Marraskuun elokuvat 2024

Inside Out 2

Ohjannut Kelsey Mann
USA 2024, 96 min.

Animaatio, Draama, Komedia, Seikkailu

Pääosissa: Amy Poehler, Maya Hawke, Kensington Tallman

 

 

 

 

Suuria ylistyssanoja keränneen Inside Outin (2015) jatko-osassa astutaan teini-ikään. Edelliselokuvasta tuttu Riley (Tallman) on murrosten edessä, joten myös mielessä alaa valtaavat uudet tunteet. Varsinkin Ahdistus (Hawke) saa tunnekontrollin täysin raiteiltaan. Elokuva on hieman tarpeeton jatko-osa yhdelle erinomaiselle elokuvalle, eikä filmi tuo estradille mitään erityisen uutta. Jatko-osaksi Inside Out 2 on silti onnistunut huviajelu nuoren mielen myllerryksissä.

 

Pisteytys: 7/10

 

Made in England: The Films of Powell and Pressburger
Ohjannut David Hinton

Iso-Britannia 2024, 131 min.

Dokumentti

Pääosissa: Martin Scorsese

 

 

 

Michael Powell ja Emeric Pressburger olivat brittifilmien mestaripari, joiden yhteistyönä syntyi lukuisia klassikkoteoksia (esim. Kysymys elämästä ja kuolemasta, 1946 ja Punaiset kengät, 1948). Niistä moni vaikutti syvästi esimerkiksi Martin Scorseseen, joka toimii tämän dokumentin kertojana. Hyvin kuratoitu dokumentti elokuvahistorian ystäville!

 

Pisteytys: 8/10

 

Anatomie d'une chute - Putoamisen anatomia
Ohjannut Justine Triet

Ranska 2023, 151 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Sandra Hüller, Swann Arlaud, Milo Machado-Graner

Avioparin yksityiselämästä tulee julkista, kun vaimoa (Hüller) epäillään miehensä murhasta. Syviin vesiin uiva oikeussalidraama kertoo taitavasti ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Tyylikkäästi hallittua, sopivan pidäteltyä ja silti vapaasti etenevää kerrontaa. Elokuva on palkittu muun muassa käsikirjoitus-Oscarilla ja Kultaisella palmulla.

Pisteytys: 8/10

Mummola

Ohjannut Tia Kouvo

Suomi & Ruotsi 2023, 116 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Ria Kataja, Elina Knihtilä, Leena Uotila

 

 

 

 

Perhe kokoontuu mummolan tupaan joulunviettoon, mutta menneisyyden kahleet kilisevät. Jokaisella perheenjäsenellä on halu kohdata ja koskettaa, mutta yritykset menevät metsään. Kipeä ja rutikuivan hauska elokuva tavoittaa jotain olennaista ohikatsomisesta, suomalaisten perisynnistä. Yksi teemoista on sivussasiedetty alkoholismi, joka värittää liian monia joulupöytiä.  Tia Kouvon (s. 1987) ensimmäinen kokopitkä elokuva on harvinaisen eheä ja onnistunut.

Pisteytys: 9/10

 

Dumb and Dumber - Nuija ja tosinuija
Ohjannut Peter Farrelly & Bobby Farrelly

USA 1994, 107 min.

Komedia

Pääosissa: Jim Carrey,  Jeff Daniels

Suosittu ysärikomedia kertoo kahdesta törpöstä ystävyksestä, joilla on missio matkustaa halki Yhdysvaltojen erään naisen perässä. Seassa on muutama kevyesti hymähdyttävä vitsi, mutta aikansa seksismi ei viihdytä. Kakkahuumorin kukka avautui uudelleen kymmenen vuotta sitten, kun Dumb and Dumber To (2014) palautti karvaisen koirabiilin maanteille.

Pisteytys: 3/10

 

Arachnophobia - Araknofobia
Ohjannut Frank Marshall

USA 1990, 109 min.

Komedia, Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Jeff Daniels, Julian Sands, John Goodman

Humoristisessa ysärikauhussa vaarallinen hämähäkkilaji päätyy viidakoista keskelle pikkukaupunkia. Elokuvaa katsellessa saattaa hieman niskahiuksia kutitella, mutta pääasiassa filmi on lupsakkaa viihdettä sopivan hupsuin väristyksin. Pari vuotta sitten elokuvalle lupailtiin remakea, mutta toistaiseksi uudet hämähäkkilajit taitavat uinua. Ehkä hyvä niin.

Pisteytys: 7/10

24. luukku: Elokuvavuosi 2024 (2/2)

Not everyone is cut out for everything.

Vuosi 2024 on ollut taapertamista huterassa maailmanajassa. Suuret uhat häilyvät horisontissa: jyrkät aatteet nousevat, sodat jatkuvat ja ilmasto jatkaa lämpenemistään. Toki hyviäkin uutisia on, ja taistelu kotiplaneettamme ja ihmisoikeuksien puolesta kiihtyy. Ympäristötoivoa voi virittää katsomalla dokumentin Havumetsän lapset (2024), joka muistuttaa, että nuorissa lepää tulevaisuus.

 

Eilisessä luukussa muisteltiin vuoden 2024 hittielokuvia. Jouluaaton luukusta löytyy kaksi niin ikään nimekästä elokuvaa, jotka maalaavat oivasti ajankuvaa tämän hetken maailmasta ja elokuvataiteesta. Niiden myötä toivotan hyvää joulua ja toiveikasta tulevaa vuotta 2025! Uusi elokuvaprojektini käynnistyy tulevan tammikuun myötä, joten ainakin klassikkofilmien taival lupaa jatkuvuutta.

Civil War

Ohjannut Alex Garland

USA & Iso-Britannia 2024, 109 min.

Sota, Trilleri

Pääosissa: Kirsten Dunst, Wagner Moura, Cailee Spaeny

Yhdysvaltoja riipii jälleen verinen sisällissota. Joukko toimittajia lähtee vaaralliselle matkalle halki hajoavan maan, päämääränään romahtamispisteessä oleva Washington. Tyylikkäästi toteutettu, jännittävä reportteridraama saa sydämen tykyttämään, ja Kirsten Dunstin roolityö ansaitsee kehuja. Yllättävä score häivähdyttää mieleen Ilmestyskirja. Nytin (1979).

Dystooppinen Civil War on fiktiota, mutta teemoiltaan raastavan ajankohtainen elokuva. Yhdysvallat on jakautunut miltei kahtia ja railo vaikuttaa vain syvenevän. Samoin sotareportterit ovat nyt pinnalla, sillä esimerkiksi Ukrainassa Venäjän hyökkäyssotaa on seurannut valtava määrä eri maiden toimittajia: erään toimittajaryhmän dokumentti 20 Days in Mariupol (2023) voitti vastikään parhaan elokuvan Oscarin. Voi ainoastaan kuvitella, kuinka paljon Yhdysvalloissa liikkuisi pressikorttilaisia, jos maa todella muuttuisi sotatantereeksi! Civil War on puistattavan ajankohtainen kuvaus polarisoituneesta maailmanajastamme. Erästä elokuvan repliikkiä mukaillen: ehkä tämä on varoitus.

Pisteytys: 8/10

 

 

Kinds of Kindness
Ohjannut Yorgos Lanthimos

Irlanti, Iso-Britannia, USA & Kreikka 2024, 164 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Emma Stone, Jesse Plemons, Willem Dafoe

Yorgos Lanthimos palaa oudoille juurilleen. Kinds of Kindness kertoo kolme toisistaan erillistä tarinaa, joiden rooleissa ovat samat näyttelijät. Kertomukset yhtenevät temaattisesti ja niistä jokaisen tunnelma on riemastuttavan vinksahtanut. Tarinapätkissä nähdään outoja valtasuhteita ja kummia kultteja. Ällöttävät ja huvittavat tunnelmat aaltoilevat ristikkäin. Absurdi triptyykki on kestoltaan hieman liian pitkä, vaikka elokuvan tapahtumia ihmetellessä aika kulkee yllättävän joutuisaan.

 

Kinds of Kindness vastaa tunnelmaltaan Lanthimosin kummallisinta päätyä, kuten varhaisemmat filmit Kulmahammas (2009) tai The Lobster (2015). Toistaiseksi elokuva ei ole saanut osakseen samanlaista ylistyslaulua kuten pari viimeisintä, Oscar-kisassakin menestynyttä teosta: valtavirtaisempi The Favourite (2018) ja kummallisempi Poor Things (2023) olivat molemmat hittejä. Ei tämäkään teos aivan heikosti ole pärjännyt, sillä se on jo ollut ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Vaan aukeavatko tiet akatemiapalkintojen äärelle? Kinds of Kindness jättää jälkeensä nipun kysymyksiä, mutta myös kiihkeän halun palata niiden äärelle uudelleen.

 

Pisteytys: 8/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2024 (1/2)

I will lead you to paradise!

 

Aatonaaton luukusta löytyy kaksi kuluneen vuoden hittifilmiä, jotka aikamme tavan mukaan ovat jatko-osia. Molemmissa seikkaillaan tulevaisuuden hiekkaerämaissa ─ kuinka sattuikaan! Ennen hiekkaan sukeltamista muistellaan tovi vuoden nimekkäimpiä elokuvia. Suurimman kassamagneetin paikkaa pitää toistaiseksi Inside Out 2 (2024), joka on jo kohonnut kaikkien aikojen tuottoisimmaksi animaatioelokuvaksi. Kotimaisista filmeistä Myrskyluodon Maija (2024) on tahkonut ennätyksiä.

Keskustelua herättäneitä, kutkuttaneita ensi-iltoja ovat olleet muun muassa Kultaisella palmulla palkittu draamakomedia Anora (2024) ja kehokauhu The Substance (2024). Suuria yleisöpettymyksiäkin on riittänyt: legendaarisen Francis Ford Coppolan suurtyö Megalopolis (2024) vastaanotettiin nihkeästi ja sama kohtalo odotti Jokerin (2019) odotettua jatko-osaa Joker: Folie à Deux (2024). Suuria odotuksia, kaivattuja onnistumisia ja kitkeriä pettymyksiä on luvassa myös seuraavissa filmeissä.

Dune: Part Two - Dyyni: Osa kaksi

Ohjannut Denis Villeneuve

USA, Kanada, Arabiemiraatit ym. 2024, 166 min.

Scifi, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Javier Bardem

 

 

 

 

Dyyni: Osa kaksi jatkaa Frank Herbertin scifieepoksen (1965) valkokangastarinaa. Saaga alkoi elokuvalla Dyyni (2021), jossa esiteltiin päähenkilö Paul Atreides (Chalamet). Tämä filmi jatkaa suoraan siitä mihin tarina jäi: mahtisukujen juonittelu tihenee ja aavikolla kytee kapina. Elokuva sekoittaa näyttävästi kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, muinaisuskontoja ja toimintaa.

Valtavan suosituksi kohonneet Dyyni-elokuvat ovat olleet arvostelumenestyksiä, ja kakkososa on jo ehtinyt kivuta yhdeksi vuotensa katsotuimmista ensi-illoista. Hittielokuvan maineelle on syynsä, sillä visuaalisesti herkullisen hulppea Dyyni on kiehtovaa katsottavaa. Tarinakin pysyy hyvin koossa, vaikka se ei ole elokuvien parasta antia. Herbertin kertomus sinänsä on hieno, mutta en pääse kiinni elokuvien hypeen. Ilman komeita maisemia kerronnallinen anti jäisi elokuvassa niukaksi. Tuskin jaksaisin tarpoa tätä aavikkovaellusta toistamiseen, vaikka se hienolta näyttääkin.

Pisteytys: 7/10

 

Furiosa: A Mad Max Saga
Ohjannut George Miller

Australia & USA 2024, 148 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne Chris Hemsworth, Tom Burke

Mad Max: Fury Roadin (2015) esiosa sukeltaa salaperäisen Furiosan (Browne/Taylor-Joy) taustatarinaan. Maailman autioittaneen katastrofin jälkeen nuori Furiosa saa elää onnen aikoja, sillä hän asuu yhdessä harvoista vehreistä keitaista. Muuan moottoripyöräjengi löytää tiensä paratiisiin ja sieppaa Furiosan, joka omistaa loppuelämänsä kostolle ja kodin etsinnälle.

Furiosa: A Mad Max Saga kattaa ajallisesti pidemmän ajanjakson kuin elokuvan aiemmat osat, mutta tarina on silti vajaamman tuntuinen. Hahmot ovat köykäisiä, jännitteet heikkoja ja takaa-ajoista puuttuu kiihkeyttä. Edes maisemat eivät liioin vaikuta, sillä digitaalinen maisemointi syö tarinasta särmää. Mainion dystopiasarjan tuorein tekele on kokonaisuutena melkoinen pettymys, vaikkei olekaan täysin onneton. Nihkeydestäni kertonee se, että viihdyin paremmin jopa parjatun Mad Max Beyond Thunderdomen (1986) parissa. Seuraavaksi luvassa on Fury Roadin jatko-osa The Wasteland, joka toivottavasti löytäisi jälleen vanhan kunnon aavikkoriemun taian.

Pisteytys: 5/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Turisti, 2014)

There's nothing in your head that you haven't said!

 

Elokuvavuoden 2014 suurimpia megahittejä olivat muun muassa Hobitti-trilogian mössöinen päätös Viiden armeijan taistelu (2014), Marvel-hupailu Guardians of the Galaxy (2014) sekä Christopher Nolanin scifiteos Interstellar (2014). Palkintogaalojen valokeilassa paistattelivat Birdman (2014), The Grand Budapest Hotel (2014) sekä Whiplash (2014). Puhetta riitti myös arkea taltioivista filmeistä Boyhood (2014) ja Leviathan (2014). Päivän elokuva ei ole vuotensa tunnetuin kassamagneetti, mutta eräänlainen aikakauden aloittaja. Mars rinteeseen ja suksille!

 

 

Turist - Turisti
Ohjannut Ruben Östlund

Ruotsi, Ranska, Norja, Tanska & Italia 2014, 120 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Johannes Kuhnke, Lisa Loven Kongsli, Kristofer Hivju

 

 

 

Ruotsalais-norjalainen perhe on luksuslomalla Sveitsin Alpeilla. Loma on tuskin päässyt vauhtiin, kun lumivyöry pöläyttää ravintolaterassin valkeaksi ja säikäyttää asiakkaat. Yksi pahoin pelästyneistä on perheen isä Tomas (Kuhnke), joka säntää pakoon jättäen muun perheen oman onnensa nojaan. Välikohtauksesta tulee omanlaisensa maanvyörymä, joka saa ihmissuhteet raiteiltaan.
 

Turisti (engl. Force Majeure) tutkii miehistä epävarmuutta, parisuhdedynamiikkaa ja ydinperhekuvaelman haurasta teennäisyyttä. Vinoutunut huumori läikähtää taitavasti sopivissa kohdissa ja saa tyrskähtelemään, vaikka hahmot ovat täysin vakavissaan. Lopulta miehisyyden rooliodotukset saadaan asetettua täysin naurettavaan valoon. Kuinka osuvaa!

Olen katsonut joulukalenterifilmeinä pääasiassa itselleni uusia elokuvia, mutta Turistin kohdalla tein poikkeuksen. Elokuva nimittäin muodostaa kiinnostavan taitteen ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundin (s. 1974) tuotannossa. Elokuva pääsi Cannesin kilpasarjaan ja tuomaristopalkinnon myötä Östlundin ura lähti toden teolla nousuun. The Square (2017) ja Triangle of Sadness (2022) voittivat kumpainenkin Kultaisen palmun. Östlundin seuraava elokuva on jo tekeillä, vaikka ensi-illan ajankohta ei vielä ole selvillä. Jos tähän astiseen tuotantoon on luottaminen, jotain timanttisen vähäeleistä, tummasävyistä ja lajityyppejä leikkaavaa lienee luvassa.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Kaksi päivää, yksi yö 2014)

 

I don't exist. I'm nothing.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 2014, jolloin tasa-arvoinen avioliitto meni lopultakin läpi eduskunnassa ja kaikkialla raikasi Pharrel Williamsin Happy. Kesällä todistettiin urheiluhistoriaan jäävää Brasilia-Saksa kamppailua jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa, ja jo alkuvuodesta seurattiin Sotšin talviolympialaisia, ellei niitä sitten valinnut boikotoida.

 

Vuosi ei kuitenkaan ollut pelkkää riemua ja olympiatulen takaamaa rauhaa. Olympiapöhinä jatkui seuraavana vuonna negatiivisessa valossa, kun Venäjän harjoittama laaja doping paljastui ─ sitä voi muistella katsomalla jännittävän dokumentin Käry (2017). Eikä Venäjä-uutisointi ollut tässä, sillä Krimin miehitys oli alkusoitto yhä jatkuvaan Venäjän hyökkäyssotaan. Tähänkin tapahtumasarjaan löytyy loistava dokumenttivinkki: Winter on Fire (2015) avartaa selkeästi kriisin taustoja ja konfliktin etenemistä. Päivän elokuvassa palataan viime vuosikymmenen talouskriisitunnelmiin. Millaista tehokkuus ja tuottavuuspaine on tavallisen duunarin näkökulmasta?

 

Deux jours, une nuit - Kaksi päivää, yksi yö
Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Belgia, Ranska & Italia 2014, 95 min. 

Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

 

 

 

Masennusta sairastava Sandra (Cotillard) palaa töihin sairausloman jälkeen. Häntä odottavat kuitenkin potkut, sillä johtoportaassa Sandran työtehtäviä on jaettu uusiksi. Työntekijät ovat saaneet äänestää joko Sandran työpaikan tai 1000 euron bonuksen puolesta. Sandralla on yksi viikonloppu aikaa taivutella työtoverinsa uusintaäänestykseen, mutta kaikki tuntuu toivottomalta.

Kaksi päivää, yksi yö (engl. Two Days, One Night) on väkevä muisto talouskriisin vuosikymmeneltä, eikä elokuvan ajankohtaisuus ole kadonnut vieläkään. Draamassa tapahtuu näennäisesti vähän, mutta kerronta on silti intensiivistä. Tarina antaa tilaa yksilöiden tunteille ja moraalisille valinnoille. Marion Cotillardin roolisuorituksessa kuultavat taitavasti epätoivon monet sävyt. Masennus, pettymys ja häpeä lamaannuttavat, mutta tästä työpaikasta ei ole varaa luopua.

Dardenne-veljesten käsikirjoittama ja ohjaama draama vastaanotettiin ylistäen. Ehdokkuuksia tuli muun muassa Kultaiseen palmuun, ja kaikkein eniten ylistystä vastaanotti Marion Cotillard taidokkaan herkästä roolistaan. Cotillardin lukuisten palkintojen ja ehdokkuuksien joukossa oli parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus. Julianne Mooren taidokas tulkinta elokuvassa Edelleen Alice (2014) vei voiton, mutta aivan hyvin palkinto olisi voinut tulla Cotillardille. Hyvien roolien ohella elokuva puhuttelee terävänä, arkisena ajankuvana.

Pisteytys: 8/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Hotelli Ruanda, 2004)

Why are people so cruel?

Vuoden 2004 elokuvista populaarikulttuurin muistiin on jäänyt eritoten Perikadon (2004) räyhäävä Hitler. Moni muukin kaksikymppinen hittifilmi tunnetaan edelleen: suuria yleisöjä vetivät puoleensa esimerkiksi Pixar-animaatio Ihmeperhe (2004) sekä verinen Jeesus-filmatisointi The Passion of the Christ (2004). Oscar-gaalan suurimmat menestyjät olivat Howard Hughes -biografia Lentäjä (2004) sekä Clint Eastwoodin nyrkkeilydraama Million Dollar Baby (2004). Oma suosikkini vuoden filmeistä lienee viininlipittäjistä kertova draamakomedia Sideways (2004). Päivän filmi lukeutuu vuotensa nimekkäiden menestysteosten joukkoon.

 

 

Hotel Rwanda - Hotelli Ruanda
Ohjannut Terry George

USA, Iso-Britannia & Etelä-Afrikka 2004, 121 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Don Cheadle, Sophie Okonedo, Joaquin Phoenix

Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui verinen kansanmurha, jossa surmansa sai noin 800 000 ihmistä vain muutaman kuukauden aikana. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva seuraa hotellipäälikkö Paul Rusesabaginan (Cheadle) pyrkimystä pelastaa ihmishenkiä. Suhteiden, rahojen, lahjusten ja välillä silkan tuurin avulla mies onnistuu majoittamaan tuhatpäisen joukon vainottua väkeä hotelliinsa.

Nyt kun kansanmurha-aihe on valitettavasti Lähi-Idässä ajankohtaistunut, Hotelli Ruanda tuntuu puhuttelevalta. Miten tapahtumia käsitellään mediassa, kuunteleeko maailma? Kiinnostaako ketään? Milloin kansanmurhaa voidaan kutsua kansanmurhaksi? Riittämättömien aputoimien vuoksi Ruandan uhriluvut kasvoivat valtaviksi. On pohjattoman murheellista, että vastaavat tapahtumat toistuvat jälleen, eikä mitään olla opittu. Toki lähtökohdat ovat erilaiset, mutta lopputulos on hyytävän tuttu.

Hotelli Ruanda on aiheeltaan tärkeä ja koskettava elokuva, vaikka tarinana se keskittyy liikaa päähenkilöönsä. Elokuvassa olisi paljon muitakin merkittäviä tarinoita, jotka nyt jäävät sivuun. Käsikirjoitusta toisaalta kehuttiin aikanaan paljon ja se oli ehdolla Oscarin saajaksi. Sinänsä yllätyksetöntä ja samalla tylsää, sillä Hollywood-konventioita noudattava tarina ei tee oikeutta tositapahtumille. Noh, elokuva sentään sai näkyvyyttä ja nostatti kyyneleitä, toisin kuin Ruandan tapahtumat vuosikymmentä aiemmin.

Pisteytys: 6/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (2046, 2004)

I once fell in love with someone.

 

Elokuva-aikakone kiitää uudelle vuosituhannelle ja saapuu järistysten vuoteen 2004. Alkuvuodesta suurta surua synnytti Konginkankaan linja-autoturma ja joulukuussa kaukomaiden tsunamit. Vaan olipa vuodessa iloisempaakin seurattavaa: tammikuussa kotisohvilla tuijoteltiin sävelkorva tarkkana ensimmäisen Idols-kauden huipentumista ja kesällä huomion veivät Ateenan olympialaiset. Vuoden uusia, vielä huonosti tunnettuja tulokkaita olivat muun muassa Facebook ja Gmail, joista on sittemmin muodostunut merkittävä osa arkeamme.

Vuoden 2004 tunnelmia voi haistella katselemalla vaikkapa Facebook-elokuvan The Social Network (2010). Päivänpoliittisten teemojen muisteluun sopii Irakin sotaan vievä The Hurt Locker (2008), jolle  hyvä pari on aikansa puhuttanein dokumentti Fahrenheit 9/11 (2004). Päivän elokuvassa liikutaan eri aikatasoissa, menneessä ja tulevassa. Jokin aikakausia kuitenkin yhdistää!

 

2046
Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong, Ranska, Kiina, Italia, Saksa & Alankomaat 2004, 129 min.

Draama, Romantiikka, Scifi

Pääosissa: Tony Chiu-wai Leung, Ziyi Zhang

 

 

 

Herra Chow (Leung) palaa Hongkongiin. Vanha menetetty rakkaus kirvelee yhä, mutta Chow antautuu uuteen kepeään suhteeseen. Haikeat hotellissa vietetyt päivät synnyttävät miehen mielessä tulevaisuuteen sijoittuvan scifikertomuksen, jossa tutkitaan unohtamista ja muistamista. Lopulta villistä tulevaisuuskuvitelmasta kasvaa kertomus menneisyyden muistoista.

Wong Kar-wai tunnetaan viipyilevistä, haikeista ihmissuhdedraamoistaan. Tämä elokuva on löyhää jatkumoa ohjaajan aiemmille teoksille Days of Being Wild (1991) sekä eritoten filmille In the Mood for Love (2000). Varsinainen jatko-osa 2046 ei ole, mutta elokuvissa on sama päähenkilö, tutun kaihoisa tunnelma ja tunnistettava miljöö. Päähenkilö ei ole tismalleen samanlainen kuin edelliselokuvassa: onko mies muuttunut? Toisaalta ero korostaa elokuvien erillisyyttä toisistaan.

2046 on on kerännyt kehuja, mutta hieman vähemmän kuin In the Mood for Love. Scifikäänteineen 2046 on kenties vaikeammin sulateltava ja vaatii katsojalta hieman enemmän pohdintaa. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli kuitenkin ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Haikeiden rakkaustunnelmointien ja ajatuksia kutkuttelevien elokuvien ystäville 2046 sopii, kenties Kar-wain aiempien filmien perään katsottavaksi tai ihan itsenäisenä teoksenaan. Filmi muuten istuu mainiosti joulutunnelmissa katsottavaksi, sillä osa sen tapahtumista sijoittuu jouluaattoon.

Pisteytys: 8/10

18. luukku: 30 vuotta sitten (The Crow, 1994)

It can't rain all the time.

 

Tänään juhlitaan kolmekymppisiä elokuvia! Vuoden suurimpia kassamagneetteja olivat Forrest Gump (1994) ja Leijonakuningas (1994), jotka menestyivät myös Oscar-pystien jaossa. Vuoden filmitaivalta värittävät Kultaisella palmulla palkittu Pulp Fiction (1994) ikimuistoisine tansseineen sekä Bafta-menestys Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ikonisiksi muodostuneine britti-romcom-konventioineen. Sen sijaan vankiladraama The Shawshank Redemption (1994) ei vielä ilmestyessään ollut megahitti, mutta sen vakaa suosio on kasvanut vähitellen. Päivän luukusta löytyy synkkä kulttielokuva, joka sijoittuu sateiseen Halloween-iltaan.

 

The Crow

Ohjannut Alex Proyas

USA 1994, 102 min. 

Fantasia, Toiminta, Kauhu

Pääosissa: Brandon Lee, Michael Wincott, Rochelle Davis

Eric Draven (Lee) ja hänen morsiamensa murhataan häitä edeltävänä yönä. Kun surmayöstä on kulunut vuosi, salaperäinen korppi liihottelee Ericin haudan ylle ja herättää kostonhimoisen rokkarin henkiin. Rellestävät rikolliset saavat pian tuta, sillä Ericiä ei pysäytä mikään. Sateisen suurkaupungin kaduilla kaikuu korpin raakunta, luotien laulu ja sähkökitaran surina.

The Crow on kulttimainetta nauttiva heavy metal -kostoraina ja supersankarifilmi, joka on koristeltu Edgar Allan Poen kauhutarinoista karanneilla korpinsulilla. Elokuva on synkkä herkku ja samalla herttaisen huvittava kaikessa vakavuudessaan ─ legendan ainekset ovat koossa. Elokuvan maine kumpuaa kuitenkin eritoten siitä, että sen päätähti Brandon Lee menehtyi kuvauksissa vahinkoluotiin. Synkkää kohtalon ivaa, sillä hän jakoi Eric Dravenin kohtalon.

 

Tummanpuhuva tarina perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan (1989), joka on maineikas jo itsessään. Elokuva on hieman kömpelö, vaikka siinä onkin omanlaistaan mystisen hämyistä tunnelmaa. The Crow on sittemmin saanut muutaman umpisurkeasti menestyneen jatko-osan. Tänä vuonna ilmestyi reboot The Crow (2024), jonka vastaanotto on niin ikään ollut nuiva. Korpin uudet ylösnousemukset vaikuttavat kirotuilta.

Pisteytys: 6/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Päättymätön tarina, 1984)

Never give up and good luck will find you.

Vuonna 1984 elokuvateatterit täyttyivät komediannälkäisistä katsojista: suurimpia hittejä olivat muun muassa Beverly Hills kyttä (1984), Haamujengi (1984) sekä Riiviöt (1984). Palkintogaalojen tähdiksi nousivat Oscar-menestykset, fiktiolla leikittelevä biografia Amadeus (1984) ja klassikkoromaaniin perustuva Matka Intiaan (1984). Cannesissa Kultaisen palmun sai lämpimän traaginen draama Paris, Texas (1984). Päivän elokuva ei ollut vuotensa ykköshitti, mutta kuitenkin sangen suosittu. Lennokas matka Fantaasiaan alkakoon!

 

 

The NeverEnding Story - Päättymätön tarina
Ohjannut Wolfgang Petersen

Länsi-Saksa & USA 1984, 102 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Noah Hathaway, Barret Oliver

Päättymätön tarina on Michael Enden samannimiseen romaaniin (1979) perustuva fantasiaelokuva. Kiusaajiaan pakeneva lukutoukka Bastian (Oliver) päätyy piileskelemään outoon kirjakauppaan, jonka vintillä hän tempautuu tavallista upottavamman tarinan vietäväksi. Fantaasian tarumaailman kohtalo lepää lopulta Bastianin varassa!

Wolfgang Petersen tunnetaan kovista toimintaelokuvistaan (esim. Sukellusvene U-96, 1981), joten lempeä koko perheen fantasiatarina on ohjaajan tuotannossa yllättävä helmi. Eipä tästäkään elokuvasta tiukkoja paikkoja puutu, vaikka ainakaan aikuiskatsojasta tarina ei tunnu järisyttävän jännittävältä. Elokuvan parhainta antia ovat 1980-lukua henkivät mainiot elektromusiikit ja hellyyttävän kömpelön näköiset fantasiahahmot, joita on kyllä toisaalta moitittukin.

Lapsuuden taikaa huokuva Päättymätön tarina kohosi varsin suosituksi elokuvaksi. Filmi menestyi lippuluukuilla, joskin kriitikoiden mielipiteet jakaantuivat. Sen verran legendaksi filmi on muodostunut, että uusintaversiota on tuumittu pariin otteeseen. Vielä toistaiseksi tulosta ei ole tullut, vaikkakin tällä erää Michael Enden romaanista suunnitellaan tv-sarjaa. Minusta tarina ei ole niin erikoinen, että siitä tarvitsisi puskea monia tuotantoja, vaikka katsojia varmasti löytyisikin. Nähtäväksi jää, vieläkö Fantaasia kutsuu uusia seikkailijoita matkaansa.

Pisteytys: 7/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (1984, 1984)

What are your feelings towards Big Brother?

Elokuva-aikakone on saapunut vuoteen 1984, jolloin Dingo-villitys alkoi ja kotisohvilla seurattiin peräti kaksien olympialaisten mitalitoivoja. Samana vuonna Itäkeskus avattiin, ensimmäinen Macintosh-tietokone lanseerattiin ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) keräsi mainetta.

Päivän elokuva maalailee synkän dystopiakuvitelman, jollaista vuodesta 1984 ei onneksi todellisuudessa tullut. Pieniä jännitteitä vuoteen silti mahtui, olihan kylmän sodan loppulaukka yhä käynnissä: Neuvostoliitto boikotoi Los Angelesin olympiakisoja, sillä taustalla hiersi viime vuosina käyty Afganistanin sota. Lisää monipuolista aikalaiskuvaa voi haistella vaikkapa elokuvista Hei me rokataan! (1984), Billy Elliot (2000) ja Pride (2014). 

 

Nineteen Eighty-Four - 1984
Ohjannut Michael Radford

Iso-Britannia, Länsi-Saksa & Alankomaat 1984, 113 min.

Draama, Scifi

Pääosissa: John Hurt, Richard Burton, Suzanna Hamilton

George Orwellin samannimiseen klassikkoromaaniin (1949) perustuva synkkä dystopia sijoittuu entisen Britannian raunioille. Oceanian valtiossa jokaista arjen puurtajaa valvotaan, ajatusrikoksista rangaistaan ja historiaa siivotaan salonkikelpoiseksi. Perhe-elämää, seksuaalisuutta, valinnanvapautta tai yksityisyyttä ei sallita, ja tehokas valvontakoneisto huolehtii kaikesta. Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen, arjen harmauden turruttama Winston (Hurt), jonka rakkaus yllättää.

Hyisen harmaaseen rauniomaailmaan sijoittuva elokuva masentaa, vaikka filmi onkin taitavasti tehty. Rakkaus avaa ajatuksia kohti toisenlaista maailmaa, jota kohti kurottelu on silti turhaa. Mielipiteet ja oma ajattelu uhkaavat totalitaarista valtiota, kuten propagandan möyhentämät oceanialaiset itsekin tietävät todeta. Lohduttoman ankeaa tarinaa piristää pieni säväys aitoa kasari-ajankuvaa, josta vastaa tyylikkäästi tykittelevä Eurythmics-yhtye.

1984 on piinaava elokuva, mutta se kaipaisi vielä enemmän syvyyttä tehdäkseen kunnolla vaikutuksen. Ehkei tarina ilmestymisaikanaan ollut ajankohtaisimmillaan: nousukausi piristi ja kylmä sota oli jo lauhtunut kireimmistä ajoistaan. John Hurt onnistuu kyllä pääroolissaan hienosti. Pakotettu lakonisuus, hetkittäin pilkahteleva oma ajattelu ja loppupuolen tuska välittyvät erinomaisesti. 1984 lienee kirjan elokuva-adaptaatioista toistaiseksi tunnetuin, ehkä jopa parhaiten menestynein.

Pisteytys: 6/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Idän pikajunan arvoitus, 1974)

Why? Why? Why? Why?

 

Elokuvavuoden 1974 suurin hitti oli katastrofifilmi Liekehtivä torni (1974), jonka perässä tulivat nauruhermoja härkkivät parodiat Villiä hurjempi länsi (1974) ja Frankenstein Junior (1974). Vuotensa suurin Oscar-menestys oli Kummisetä osa II (1974), joka muuten sopii mainiosti katsottavaksi uudenvuodentunnelmissa. Kuluva vuosi on ollut viisikymppisten tähtien juhlaa: Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Penélope Cruz ja Olivia Colman monien muiden joukossa! Päivän elokuva kiidättää murhamysteerin pyörteisiin, jota meille näyttelevät aikansa nimekkäät filmitähdet.

 

Murder on the Orient Express - Idän pikajunan arvoitus
Ohjannut Sidney Lumet

Iso-Britannia 1974, 128 min.

Mysteeri, Rikos

Pääosissa: Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, Sean Connery

Orient Express -pikajuna tekee lähtöä Istanbulista, määränpäänään Lontoo. Yksi matkustajista on kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Finney), joka ei ehdi levätä laakereillaan. Junassa nimittäin tapahtuu murha, jonka tekijän etsiminen lankeaa Poirotin pienten harmaiden aivosolujen huoleksi. Onko syyllinen joku matkustajista?

Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen menestysromaaniin (1934). Kirjailijan laajasta, suositusta tuotannosta on tehty valtava määrä erilaisia televisio- ja elokuva-adaptaatioita, joista vanhimmat ovat jo lähes satavuotiaita. Tämä elokuva on Christie-filmeistä nimekkäimpiä, eikä ihme, sillä näyttelijäkaarti on melkoinen legendojen ensemble.

Jännittävä mutta silti kepeän sävyn säilyttävä mysteeri on kelpoa salapoliisiviihdettä. Eritoten näyttelijät ovat hyviä: mieleenjäävimpiä ovat Lauren Bacall ja Ingrid Bergman, joka palkittiin osastaan Oscarilla ja Baftalla. Harva Christie-filmatisointi on saanut osakseen vastaavia palkintoja. Samaan ei yltänyt edes Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus (2017), vaikka se menestyikin erinomaisesti lippuluukuilla.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Laukaus pimeässä, 1964)

I believe everything and I believe nothing.

Päivän luukussa hypätään erään vuoden 1964 hittifilmin pyörteisiin. Oheisen elokuvan lisäksi vuotensa suurmenestyksiä olivat satufilmatisointi Maija Poppanen (1964), Oscareita kahminut musikaali My Fair Lady (1964) sekä jännityksentäyteinen Bond-leffa 007 ja Kultasormi (1964).

Klassikoiksi muodostuneita kuusikymppisiä ovat myös eritoten mustan huumorin mestariteos, edelleen ajankohtainen Tohtori Outolempi (1964) ja haikean romanttinen musikaali Cherbourgin sateenvarjot (1964). Mikäli mielii matkata ympäri maailmaa, upeita elokuvia piisaa. Ukrainaan vie Menneitten sukupolvien varjot (1964), Brasiliaan saattelee Musta jumala, valkoinen paholainen (1964) ja Japanissa ilahduttavat Dyynien daami (1964) sekä Onibaba (1964).

 

A Shot in the Dark - Laukaus pimeässä
Ohjannut Blake Edwards

Iso-Britannia & USA 1964, 102 min.

Komedia, Rikos, Mysteeri

Pääosissa: Peter Sellers, Elke Sommer, Herbert Lom

 

 

 

 

Rikoskomedia Vaaleanpunainen pantteri (1963) osoittautui yleisömenestykseksi, joten filmille leivottiin nopeasti jatko-osa. Sen päärooliin nostettiin katsojien suosikki, Peter Sellersin näyttelemä täystohelo etsivä Jacques Closeau. Vaikka tuotantotahti oli kaikin puolin vauhdikas, Laukaus pimeässä osoittautui suureksi yleisömenestykseksi, jolle kriitikot olivat vähintäänkin suopeita.

Laukaus pimeässä sijoittuu Pariisiin, jossa etsivä Closeau tutkii teollisuuspampun kartanossa tapahtuvia murhia. Syyttävä sormi osoittaa väistämättä kartanon sisäkön (Sommer) suuntaan, mutta Closeau ummistaa silmänsä... Maria-sisäkkö nimittäin on perin viehättävä. Miten rikos mahtaa ratketa? Ainakin Closeaun omaperäiset työskentelytavat saavat poliisijohdon epätoivon partaalle.

Humoristinen etsivätörttöily on säilyttänyt hyvän maineensa ja se on usein mainittu pantteri-sarjan parhaimpana osana. Hahmot ovat omaan makuuni ehkä hieman turhankin liioiteltuja karikatyyreja, vaikka se toki lajityyppiin sopii. Sittemmin suositulle elokuvaparille on tehty seitsemän jatko-osaa ja pari uusintafilmatisointia 2000-luvulla. Sarjan ekan osan alkuteksteissä seikkailee animoitu pantterihahmo, joka tästä filmistä uupuu ─ vaaleanpunainen kujeilija palasi kuitenkin myöhempiin elokuviin ja sai jopa oman animaatiosarjansa (1964─1977).

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Kamarineidon päiväkirja, 1964)

I bet you had lots of fun in Paris.

Tänään vuosi on 1964, jolloin Beatlemania levisi Yhdysvaltoihin. The Beatles oli vallannut alaa Suomessakin, vaikkei vielä hittilistalla päihittänyt Katri Helenaa. Puhelinlangat laulaa oli vuoden suosituin hitti! Enemmän kärkästä keskustelua sen sijaan synnytti Hannu Salaman läpimurtoromaani Juhannustanssit (1964), joka johti kuuluisaan jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.

Juhannustanssit huokuu vahvasti aikansa ilmapiiriä, mutta elokuvatkin vievät oivallisesti vuoden tunnelmiin. Beatlesien tahdissa aika rientää riehakkaasti aikalaisfilmissä Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964), eikä villejä otteita puutu Jean-Luc Godardin uuden aallon filmistä Laittomat (1964). Vuoteen 1964 sijoittuvat esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen kuumaa kesää tarkasteleva Mississippi palaa (1988), lohduton työläisdraama Dancer in the Dark (2000) ja katolisen kirkon kahnauksia käsittelevä Epäilys (2008) ─ kaikki ovat tavalla tai toisella kiinni ajan hengessä.

 

Le journal d'une femme de chambre - Kamarineidon päiväkirja
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1964, 97 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jeanne Moreau, Georges Géret, Michel Piccoli

 

Pariisitar Célestine (Moreau) tietää herrasväen syvimmät salaisuudet, sillä hän työskentelee kamaripalvelijana. Nyt hän matkustaa maaseudulle uuteen pestiinsä vauraaseen taloon. Naapurustoriidat ja isäntäväen oudot paheet pohjustavat hilpeän farssin, joka kuitenkin yllättäen muuttuu sävyltään tummanpuhuvaksi. Tapahtuu nimittäin synkkä rikos, joka paljastaa taas uusia salaisuuksia paikkakunnan asukkaista.

Kamarineidon päiväkirja (engl. Diary of a Chambermaid) sijoittuu 1930-luvulle ja muukalaisvihaa lietsova ajankuva on tarinassa läsnä. Aikalaisilmapiirin lisäksi miljöö on taidokas, suorastaan herkullisen runsas. Elokuva pohjautuu Octave Mirbeaun romaaniin Le journal d'une femme de chambre (1900), josta on tehty kolme muutakin filmiversiota (1916, 1946 ja 2015). Ainoastaan Buñuelin elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kun taas kirja ja toiset filmiversiot sijoittuvat 1800─1900-lukujen taitteeseen.

Buñuelin tarinalle valitsema ajankohta vie ajatukset hänen uransa alkuvaiheisiin, Kulta-ajan (1930) aikoihin. Espanjalaissyntyinen ohjaaja aloitti uransa Ranskassa surrealistisilla teoksilla (erit. Andalusialainen koira, 1928), palasi kotimaahansa (jossa syntyi Las Hurdes, 1932) ja pakeni sisällissotaa ja heräävää fasismia Amerikkaan. Yhdysvalloissa ja Meksikossa ura kukoisti (mm. Viridiana, 1961 ja Tuhon enkeli, 1962). Lopulta 1960-luvun alussa maailmankuulu ohjaaja palasi Ranskaan, jossa alkoi uran viimeinen vaihe. Pelin avasi Kamarineidon päiväkirja ─ se ei ole lainkaan absurdeinta Buñuelia, mutta ohjaajansa elokuvaksi selvästi tunnistettava klassikko.

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Paluuta ei ole, 1954)

We're takin' this bird all the way to 'Frisco

Tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa ovat viettäneet monet elokuvalegendat ─ Tie (1954), Takaikkuna (1954), Seitsemän samuraita (1954)! Ihka ensimmäinen Godzilla (1954) sai ensi-iltansa, ja tuskinpa kukaan vielä tuolloin aavisti sarjan jatkuvan yli seitsemän vuosikymmentä. Vuoden 1954 näyttävimpiä elokuvatapauksia olivat yleisöhitti Valkeaa joulua (1954), Judy Garlandin suuri paluu elokuvassa Tähti on syntynyt (1954) sekä Oscar-menestys Alaston satama (1954). Myös päivän elokuva lukeutuu osaksi vuoden 1954 nimekästä hittikimaraa.

 

Vuoden 1954 filmitähtien joukossa ei vielä juurikaan tunnettu sellaisia legendaarisia nimiä kuten Sean Connery tai Jack Lemmon, mutta molemmat kuitenkin tekivät tuona vuonna valkokangasdebyyttinsä. Vielä tuntemattomampia olivat vuoden vauvabuumilaiset: John Travolta, Jackie Chan, Amy Heckerling, Ang Lee... Nyt tie vie seitsemänkymppisten juhlalennolle, josta ei jännitystä puutu.

 

The High and the Mighty - Paluuta ei ole

Ohjannut William A. Wellman

USA 1954, 147 min.

Toiminta, Seikkailu, Trilleri

Pääosissa: John Wayne, Claire Trevor, Robert Stack

Matkustajalentokone lähtee reittilennolle Honolulusta kohti San Franciscoa, kunnes kesken matkan koneeseen tulee vakava vika. Konkarikapteeni John Sullivania (Wayne) riivaa aiempi muisto tuhoisasta lento-onnettomuudesta, mutta tilanteeseen on suhtauduttava viileällä ammattitaidolla. Lopulta takaisin ei voi enää kääntyä, vaan koneen miehistön ja matkustajien on valmistauduttava pahimpaan.

Paluuta ei ole perustuu Ernest K. Gannin bestseller-romaaniin The High and the Mighty (1953). Myös filmiversiosta tuli odotetusti hitti ja yksi vuotensa katsotuimmista elokuvista. Dimitri Tiomkinin score palkittiin Oscarilla ja muitakin ehdokkuuksia elokuvalle tuli. Nykynäkökulmasta tarinan viihdyttävin anti taitaa kuitenkin olla se, miten paljon lentomatkailu onkaan muuttunut.

Sittemmin Paluuta ei ole on toiminut vaikuttimena monille muille katastrofielokuville. Jännityksen tahti ei tässä filmissä vielä ole kovinkaan hengästyttävä, vaan draamaa annostellaan maltillisesti ja hienoisen huumorin sävyttämänä. Kaikessa rauhassa vaan! Elokuva ei kylläkään ole varsinainen komedia, mutta moni sen käänne meinaa naurattaa. Syynä on eritoten myöhempi lentoparodia Hei me lennetään (1980), jonka idea, rakenne ja moni hahmokin on suurelta osin napattu tästä filmistä.

Pisteytys: 6/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Mies, jonka minulle annoit, 1954)

Does your wife really want you to play this part?

 

Elokuva-aikakone saapuu 70 vuoden taa, jolloin rapakon takana räjähtivät uuden aikakauden hittisävelet. Rockin räjähtävä voima oli kuplinut pinnan alla hyvän tovin, mutta viimein vuoden 1954 kevään  korvalla Bill Haley & His Comets täräyttivät rock-ajan alkaneeksi hitillään Rock Around Clock ja kesällä tahteja seurasi Elvis That's All Right -coverillaan.

Suomessa rock ei vielä ollut rajaton riemu. Sota-ajan varjot olivat pitkiä, mutta sentään vuonna 1954 säännöstely loppui ja kahvikin virtasi taas vapaana. Sen sijaan "kirjallinen jatkosota" oli vasta alkamassa, kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas julkaistiin marraskuussa ja Helsingin Sanomien joulukuinen kritiikki "Purnaajan sota" aloitti kiivaan keskustelun sotatodellisuuden kuvaamisesta. Kulttuurin parissa jatketaan, sillä päivän elokuva vie teatterimaailmaan!

 

 

The Country Girl - Mies, jonka minulle annoit
Ohjannut George Seaton

USA 1954, 104 min.

Draama

Pääosissa: Bing Crosby, Grace Kelly, William Holden

 

 

 

 

Näyttelijä Frank Elgin (Crosby) raivaa tietään takaisin teatterilavalle, mutta paha alkoholismi ja menneisyyden traumat ovat onnen tiellä. Frankin Georgie-vaimo (Kelly) haluaa auttaa miestään, mutta uskooko hän enää viinanhuuruisen miehensä kykyihin? Karille ajautunut avioliitto joutuu kovaan koitokseen, kun Frankille viimein avautuu tilaisuus päästä Broadwayn parrasvaloihin.

Mies, jonka minulle annoit on teemoiltaan hieman samankaltainen kuin saman vuoden Tähti on syntynyt (1954) ─ molempien näyttämökulisseissa kukoistavat kilvan alkoholismi ja rakkaussuhteet. Tämä elokuva ei kuitenkaan keskity tähteyteen, vaan painavaan ihmissuhdedraamaan. Elokuvan näyttelijät, aikansa suuret tähdet, tulkitsevat väkevästi kertomuksen synkkiä teemoja.

Elokuvan aikalaismenestys oli erinomaista: filmi oli yksi vuotensa katsotuimpia ja se palkittiin lisäksi kahdella Oscarilla (käsikirjoitus & Grace Kellyn pääosa). Sittemmin elokuvan maine on jatkunut. Mies, jonka minulle annoit on listattuna esimerkiksi New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Elokuva on pätevästi näyteltyä, vakuuttavaa draamaa, mutta ei lajinsa ikimuistoisin. Sinänsä elokuva ansaitsi Oscarinsa mutta kilpailijat ällistyttävät: kuinka ihmeessä Judy Garlandin suuri paluurooli hävisi Grace Kellylle ja miten niin tämä käsikirjoitus voitti Takaikkunan (1954)? Vaan sellaista on akatemiapystien maailmassa ja Hollywoodin kulisseissa!

Pisteytys: 7/10