LUUKKU #14 - 40 vuotta sitten (ABBA: The Movie, 1977)

Thank you for the music!

Vuonna 1977 jytisi disko: Baccara osasi boogien, Donna Summer tunsi rakkautta ja kaiken kruunasi Saturday Night Fever - Lauantai-illan huuma, jonka ensi-ilta vieläpä oli juuri joulukuussa. Päivän luukusta paljastuu neljä aikansa kuuluisinta ruotsalaista, joiden merkitystä populaarimusiikin historiassa ei parane vähätellä.

ABBA: The Movie - Abba - elokuva
Ohjannut Lasse Hallström
Australia & Ruotsi 1977, 95 min.
Musikaali, Dokumentti, Komedia
Pääosissa: Anni-Frid Lyngstad, Benny Andersson, Björn Ulvaeus, Agnetha Fältskog, Robert Hughes

Abban fanihysterian huippuaikana tehty Abba - elokuva seuraa popyhtyeen Australian kiertuetta. Elokuva yhdistelee oikeita keikkapätkiä, pressitilaisuuksia ja näyttää myös (osin dramatisoituja) kohtauksia backstagelta ja hotellihuoneista. Mukana on myös pieni taustatarina: yhtyettä tuntematon kantritoimittaja (Hughes) yrittää nyhtää haastattelua suosikkibändiltä, mutta epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.

Luin alkuvuodesta Tommi Liimatan maanmainiot Jeppis-kirjat (2014, 2016), joita sivumennen huomauttaen suosittelen jokaiselle, joka on joskus ollut lapsi. Ekan Jeppiksen päähenkilön malliin koin lapsena vanhempien c-kasettihyllyltä alkaneen lyhyen, mutta intensiivisen Abba-faniuden kauden. Myöhemmin löysin "parempaa musiikkia" ja sitten koko Abba-juttu tietenkin nolotti! Abba-fanius ei ole palannut, mutta nyt yhtyeen laulut jo sentään ilahduttavat nostalgisesti, jos niitä jossain sattuu kuulemaan. Näinpä myös elokuva hymyilytti kaikessa tönkköydessäänkin.

Vaikka nostalgia-arvoa piisaa, elokuvana Abba - elokuva ei tosiaan ole järin onnistunut. Dramatisointi on vaivaannuttavan tökeröä, mutta onneksi suurin painoarvo on keikkataltioinneissa. Fanituotteena elokuva toki on mainio, ja se sopinee myös aikamatkaksi muuten vain 1970-luvusta innostuneille tai aikaa kaipaaville. Missäköhän kaikki elokuvan lukemattomat Abba-fanit ovat tänään, ja vieläkö heidän levylautasillaan soi Dancing Queen?

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #13 - 50 vuotta sitten (Arvaa kuka tulee päivälliselle, 1967)

When the hell are we gonna get some dinner?

Vuoden 1967 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat muun muassa Bonnie ja Clyde, Viidakkokirja sekä Likainen tusina. Päivän elokuvana on eräs sittemmin hieman unohdettu menestys, joka oli kuitenkin ilmestymisvuonnaan Yhdysvaltojen kolmanneksi katsotuin filmi ja peräti kahdeksan Oscarin ehdokas. Palkintoja tuli lopulta käsikirjoituksesta ja Katharine Hepburnille naispääosasta.

Guess Who's Coming to Dinner -
Arvaa kuka tulee päivälliselle
Ohjannut Stanley Kramer
USA 1967, 108 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Spencer Tracy, Katharine Hepburn, Sidney Poitier, Katharine Houghton

Joanna Drayton (Houghton) ja John Prentice (Poitier) ovat uunituore nuoripari, aikeissa seilata avioliiton satamaan. Kaikki appivanhemmat ovat vielä tapaamatta, joten pariskunta aloittaa urakan Joannan vanhempien (Tracy & Hepburn) luota. Matkassa on kuitenkin yksi mutka: John on musta mies, eikä hän ole aivan vakuuttunut Joannan vanhempien reaktion positiivisuudesta.

Elokuvan teeman toivoisi jo vanhentuneen, mutta viidessä vuosikymmenessäkään kuka-saa-naida-ja-kenet -kysymys ei ole maailmasta kadonnut. Mustien ja valkoisten väliset avioliitot sentään ovat jo kaikkialla Yhdysvalloissa lainvoimaisia, toisin kuin elokuvan ilmestyessä. Täysin ei rotusorto ole silti kadonnut. 2010-luvun loistava versio samankaltaisesta tarinasta on vinksahtanut kauhukomedia Get Out (2017). Nykypäivänä elokuvan teeman voisi liittää myös esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoihin. Kiinnostava seikka elokuvassa on muuten vielä se, ettei kymmenen päivää tunteneen parin reipas pikamarssi alttarille hätkähdytä vanhempia lainkaan!

Pienellä tiivistämisellä Arvaa kuka tulee päivälliselle voisi olla vieläkin toimivampi draama, mutta tällaisenaankin se käsittelee hankalaa teemaa diplomaattisesti ja lempeästi. Hahmot ovat mitä rakastettavimpia, omine oikkuineenkin. Valovoimaisimmat tähdet ovat tietenkin Katharine Hepburn ja Spencer Tracy yhdeksännessä ja viimeisessä yhteisessä elokuvassaan. Rakastettava parivaljakko oli kulissien takana pitkässä lemmensuhteessa, ja rooleissaankin he esiintyivät pariskuntina. 1001-listan filmeistä kyyhkyläisten torailua seurataan komediassa Aatamin kylkiluu (1949). Murheellista kyllä, Tracy menehtyi juuri kuvausten päätyttyä, puoli vuotta ennen elokuvan ensi-iltaa ─ joka muuten oli lähes tasan 50 vuotta sitten, 12. joulukuuta. Hepburn ei koskaan katsonut valmista elokuvaa muistojen tuskallisuuden vuoksi, eikä hän myöskään astellut yleisön eteen hakemaan akatemiapalkintoaan.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU #12 - 50 vuotta sitten (Lapualaismorsian, 1967)

Liehu, punalippu, liehu!

Toissapäivänä Kuriton sukupolvi (1957) väläytti katsauksen kuudenkymmenen vuoden takaiseen nuorisoelämään villeine tansseineen ja purkanjauhamisineen. Mutta mitä tapahtuu nuorisolle vuosikymmenessä? Vuonna 1967 ensimmäiset hipit rantautuivat Helsinkiin, Jimi Hendrix konsertoi Kulttuuritalolla ja kotimaiset käännöshitit veivät kuulijansa Rööperiin sekä Kesäkadulle. Päivän elokuvassa puhaltaa toukokuisen lempeä tuuli, mutta ilmassa kipinöi muutosvastarinta!

Lapualaismorsian
Ohjannut Mikko Niskanen
Suomi 1967, 90 min.
Draama
Pääosissa: Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Pekka Autiovuori, Heikki Kinnunen

Käpy selän alla (1966) -menestyselokuvan innoittamana syntynyt Lapualaismorsian osuu 1960-luvun levottomaan ytimeen. Elokuvassa seurataan ylioppilasteatterin Lapualaisooppera-näytelmän harjoituksia ja myös nuorten teatterilaisten elämää näytelmäprojektin ulkopuolella. Opiskelijaradikaalien arkea ja juhlaa rytmittävät keskustelut politiikasta, maailmantuskasta ja muutoksen kaipuusta.

Parilla Jussi-pystillä palkittu elokuva on yhä varsin vetovoimainen kuvaus konservatiivisesta, mutta muutosvoimaisesta aikakaudesta, ja toki myös nuoruudesta. Nuoruuden palo ja opiskeluajan riemu on viehättävän tuttua katsottavaa. Myös pienet yksityiskohdat ajankuvassa kiehtovat: jos vuoden 2017 vappu oli kylmä, niin satoipa räntää myös vuonna 1967! Oma hupinsa on myös bongata elokuvasta lukuisia tuttuja henkilöitä sivurooleista. Teatterilavalla nähdään muun muassa Vesa-Matti Loiri, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen ja Kaj Chydenius, jonka musisointia elokuvassa myös kuullaan.

Pisteytys: 9/10

LUUKKU #11 - 60 vuotta sitten (Armoton ase, 1957)

My job's finished when I get you there...

Elokuvavuoden 1957 menestynein ja sittemminkin ikimuistoisin teos on kiistämättä Kwai-joen silta, joka oli ykkösenä niin lippuluukuilla kuin Oscar-pystien kahmijanakin. Vuoden suurimpia suru-uutisia oli hienoisena yllätyksenä tapahtunut Humphrey Bogartin menehtyminen syöpään vain 57 vuoden ikäisenä. Onneksi syntyi myös uusia elokuva-alan (tulevia) suurnimiä: vuonna 1957 tiensä maailmaan puskivat muun muassa  Daniel Day-Lewis ja Aki Kaurismäki.

Koska 1950-luku oli klassisen lännenelokuvan kulta-aikaa, oli myös vuoden 1957 menestysfilmeissä länkkäri jos toinenkin. 1001-listaltakin löytyvä Kuolemanloukku O.K. Corral on vuotensa ykköswestern, mutta muitakin hyviä löytyy. Päivän elokuva Armoton ase on oiva hyppäys hyisestä joulukuusta 1880-luvun tukahduttavan kuumaan Arizonaan. Takuuvarma talvi-iltojen lämmike!

3:10 to Yuma - Armoton ase
Ohjannut Delmer Daves
USA 1957, 92 min.
Lännenelokuva, Trilleri, Draama
Pääosissa: Van Heflin, Glenn Ford, Felicia Farr

Bizbeen pikkukaupunkia vaivaa kova kuivuus, ja karjankasvattajat ovat kovilla. Hikinen tilanne muuttuu entistäkin tukahduttavammaksi, kun muuan Ben Waden (Ford) joukkoineen päättää ryöstää arvokasta lastia kuljettavan postivaunun. Mies jää kuitenkin kiinni, ja rahapalkkio luvataan sille urhoolliselle sankarille, joka suostuu kuljettamaan Wadenin Yumasta lähtevään junaan. Epäröinnin jälkeen tilaisuuteen tarttuu Dan Evans (Heflin), joka tarvitsee rahaa hankkiakseen vettä karjalleen.

Armotonta asetta on usein verrattu lännenklassikkoon Seriffi (1952), ja yhtäläisyydet ovat kieltämättä ilmeisiä. Tässäkin filmissä kello tikittää, junaa odotellaan ja vastuusta luistaminen on keskeinen teema. Kokonaisuus ei ole likimainkaan yhtä mestarillinen, mutta jännitystä kyllä piisaa! Armoton ase menestyi ilmestyessään mainiosti. Elokuvan viisikymppisiä juhlistettiin samannimisellä uusintafilmatisoinnilla 3:10 to Yuma (2007). Russel Crowen ja Christian Balen tähdittämä elokuva sai jopa pari Oscar-ehdokkuutta.

Poikennen nyt hieman aiheesta, mutta Armoton ase pohditutti erityisesti kummallisen nimisuomennoksensa vuoksi. Aihe on toki mietityttänyt aiemminkin useiden elokuvien kohdalla. Mutuillen on helppo todeta, että englannin yhä yleistyessä ei suomennoksille ole enää ehdotonta tarvetta. Jako ei kuitenkaan ole näin karkea. Vähitellen on myös yleistynyt se inha trendi, että elokuvien nimet ovat kieliopillisesti uskomattoman tönkköjä käännöksiä (esim. Lego Elokuva) ja noudattavat liiankin uskollisesti alkukielensä logiikkaa. Kiinnostavaa on toki huomata, miten käännöksissäkin näkyy kielen ja kulttuurin muutos. Armottoman aseen kohdalla uumoilen, että kääntäjällä oli valmiina napakka nimi jollekin länkkärille, juonesta viis. Onhan tässä elokuvassa toki uhkaavia pyssyjä, mutta nimi ei silti sovi tarinaan mitenkään.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #10 - 60 vuotta sitten (Kuriton sukupolvi, 1957)

Pärinäpoikia ja surinasussuja, purkkaa ja jitterbugia!

Sota ja säännöstely jäivät edelliselle vuosikymmenelle, ja niinpä 1950-luvulla elämänjanoinen nuoriso sai taas tanssia sydämensä kyllyydestä. Aiemmat ikäluokat menettivät parhaan nuoruutensa rintamalle, mutta nytpä oli vaurautta ilkamoida! Varsinainen nuorisokulttuurin räjähdys tapahtui 1960-luvulla, mutta vuonna 1957 meno oli jo oheisen kuvan mukaisesti hyvässä vauhdissa. Tämän päivän luukusta avautuu kuuden vuosikymmenen takaisia tulkintoja silloisesta teininuorisosta. Alkuperäiskertomus tosin on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, mutta onhan nuoruus toki ikuista!

Kuriton sukupolvi
Ohjannut Matti Kassila
Suomi 1957, 94 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Tauno Palo, Jussi Jurkka, Matti Ranin, Kaija Siikala

Varavaaran perheen lapset ovat varttuneet riehakkaan kurittomiksi nuoriksi ja aiheuttavat nyt päänvaivaa varsinkin leppoisalle Reinhold-isälle (Palo). Kun perheen esikoinen Galileo eli Kali (Jurkka) viettää 21-vuotispäiviään, vierailulle tullut rauhallinen Marja (Siikala) valloittaa yllättäen Reinholdin sydämen. Marja tosin on hänen poikansa Pellen (Ranin) tyttöystävä, ja suhde on muutenkin mahdoton. Haikaileeko Reinhold vain nuoruutensa perään? Olisiko asiapitoisen tiedemiehen pitänyt joskus elämässään hieman hullutella?

Mika Waltarin samannimiseen näytelmätekstiin (1936) perustuva elokuva on filmatisoitu samalla nimellä jo vuonna 1937. En sinänsä tunne tätä Waltarin tekstiä muuta kuin nimellisesti, mutta yhteys kirjailijan muuhun tuotantoon on ilmeinen. Väkisinkin mieleen nousee varsinkin Appelsiininsiemen (1931), jossa myös käsitellään sukupolvien välistä kuilua. Jopa teoksen sivuosassa oleva vässykkäisä on nimeltään Reinhold, joskin kirjassa "farsa" on historioitsija eikä osoita taipumuksia romantillisiin ajatuksiin. Appelsiininsiemen on muuten ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille nuoruuttaan eläville tai eläneille, vaikka vielä parempi aihetta käsittelevä teos on Waltarin läpimurtoteos Suuri illusioni (1928).

Myös tässä elokuvassa on vetoavat puolensa ja nuoruuskuvauksena se on hauska, joskaan ei välttämättä ihan täydellisen realistinen tulkinta ajastaan. Kuriton sukupolvi ei silti ole mitenkään erityisen valloittava elokuva, varsinkaan verrattaessa Matti Kassilan myöhempiin Waltari-filmatisointeihin eli mainioihin Komisario Palmu -elokuviin. Ytimekkäästi tiivistäen Kuriton sukupolvi on keskimääräistä kiinnostavampi Suomi-filmi, joskin hetkittäin vaivaannuttava ja hassusti rytmitetty tekele. Kehuja vielä lopuksi varsinkin Tauno Palolle, joka hallitsee roolinsa pitkän uransa tuomalla varmuudella.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #9 - 70 vuotta sitten (Vanha kupariraha, 1947)

I'm afraid I'll have to ask you to take off your clothes.

Toisin kuin eilisessä luukussa, tänään tarjolla on huomattavasti tyypillisempi aikansa kulttuurituotos. Yhtäläisyyksiäkin löytyy, sillä myös eilinen Rikosten erämaa edusti omalaatuisella tavallaan samaa lajityyppiä. Päivän elokuva Vanha kupariraha on kuitenkin hieman tyylipuhtaampaa film noiria. Päähenkilökin on varsinainen aikansa suursuosikki, nimittäin Raymond Chandlerin jännärikirjoista tuttu yksityisetsivä Philip Marlowe.

Vuoden 1947 tunnetuin ja merkittävin film noir lienee Jacques Tourneurin Varjot menneisyydestä. Kiintoisaa kyllä, vuoden 1947 filmien määrä 1001-listalla on keskimääräistä alhaisempi: ainakin toistaiseksi listalla on vain viisi elokuvaa, upeita teoksia kaikki. Mikäli saisin suositella vain yhtä oivasti ajankuvaan iskevää, mutta samalla aina ajankohtaista mestariteosta tuolta vuodelta, olisi se ehdottomasti Charlie Chaplinin Ritari Siniparta.

The Brasher Doubloon - Vanha kupariraha
Ohjannut John Brahm
USA 1947, 72 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: George Montgomery, Nancy Guild, Conrad Janis

Raymond Chandlerin romaaniin Vanha kultaraha (1942) perustuva film noir vie yksityisetsivä Philip Marlowen jälleen uusiin seikkailuihin. Marlowe (Montgomery) saa tehtäväkseen etsiä muuan vauraan leskirouvan kadonneen ja hyvin arvokkaan dublonin. Melko pian ilmenee, ettei tehtävä tietenkään ole kovin yksinkertainen, ja kyse on muustakin kuin pelkästä pahaisesta lantista.

Vanha kupariraha on yksi kymmenestä Philip Marlowe -elokuvasta. Se ei suinkaan ole paras mahdollinen Raymond Chandler -filmatisointi, eikä George Montgomery niin ikään lukeudu tunnetuimpiin Marlowen esittäjiin (vrt. Humphrey Bogart elokuvassa Syvä uni, 1946). Genrelle epätyypillisesti Montgomeryn Marlowe-tulkinta ei ole silmiinpistävän kyyninen. Nuhjuista etsivää odottava katsoja saattaa pettyä sliipattuun ja huoliteltuun sankariin, tai ainakin vaikutelma varmasti yllättää.

Elokuvan ohjaaja John Brahm ei myöskään ole kovin tuttu nimi: hänet tunnetaan parhaiten Twilight Zonen ja muutamien muiden tv-sarjojen ohjaajana. Uralle mahtui kuitenkin useampikin keskinkertainen, aikojen saatossa unohtunut film noir, joista Vanha kupariraha lienee se tunnetuin. Seikkailu kadonneen kolikon jäljillä tarjoaa viihdyttävän ja hieman unholaan jääneen mysteerin, joka tosin niin ikään katoaa mielestä melko pian.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #8 - 70 vuotta sitten (Rikosten erämaa, 1947)

It's nice out here.

Toisen maailmansodan päättymisestä oli vierähtänyt jo kaksi vuotta, mutta maailma oli yhä mullin mallin. Sodan jälkien korjaamisen aika oli alkamassa kiivaana, vaikka rakennustarvikkeista oli pulaa ja elintarvikkeetkin olivat edelleen kortilla. Sodan aiheuttama kaaos kun ei ratkea rauhansopimuksen yhteydessä. Mutta kuten yllä oleva kuvakin viestittää, suunta oli kuitenkin kohti parempia aikoja. Päivän leffa tosin ei edusta aikakauttaan tyypillisyyden kautta, mutta valtavirran poikkeamat kertovat usein ajastaan jopa tavanomaisuuksia enemmän. Räiskyvän värikäs, melodramaattinen ja lähes rietas Rikosten erämaa on varsinainen outolintu, mutta aikakautensa genrejä yhdistelemällä se sekoittaa pakkaa varsin hauskalla tavalla.

Desert Fury - Rikosten erämaa
Ohjannut Lewis Allen
USA 1947, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: John Hodiak, Lizbeth Scott, Burt Lancaster, Wendell Corey

Nevadan Chuckawallassa koetaan kolmiodraamoja, jotka alkavat, kun kasinon omistajan tytär Paula (Scott) palaa kaupunkiin. Samoihin aikoihin pikkukaupunkiin saapuu myös peluri Bendix (Hodiak), jonka seurassa Paula viihtyy liiankin hyvin. Nuori apulaisseriffi Tom (Lancaster) tosin on iskenyt silmänsä Paulaan, eikä tietenkään pidä kilpakosijansa touhuista.  Lusikkansa soppaan sulloo myös Bendixin mustasukkaiselta vaikuttava seuralainen Johnny (Corey).

Rikosten erämaa on länkkäritunnelmaa henkivä film noir, jonka painopiste on rikosjuttujen sijaan melodramaattisessa ihmissuhdesekamelskassa. Genresekoitus on omalaatuinen, ja muitakin erikoisuuksia piisaa. Ensinnäkin elokuva on kuvattu räikeissä väreissä, mikä on varsinkin film noireille kerrassaan epätyypillistä. Vielä suurempi omaperäisyys kätkeytyy hahmojen välisiin suhteisiin: elokuva nimittäin kuvaa homoutta aikakaudelleen erikoisen avoimesti, joskaan mitään ei tietenkään ilmaista suoraan. Kiertoilmaukset ovat paljonpuhuvia.

Elokuva sai ilmestyessään nihkeän vastaanoton, eikä ihme. Sekavahko kokonaisuus on outo ja hieman vaikeasti haltuunotettava. Sittemmin Bonanzan ohjaajana toimineella Lewis Allenilla on selkeästi ollut kiinnostava ja ainutlaatuinen visio, mutta taidot eivät ole tainneet ihan riittää hallitsemaan vaikeaa kokonaisuutta. Onpahan filmi kuitenkin myöhemmin päässyt pieneen kulttimaineeseen ja sekin on hyvä saavutus. Rikosten erämaa on tutustumisen arvoinen erikoisuus, joskin kertakatselu riittää tämän räikeän kolmiodraamailun kohdalla mainiosti.

Pisteytys: 6/10