Nattvardsgästerna - Talven valoa (1963)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1963, 81 min.
Draama
Pääosissa: Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Ingrid Thulin

Helig, helig, helig...

Talven valoa (eng. Winter Light) kertoo pastori Tomaksesta (Björnstrand), joka suorittaa virkansa vaatimia velvollisuuksia uskollisella rutiinilla. Pastorin uskosta ei kuitenkaan ole jäljellä rahtuakaan, eikä mies kykene toimittamaan sielunpaimenen roolia täydestä sydämestään. Tomas kehoittaa harvalukuista seurakuntaansa luottamaan jumalaan, uskomatta itse sanaakaan: tyhjät puheet ajavat yhden masentuneen miehen riistämään itseltään hengen.

Ingmar Bergmanin Talven valoa jatkaa temaattisesti samaa uskonnollista pohdintaa kuin edellisteos Kuin kuvastimessa (1961). Bergman käsitteli Jumalan vaikenemista myös elokuvassa Hiljaisuus (1963), ja yhdessä elokuvat muodostavat uskontoaiheisen trilogian. Kahta ensimmäistä elokuvaa yhdistää teeman lisäksi karu miljöö ja riisutun minimalistinen mutta silti intensiivinen kerronta. Hiljaisuus poikkeaa joukosta huomattavasti erilaisella tyylillään ja se puuttuu niin ikään 1001-listalta.

Talven valoa on kaikin puolin erinomaisesti tehty draama, jos toki tunnelmaltaan karmean synkkä ja pessimistinen. Kerronnan pohjavire laahaa tietoisen raskaana, vaikkakin loppukohtauksesta voi aistia jopa pientä ironiaa. Erityisen onnistuneita elokuvassa ovat sen hahmot, joita Bergmanin luottotiimi tulkitsee aina yhtä varmasti. Persoonalliset sivuhenkilöt asettuvat kiinnostavaksi vastinpariksi kylmän kovalle ja omaan tuskaansa käpertyneelle Tomasille, joka on menettänyt kaiken kiinnostuksensa elämäänsä kohtaan. Vahvasta elokuvasta on hankala keksiä mitään moitittavaa, mutta en silti kerta kaikkiaan osaa innostua tästä aivan samalla tapaa kuin monesta muusta Bergmanin loistoteoksesta.

Pisteytys:
7/10

The Haunting - Yö kauhujen talossa (1963)

Ohjannut Robert Wise
Iso-Britannia & USA 1963, 112 min
Kauhu
Pääosissa: Julie Harris, Claire Bloom, Richard Johnson, Russ Tamblyn

The dead are not quiet in Hill House.

Syrjäisen metsän laitamilla sijaitsee komea rakennus, jossa sattuneet epätavalliset kuolemantapaukset ovat langettaneet synkän varjon tilusten ylle. Kun talon pitkäaikainen erakko-omistaja kuolee, henkimaailman asioihin paneutunut tohtori John Markway (Johnson) saa tilaisuuden päästä tutkimaan mahdollista kummitustaloa. Mukaan seurueeseen liittyvät meedio Theodora (Bloom) ja mieleltään hauras Eleanor Lance (Harris), jolla on poltergeist-kokemuksia. Seurueen täydentää talon jonain päivänä perivä nuori Luke Sanderson (Tamblyn), jota kummitusjutut eivät hetkauta. Epäileväkin mieli voi muuttua, kun vierailijoitaan tarkkaileva talo ottaa tunkeilijat valtaansa.

Hyytävän karmiva Yö kauhujen talossa luo pelkoa nokkelilla kuvakulmillaan, joita tehostaa sopiva määrä äänitehosteita ja erikoisefektejä. Tärkeässä roolissa on myös hyvä tarina, joka perustuu Shirley Jacksonin romaaniin The Haunting of a Hill House (1959). Goottikauhua edustava kertomus on sittemmin pyritty tulkitsemaan yhä uudelleen, mutta useat yritykset ovat jääneet sikseen. Toistaiseksi ainoa remake on Jan de Bontin The Haunting - paholaistalo (1999), joka arvioiden mukaan olisi saanut jäädä tekemättä. Lähiaikoina on ilmestymässä Netflix-sarja The Haunting of Hill House, joka trailerin perusteella hyödyntää joitakin tämänkin elokuvan lanseeraamia elementtejä.

Ilmestyessään Yö kauhujen talossa herätti aikalaiskatsojissa pelkoa, mutta elokuva ei kuitenkaan kohonnut erityiseksi hitiksi. Maine kasvoi vuosien varrella; taidokkaan kauhun rakentamisen tapaa osaa todella arvostaa nähtyään liikaa tämän vuosituhannen yksipuolisia kauhuelokuvia, joiden säikyttely-yritykset turruttavat mielen. Sen sijaan Yö kauhujen talossa säväyttää yksinkertaisemmilla, mutta paljon syvempää ajatusta sisältävillä tehokeinoilla. Hienoista ihailua herättää myös ohjaaja Robert Wisen (1914—2005) monipuolisuus, sillä yksittäisten kauhuteosten lisäksi pitkälle uralle mahtui niin scifiä kuin musikaalejakin. Seuraavana ja tiettävästi viimeisenä 1001-listan Wise-teoksena on Sound of Music (1965), jota voitaneen pitää ohjaajan tunnetuimpana elokuvana.

Pisteytys:

8/10

8½ (1963)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1963, 138 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée, Sandra Milo

Take me as I am, if you can.

Guido Anselmi (Mastroianni) on ohjaaja, jonka uusi elokuva ei ota syntyäkseen. Tuotannon aikataulut ovat tiukat, näyttelijät kiireisiä ja yleisö malttamatonta, mutta Guido ei pysty vastaamaan kenenkään odotuksiin. Mediasirkuksen ohella myös Guidon henkilökohtainen elämä on yhtä naissotkujen aiheuttamaa hulinaa. Stressaantunut Guido pakenee fantasioidensa ja muistojensa pariin, joiden avulla hän lopulta löytää todellisen itsensä ja pelastuksensa.

Federico Fellinin ykkösteoksiin lukeutuva 8½ on mestarillisen kaoottinen tajunnanvirtakuvaus luovan työn aiheuttamista paineista. Aihe syntyi Fellinin omista kokemuksista ja myös Guidon lapsuudenmuistot ovat omaelämäkerrallisia. Elokuvan teema on erinomaisen samaistuttava, erityisesti omalla alallani luovuuden ja tuottavuuspaineiden ristiaallokossa seilatessa (tai hetkittäin räpiköidessä) 8½ tuntuu tarjoavan suoranaista lohtua. Työblokeista on toki tehty muitakin elokuvia, mutta tuskin mikään teos vetää vertoja Fellinin jäljittelemättömälle näkemykselle. Ilmestyessään elokuvaa suitsutettiin toden teolla ja se menestyi niin Moskovan elokuvajuhlilla kuin Oscar-gaalassakin.

Katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä, enkä ymmärtänyt tempoilevasta tarinasta yhtikäs mitään. Jokin Fellinin tyylissä teki kuitenkin vaikutuksen, ja niinpä 8½ on vuosien varrella muodostunut yhdeksi suosikkielokuvistani. Tällä katselukerralla tarina tuntui verrattomasti kuvaavan omaa uranluomistani, mutta havahduin myös ajattelemaan Guidon tapaa representoida italialaisia stereotypioita ja tulla niistä tietoiseksi. Guidon suhtautumisesta naisiin saisi väsättyä melkoisen psykoanalyysin, mutta hedelmällisempää on kohdistaa ajatukset 8½:n tapaan kuvata itsetietoisuuden heräämistä ja yksilön kehittyvää ajattelua. Oman ajatusmaailman alituinen kasvu selittää senkin, miksi Fellinin symbolistinen karnevaali kertoo jotain uutta jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10

Le mépris - Keskipäivän aave (1963)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1963, 102 min.
Draama
Pääosissa: Michel Piccoli, Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang

Is that a mocking smile or a tender smile?

Käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) astuu mukaan Fritz Langin ohjaamaan Odysseys-elokuvaprojektiin, josta edellinen käsikirjoittaja sai potkut. Elokuvantekijöiden taiteellinen vapaus ja kassamagneettien tuottaminen ovat jatkuvassa ristiriidassa, ja konfliktit jatkuvat myös Paulin kotona. Hajoamaisillaan oleva avioliitto vetelee viimeisiään, ja vaimo Camille (Bardot) ryhtyy heilastelemaan Odysseuksen tuottajan Jeremy Prokoschin (Palance) kanssa.

Kuvankauniiseen Italiaan, Caprin saarelle sijoittuva Keskipäivän aave (engl. Contempt) ammentaa visuaalisia vaikutteita Jean-Daniel Pollet'n dokumentista Méditerranée (1963). Ikuisen Välimeren tunnelmaan yhdistyy 1960-lukulainen värien räikeys, joka kielii hienoisista Hollywood-vivahteista. Elokuva onkin Jean-Luc Godardin kaupallisin teos, oikea suuren budjetin ja isojen tähtien elokuva, joskaan menestys ei lopulta ollut massiivisten panosten mukainen. Ylipäätään eri elokuviin viitataan ahkerasti ja uuden aallon tapaan niiden elementtien kierrätys kuuluu asiaan. Hauskaa on eritoten ohjaajan tapa viitata itseensä ja edellisteokseensa Elää elämäänsä (1962): hetkittäin Paul ja Camille muuttuvat Godardiksi ja tämän vaimoksi Anna Karinaksi.

Elokuvien ohella Keskipäivän aaveen kertomus keskittyy yhden avioliiton romahtamiseen, pariskunnan toisistaan vieraantumiseen ja rakkauden loppuun. Yllättäen ilmestyvä aave voi kesken kauneimmankin päivän sammuttaa rakkauden, saada sen muuttamaan muotoaan tai toisinaan hellät tunteet voivat vaihtaa kohdetta. Teemalla viitataan Roberto Rosselinin uutta aaltoa enteilevään filmiin Matka Italiaan (1954), jossa aviopari ruotii kuolemaisillaan olevaa suhdettaan. Romanssin sammuminen tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin lohduttoman yksinäisyys-trilogian (erit. Yö, 1961). Keskipäivän aaveen tunnelma on kuitenkin Antonionin tulkintaa kevyempi tai peräti pinnallisempi ─ Camillen sanoin, c'est la vie!

Pisteytys:
7/10

Hud ─ lännen kapinallinen (1963)

Ohjannut Martin Ritt
USA 1963, 112 min.
Draama, Lännenelokuva
Pääosissa: Paul Newman, Brandon De Wilde, Patricia Neal, Melvyn Douglas

It's a lonely old night isn't it?

Hud Bannon (Newman) on viinaan ja varattuihin naisiin mieltynyt renttu, jota hänen suoraselkäinen isänsä Homer (Douglas) ei voi sietää. Ristiriidan siemenet on kylvetty jo varhain, mutta erityisesti miesten välejä hiertää Homerin toisen pojan kuolema, johon Hud oli osittain syyllinen. Bannonien yhteinen karjatila pitää perhettä vielä jotenkin koossa, vaikka bisnestenkin saralla piisaa vastoinkäymisiä. Homerin ja Hudin vertaiseksi on hyvää vauhtia varttumassa Hudin 17-vuotias veljenpoika Lonnie (De Wilde), joka ihailee sekä setäänsä että isoisäänsä ─ mutta kumman jalanjäljissä hän lopulta kulkisi?

Moderniin aikaan sijoittuva lännenelokuva Hud on sukua George Stevensin Jättiläiselle (1956), mutta suuren sukueepoksen sijaan Hud keskittyy yksinkertaisempiin linjoihin. Karjatilojen miljöön lisäksi molemmat elokuvat suuntaavat katseen muutokseen. Hud kuvaa lisäksi menneisyytensä painolastin kanssa kamppailevaa yksilöä, jolle tulevaisuuskaan ei vaikuta tuovan lohtua. Hudin öykkäröivän ulkokuoren taakse kätkeyy turvattomuutta ja yksinäisyyttä, ja kapinan syy piilee epäonnistuneessa isä-poika-suhteessa. Sukupolvien välisen kuilun kuvaus on aina ajankohtaista, mutta erityisen hyvin se osuu 1960-luvun nopeasti muuttuvaan todellisuuteen nuorisokapinoineen päivineen.

Yksi yhtymäkohta Jättiläisen ja Hudin välillä on sekin, että Paul Newman sai opastusta rooliinsa James Deania Jett Rinkin rooliin valmentaneelta Bob Hinkleltä. Jett Rinkin ja Hudin hahmoissa on paljon samaa, joskin Newmanin tulkitsema teksasilais-hulttio on alusta loppuun korostetun katkera ja itsekäs jääräpää. Hieman samoja luonteenpiirteitä löytyy myös Newmanin aiemmasta menestysroolista elokuvassa Suurkaupungin hait (1961). Newman olisi kyllä ansainnut Oscarin kertakaikkisen onnistuneesta roolistaan, mutta se jäi saamatta. Ainakin Melvin Douglas sekä Patricia Neal saivat pystit omista mainioista suorituksistaan. Samaten elokuva palkittiin ansaitusti parhaasta mustavalkokuvauksesta.

Pisteytys:

8/10

The Great Escape - Suuri pakoretki (1963)

Ohjannut John Sturges
USA 1963, 172 min.
Seikkailu, Historia, Draama, Sota
Pääosissa: Steve McQueen, Richard Attenborough, James Garner, Charles Bronson

I haven't seen Berlin yet!

On vuosi 1943 ja joukko liittoutuneiden sotavankeja sijoitetaan tehokkaasti vartioidulle Stalag Luft III -vankileirille. Leiri on suunniteltu varta vasten kaikkien vankileirien jääräpäisimmille mestaripakenijoille, joten tietenkin jatkuvat yksittäiset pakoyritykset pitävät vartijat erityisen valppaina. Parakkien kätköissä syntyy kuitenkin vaivihkaa suunnitelma massiivisesta pako-operaatiosta, jonka toteuttamisessa jokaisella vangilla on tärkeä osansa.

Monien käänteiden, vastoinkäymisten ja nerokkaiden ideoiden pako-operaatio pohjautuu, ällistyttävää kyllä, tositapahtumiin eli Stalag Luft III -leirillä vankina olleen hävittäjälentäjä Paul Brickhillin muistelmiin. Jännittävässä elokuvassa on paljon samaa kuin Kwai-joen sillassa (1957), joka sekin sijoittuu toisen maailmansodan vankileirille. Suuri pakoretki on kaksikosta viihteellisempi, kun taas Kwai-joen sillassa on enemmän syvällisyyttä ja sanomaa.

Ilmestyessään Suuri pakoretki oli menestys ja sen maine erinomaisena seikkailuna on yhä voimissaan. Mainion tarinan lisäksi suosiosta on kiittäminen ainakin Elmer Bernsteinin musiikkia, joka täydentää salamyhkäiset, uhkarohkeat, hauskat ja totisetkin tilanteet tyylikkäästi. Ikimuistoisia ovat myös persoonalliset hahmot. Mainitsemisen arvoinen on ainakin Steve McQueen, jonka rooli mestaripakenija kapteeni Hiltsinä saa pontta McQueenin huimapäisistä moottoripyörästunteista.

Pisteytys:

8/10

Méditerranée (1963)

Ohjannut Jean-Daniel Pollet
Ranska 1963, 44 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti

We are no more than a dot, increasingly forgotten.

Jean-Daniel Pollet'n (1936─2004) runollinen Méditerranée sijoittuu nimensä mukaisesti Välimeren rannoille. Elokuva kertaa kestonsa ajan montaasin tavoin samoja paikkoja raunioista, hylätyistä temppeleistä, merenrannasta, brutaalista härkätaistelusta, sairaalasta, puutarhasta... Toiston tehokeino ja lyyrinen kerronta herättävät ajatuksia muutoksesta, pysyvyydestä ja ajan kulumisesta länsimaisen sivistyksen kehdossa.

Kokeellista kerrontaa hyödyntävä Méditerranée teki syvän vaikutuksen Jean-Luc Godardiin, joka antoi Pollet'n tuoman inspiraation näkyä myös omassa tuotannossaan. Kiistämättä ranskalaisohjaajien teoksissa on yhtymäkohtia ja Méditerranée henkii vahvasti uuden aallon tunnelmaa. Elokuva tuo väistämättä mieleen myös poeettisen lyhytelokuvan Kiitorata (1962), jossa kertojaääni uppoaa muistojen ja aikamatkustuksen maailmaan.

Méditerranée tuntuu ikiaikaisilta taruilta, vaikka oikeastaan kuvaelma onkin dokumentaarinen katsaus Välimeren alueen elämään. On kiehtovaa, kuinka Pollet ei kuvaa fiktiota ja faktaa vastakohtina vaan vuosisatojen vieriessä toisiinsa limittyneinä saman maailman eri osina. Symboliset kuvat, tunnelmallinen musiikki ja runous kasvattavat Méditerranéen kiehtovaksi taideteokseksi; yksinkertaisista aineksista syntyvä lopputulos on onnistunut ja kaunis.

Pisteytys:

8/10