Halloween ─ naamioiden yö (1978)

Ohjannut John Carpenter
USA 1978, 91 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Sam Loomis

You can't kill the boogeyman!

 

On kulunut tismalleen 15 vuotta eräästä karmeaksi surmayöksi muuttuneesta halloweenista. Murhaaja Michael Myers on ollut lukittuna mielisairaalaan, josta hän pakenee jatkamaan kesken jääneitä tappotöitään. Entisen kotitalonsa kätköistä salaperäinen mies tarkkailee lähiseudun nuorisoa ja odottaa sopivaa hetkeä iskulleen. Teini-ikäisen Laurien (Curtis) lapsenvahtikeikat muuttuvat painajaiseksi!

 

Pienellä budjetilla tehty Halloween - naamioiden yö oli ilmestyttyään välitön hitti, joka on kasvanut yli kymmenosaiseksi elokuvasarjaksi. Halloween ilmestyi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa: tietä slasher-menestykselle oli tasoittanut jo esimerkiksi yleisöjä järkyttänyt Teksasin moottorisahamurhaaja (1974), ja jo kauan ennen sitä veitsi viuhahti ikimuistoisesti Alfred Hitchcockin Psykossa (1960). Halloween muistetaan myös mieleenpainuvan musiikkiraitansa ansiosta, joka taasen tuo mieleen Manaajan (1973) ja Suspirian (1977) vaikutteet. Näiden elokuvien perinnöstä ideoita ammentanut Halloween raivasi tietä yhä uusille teinikauhuille ja yhä verisemmille slasher-elokuville.

Vaikka Halloweenin merkitystä kokonaiselle lajityypille ei parane kiistää, itse elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Mielisairaalasta karannut "hullu" on jo aika tunkkainen lähtökohta murhateoille, eikä tarinakaan tunnu nykypäivänä järin sykähdyttävältä. Alkukohtaus on toki hieno kerta toisensa jälkeen, ja tunnelma sinänsä on ihan kohdillaan kautta linjan. Elokuvaa ei voi syyttää kliseisyydestä, vaikka se monin paikoin siltä tuntuukin ─ Halloweenin ideoita vaan on jäljitelty myöhemmissä filmeissä lähes väsymykseen asti.

Pisteytys:

6/10

Grease (1978)

Ohjannut Randal Kleiser
USA 1978, 110 min.
Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: John Travolta, Olivia Newton-John, Stockard Channing, Jeff Conaway

Love is a many-splendored thing.

Vuoden 1958 kesä on ohi ja kesäromanssit päättyvät haikeisiin tunnelmiin. Erään high schoolin rasvalettijengi aloittaa viimeisen lukukautensa riehakkaasti, vaikkakin kovanaama Danny (Travolta) haikailee salaa kesärakkautensa Sandyn (Newton-John) perään. Sattumalta Sandysta tulee Dannyn koulutoveri, mutta kuinka kiltti tyttö sopii vallattoman porukan jatkoksi?

Hittifilmiksi raketin lailla singahtanut Grease on iloisen huoletonta americanaa. Aikuisten tähdittämä teinileffa oli suorastaan sensaatio, jonka edelle meni lipputuloissa mitaten ainoastaan Teräsmies (1978). Grease on tasapainoinen sekoitus tarttuvia lauluja, romantiikkaa ja aikanaan suosittua fiftarinostalgiaa. Menoa ja meininkiä riittää niin paljon, ettei juonen "mutkat suoriksi" -tyylistä voi pahemmin harmistua. Suosittu filmi sai sittemmin jatko-osansa (1982), tosin eri tähtikaartilla. Huhut kertovat, että Greasen prequel on parasta aikaa työn alla.

Grease on pehmeää pumpulia, josta kertoo jo John Travoltan rooli kovis-Dannyna, perheystävällisenä versiona Lauantai-illan huuman (1977) pullistelijasta. Dannyn ja Sandyn rakkauskuvio on silmiinpistävän outo muuttumisleikki, vaikka toisaalta se heijastaakin teini-iän paineita ryhmään kuulumisesta ja samanaikaisesta oman äänen etsimisestä. Lopulta taitaa kuitenkin olla elokuvan etu, ettei juonta oteta liian vakavasti. Päälleliimattu sanoma pilaisi koko jutun ─ mutta silti jäin kaipaamaan kerronnalta jotain lisää.

Pisteytys:

6/10

Carrie (1976)

Ohjannut Brian De Palma
USA 1976, 98 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving

They're all gonna laugh at you!

Ujo teinityttö Carrie (Spacek) jää koulussa vaille ystäviä ja ymmärrystä. Maanisen uskonnollisen äidin (Laurie) kasvattama Carrie on autuaan tietämätön teini-iän fyysisistä muutoksista, ja joutuu siksikin pilkan kohteeksi opinahjossaan. Luokan tytöt päättävät tehdä inhokilleen kaikkien aikojen jäynän, mutta piinatun Carrien telekineettiset kyvyt pääsevät lopulta estottomasti valloilleen. Kiusatun teinin veriseltä kostolta ei säästy kukaan.

Koulukiusaamista ja teini-ikää käsittelevä Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen esikoisromaaniin (1974). Tarina pureutuu myös uskonnolliseen fundamentalismiin, johon ei suhtauduta järin myötämielisesti: rakkautta kaipaava mutta siitä osattomaksi jäävä Carrie on ennen kaikkea fanaattisen äitinsä uhri. Carrie on enemmän surullinen kuin pelottava elokuva, vaikka yhteydet esimerkiksi koulukiusaamiseen ja nykypäivän kouluampumisiin tuntuvatkin hyytäviltä. Tuskastuttavaa, että Carrien teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta.

Carrie oli Yhdysvalloissa arvostelumenestys ja kassamagneetti, mutta Suomessa ensi-iltaa jäätiin odottamaan vuosikausiksi. Elokuvan raakuudet eivät enää näytä järin hirveiltä, mutta herkkähipiäiset viranomaiset kokivat asian aikanaan toisin. Kotimaassaan elokuvan suosiota on yritetty jatkaa uusintaversioiden (2002, 2013), yhden jatko-osan (1999) ja jopa Broadway-musikaalin voimin, mutta alkuperäiselle elokuvalle ne eivät ole vetäneet vertoja. Teoksen voima piilee piinallisessa katharsiksessa, jonka Brian De Palma on ohjannut varsin nokkelasti. Kehua voi myös hyviä päärooleja, joista Sissy Spacek ja Piper Laurie nappasivat Oscar-ehdokkuudet.

Pisteytys:
8/10

Wu du - Viisi vaskitsaa (1978)

Ohjannut Chang Cheh
Hongkong 1978, 97 min.
Toiminta
Pääosissa: Sheng Chiang, Chien Sun, Kuo Chui

Poison clan rocks the world!

Myrkkyklaanin mestari tekee kuolemaa, ja viimeisenä tekonaan hän lähettää viimeisen oppilaansa Yang Tiehin (Chiang) suorittamaan tärkeää tehtävää. Klaanin maine on puhdistettava, sillä osa taistelijoista käyttää voimiaan pahuuteen. Yangin on jäljitettävä mestarin viisi aiempaa oppilasta, joista jokaisella on oma leimallinen taistelutyylinsä: lisko taitaa seinillä kiipeilyn, haavoittumaton sammakko puolustautuu voimakkaasti, skorpionin potkut ovat myrkyllisen teräviä, tuhatjalkaisen nopeus hämmentää vastustajan ja käärmeen kädet tekevät kipeitä täsmäiskuja.

Viisi vaskitsaa (engl. Five Deadly Venoms) on kulttimaineeseen kohonnut kungfu -elokuva. En voi väittää tuntevani lajityyppiä kovin perusteellisesti, mutta teoksesta nousee selvästi esille jokusia innovatiiviselta tuntuvia kohtauksia. Naamioituneet salaperäiset taistelijat ja mielikuvitukselliset kungfu-tyylit ovat ideoina hauskoja, vaikka niitä ei hyödynnetäkään koko potentiaalillaan. Tarina on hieman hölmö, mutta ehkä juuri siksi aivan hauskaa viihdettä. Vielä kun kerrontakin olisi kauttaaltaan menevämpää! Suvantokohtia piisaa, mutta vauhdikkaat taistelut paikkaavat paljon.

Kiinalaisohjaaja Chang Cheh (1923─2002) kohosi maineeseen kamppailulajielokuvillaan 1970- ja 1980-luvuilla. Tuotantoyhtiönä toimi hongkongilainen Shaw Brothers, jonka filmit olivat kuumaa kamaa varsinkin Yhdysvalloissa. Erityisen suosittuja olivat Venom-filmit, joista Viisi vaskitsaa on ensimmäinen lajiaan ja sikälikin toki katsomisen arvoinen. Elokuvan kulttimaineen kuitenkin ymmärtänee paremmin, jos sattuu harrastamaan kungfu-elokuvia intohimoisemmin. Satunnaiselle katsojalle teoksen arvo ei täysin avaudu, vaikka sen maine puhuukin puolestaan.

Pisteytys:

7/10

Dawn of the Dead - Kuolleiden aamunkoitto (1978)

Ohjannut George A. Romero
USA & Italia 1978, 127 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: David Emge, Gaylen Ross, Ken Foree, Scott H. Reiniger

This place is gonna be rotten!

Kuolleiden aamunkoitto jatkaa George A. Romeron Elävien kuolleiden yön (1968) kertomusta. Kuolleet ovat heränneet ja valloittaneet elävien maailman, mutta muutamat ihmispolot sinnittelevät kotikaupunkinsa raunioissa. Neljä selviytyjää onnistuu linnoittautumaan ostoskeskukseen, jossa olot ovat lopulta olosuhteisiin nähden yllättävän mukavat. Ulkopuolella vaanii kuitenkin alati paheneva uhka, jolta ei suojaa edes ostarin kaltainen yltäkylläisyyden paratiisi.

 

Kulutusyhteiskuntaa kritisoiva Kuolleiden aamunkoitto marssittaa zombit muistelemaan hailakasti entisen elämänsä tärkeitä asioita. Ostoskeskuksessa haahuillaan, vaikka ruumis mätänisi! Eivätkä herkkupuodit, hupimahdollisuudet ja tavaravuoret lopulta tyydytä elävien selviytyjienkään tarpeita, sillä onnelasta tulee väistämättä vankila. Nokkela tarina oli Romeron omaa käsialaa, ja toisena käsikirjoittajana hääri Dario Argento. Italokauhun tunnelmat välittyvät elokuvasta myös musiikin kautta, sillä sävellykset ovat muun muassa Suspiriasta (1977) tutun The Goblin -yhtyeen käsialaa.

Kuolleiden aamunkoitto on Romeron zombisarjan arvostetuin teos ainakin jälkimaineeltaan, mutta toki raaka filmi sai aikanaan osakseen myös paheksuntaa ja esityskieltoja. Vaikka aikaansa ja budjettiinsa nähden elokuvan maskeeraukset sekä efektit ovat hienoja, niiden tyyli ei enää välttämättä säväytä nykykatsojaa. Zombit eivät myöskään ole kovin vauhdikkaita saati raivokkaita, vaan pikemminkin aika aneemisia laahustajia. Pelkokerrointa on pyritty lisäämään elokuvan samanimisessä remakessa (2004), jonka olin täysin unohtanut katsoneeni. Se kertonee tarpeellisen siitä, miten hyvä tarina lopulta aina päihittää parhaimmatkin shokkiefektit.

Pisteytys:
8/10

The Deer Hunter - Kauriinmetsästäjä (1978)

Ohjannut Michael Cimino
USA 1978, 184 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, John Savage, Christopher Walken, John Cazale, Meryl Streep

We gotta play with more bullets.

Pennsylvanialaisessa tehdaskaupungissa kolme ystävystä valmistautuu lähtemään Vietnamin sotaan. Ennen lähtöä paketoidaan viimeinen työpäivä, juhlitaan yhden toverin häitä railakkaasti ja käydään vielä viimeisen kerran metsästysreissulla. Sotaan lähdetään soitellen, mutta realiteetit ymmärtäen ─ silti totuus on karmeampi kuin kukaan asesankari osasi kuvitellakaan. Sotatraumat jättävät syvät haavat jokaiseen mieheen, eikä kaiholla taakse jätetty koti enää houkuttelekaan puoleensa, ja perheenjäsenten kohtaaminen pelottaa. Turha sotaretki on tappanut unelmat.

Vietnamin sodan jälkipyykkinä syntynyt elokuva käsittelee kiinnostavasti yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. On aika ennen sotaa, ja on aika sodan jälkeen. Tämä toki on yleispätevä totuus, joka koskee kaikkia sotia ja kriisejä. Tässä tapauksessa Vietnamista tulee vedenjakaja kahden erilaisen todellisuuden välillä: Kauriinmetsästäjä jakautuu temaattisesti kolmeen osioon, joista keskimmäinen on kaiken muuttava sota. Sodanjälkeinen rauhaan palaamisen kriisi näkyy kiinnostavasti yhdysvaltalaisissa elokuvissa 1970-luvun lopulla, vaikka Vietnamista vetäydyttiin jo vuosikymmenen alussa. Sotareissu oli niin järjetön, ettei ole ihmekään, miten hitaasti haavat umpeutuivat. Jos ne nyt ovat vieläkään täysin parantuneet.

Kauriinmetsästäjä herätti ilmestyttyään paljon keskustelua ja arvatenkin vetosi tunteisiin. Elokuvan väkivaltaa kritisoitiin, mutta pääasiassa vastaanotto oli myötämielinen: kotimaassaan teos oli vuoden katsotuimpien elokuvien joukossa ja se palkittiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Sivumennen mainittakoon, että akatemiajuhlien tähtenä sittemmin kunnostautunut Meryl Streep sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa hienosta roolistaan kotirintaman naisena. Henkilöhahmot ja hyvät roolisuoritukset ovat muutenkin teoksessa vahvoilla, sillä Kauriinmetsästäjä keskittyy nimenomaan yksilöiden sotakokemuksiin ja tarkastelee myös sitä, miten sota vaikuttaa yhteisöön. Sotakuvaus ei ehkä ole täyttä realismia, mutta traumatisoituneelle yhteisölle symbolinen arvo on merkittävämpi.

Pisteytys:

9/10

Days of Heaven - Onnellisten aika (1978)

Ohjannut Terrence Malick
USA 1978, 94 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Richard Gere, Brooke Adams, Linda Manz, Sam Shepard

Your sister keep you warm at night, does she?

1910-luvun Yhdysvalloissa köyhä Bill (Gere) kiertää maata töiden perässä. Mukana kulkevat sisar Linda (Manz) ja heila Abby (Adams), joka myös esitellään vieraille Billin sisarena. Kun vauras farmari (Shepard) kosiskelee Abbya, antaa Bill liitolle siunauksensa. Kosijan mahtava omaisuus voisi tehdä loppuelämästä ruusuisemman kulkea, mutta omien tunteiden piilottaminen on vaikeaa.

Onnellisten aika taltioi kiinnostavaa ajankuvaa viime vuosisadan alun Yhdysvalloista. Symbolinen tarina on kertojaääntä myöten samankaltainen kuin Terrence Malickin edellinen ohjaustyö Julma maa (1973), mutta kuitenkin selvästi erilainen, oma teoksensa. Tässäkin elokuvassa epäsovinnainen pariskunta kiertää maata, hyvä ja paha sekoittuvat, rikokset vain tapahtuvat ja kaidalla polulla pysyminen on mahdotonta. Kolmiodraaman syventyessä helvetti pääsee irti.

Néstor Almendrosin upeasti kuvaama Onnellisten aika palkittiin täysin ansaitusti kuvaus-Oscarilla. Elokuva on lähes täysin kuvattu aamuruskon ja auringonlaskun aikoihin, mikä toki teki työskentelystä perin haastavaa. Henkeäsalpaava lopputulos on kuitenkin vaivannäön arvoinen. Ennio Morricone puolestaan sai elokuvasta ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa: haikeat musiikit viimeistelevät suurten tunteiden maaaseutukuvaelman kauniisti. Tyylikäs teos!

Pisteytys:
8/10