Hands Up! - Rahat tai henki! (1926)

Ohjannut Clarence G. Badger

USA 1926, 70 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Toiminta, Sota

Pääosissa: Raymond Griffith, Marian Nixon, Virginia Lee Corbin 

 

We haven't been introduced!

Koomikko Raymond Griffith (1895─1957) säkenöi pääroolissa lukuisissa mykkäelokuvissa, joista suuri osa on aikojen saatossa kadonnut. Siinä lienee syy siihen, miksi Griffithiä ei nykyisin juuri tunneta, vaikka hän oli aikanaan suosittu elokuvatähti. Rahat tai henki! on tätä nykyä yksi Griffithin tunnetuimpia teoksia, mutta silti melko heikosti tunnettu mykkäkomedian klassikko.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin. Sota syö varoja molemmilta osapuolilta, joten erään kaivosmiljonäärin varallisuus herättää huomiota kummassakin leirissä. Etelävaltioilla on valttikorttinaan muuan vakooja (Griffith), jolla on edessään melkoinen vastoinkäymisten taistelutanner ennen kultasuonen löytymistä. Luvassa on vaaroja, vauhtia ja sopiva ripaus lempeä!

Rahat tai henki! tuo mieleen Buster Keatonin sisällissotakomedian Kenraali (1926), vaikka tyyliltään mykkäkomediat ovat aivan erilaisia. Jos vertaa Griffithin herrasmiesvakoojaa muihin tunnetumpiin komediatähtiin, Keatonin ohella Chalie Chapliniin ja Harold Lloydiin, hahmo erottuu selvästi joukosta. Griffithin seikkailija on keikarimainen veijari, ehkä jopa hieman onnenonkija, joka osaa keplotella itsensä kuiville monenlaisesta pulmasta. Hahmo ei ole samalla tavalla sympaattinen tohelo kuin moni muu mykkäkomedian tähti, mutta tässäkin sankarissa on vauhdikasta vetovoimaa.

 

Pisteytys: 7/10

Tangerine (2015)

Ohjannut Sean Baker 

USA 2015, 88 min.

Rikos, Draama, Komedia 

Pääosissa: Kitana Kiki Rodriguez, Mya Taylor, Karren Karagulian

Merry Christmas Eve, bitch.

On jouluilta enkelten kaupungissa, Hollywoodin asuinalueella. Vankilasta vapautunut seksityöläinen Sin-Dee Rella (Taylor) tapaa ystävänsä ja kollegansa Alexandran (Rodriguez) donitsikahvilassa. Mukava illanvietto muuttuu draamaksi, sillä Sin-Dee Rellan poikaystävänrenttu jää kiinni pettämisestä. Lähikortteleissa kiertelee monia muitakin joulunviettäjiä, joiden juhlapäivä on kaukana perinteistä. Millaisia perheitä ja ystävyyksiä kaduilla syntyykään?

 

Rosoinen Tangerine talsii Los Angelesin katuja ja takakujia, löytää nuhjuiset kuppilat ja räiskyvimmät sananvaihdot. Pienen budjetin indiefilmi on silkkaa realismia, mutta Tangerine ei ole mikään synkkä kurjalistotarina. Päähenkilöiden meiningissä on tiukkaa asennetta ja huumoria. Sundancessa ensi-iltansa saanut elokuva sai ylistävän vastaanoton ja keräsi kiitosta varsinkin käsikirjoituksestaan ja karismaattisista päätähdistään, jotka todella tietävät mitä tekevät.

 

Sean Bakerin (s. 1971) elokuvat käsittelevät marginaalissa eläviä ihmisiä. Tyylistä tulee mieleen vastaavia teemoja käsittelevä Richard Linklater (esim. Slacker, 1990), mutta Bakerin ote on paljon räväkämpi. Tangerinesta tuli Bakerin läpimurto ja ura on ollut nousujohteinen. The Florida Project (2017) oli esillä monissa palkintogaaloissa., ja tuorein teos, niin ikään seksityöläisiä käsittelevä Anora (2024) palkittiin muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla ja Kultaisella palmulla.

 

Pisteytys: 7/10

24. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Sentimental Value, 2025)

I had this kind of... crisis.

Miltä näytti elokuvavuosi 2025? Suomessa koettiin kotimaisen elokuvan vaaranpaikka, kun tuotantotukien leikkaussuunnitelmat rävähtivät julkisuuteen. Vaikka toisaalla kärvistellään leikkausuhkien alla, jokusissa tuotannoissa liikkuvat suuret massit: vuolaat rahahanat virtasivat esimerkiksi Netflixin jättikaupoissa ja massiivisia lipputuloja tuottaneissa Disney-perheleffoissa.

 

Vuoden ensi-iltojen jälkipyykkiä mittaillaan esimerkiksi vuoden 2026 Oscareissa, mutta monta milteipä kiinnostavampaa elokuvajuhlaa on jo vietetty. Toukokuisessa Cannesissa Kultaisen palmun nappasi tunnettu iranilaisohjaaja Jafar Panahi uutuudellaan It Was Just an Accident (2025). Samasta pystistä kisasi myös tämä joulukalenterin viimeisestä luukusta tuiskahtava teos, joka perhesuhteineen ja lapsuusmuistoineen soveltuu nasevasti joulunajan tunnelmaan. Sen myötä toivotan joulurauhaa, auvoisia nautintoja ja iloa tulevaan (elokuva)vuoteen!

 

 

Affeksjosverdi - Sentimental Value 

Ohjannut Joachim Trier

Norja, Saksa, Tanska ym. 2025, 136 min. 

Draama

Pääosissa: Renate Reinsve, Stellan Skarsgård, Elle Fanning

 

 

 

Menestynyt näyttelijä Nora Borg (Reinsve) on ongelmissa. Teatterilava kammoksuttaa ja menneisyydessä painaa jokin, jota ei tee mieli kaivaa esiin. Noran isä on kuuluisa elokuvaohjaaja Gustav Borg (Skarsgård), joka haluaa tyttärensä uuden elokuvansa päärooliin. Perhesuhteiden solmut eivät hellitä, mutta muistoja ei voi vain pyyhkiä pois.

Joachim Trierin (s. 1974) kipeä ja hellä perhesuhdedraama kertoo monenlaisista suhteista. On rikkonaisia välejä, joita on vaikea paikata, mutta myös läheisyyttä ja lämpöä. Vaikka Noran isäsuhde on vaikea, sisarussuhde kantaa karikoissa. Perhesuhteiden kuvaus ei tyydy lähipiiriin, vaan ulottuu kuvaamaan ylisukupolvista vaikenemista. Mutta voiko taide parantaa haavoja? Taiteilijat ammentavat teoksiinsa elementtejä omasta elämästään, ja kuka tahansa voi käsitellä oman elämänsä vaikeita, kauniita ja mieleenjääneitä hetkiä taiteen avulla.

 

Kauniin herkistyneeseen tilaan jättävä Sentimental Value on tärkeä puheenvuoro inhimillisyyden puolesta: mikäpä enemmän olisi sen ytimessä kuin tunteet, suhteemme toisiin kanssaeläjiin ja kaiken kruununa taide ihmisyytemme kuvana ja peilinä. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi ja elokuvalle myönnettiin kakkospalkinto eli Grand Prix. Sentimental Value on erinomaisen näyttelijätyön juhlaa, joten päätähdille Renate Reinsvelle ja Stellan Skarsgårdille on ansaitusti satanut gloriaa. Monisyinen ja taitavasti tehty draama.

Pisteytys: 9/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Mickey 17, 2025)

Our entire life is a punishment.

 

Joulu saapuu ja elokuvakalenteri on tullut matkansa päähän. Tänään ja huomenna luukuista löytyy vielä vuoden 2025 elokuvia. Vuosi 2025 on ollut sotahulluutta ja -herruutta, saksia ja ahdinkoa, lotisevan märkää joulukuuta ja huolta ilmastosta. Kriisien aikana valo on vähissä mutta ei kadonnut! Päivän elokuva sijoittuu ankeaan tulevaisuuteen ja heijastelee osuvasti aikamme ajankohtaisia ilmiöitä. Tässäkin tarinassa on mukana ihmiskunnan selviytymiskeinoista tärkeimpiä, mustaa huumoria, sinnikkyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Ehkäpä karmeinkin aika voi vielä kääntyä hyväksi?

 

 

Mickey 17
Ohjannut Bong Joon Ho 

USA & Etelä-Korea 2025, 137 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia 

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Patsy Ferran, Mark Ruffalo

 

 

 

Eletään 2050-lukua ja avaruuden valloitus on tuottoisa bisnes. Vaikeuksiin ajautunut Mickey (Pattinson) päätyy armottomalle loppuelämän keikalle kaukaiselle Nilfheimin jääplaneetalle. Mickey-polon tehtävänä on altistaa itseään vaaroille, mutta suoranaista hätää ei ole ─ kuoleman jälkeen uusi Mickey-klooni vanhoine muistoineen herää jälleen uuteen aamuun.

Mickey 17 roiskii satiiria kolonialismista ja aikamme diktaattoreista. Mark Ruffalon hahmo retkikuntaa johtavana poliitikkona on yhdistelmä monia vallanpitäjiä, mutta Trump-viittaukset ovat silmiinpistävän selviä. Eritoten Ruffalon ja Robert Pattinsonin hahmot koettelevat äärilaitoja fyysisyydellään. Välillä sketsihahmoiksi stailatut tyypit lipsahtavat farssiksi, mutta pääasiassa liioiteltu tyyli toimii hauskasti. Huumori on monessa kohtaa yliampuvaa ja alleviivaavaa. Se ei silti liikaa vaivaa, koska elokuvan kanssa on niin helppo olla samaa mieltä: diktaattorit roskiin.

Yhteiskunnallinen satiiri on tuttua jo monista muista Bong Joon-hon elokuvista. Vieraan planeetan oudot olennot tuovat mieleen filmit Salaisuus pinnan alta (2006) ja Okja (2017), joissa kummat olennot niin ikään ovat ratkaisevassa asemassa ihmiskunnan törttöilyssä. Hittielokuva Parasiten (2019) kaltaisesta mestariteoksesta Mickey 17 on kaukana, mutta elokuvan parissa on silti helppo viihtyä. Oikeastaan ainoa ongelma on rönsyävä tarina, jonka satiiri on turhan ohutta. Klooni-idea on mainio ja yksittäisissä kohtauksissa on hyviä kuitteja, mutta ydin ei ole tarpeeksi vahva. Elokuvan menestys onkin ollut melko maltillista, eikä Mickey 17 taida nousta mukaan Oscar-kisailuun.

Pisteytys: 6/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Amy, 2015)

I don't think I'm going to be at all famous.

Vuonna 2015 astuttiin uuteen aikapoimuun, kun kohutun Tähtien sota -trilogian avaus The Force Awakens (2015) sai ensi-iltansa. Galaktisen tähtipölyn ohella vuoden isoja nimiä olivat muun muassa kovia lipputuloja tahkonut scifiseikkailu Yksin Marsissa (2015) sekä kehutut Oscar-magneetit The Revenant (2015), Spotlight (2015) ja Mad Max: Fury Road (2015). Suomessa vuoden katsotuin kotimainen oli Luokkakokous (2015), jota itse en ole rohjennut katsoa.

 

Päivän elokuvassa saavutaan avaruudesta ja Hollywoodista Euroopan tutulle kamaralle. Kotoisalla mantereellamme tehtiin merkkifilmejä: ranskalais-intialainen Dheepan (2015) nappasi Kultaisen palmun ja kuristavan surullinen unkarilaisfilmi Son of Saul (2015) menestyi niin Cannesissa kuin Oscareissakin. Koukataan vielä lopuksi Iraniin ja Teheranin kaduille: Jafar Panahin Taxi Teheran (2015) avartaa kiehtovasti aikalaismaisemaa ja pohtii ajattomasti elokuvantekoa.

 

Amy
Ohjannut Asif Kapadia 

Iso-Britannia 2015, 128 min.

Dokumentti, Biografia

 

 

 

 

 

Amy Winehouse (1983─2011) oli poikkeuksellisen lahjakas laulaja ja lauluntekijä, jonka ura jäi surullisen lyhyeksi tähdenlennoksi. Amyn elämää ja uraa tarkasteleva dokumentti käy kronologisesti lävitse Winehousen varttumisen laulajaksi, tähteyden synnyn ja lopulta viimeisten vuosien syöksykierteen. Median ilkeät kielet syvensivät päihderiippuvuudesta kärsivän laulajan ahdinkoa.

Ohjaaja Asif Kapadia on tullut tunnetuksi sujuvista henkilödokumenteistaan. Amyn ohella Kapadia on ohjannut mielenkiintoiset dokumentit formula-autoilija Ayrton Sennasta (Senna, 2010) sekä jalkapalloilija Diego Maradonasta (Diego Maradona, 2019). Kaikkien näiden elokuvien kohdehenkilöitä yhdistää poikkeuslahjakkuus ja julkisuuden valokeilan suuri paine. Kuinka tasapainoilla tavallisen ihmisyyden ja jumaloinnin välillä? Kaikkien dokumenttien osalta tiedetään jo, että loppu on surullinen. Kerronta säilyttää silti intensiteetin: miten tähän päädyttiin?

Amy on taitavaa laulajaa tyylikkäästi kunnioittava elokuva. Koska Winehousekin oli suorapuheinen ja rehellinen, myös dokumentti kertoo laulajan ongelmista täysin avoimesti ─ niillä ei kuitenkaan retostella liikaa, eikä kerronta sorru juoruiluun. Elokuva oli ilmestyessään arvostelumenestys ja se palkittiin muun muassa parhaan dokumentin Oscarilla ja Baftalla.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Creed, 2015)

One punch at a time.

Elokuva-aikamatka saapuu viimeiseen etappiinsa ennen paluuta nykypäivään. Vuonna 2015 Suomessa jankattiin sotesta, käytiin eduskuntavaaleja ja seilattiin kriisistä kriisiin. Ranskassa kuohunta oli vielä synkempää: alkuvuodesta kauhistutti Charlie Hebdon -lehden toimitukseen tehty isku ja syksyllä surtiin Pariisin terrori-iskuja; somekanavat täyttyivät trikoloreista. Päivän elokuvassa lähdetään Obaman Yhdysvaltoihin, jossa riitti vielä toivoa.

 

 

Creed
Ohjannut Ryan Coogler

USA 2015, 133 min.

Draama 

Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone

 

 

 

 

Urheiludraama Creed kertoo tarinan nuorukaisesta nimeltä Adonis Johnson (Jordan), jonka nyrkit ovat luodut viuhumaan. Adoniksen isä oli legendaarinen nyrkkeilijä Apollo Creed, joka kuoli ennen poikansa syntymää. Isättömyyden perintö riivaa Adonista ja purkautuu äkkipikaisuutena. Saako nuorukainen nyrkkinsä lopulta hallintaan, kun valmentajaksi suostuu itse Rocky Balboa (Stallone)?

Nyrkkeilyklassikko Rocky (1976) on Sylvester Stallonen suuri läpimurto, elokuva, joka kertoo hurmiollisen nousun ryysyistä rikkauksiin. Suosittu elokuva on poikinut useita jatko-osia, joista Creed on jo lajissaan kuudes. Tavallaan tämä elokuva kuitenkin on uusi alku, sillä se palaa ensimmäisen osan keskeisiin hahmoihin, mutta pääroolissa ei enää olekaan Rocky eli Stallone, vaan uuden sukupolven edustaja. Creed on tyylikkäästi oma elokuvansa, joka viittaa soveliain tavoin esiosaansa. Katselu varmasti onnistuu, vaikkei Rockya olisi nähnytkään, mutta alkuperäisen elokuvan tunteminen tekee tarinasta merkityksellisemmän.

Creed on kelpo draama, jonka parasta antia ovat vauhdikkaat nyrkkeilykohtaukset. Vaikka lajia ei juuri tuntisi saati olisi siitä innostunut, hikiseen huumaan hurahtaa helposti mukaan. Eritoten lopputaisto on niin sykkivän adrenaliinihuuruinen, että miltei unohtaa katsovansa elokuvaa eikä livekuvaa. Arvostelumenestykseksi kohonnut Creed poiki Stallonelle arvostusta muun muassa Oscar-ehdokkuuden muodossa. Elokuva on jo saanut jatkokseen kelvollisesti menestyneet filmit Creed II (2018) ja Creed III (2023), ja nelososakin lienee tekeillä.

Pisteytys: 7/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Sin City, 2005)

The night's as hot as hell.

 

On kaksikymppisten elokuvien juhlaparaatin vuoro!  Vuoden kiinnostavimpiin elokuviin lukeutuvat, minun mielestäni, ranskalaistrilleri Kätketty (2005), häkellyttävä karhudokumentti Grizzly Man (2005) ja mystinen A History of Violence (2005). Ykköspaikan kuitenkin nappaa haikea queer-romanssi Brokeback Mountain (2005). Viimeisenä mainittu taisi olla vuotensa eniten keskustelua herättänyt elokuva, joka keräsi rutkasti katsojia, pystejä ja kriitikoiden kehuja.

Muita vuotensa hittifilmejä olivat muun muassa uuden trilogian avausosa Batman Begins (2005) ja tuoreen Star Wars -saagan päätös Sithin kosto (2005). Menestystä niitti myös visuaalisesti kaunis Geishan muistelmat (2005), jossa kiusana on takavuosien vanhentunut, eksotisoiva tyyli. Muinainen meininki riivaa myös tätä päivän luukusta löyhähtävää rikosklassikkoa.

 

 

Sin City
Ohjannut Frank Miller & Robert Rodriguez

USA 2005, 124 min.

Rikos, Trilleri 

Pääosissa: Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

 

 

 

 

Sin Cityn kaupunki on korruption ja rikollisuuden pesä. Synkkä, sateinen ja saastainen kaupunki kertoo kolme toisiinsa kietoutuvaa tarinaa: on salaperäisiä murhia, vainoavia exiä ja väkivaltaisia rikollisliigoja. Pulp noir -elokuvassa meno on raakaa ja maailma armoton, mutta muutamilla sankareilla on kuitenkin vielä sydämessään sijaa oikeudenmukaisuudelle.

Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City on visuaalisesti taitavaa, eläväksi muuttuvaa sarjakuvaa. Ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja jopa säveltäjänä häärinyt Robert Rodriguez tavoittaa elokuvan rytmissä hieman samankaltaista vauhtia kuin lännenfilmi Desperadossa (1995), mutta tässä tarinassa ei ole rahtustakaan huumoria. Elokuvan suurin kauneusvirhe on seksismi, vaikka eipä se monia vielä 00-luvulla kiusannut ─ tuskin olisin itsekään huomannut koko asiaa, jos olisin nähnyt Sin Cityn tuoreeltaan. Vaan ajat muuttuvat ja ajattelu, siksipä koko elokuvaa riivaa tahmaisen menneisyyden ummehtunut maku.

Nykypäivänä Sin Cityn tunnelmasta ei välttämättä innostu, mutta ilmestyessään elokuva oli kuitenkin kelpo menestys ja jälkimainekin on ollut suopeaa. Odotettu jatko-osa Sin City: A Dame to Kill For (2014) ei yllyttänyt samanlaiseen riemuun, joten kolmas elokuva jäi lopulta tekemättä. Haaveita tv-sarjasta ei tiettävästi olla vielä tyyten haudattu, vaikka tuotantorintamalla on ollut hiljaista jo monta vuotta. Toivottavasti menneisyyden tunkka tuuletetaan pois, jos paluu ankeaan Sin Cityyn jossain muodossa vielä koittaa.

Pisteytys: 5/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Broken Flowers, 2005)

Hello, beautiful.

 

Joulukalenteri saapuu kotoisan tutulle 2000-luvulle! Vuonna 2005 kauhisteltiin Muhammed-pilapiirroksia, Lontoon terrori-iskuja ja monia luonnonmullistuksia: vuoden alussa mieliä painoi edellisjoulun tsunamituho ja syksyllä puhutti hurrikaani Katrinan aiheuttama kriisi. Sen sijaan harva oli vielä kuullut helmikuussa perustetusta Youtube-videopalvelusta, jonka suuri läpimurto koitti vasta lähitulevaisuudessa. Muita kaksikymppisiä ajanvietepaikkoja ovat muun muassa Kampin kauppakeskus ja Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Onnenruusut kaikille juhlakaluille!

 

 

Broken Flowers
Ohjannut Jim Jarmusch 

Ranska & USA 2005, 106 min. 

Draama, Komedia

Pääosissa: Bill Murray, Jessica Lange, Sharon Stone

 

 

 

 

Don Johnston (Murray) on mies, jonka rakkauselämässä on tapahtunut paljon. Kun viimeisin heila jättää Donin kuin nallin kalliolle, tuo posti mukanaan salaperäisen kirjeen. Selviää, että jossain on aikuinen poika, joka kenties etsii Donia paraikaa. On aika aloittaa kipeä matka, jonka tavoitteena on kohdata menneisyys ja avoinna oleva tulevaisuus.

Jim Jarmuschin traaginen ja silti hienovaraisen koominen draama käsittelee menettämistä. Elämä monine hetkineen on lipunut naistenmiehenä tunnetun Don Johnstonin sormien välistä, eikä hän lopulta saa otetta oikein mistään. Vaaleanpunaisissa väreissä hempeilevä filmi lämmittää sydäntä, eikä tyyliä pintapuolisesti uskoisi Jarmuschin elokuvaksi. Elokuvassa on kepeyttä ja jopa valtavirtaisuutta, mutta pohjavireessä on ohjaajan tyylille uskollista vinoutta.

Vähäeleinen Broken Flowers tekee vaikutuksen. Avoimeksi jäävän tarinan ja ruusuisen estetiikan lisäksi mieleen painuvat etiopialaisen jazzmuusikko Mulatu Astatken hienot sävellykset, jotka luovat hauskan eläväistä kontrastia Bill Murrayn lakoniseen perusluonteeseen. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva kilpaili Kultaisesta palmusta ja palkittiin lopulta Grand Prixillä.

Pisteytys: 8/10

18. luukku: 30 vuotta sitten (Hei, kamera käy, 1995)

Roll that motherfucking camera, Wolfie!

 

Kolmekymmentä vuotta sitten saivat ensi-iltansa megahitit Toy Story (1995) ja Seitsemän (1995) sekä Oscar-menestyjät Braveheart (1995) ja Apollo 13 (1995). Suomessa katsotuimpien joukossa olivat muun muassa haikean romanttinen Hiljaiset sillat (1995) ja maaseutunostalgiaa hehkuva Kivenpyörittäjän kylä (1995). Näiden tunnettujen teosten rinnalle voisi nostaa esimerkiksi Kultaisella palmulla palkitun Balkan-tarinan Underground (1995) tai kulttimainetta nauttivan animen Ghost in the Shell (1995). Päivän indie-elokuva ei ole vuotensa tunnetuimpia, mutta sen matkassa pääsee kiehtovalle matkalle aikakautensa filmikulisseihin.

 

 

Living in Oblivion - Hei, kamera käy!
Ohjannut Tom DiCillo 

USA 1995, 90 min. 

Komedia 

Pääosissa: Steve Buscemi, Dermot Mulroney, Catherine Keener

 

 

 

Ohjaaja Nick Reve (Buscemi) on pulassa. Pienen budjetin indietuotannossa kaikki mahdollinen tuntuu menevän pieleen: tekniikka reistailee, näyttelijät töpeksivät ja kaikkien hermot ovat kireällä. Kuinka hemmetin vaikeaa on saada purkkiin yksi ainoa onnistunut kohtaus?

Tom DiCillon musta komedia on saanut inspiraatiota tosielämästä. Vastoinkäymisiin on helppo samaistua, vaikka elokuva-alalla ei työskentelisikään. Silloin, kun asiat lähtevät raiteiltaan, ne menevät pieleen kitkerään loppuun asti! Mokailuasetelma on yksinkertainen: siitä tuskin tulisi sketsiä pidempää kokonaisuutta, ellei filmissä leikiteltäisi monipuolisesti painajaisteemalla. Ratkaisu on suorastaan typerän nerokas ja se sopii teemaan näppärästi.

Tuskaisen hauska komedia sai ensi-iltansa Sundancessa, jossa DiCillo palkittiin näppärästä käsikirjoituksestaan. Aikalaismenestystä ropisi monilla filmifestareilla, joskaan Suomessa elokuva ei päässyt edes valkokankaille ja on sittemminkin tainnut jäädä melko vähän tunnetuksi. Vaan tässäpä olisi aivan kelpoa metatason huumoria epäonnistumisista, epätoivosta ja elokuvanteosta!

Pisteytys: 7/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Viha, 1995)

The world is yours.

Paluu vuoteen 1995 kuulostaa eurodiskolta: Aikakoneelta, Scatman Johnilta ja Movetronilta, ellei sitten käännä radiota muille kuin uunituoreen Kiss FM:n tai NRJ:n taajuuksille. Jos muistaa kuunnella uutisiakin, tietää, että Suomi astui vuoden alussa EU-aikaan. Olipa uutisissa myös Bosnian sotaa ja Suomen eduskuntavaaleja, joiden punasävyisessä tuloksessa näkyi pettymys lama-ajan porvarihallitukseen.

Vuonna 1995 elettiin vielä tukevasti yhteisöllistä televisioaikaa: ruutujen ääreen houkuttelivat muun muassa uutuusohjelmat Kotikatu ja nuorisomusalle omistautunut räväkkä Jyrki sekä toukokuussa koettu jääkiekon MM-huuma. Mutta jos radio ja televisio eivät vielä riittäneet, tietokoneetkin yleistyivät ja päivänvalon näki legendaarinen Windows 95 -käyttöjärjestelmä. Toisille moiset teknologiat olivat haaveita vain. Karuun todellisuuteen saatelkoon päivän ranskalaiselokuva!

 

 

La haine - Viha
Ohjannut Mathieu Kassovitz 

Ranska 1995, 98 min.

Draama, Rikos 

Pääosissa: Vincent Cassel, Hubert Koundé, Saïd Taghmaoui 

 

 

 

 

Ranskalaislähiöissä kuohuvat mellakat, eikä poliisiväkivalta liennytä vihaisia liekkejä. Kolmen nuoren karu arki kärjistyy, kun heidän ystävänsä saa poliisin luodista pikkunäpistyksen vuoksi. Elokuva seuraa vuorokauden verran vihan, surun ja levottomuuden purkauksia. Katuelämän kasvattamat jengiläiset hautovat kostoa ja haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta.

Vavahduttava draamaelokuva ei tunnu kolmekymppiseltä, sillä sen aihe on edelleen niin ajankohtainen. Elokuvan tapahtumasarjalla on hienoista pohjaa monissa tositapahtumissa, eivätkä nuorten kohtalot vaikuta muutenkaan kovin tuulesta temmatuilta mielikuvitustarinoilta. Aitous puhuttelee ja harkitusti käytetyt tehokeinot alleviivaavat vähäosaisten nuorten näköalatonta elämää. Onko heitä varten olemassa muuta kuin ainainen pelko ja viha? Odotetaanko heiltä mitään muuta?

Viha sai ilmestyttyään suurta suosiota kotimaassaan Ranskassa. Mathieu Kassovitz palkittiin ohjaustyöstään Cannesissa ja lisää pystejä tuli Césareista. Muuallakin maailmassa mainetta on tullut. Elokuva toivottavasti pysyy edelleen pinnalla, sillä levottomuuksien ajat ovat käynnissä ja edessä. Köyhyyden ja rasismin tie näyttäytyy juuri tällaisena epätoivon umpikujana.

Pisteytys: 8/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Elää ja kuolla LA:ssa, 1985)

You're beautiful.

 

Kuluvana vuonna 2025 on vietetty Sodankylän elokuvajuhlien 40-vuotisjuhlaa. Vuoden 1985 muita juhlakaluja ovat muun muassa Keira Knightley, Rooney Mara ja Carey Mulligan. Eläköön elokuva ja sen tekijät! Mutta millaiseen valkokangasmaailmaan nämä tähdet ja filmijuhlat syntyivät? Vuoden 1985 suurimpia elokuvahittejä olivat muun muassa vauhdikas aikamatkustustarina Paluu tulevaisuuteen (1985) ja romaanifilmatisointi Häivähdys purppuraa (1985). Palkintoehdokkuuksia ja pystejä kahmivat romanttinen biografia Minun Afrikkani (1985) ja rikosraina Prizzin kunnia (1985).

 

Oma suosikkini vuoden sadosta on koskettava sotatarina Tule ja katso (1985), joka puhuttelee jälleen näinä maailmanaikoina. Kunniamainintoja voisi jakaa useita, mutta mainittakoon tällä kertaa hieman tuntemattomampi elokuva: kontroversiaalin japanilaiskirjailijan unenomainen biografia Mishima - elämän neljä lukua (1985). Mainio on myös päivän elokuva, joka vie kasarin vauraisiin tunnelmiin ja Los Angelesin setelisateisiin. Filmi ei ole vuotensa megahittien kastia, mutta se edustaa erinomaisesti aikakautensa tyypillistä rikoselokuvaa.

 

 

To Live and Die in L.A. - Elää ja kuolla L.A.:ssa
Ohjannut William Friedkin

USA 1985, 116 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri 

Pääosissa: William Petersen, Willem Dafoe, John Pankow

 

 

 

 

Salaisen palvelun agentti Richard Chance (Petersen) on nokkelan rahanväärentäjän jäljillä. Chancen pari saa surmansa läpimurron hetkellä: panokset kasvavat ja aseet ladataan valmiiksi. Uuden parinsa John Vukovichin (Pankow) kanssa Chance käyttää kaikki keinonsa saadakseen nalkkiin leveää taiteilijaelämää viettävän Rick Mastersin (Dafoe), joka on koko sotkun takana. Laittomiin keinoihin sortuva Chance on pian monessa liemessä, mutta hän ei aio luovuttaa.

Elää ja kuolla L.A.:ssa huokuu tiheää tunnelmaa. Elokuva on kyyninen ja jännittävä toimintatrilleri, jossa nähdään enemmän nuhjuisia takahuoneita kuin väärällä rahalla hankittua luksuselämää: vauhdikkaan juppiajan rappio lähestyy vääjäämättä. Tarinaan uppoutuu nopeasti, sillä juoni on suoraviivainen, miljöö tyylillä toteutettu ja toimintakohtauksissa on todellista vauhtia. Taustalla väreilee kertomus rahan vallasta, ahneudesta ja moraalin kuolemasta. New wave -yhtye Wang Chungin kasariestetiikkaa sykkivät musiikit kruunaavat kokonaisuuden.
 

Jälkimaineeltaan elokuva on arvostettu kasarijännärin malliesimerkki: tyyli ja tunnelma huokuvat aikaansa kliseisesti mutta silti omaperäisesti. Vaikka 1980-luvulla vastaavat rikosrainat olivat valtavirtaa, tämän elokuvan saama aikalaisvastaanotto oli melko maltillinen. Muutamat kriitikot ylistivät, toiset lyttäsivät ja lippuluukuilla tulos jäi vaatimattomaksi. Ehkäpä elokuvan sähäkkyys ja tarinallinen arvo on helpompaa nähdä vasta näin vuosien etäisyyden päästä.

Pisteytys: 8/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (Illasta aamuun, 1985)

The art sure is ugly, man.

Vuosi kasiviis tuo mieleen Eppu Normaalin hittibiisin, joka kuitenkin julkaistiin vasta seuraavana vuonna. Sen sijaan radiossa pauhasivat Dingon Autiotalo ja Sandran Maria Magdalena. Välillä kuultiin uutisiakin: Mihail Gorbatsov nousi Neuvostoliiton johtoon ja alkoi uudenlainen liennytyksen aika. Pian oli kuitenkin aika vaihtaa kanavaa, sillä tammikuussa ensi-iltansa saanut Kymppitonni-ohjelma vietteli sana-arvuuttelun pariin!

 

Aikamatkan vuoteen 1985 voi tehdä katsomalla vaikkapa vuoteen sijoittuvan elokuvan. Inarijärven ohjusselkkauksen aikaan sijoittuva draamakomedia Ohjus (2024) heijastelee aikakauden tunnelmaa ja miljöötä. Nuoren rakkauden ja kasarimusan tunnelmoijia saattaa viihdyttää traaginen Summer of 85 (2020). Nyt lähdemme vuoden 1985 New Yorkiin nauttimaan yöelämän oudoista käänteistä!
 

 

After Hours - Illasta aamuun
Ohjannut Martin Scorsese

USA 1985, 97 min. 

Komedia, Rikos 

Pääosissa: Griffin Dunne, Rosanna Arquette, Verna Bloom

 

 

 

 

Paul Hackett (Dunne) jättää työpäivän taakseen ja lähtee etsimään lemmenseikkailua New Yorkin yöstä. Hän tapaa kiinnostavan naisen (Arquette), jonka perässä matka vie SoHon kiihkeään sykkeeseen. Mikään ei kuitenkaan mene Paulin suunnitelmien mukaan. Rahat ja naiset katoavat, oudot hiipparit kaivautuvat koloistaan ja rakkauden yö muuttuu sekopäiseksi farssiksi!

Martin Scorsesen äkkiväärä komedia on täynnä kummaa energiaa. Vauhdikkaat leikkaukset ja toinen toistaan oudommat kohtaamiset rakentavat lähes surrealistisen, absurdin tunnelman. Mustaa huumoria tihkuva filmi ahdistaa ja naurattaa samaan aikaan. Paranoia-komediaa? Välillä yön piinaavat hetket tuovat mieleen epätodelliset painajaisunet, jotka katoavat aamunkoitteessa.

Illasta aamuun ei ole tunnetuin Scorsese-teos ja sitä on jopa luonnehdittu aliarvostetuksi helmeksi ohjaajan laajassa tuotannossa. Elokuva ei lukeudu Scorsesen parhaimmistoon, vaikka se sinänsä viihdyttääkin ja jättää takuuvarmasti muistijäljen. Illasta aamuun sai aikanaan positiivisen vastaanoton, joskaan siitä ei tullut suurta yleisöhittiä saati palkintomagneettia. Hieman unohtunut kuriositeetti, joka on ehdottomasti kertakatselun väärti kaikille yökukkujille.

Pisteytys: 7/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Tommy, 1975)

See me, feel me, touch me, heal me!

Tervetuloa vuoteen 1975 ─ Etyk-Suomeen, Vietnamin sodan loppurytinöihin ja Queenin Bohemian Rhapsodyn synnyinvuoteen. Päivän elokuva vie myös vauhdikkaisiin musiikkitunnelmiin ja aavistuksen psykedeeliseen ajankuvaan. Vuoden 1975 tunnelmoijille sovelias elokuva on esimerkiksi tuode dokumentti The Helsinki Effect (2025), joka tutkii aikansa maailmanpolitiikan suuria käänteitä. Aasian karmeisiin tapahtumiin voi palata katsomalla erinomaiset sotadraamat Kuoleman kentät (1984) sekä Kauriinmetsästäjä (1978). Kenties niistä löytyy nykypäivänäkin puhuttelevia ja ajankohtaisia sävyjä. Sotatraumojen teema jatkuu myös päivän elokuvassa, eikö niistä koskaan päästä eroon!

 

Tommy
Ohjannut Ken Russell 

Iso-Britannia 1975, 111 min. 

Musikaali, Draama 

Pääosissa: Roger Daltrey, Ann-Margret, Oliver Reed

 

 

 

 

The Who -yhtyeen albumi Tommy (1969) on kaikkien aikojen ensimmäinen rock-ooppera. Albumin elokuvaversio on omaperäinen musikaali, joka noudattelee melko tarkasti levyn alkuperäistarinaa. Päähenkilö on nuori Tommy (Daltrey), jolta lapsuustraumat vievät näön, kuulon ja puhekyvyn. Mielensisäinen mystinen matka tekee Tommysta fipperivelhon ja palvotun kulttihahmon.

Mielikuvituksellinen ja hieman unenomainen elokuva oli aikanaan erittäin suosittu. Kauheuksia kokeva Tommy on oman sukupolvensa ääni, johon nivoutuvat sotienjälkeisen lapsuuden vaikeudet ja 1960-luvun hippiliikkeen hiipuminen. Ajankuva on vahvaa! Ehkä vielä suurempi maineen syy on suositun The Whon musiikki ja elokuvassa vierailevien tähtien hittibiisit. Eric Clapton, Tina Turner ja Elton John jäävät erinomaisesti mieleen sähäköine esityksineen.

Tommy oli yksi vuotensa katsotuimpia elokuvia, vaikka jälkimaineeltaan se ei liene kaikkein muistetuimpia. Elokuvallisesti teos tuntuu välillä ontuvan, vaikka siinä yhdistyykin monta kiinnostavaa asiaa: varhainen musavideomaisuus, miljöön mielikuvituksellisuus ja tarinan yllättävän hyvä eheys. Luulen, että olisin innostunut Tommysta aivan toisella tavalla, jos olisin nähnyt tämän parhaassa rokkivaiheessani joskus 00-luvun alussa. Joka tapauksessa 1970-luvun villinä musatrippinä ja 1970-luvun nuorison ajankuvana Tommy on vertaansa vailla.

Pisteytys: 7/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Minun on kosto, 1945)

I'll never let you go. Never, never, never!

Vaikka vuosi 1945 oli ankara ja katkera, elokuvateollisuus porskutti. Aikalaistodellisuus kuitenkin heijastuu monissa elokuvissa, kuten Roberto Rossellinin neorealistisessa draamassa Rooma, avoin kaupunki (1945) ja John Hustonin lyhytdokumentissa San Pietron taistelu (1945). Upea ranskalainen historiaromanssi Paratiisin lapset (1945) sen sijaan vie kauas sotatapahtumista, mutta sen tuotanto-olosuhteet olivat sodan vuoksi poikkeuksellisen vaikeita.

Vuoden 1945 suurimpia hittifilmejä olivat muun muassa Alfred Hitchcockin psykoanalyysiin sukeltava Noiduttu (1945) ja Billy Wilderin Oscar-menestys, alkoholistidraama Tuhlattuja päiviä (1945). Päivän luukusta esiin hiipivä jännäri oli myös vuotensa tuottoisimpien filmien arvostettua kastia. Siinä ollaan kesäisissä tunnelmissa, mutta elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa jouluna 1945. Tämähän sopii siis oivasti kesänkaipuuseen tuiskujen keskellä!
 

 

Leave Her to Heaven - Minun on kosto
Ohjannut John M. Stahl

USA 1945, 110 min.

Draama, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Gene Tierney, Cornel Wilde, Jeanne Crain

 

 

 

 

Kirjailija Richard Harland (Wilde) rakastuu viehättävään Ellen Berentiin (Tierney) ja pari purjehtii pikavauhtia avioliiton satamaan. Avio-onni kuitenkin säröilee nopeasti, sillä Ellen ei siedä miehensä aikaavievää työtä, tilaa vieviä sukulaisia saati ylipäätään mitään häiriöitä, jotka kiilautuvat tiiviin yhdessäolon väliin. Ja yrittääkö Ellenin oma sisar Ruth (Crain) vikitellä Richardia? On tullut aika kostaa ─ Richardille, Ruthille ja kaikille.

Minun on kosto on erikoinen film noir -elokuva, sillä se on kuvattu hehkuvissa technicolor-väreissä ja tarina sijoittuu suurelta osiin heleisiin kesämaisemiin. Värikäs kesämökkijännäri palkittiinkin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Ihmissuhdedraamassa on häivähdys Douglas Sirkin myöhempien melodraamojen tunnelmaa, joskaan ei yhtä täyteläistä kuin mitä Sirk parhaimmillaan on. Ellen Berentin hahmo on jäytävä ja luo ympärilleen piinaavaa jännitystä. Hahmon motiivit jäävät silti vaillinaiseksi, vaikka niitä selitetään liiankin auliisti.

Venäläissyntyinen ohjaaja John M. Stahl (1886─1950) muutti Yhdysvaltoihin jo lapsena ja aloitti Hollywood-uransa 1910-luvun alussa. Minun on kosto edustaa jo uran loppuvaihetta ja on myös Stahlin parhaiten tunnettuja teoksia. Aikanaan elokuva oli vuoden 1945 katsotuimpia filmejä, joka sai katsojavirtojen ohella osakseen positiivisia arvioita. Mieleenjäävänä lajityyppiyhdistelmänä elokuva on edelleen katsomisen väärti.

Pisteytys: 7/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (He vaelsivat auringossa, 1945)

Every dirty job in the army is my personal property.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1945, jolloin toisen maailmansodan loppu oli lähellä ja silti niin kaukana. Auschwitzin vapautus tammikuussa päätti monien vangittujen pitkän piinan. Keväällä taistelut etenivät Berliiniin ja Adolf Hitlerin tarina oli lopussa. Elokuussa orastavaa vapautta synkistivät atomipommit, jotka tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin. Syksyllä syntyi lopulta kauan kaivattu rauha, mutta sen hinta oli sietämättömän suuri.

Vuoden katkeria mutta muistamisen arvoisia kauhutapahtumia on käsitelty monissa elokuvissa. Holokaustin äärelle vievät tasavuosiaan viettävät Yö ja usva (1955), Shoah (1985) sekä Son of Saul (2015). Yläilmoihin ja taivaaseen saakka kaartaa Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946). Sen vastapainoksi Berliinin bunkkereihin pääsee Perikadon (2004) matkassa ja Japanin sotakauhuun saattelee esimerkiksi Tulikärpästen hauta (1988) tai hieman viihteellisemmin Godzilla Minus One (2023). Entäpä Italia? Sinne vie neorealismin klassikko Vapauden tuli (1946) tai päivän elokuva, jossa kuitenkin ollaan vielä kaukana sodan ratkaisutaisteluista.
 

 

A Walk in the Sun - He vaelsivat auringossa
Ohjannut Lewis Milestone

USA 1945, 117 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Dana Andrews, Richard Conte, George Tyne

 

 

 

 

On syyskuu vuonna 1943 ja Italian rannikolla nousee maihin joukko liittoutuneiden sotilaita. Eräs yhdysvaltalainen joukkio saa tehtäväkseen vallata vihollisten hallussa pitämän maatilan: matka ei ole pitkä, mutta täynnä vaaroja. Sodassa kohdattu kuolema, kodin kaukaisuus ja hämärtyvä todellisuus riipivät sotilaita, jotka etenevät kohti vihollispesäkettä. Miten kaukana koti onkaan!

He vaelsivat auringossa sijoittuu todellisuudessa tapahtuneeseen Salernon maihinnousuun, mutta tarina itsessään on fiktiota. Siihen tosin on ammennettu paljon todellisia sotakokemuksia. Ehkäpä siksi elokuva on niin realistinen ─ taisteluiden adrenaliini jää vähiin ja suuremman valokeilan saa tavallinen kipeä arki vieraassa maassa ja taisteluiden laitamilla. Ohjaaja Lewis Milestonen (1895─1980) aiempiin töihin lukeutuu kuuluisa pasifistinen sotadraama Länsirintamalta ei mitään uutta (1930), jonka kaikuja on aistittavissa tässäkin elokuvassa.

 

Joulupäivänä ensi-iltansa saanut sotadraama vietteli katsojia ajankohtaisuudellaan. Vai oliko sotaa nähty jo kylliksi? Lipputulot olivat kelvolliset, mutta suurta hittiä elokuvasta ei tullut. Arviotkin jäivät kahden vaiheille. Omaa katseluelämystäni latisti tavattomasti umpisurkea dvd-laatu, jonka rakeisesta kuvasta oli hankala nauttia. Mikäli moista onnettomuutta sietää, elokuva on ajatuksia herättävä matka loputtomilla sotapoluilla. Pitkän taipaleensa aikana sotilaat ehtivät paljastaa pelkojaan ja murheitaan, kujeilla ja yrittää sopeutua edessä odottavaan jännitykseen. Realismissa on Hollywood-lisää, mutta ajankohtaisuus tekee tarinasta ja dialogeista säväyttäviä.

Pisteytys: 7/10