LUUKKU #10 - 60 vuotta sitten (Kuriton sukupolvi, 1957)

Pärinäpoikia ja surinasussuja, purkkaa ja jitterbugia!

Sota ja säännöstely jäivät edelliselle vuosikymmenelle, ja niinpä 1950-luvulla elämänjanoinen nuoriso sai taas tanssia sydämensä kyllyydestä. Aiemmat ikäluokat menettivät parhaan nuoruutensa rintamalle, mutta nytpä oli vaurautta ilkamoida! Varsinainen nuorisokulttuurin räjähdys tapahtui 1960-luvulla, mutta vuonna 1957 meno oli jo oheisen kuvan mukaisesti hyvässä vauhdissa. Tämän päivän luukusta avautuu kuuden vuosikymmenen takaisia tulkintoja silloisesta teininuorisosta. Alkuperäiskertomus tosin on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, mutta onhan nuoruus toki ikuista!

Kuriton sukupolvi
Ohjannut Matti Kassila
Suomi 1957, 94 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Tauno Palo, Jussi Jurkka, Matti Ranin, Kaija Siikala

Varavaaran perheen lapset ovat varttuneet riehakkaan kurittomiksi nuoriksi ja aiheuttavat nyt päänvaivaa varsinkin leppoisalle Reinhold-isälle (Palo). Kun perheen esikoinen Galileo eli Kali (Jurkka) viettää 21-vuotispäiviään, vierailulle tullut rauhallinen Marja (Siikala) valloittaa yllättäen Reinholdin sydämen. Marja tosin on hänen poikansa Pellen (Ranin) tyttöystävä, ja suhde on muutenkin mahdoton. Haikaileeko Reinhold vain nuoruutensa perään? Olisiko asiapitoisen tiedemiehen pitänyt joskus elämässään hieman hullutella?

Mika Waltarin samannimiseen näytelmätekstiin (1936) perustuva elokuva on filmatisoitu samalla nimellä jo vuonna 1937. En sinänsä tunne tätä Waltarin tekstiä muuta kuin nimellisesti, mutta yhteys kirjailijan muuhun tuotantoon on ilmeinen. Väkisinkin mieleen nousee varsinkin Appelsiininsiemen (1931), jossa myös käsitellään sukupolvien välistä kuilua. Jopa teoksen sivuosassa oleva vässykkäisä on nimeltään Reinhold, joskin kirjassa "farsa" on historioitsija eikä osoita taipumuksia romantillisiin ajatuksiin. Appelsiininsiemen on muuten ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille nuoruuttaan eläville tai eläneille, vaikka vielä parempi aihetta käsittelevä teos on Waltarin läpimurtoteos Suuri illusioni (1928).

Myös tässä elokuvassa on vetoavat puolensa ja nuoruuskuvauksena se on hauska, joskaan ei välttämättä ihan täydellisen realistinen tulkinta ajastaan. Kuriton sukupolvi ei silti ole mitenkään erityisen valloittava elokuva, varsinkaan verrattaessa Matti Kassilan myöhempiin Waltari-filmatisointeihin eli mainioihin Komisario Palmu -elokuviin. Ytimekkäästi tiivistäen Kuriton sukupolvi on keskimääräistä kiinnostavampi Suomi-filmi, joskin hetkittäin vaivaannuttava ja hassusti rytmitetty tekele. Kehuja vielä lopuksi varsinkin Tauno Palolle, joka hallitsee roolinsa pitkän uransa tuomalla varmuudella.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #9 - 70 vuotta sitten (Vanha kupariraha, 1947)

I'm afraid I'll have to ask you to take off your clothes.

Toisin kuin eilisessä luukussa, tänään tarjolla on huomattavasti tyypillisempi aikansa kulttuurituotos. Yhtäläisyyksiäkin löytyy, sillä myös eilinen Rikosten erämaa edusti omalaatuisella tavallaan samaa lajityyppiä. Päivän elokuva Vanha kupariraha on kuitenkin hieman tyylipuhtaampaa film noiria. Päähenkilökin on varsinainen aikansa suursuosikki, nimittäin Raymond Chandlerin jännärikirjoista tuttu yksityisetsivä Philip Marlowe.

Vuoden 1947 tunnetuin ja merkittävin film noir lienee Jacques Tourneurin Varjot menneisyydestä. Kiintoisaa kyllä, vuoden 1947 filmien määrä 1001-listalla on keskimääräistä alhaisempi: ainakin toistaiseksi listalla on vain viisi elokuvaa, upeita teoksia kaikki. Mikäli saisin suositella vain yhtä oivasti ajankuvaan iskevää, mutta samalla aina ajankohtaista mestariteosta tuolta vuodelta, olisi se ehdottomasti Charlie Chaplinin Ritari Siniparta.

The Brasher Doubloon - Vanha kupariraha
Ohjannut John Brahm
USA 1947, 72 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: George Montgomery, Nancy Guild, Conrad Janis

Raymond Chandlerin romaaniin Vanha kultaraha (1942) perustuva film noir vie yksityisetsivä Philip Marlowen jälleen uusiin seikkailuihin. Marlowe (Montgomery) saa tehtäväkseen etsiä muuan vauraan leskirouvan kadonneen ja hyvin arvokkaan dublonin. Melko pian ilmenee, ettei tehtävä tietenkään ole kovin yksinkertainen, ja kyse on muustakin kuin pelkästä pahaisesta lantista.

Vanha kupariraha on yksi kymmenestä Philip Marlowe -elokuvasta. Se ei suinkaan ole paras mahdollinen Raymond Chandler -filmatisointi, eikä George Montgomery niin ikään lukeudu tunnetuimpiin Marlowen esittäjiin (vrt. Humphrey Bogart elokuvassa Syvä uni, 1946). Genrelle epätyypillisesti Montgomeryn Marlowe-tulkinta ei ole silmiinpistävän kyyninen. Nuhjuista etsivää odottava katsoja saattaa pettyä sliipattuun ja huoliteltuun sankariin, tai ainakin vaikutelma varmasti yllättää.

Elokuvan ohjaaja John Brahm ei myöskään ole kovin tuttu nimi: hänet tunnetaan parhaiten Twilight Zonen ja muutamien muiden tv-sarjojen ohjaajana. Uralle mahtui kuitenkin useampikin keskinkertainen, aikojen saatossa unohtunut film noir, joista Vanha kupariraha lienee se tunnetuin. Seikkailu kadonneen kolikon jäljillä tarjoaa viihdyttävän ja hieman unholaan jääneen mysteerin, joka tosin niin ikään katoaa mielestä melko pian.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #8 - 70 vuotta sitten (Rikosten erämaa, 1947)

It's nice out here.

Toisen maailmansodan päättymisestä oli vierähtänyt jo kaksi vuotta, mutta maailma oli yhä mullin mallin. Sodan jälkien korjaamisen aika oli alkamassa kiivaana, vaikka rakennustarvikkeista oli pulaa ja elintarvikkeetkin olivat edelleen kortilla. Sodan aiheuttama kaaos kun ei ratkea rauhansopimuksen yhteydessä. Mutta kuten yllä oleva kuvakin viestittää, suunta oli kuitenkin kohti parempia aikoja. Päivän leffa tosin ei edusta aikakauttaan tyypillisyyden kautta, mutta valtavirran poikkeamat kertovat usein ajastaan jopa tavanomaisuuksia enemmän. Räiskyvän värikäs, melodramaattinen ja lähes rietas Rikosten erämaa on varsinainen outolintu, mutta aikakautensa genrejä yhdistelemällä se sekoittaa pakkaa varsin hauskalla tavalla.

Desert Fury - Rikosten erämaa
Ohjannut Lewis Allen
USA 1947, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: John Hodiak, Lizbeth Scott, Burt Lancaster, Wendell Corey

Nevadan Chuckawallassa koetaan kolmiodraamoja, jotka alkavat, kun kasinon omistajan tytär Paula (Scott) palaa kaupunkiin. Samoihin aikoihin pikkukaupunkiin saapuu myös peluri Bendix (Hodiak), jonka seurassa Paula viihtyy liiankin hyvin. Nuori apulaisseriffi Tom (Lancaster) tosin on iskenyt silmänsä Paulaan, eikä tietenkään pidä kilpakosijansa touhuista.  Lusikkansa soppaan sulloo myös Bendixin mustasukkaiselta vaikuttava seuralainen Johnny (Corey).

Rikosten erämaa on länkkäritunnelmaa henkivä film noir, jonka painopiste on rikosjuttujen sijaan melodramaattisessa ihmissuhdesekamelskassa. Genresekoitus on omalaatuinen, ja muitakin erikoisuuksia piisaa. Ensinnäkin elokuva on kuvattu räikeissä väreissä, mikä on varsinkin film noireille kerrassaan epätyypillistä. Vielä suurempi omaperäisyys kätkeytyy hahmojen välisiin suhteisiin: elokuva nimittäin kuvaa homoutta aikakaudelleen erikoisen avoimesti, joskaan mitään ei tietenkään ilmaista suoraan. Kiertoilmaukset ovat paljonpuhuvia.

Elokuva sai ilmestyessään nihkeän vastaanoton, eikä ihme. Sekavahko kokonaisuus on outo ja hieman vaikeasti haltuunotettava. Sittemmin Bonanzan ohjaajana toimineella Lewis Allenilla on selkeästi ollut kiinnostava ja ainutlaatuinen visio, mutta taidot eivät ole tainneet ihan riittää hallitsemaan vaikeaa kokonaisuutta. Onpahan filmi kuitenkin myöhemmin päässyt pieneen kulttimaineeseen ja sekin on hyvä saavutus. Rikosten erämaa on tutustumisen arvoinen erikoisuus, joskin kertakatselu riittää tämän räikeän kolmiodraamailun kohdalla mainiosti.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #7 - 80 vuotta sitten (Heidi, 1937)

Isn't Heidi the funniest little thing?

Shirley Temple (1928─2014) on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista lapsitähdistä. Temple päätti elokuvauransa jo parikymppisenä ja siirtyi 1950-luvulla television pariin, sittemmin entinen lapsitähti toimi poliitikkona ja suurlähettiläänä. Temple ennätti kuitenkin näytellä yli viidessäkymmenessä elokuvassa, joskaan 1001-listalla niistä ei ole ainuttakaan.

Oheinen filmi on yksi Templen menestyselokuvia, joskaan ilmestymisvuotensa suurimpien teosten joukkoon se ei sentään yllä. Vuoden suurteoksista mainittakoon vaikkapa häikäisevän kaunis Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), sotaa ja rauhaa pohtiva Suuri illuusio (1937) sekä sukupolvien välistä kuilua koskettavasti kuvaava Make Way for Tomorrow (1937).

Heidi

Ohjannut Allan Dwan

USA 1937, 88 min.

Draama, Musikaali

Pääosissa: Shirley Temple, Jean Hersholt, Marcia Mae Jones

Heidi (Temple) on kahdeksanvuotias orpotyttö, joka tuupataan vastahakoisen isoisän (Hersholt) huomaan. Syrjäisessä mökissä isoisä ja lapsenlapsi lähentyvät, mutta juuri arjen asettuessa huomiinsa, päättää Heidin ahne täti hyötyä orporukasta rahallisesti. Niinpä Heidi päätyy kaukaiseen kaupunkiin viihdyttämään pyörätuoliin joutunutta Klaraa (Jones).

Heidi perustuu Johanna Spyrin klassikkokirjaan Pikku Heidi (1880), jonka muistan itsekin naperona lukeneeni. Tarina ei ole jäänyt mieleeni, mutta kirjan maalailema sveitsiläinen vuoristoidylli teki vaikutuksen. Myös elokuvassa tuo miljöö kieltämättä on viehättävä, vaikka se onkin kuvattu studiossa ja Kalifornian metsissä. Kuvankauniiseen joulutunnelmaankin päästään, joten Heidi sopii mainiosti tähän vuodenaikaan.

Kaikkinensa Heidi on perin herttainen lastenelokuva, jonka verraton viehätysvoima on säilynyt mainiosti läpi vuosikymmenten. Charmi perustuu pitkälti sanavalmiiseen päätähteen maagisine kiharoineen ja steppaustaitoineen. Kovin suureksi klassikoksi elokuvasta ei välttämättä ole, mutta ikivihreäksi viihteeksi se kuitenkin kelpaa.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #6 - 80 vuotta sitten (Tapahtuipa Hollywoodissa, 1937)

I'm going out and have a real life!

Kahdeksan vuosikymmentä sitten tuhoisa suursota lähestyi, mutta ainakin Yhdysvalloissa elettiin vielä joksenkin huoletonta elämää. Aikaan istuu hyvin Hollywood-unelmoijista kertova klassikkotarina, jota on filmatisoitu peräti kolme kertaa ─ neljäskin on tuota pikaa tulossa. Tämä elokuva on versioista ensimmäinen, joskin inspiraatiota sekin on kenties ammentanut George Cukorin draamasta Menestyksen hinta (1932). Tunnetuin versio on Judy Garlandin show Tähti on syttynyt (1954) ja toistaiseksi tuorein puolestaan vuoden 1976 Tähti on syttynyt. 1970-luvun tähtitarina sijoittui muusikoiden hallitsemille lavoille, ja sinne palataan jälleen vuonna 2018 ensi-iltansa saavassa A Star Is Born -uusinnassa.

A Star Is Born - Tapahtuipa Hollywoodissa

Ohjannut William A. Wellman

USA 1937, 111 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Janet Gaynor, Fredric March, Adolphe Menjou

Esther Blodgett (Gaynor) haaveilee urasta näyttelijänä, ja isoäitinsä usutuksesta hän lähtee kokeilemaan siipiään Hollywoodiin. Esther saa kuitenkin huomata, että unelman toteuttaminen vaatii vähintäänkin ihmeellistä sattumaa. Sellainen tietenkin tapahtuu: tarjoilijakeikalle päätynyt Esther onnistuu vahingossa tekemään vaikutuksen tunnettuun näyttelijään Norman Maineen (March). Normanin avustuksella Estherista leivotaan Vicky Lester, uusi valkokankaiden valloittaja. Täydellisyyden kruunaa näyttelijöiden lemmensuhde ja avioliitto, mutta Normanin vaikea alkoholiongelma langettaa varjonsa paratiisin ylle.

Tapahtuipa Hollywoodissa on viehättävä draama, joka on taatusti tuntunut samaistuttavalta lukuisista leffastarojen kuvia tiirailleista haaveilijoista, ja mikseipä se olisi samaistuttava vielä tänäkin päivänä. Elokuvassa tutkitaan Hollywoodin katuja ja kurkitaan studioihin, mutta nähdään myös tähteydestä haaveilijoiden kovaa arkea. Päähenkilökin päätyy hanttihommiin ja epätoivon partaalle, mutta onnekkaan sattuman vuoksi saavuttaa unelmansa. Vai onko kyse amerikkalaisesta unelmasta, kaiken mahdollisuudesta? When you wish upon a star, ja niin edelleen...

Mykkäelokuvien tähti Janet Gaynor näyttää elokuvassa hauskan puolensa muun muassa mainioilla imitaatioilla. Gaynorin ura oli 1930-luvulla jo hiipumassa, mutta Tapahtuipa Hollywoodissa tarjosi hänelle uutta vauhtia. Vaihtelua kaivannut Gaynor päätti kuitenkin vetäytyä eläkkeelle jo vuonna 1939. Loppuun mainittakoon elokuvan laadusta sananen. Värielokuva olisi muutoin mukavaa katseltavaa, mutta public domainiksi vapautetun filmin ääni ja kuva ovat melko huonolaatuisia. Mikäli sumeudesta ei piittaa, elokuva tarjoaa hykerryttävän matkan 1930-luvun Hollywoodin unelmatehtaan kulisseihin.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU #5 - 90 vuotta sitten (Seitsemännessä taivaassa, 1927)

A very remarkable fellow.

Nykypäivästä käsin arvioiden vuoden 1927 merkittävimmäksi elokuvamaailman tapahtumaksi voidaan melko yksimielisesti nimetä äänielokuvan synty. Toki tapahtuman merkitys huomioitiin jo aikanaan, mutta kaikki eivät olleet täysin vakuuttuneita uuden suunnan menestyksestä. Läpimurto ei tapahtunut yhdessä yössä eikä vuodessakaan, mutta kuitenkin nopeasti: jo seuraavan vuosikymmenen alussa mykkäelokuvia pidettiin auttamattoman vanhentuneina. Ensimmäinen ääniteknologiaa hyödyntänyt elokuva oli Jazz-laulaja (1927), joka tosin ei varmastikaan olisi jäänyt elokuvahistoriaan ilman tätä teknologian suomaa etua.

Näin jälkeenpäin mitattuna eräs vuoden keskeisistä merkkitapahtumista oli myös Elokuva-akatemian perustaminen. Aikanaan instituutio oli toki uutuutensa vuoksi vailla tunnettavuutta ja arvovaltaa; niinpä myös vuonna 1929 järjestetyssä ensimmäisessä Oscar-gaalassa parhaan näyttelijän palkinnon saanut Janet Gaynor totesi myöhemmin olleensa enemmän innoissaan Douglas Fairbanksin tapaamisesta gaalassa kuin itse pystiin sisältyvästä kunniasta. Gaynor sai palkintonsa peräti kolmesta eri roolisuorituksesta, Auringonnoususta (1927), Kadun enkelistä (1928) sekä ohessa esiteltävästä melodraamasta Seitsemännessä taivaassa, jolle siunaantui myös viisi muuta ehdokkuutta sekä voitot parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.

7th Heaven - Seitsemännessä taivaassa

Ohjannut Frank Borzage

USA 1927, 110 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Janet Gaynor, Charles Farrell, Gladys Brockwell

Pariisin slummeissa raataa Chico (Farrell), viemäreitä puhdistava, mutta ankeasta arjestaan huolimatta positiivisen elämänasenteen säilyttänyt nuorukainen. Eräänä päivänä Chico pelastaa ahdingossa olevan neidon Dianan (Gaynor), joka pakenee tyrannimaista sisartaan (Brockwell). Yksi hyvä teko johtaa toiseen, ja lopulta pari rakastuu. Juuri kun onnellisemmat ajat vaikuttavat olevan edessä, syttyy sota ja kaikki miehet kutsutaan rintamalle.

Seitsemännessä taivaassa on karu ja kaunis melodraama, suorastaan unohtunut helmi. Liekö ohjaaja Frank Borzagekin hieman unohdettu suuruus? Borzagen tuotannosta 1001-listalle on päässyt toisen maailmansodan alkuvaiheisiin sijoittuva Näin se alkoi (1940). Hieno draama sekin, mutta Seitsemännessä taivaassa ansaitsisi vielä sitäkin enemmän mainetta ja kunniaa. Tämän elokuvan perusteella täytyy ehdottomasti tutustua Borzagen uraan kattavammin. Itse tarinastakin on tehty uusintafilmatisointi vuosikymmentä myöhemmin: elokuvan Seventh Heaven (1937) Chicona nähdään uraansa aloitteleva James Stewart.

Borzagen romanssia tähdittävät näyttelijät ovat niin loistavia, että heistä täytyy kirjoittaa hieman pidemminkin. On sääli, että tärkeässä sivuosassa taitavasti julmistelleen Gladys Brockwellin lupaava ura päättyi liian varhain tämän menehdyttyä auto-onnettomuuden seurauksena. Päätähtien ura sen sijaan jatkui pitkään, ja Seitsemännen taivaan jälkeen heidät nähtiin toistensa vastanäyttelijöinä peräti 11 kertaa. Charles Farrellin elokuvaura jatkui 1940-luvun alkuun saakka ja 1950-luvulla hän siirtyi television pariin. Iki-ihanan Janet Gaynorin aktiiviura elokuvien parissa päättyi 1930-luvun lopulla.

Pisteytys: 9/10

LUUKKU #4 - 90 vuotta sitten (Berliini, suurkaupungin sinfonia, 1927)

Symphony of a Great City

Vuonna 1927 Suomessa käytiin melko mitäänsanomattomat eduskuntavaalit, itänaapurissa Josif Stalin kahmi itselleen lisää valtaa ja Yhdysvalloissa aloitettiin kolmentoista vuoden mittainen patsasprojekti Mount Rushmorella. Niin Yhdysvaltain suurkaupungeissa kuin myös vanhan mantereen metropoleissa urbaanin kaupunkikulttuurin syntinen vetovoima imi elämänjanoista nuorisoa puoleensa keitaan tavoin. Nostalgian ja populaarikulttuurin ansiosta kiihkeä 1920-luku kiehtoo yhä, onneksi sinne voi kurkistaa vaikkapa tämän elokuvan avulla.

Berlin: Die Sinfonie der Großstadt - 
Berliini: Suurkaupungin sinfonia
Ohjannut Walter Ruttman
Saksa 1927, 79 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti

Juna puuskuttaa kohti aamuauringossa kylpevää Berliiniä. Kamera jalkautuu kaupungin kaduille, jossa illan viimeiset juhlijat ehtivät juuri pois ensimmäisten työhönsä rientävien tieltä. Päivän edetessä nähdään töidensä parissa uurastajia, seurataan liikenteen humua ja välillä levähdetään lounaan äärellä, nähdäänpä kaduilla pari tappeluakin. Illalla kaupunkilaisia odottavat tietenkin vapaa-ajan huvit. Tämän lähemmäksi aikamatkaa on jo vaikea päästä! Jälkiviisaus kouraisee syvältä: kuinka moni onnellisena leikkivistä lapsista koki kohtalonsa tulevan suursodan pyörteissä?

Kaupunkisinfonioiden genre oli voimissaan 1920-luvulla, joskaan lajityypin edustajia ei loppujen lopuksi ole kovin montaa. Tunnettu neuvostoliittolainen vastine Mies ja elokuvakamera (1929) löytyy myös 1001-listalta. Kumpikin elokuva tarkastelee kaupungin arkista elämänmenoa ja rytmittää kaaoksenkin järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Kamera ei ole täysin passiivinen ja objektiivinen todellisuuden tallentaja, sillä mukana on myös hiven dramatisointia ─ ja tietenkin jo kameran käynnistäminen ja kuvan rajaaminen ovat tietoisia valintoja. Berliinin arkea seurattiin sittemmin myös modernimmassa kaupunkisinfoniassa 24 Hours Berlin (2009). Ylipäätään lajityypin vaikutus näkyy myös dokumenttiklassikossa Koyaanisqatsi (1982).

Rytmiltään ja leikkauksiltaan elokuva on taitavasti koottu. On kiehtovaa, miten kameran avulla voidaan löytää draamaa ja jännitteitä tuiki tavallisesta arkipäivästä, joskin toki arkemme on aina omanlaistaan draamaa. Kohtaukset on myös jaksoteltu selkeäksi rakenteeksi: kun ensin seuraamme lasten leikkiä, pian kuvan valtaavat vanhat miehet. Elokuvan idea on maino, sillä sitä ihan tavallista elämänmenoa on valtavan kiinnostavaa seurata. Toisaalta menneisyys on vieras maa, mutta moni tilanne on yhä täysin tunnistettava ja jokapäiväinen. Teknologia, tekemisen tavat ja kulttuuri ovat muuttuneet. Mutta liekö ihminen pysynyt samanlaisena?

Pisteytys: 8/10