloja kolunnut Stalker (Kaidanovski). Seurueen lopullisena päämääränä on löytää Huone, jossa toiveet käyvät todeksi. Stalkerin vankkumaton usko Vyöhykkeen ihmeisiin ajautuu konfliktiin rationaalisten, tieteen puolesta puhuvien vierailijoiden kanssa.

Arkadi ja Boris Strugatskin scifiromaaniin Stalker: Huviretki tienpientareelle (1972) pohjautuva elokuva on huomattavasti alkuperäisteostaan filosofisempi. Uskoa ja ihmisyyttä käsittelevässä teoksessa riittää pohdittavaa useammallekin kerralle, eikä ensinäkemältä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Stalkerin outo ja vieras tunnelma luikertelee ihon alle jo alkutekstien aikana, ja varsin pian käy selväksi, ettei tämä matka päästä helpolla. Koska elokuva on hidastempoinen, sen tunnelmaan on vain maltettava uppoutua ilman häiriötekijöitä.

Eräs kiinnostava aspekti Stalkerissa on sen tapa leikitellä eri aikatasoilla: onko vyöhyke menneisyyden, tulevaisuuden vai pysähtyneisyyden maailma? Kaupunkikohtausten kuvaus muistuttaa hetkittäin mykkäelokuvaa, kun taas Vyöhykkeellä värit saavat loistaa; todellisuudet ovat erillisiä, mutta lopussa toisiinsa limittyviä. Elokuvaa katsoessakin aika hieman seisoo, sillä tarinan tempo tuntuu suorastaan laahaavalta. Yliluonnollinen tunnelma on näin saavutettu mestarillisesti perin yksinkertaisin keinoin. Huumaava, kiehtova ja haastava Stalker ei vielä aikanaan valloittanut neuvostosensuurin portinvartijoita, mutta maailmalla mainetta tuli. Tätä nykyä elokuva lukeutuu sekä Andrei Tarkovskin että neuvostoelokuvien tärkeimpiin teoksiin. Loputtomien tulkintojen ja ihmettelyn aiheiden unenomainen maailma on maineensa ansainnut.

Pisteytys:
9/10

Monty Python's Life of Brian - Brianin elämä (1979)

Ohjannut Terry Jones
Iso-Britannia 1979, 94 min.
Komedia
Pääosissa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin

Always look on the bright side of life...

Eletään edellisen vuosituhannen alkua, ja eräässä tallissa aivan Jeesus-vauvan naapurissa syntyy pieni Brian-poika (Chapman). Brian varttuu aikaansaavaksi nuoreksi mieheksi, joka ehtii monin tavoin vastustamaan roomalaisten invaasiota kotiseuduillaan. Hieman sattuman oikusta Brianista kuitenkin leivotaan messias, jota hurmioituneet kansanjoukot seuraavat Brianin ja tämän äidin jyrkistä vastalauseista huolimatta. Onko Brian todellisuudessa sittenkin vain hyvin, hyvin tuhma poika?

Monty Python -koomikkoryhmän tunnetuin filmi on herkullinen satiiri, joka ammentaa aineksiaan kristinuskon perinteistä ja Hollywoodin megaluokan elokuvaklassikoista. Brianin elämä ei kuitenkaan liiku vaan menneessä, vaan kätkee historialliseen hupailuunsa aimo annoksen aikalaisyhteiskunnan satiiria. Teräviä pilkkakirveitä viskotaan auliisti joka suuntaan, eivätkä anarkistiset koomikot säästä edes itseään naurunalaisiksi joutumiselta.

Ei liene yllätys, että räväkkä ja totaalisen estoton uskontoparodia ei ole koskaan naurattanut aivan kaikkia tahoja, ja ilmestyessään elokuva kiellettiin monissa maissa. Brianin elämää pidetään usein Monty Python -ryhmän eheimpänä filminä, joskin itse nautin ainakin naurujen puolesta hieman enemmän Monty Pythonin hullusta maailmasta (1975). Hulvaton tämäkin elokuva toki on, vaikka pari pientä vitsiä on ehtinyt vuosien saatossa vanhentuakin. Kokonaisuus toimii kuitenkin yhtä sujuvan näppärästi kuin entisaikainen junan vessa.

Pisteytys:
8/10

Manhattan (1979)

Ohjannut Woody Allen
USA 1979, 96 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton, Michael Murphy, Mariel Hemingway, Meryl Streep

Why is life worth living? It's a very good question.

Rosoisten unelmien paratiisissa New Yorkissa elää keski-ikäinen Isaac (Allen), kahdesti eronnut tv-käsikirjoittaja, joka ei saa tyydytystä työstään saati parisuhteestaan. Isaac heilastelee alaikäisen Tracyn (Hemingway) kanssa, mutta kohdattuaan ystävänsä Yalen (Murphy) salarakkaan Maryn (Keaton), maailma näyttää jälleen ruusunpunaiselta ja kotikaupunki paljastaa kauniit kasvonsa.

Woody Allenin menestysfilmissä urbaani kaupunkimaisema tarjoilee parastaan. Kauniisti kuvattu Manhattan on hellä rakkauskirje New Yorkille. Juonellisesti elokuva käsittelee samankaltaisia ideoita kuin Allenin edellismenestys Annie Hall (1977), sillä tässäkin teoksessa on läsnä elementtejä Allenin sukupolven tai ikäluokan parisuhdekäsityksistä. Kuitenkin Manhattan keskittyy pikemminkin käsittelemään unelmia ja sydämensä äänen kuuntelua.

Mainiosti menestynyt Manhattan on yhä yksi Allenin arvostetuimmista teoksista, ja aivan syystäkin. Tarina on hauska ja polveileva, mutta punainen lanka säilyy, vaikka kertomus aaltoileekin. New Yorkin karua kauneutta ei voine ylistää tarpeeksi, sillä Manhattan saa jopa muovipussitkin tanssimaan romanttista valssiaan. Nykypäivänä Allenin hahmon Isaacin suhde itseään henkisesti kypsempään teinityttöön tuntuu kyllä jokseenkin vaivaannuttavalta, liekö se ollut sitä vielä aikanaan?

Pisteytys:
8/10