 |
| This is how I serve the common man! |
Aikakoneen kasettisoittimeen sukeltaa Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja niin koittaa suurten mullistusten vuosi 1991. Uutisissa seurataan Persianlahden sotatapahtumia ja Itä-Euroopan valtioiden itsenäistymistä. Jouluviikolla itäblokissa jylisee ja Neuvostoliitto romahtaa lopullisesti. Päivän elokuvassa maailman tapahtumat jäävät taka-alalle, vaikka melko ahdistunut tunnelma on sisäänpäinkääntyneellä päähenkilölläkin.
Ohjannut Joel Coen & Ethan Coen
Iso-Britannia & USA 1991, 116 min.
Komedia, Draama, Trilleri
Pääosissa: John Turturro, John Goodman, Michael Lerner, Judy Davis
Näytelmäkirjailija Barton Fink (Turturro) kutsutaan Hollywoodiin jakamaan lahjojaan elokuvataiteen hyväksi. Fink ei tiedä elokuvista juuri mitään ja kun tehtäväksi annetaan nyrkkeilyelokuvan käsikirjoittaminen, on miespolo vielä pahemmin hukassa. Vaikea kirjoitusprosessi perin kummallisessa hotellissa ajaa Barton Finkin hulluuden rajoille.
Coenin veljesten musta komedia on Hollywood-parodiaa, mutta myös ymmärtäväistä huumoria kirjoittamisen ajoittaisesta vaikeudesta. Ärsyttävän hauska päähenkilö on innostunut "tavallisten ihmisten ongelmista", mutta ei itsekeskeisyydeltään ehdi huomioida juuri mitään muuta kuin oman napansa. Hahmoon ei toivottavasti monikaan samaistu, mutta kirjoittamisen ajoittainen tuska kyllä resonoi sitä työkseen tekevälle.
Barton Finkin ankea ympäristö heijastaa ahdistavan hauskasti päähenkilön kärsimystä. Hikoilevien seinien hotelli tuo selvästi mieleen Hohdon (1980) ja painajaismaisessa tunnelmassa on mojova ripaus David Lynchia. Omaperäinen Barton Fink palkittiin Kultaisella palmulla ja kriitikoiden lämpimillä kehuilla, mutta yleisömenestykseksi kummallisen vieraannuttava elokuva ei noussut.
Pisteytys: 7/10
Coenin veljesten musta komedia on Hollywood-parodiaa, mutta myös ymmärtäväistä huumoria kirjoittamisen ajoittaisesta vaikeudesta. Ärsyttävän hauska päähenkilö on innostunut "tavallisten ihmisten ongelmista", mutta ei itsekeskeisyydeltään ehdi huomioida juuri mitään muuta kuin oman napansa. Hahmoon ei toivottavasti monikaan samaistu, mutta kirjoittamisen ajoittainen tuska kyllä resonoi sitä työkseen tekevälle.
Barton Finkin ankea ympäristö heijastaa ahdistavan hauskasti päähenkilön kärsimystä. Hikoilevien seinien hotelli tuo selvästi mieleen Hohdon (1980) ja painajaismaisessa tunnelmassa on mojova ripaus David Lynchia. Omaperäinen Barton Fink palkittiin Kultaisella palmulla ja kriitikoiden lämpimillä kehuilla, mutta yleisömenestykseksi kummallisen vieraannuttava elokuva ei noussut.
Pisteytys: 7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti