Il deserto rosso - Punainen erämaa (1964)

Ohjannut Michelangelo Antonioni

Italia & Ranska 1964, 117 min.

Draama

Pääosissa: Monica Vitti, Richard Harris, Carlo Chionetti

What should I do with my eyes? What should I watch?

Tehtaanjohtajan vaimo Giuliana (Vitti) masentuu. Hänen miehensä Ugo (Chionetti) on kykenemätön ymmärtämään vaimonsa tilaa, eikä hän liioin piittaa tehtaansa tupruttamista myrkkypilvistä. Giuliana etsii lohtua toisen miehen (Harris) sylistä, mutta vaaleanpunaisista hetkistä huolimatta onni ei löydy sieltäkään. Löytyykö maan päältä enää paratiisia?

Michelangelo Antonionin surumielinen Punainen erämaa (engl. Red Desert) tarkastelee masennusta, mutta ei turhaan etsi siihen syitä ja selityksiä. Masennuksen ohella elokuva puhuttelee nykypäivänä kasvaneen ilmastoahdistuksen vuoksi, vaikka lohduton tarina ei juuri helpotakaan oloa. Ainakin Punainen erämaa muistuttaa kauneuden olemassaolosta, vaikka sitten vieraannuttavan ympäristön keskellä. Elokuvan miljöö on suorastaan yksi tarinan henkilöistä, joka vaihtuvine väreineen heijastaa jatkuvasti Giulianan mielentilaa.

Punainen erämaa todella on kuvan juhlaa: jo mainittujen värien lisäksi kameroiden taltioima näkymä kiehtoo sumentuessaan ja tarkentuessaan, jättäessään taustalle ja kohdistaessaan katseen. Tunnelman täydentää elokuvan ääniraita, joka tuo mieleen futuristisen scifielokuvan; ainoa laulukin muistuttaa tehtaan pilliä. Elokuva on katsomisen arvoinen erityisesti esteettisten ansioidensa vuoksi, jos toki myös Antonionin omalaatuisen lakoninen ote on mielenkiintoinen. Ilmestyessään Punainen erämaa keräsi kehuja kauneudellaan ja palkittiin Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla.

Pisteytys:
8/10

Marnie - vaarallisella tiellä (1964)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1964, 130 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Tippi Hedren, Sean Connery, Diane Baker

I cannot bear to be handled.

Margaret "Marnie" Edgar (Hedren) on monien identiteettien nainen. Marnie elättää itsensä ja äitinsä ujuttautumalla erilaisin valeidentiteetein työtehtäviin, jotka hän päättää kassakaappivarkauteen. Sattumien oikusta muuan Mark Rutland (Connery) pääsee Marnien jäljille ja kiinnostuu tämän persoonasta. Äitiinsä mustasukkaisesti suhtautuva, punaista väriä pelkäävä ja miehen kosketusta kammoava Marnie on Markille kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemiseksi hän kiristää Marnien kanssaan naimisiin.

Psykologinen rikosdraama Marnie päättää Alfred Hitchcockin kultaisimmat menestyksen vuodet, joiden tähtihetkistä ikimuistoisimpia ovat muun muassa Takaikkuna (1954), Vertigo (1959) sekä Psyko (1960). Ohjaajalleen tyypillisiä teemoja käsittelevä Marnie pureutuu jälleen psykoanalyysin, täydellisen rikoksen ja oudon äitisuhteen maailmoihin. Kiehtova ja kieroutunut elokuva on tunnelmaltaan onnistuneen ahdistava, erityisesti Mark Rutlandin sairaalloiseksi yltyvien intohimojen vuoksi. Mark jää kuitenkin jopa hieman sivuhahmoksi, ja miehen karmiva innokkuus kuitataan ainoastaan kiinnostuksella eläintieteisiin!

Marnien tarina on peruslähtökohdiltaan hyvä, mutta tällä kertaa Hitchcockin aiemmin niin tarkasti hallitsema kokonaisuus lukuisine pikkuruisine osasineen pysyy ohjaajan hyppysissä vain juuri ja juuri. Elokuva jätti itseni lisäksi ristiriitaisen olon myös aikalaiskriitikoille, sillä Marnien vastaanotto vaihteli laajalla skaalalla pettymyksestä kehuihin. Lippuluukuilla kauppa sentään kävi hyvin, mitä aiempien elokuvien hyvä maine saattoi osaltaan vauhdittaa. Vuosikymmenten kuluessa Marnie on jäänyt ihan syystäkin monen muun Hitchcockin teoksen varjoihin, mutta hieman haparoivasta otteestaan huolimatta elokuva on kuitenkin aivan katsomisen arvoinen.

Pisteytys:

7/10

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA & Iso-Britannia 1964, 95 min.
Komedia, Sota, Trilleri
Pääasiassa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens

Peace is our Profession.

Salaliittoteorioihin hurahtanut prikaatinkenraali Jack D. Ripper (Hayden) komentaa ydinpommeilla lastatun lentolaivueen kohti Neuvostoliittoa. Kun Ripperin tekoset huomataan, yrittää muu sotilasjohto tehdä kaikkensa käännyttääkseen pommikoneet takaisin. Järkivähänsä kadottanut ja toimistoonsa linnoittautunut kenraali on kuitenkin ainoa, jolla on hyökkäyksen peruutukseen tarvittava koodi. Kiusallinen konflikti poikii sarjan kimurantteja sivujuonteita, ja lopulta koko maapallon kohtalo on sotaa tosissaan leikkivien tunareiden käsissä.

Poikkeuksellisen pitkällä nimellä siunattu Tohtori Outolempi perustuu Peter Georgen vakavaan romaaniin Red  Alert (1958), joka kääntyi Stanley Kubrickin käsissä viiltävän satiiriseksi komediaksi. Elokuva valmistui parahiksi Kuuban ohjuskriisin perään, mutta julkaisua lykättiin vuoden 1964 puolelle John F. Kennedyn murhan vuoksi. 1960-luvun puolivälin tietämillä maailmassa kuohui sellaisella volyymilla, että elokuvan ensi-iltatunnelmiin tuskin osaa täysin eläytyä. Suurvaltapolitiikka toki on yhäkin paikoitellen melkoista farssia, joten Tohtori Outolempi puhuttelee kyllä edelleen.

Tohtori Outolempi tuo mieleen Stanley Kubrickin menestyksekkään sotadraaman Kunnian polut (1957), joka myös alleviivaa sotatouhujen järjettömyyttä. Peter Sellersin huikea kolmoisrooli Yhdysvaltain presidenttinä, saksalaistaustaisena tohtori Outolempenä sekä brittisotilas Lionel Mandrakena sen sijaan muistuttaa Alec Guinnessin moniottelua Robert Harnerin ohjaamassa brittikomediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) ─ ylipäätäänkin Tohtori Outolempi tuntuu saaneen tiettyjä vaikutteita Ealing-studioiden kuivakan hillittömistä komedioista. Lopputuloksena on nerokas ja pikimusta ydinajan hupijännäri, jonka seurassa kyyninen maailmanlopun odottelu kirvoittaa poikkeuksellisen mehevät naurut.

Pisteytys:
10/10

Onibaba - tappajat (1964)

Ohjannut Kaneto Shindô
Japani 1964, 103 min.
Draama, Kauhu, Historia
Pääosissa: Nobuko Otowa, Jitsuko Yoshimura, Kei Satô

I'm not a demon, I'm a human being!

Kahden keisarin aiheuttama sisällissota riivaa feodaaliajan Japania. Kaksi maaseudun naista, anoppi (Otowa) ja miniä (Yoshimura), tienaavat elantonsa ruumiinryöstöllä, joka edellyttää kotikulmille eksyneiden yksittäisten sotilaiden ja samuraiden murhaamista omin käsin. Kun naisten korviin kantautuu väite perheen miehen kuolemasta, muuttuu tulevaisuus yhä synkemmäksi ja murhatöissä kostonhenki ottaa vallan. Lisäksi laiskan muukalaisen (Satô) ujuttautuminen naisten elämään rakentaa kuilun tiiviiksi hitsautuneen yhteistyön välille.

Sota-aikana maailma kääntyy ylösalaisin ja painajaisunien todellisuus ottaa vähitellen vallan. Vaikka Onibaba - tappajat (eng. The Demon) pohjautuu buddhalaiseen kertomukseen ja sen tapahtumat on etäännytetty reilun puolen vuosituhannen päähän, elokuva pui toisen maailmansodan kipeitä kokemuksia: inhimillisyys hukkuu sodassa demoninaamioiden taakse ja lähimmäisenrakkaus hämärtyy. Eritoten elokuva pyrkii tuomaan esille Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten viattomien uhrien tuskia, jotka konkretisoituvat tuhoutuneiden kasvojen muodossa.

Onibaban lohduton tunnelma rakentuu hienovaraisesti. Varsinaiseen kauhuun päästään vasta tarinan loppupuolella, mutta elefanttiheinämättäiden keskellä kuvattu kertomus kietoo katsojansa ahdistavaan syleilyyn jo ennen yliluonnollisten demonien ilmestymistä. Heinikko on toisaalta turvapaikka ulkopuoliselta sodan maailmalta, mutta vaara luikertelee läpi kahisevan maaston ja pienten mökkien hauraiden seinien. Käsikirjoittajana ja ohjaajana toimineen Kaneto Shindôn (1912─2012) mestariteos onnistuu yksinkertaisesti joka mittarilla. Mainittakoon, että Shindôn ohjaustöihin ja käsikirjoituksiin painottuva, sangen tuottoisa elokuvaura ulottuu peräti yhdeksälle eri vuosikymmenelle ─ harvinainen saavutus! Onibaba on Shindôn ainoa 1001-listalle nostettu elokuva, mutta filmin ansioiden vuoksi myös muuhun Shindôn tuotantoon tutustuminen tuntuu suorastaan välttämättömältä.

Pisteytys:
10/10

My Fair Lady (1964)

Ohjannut George Cukor
USA 1964, 170 min.
Musikaali, Draama
Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Wilfrid Hyde-White, Stanley Holloway

I washed my face and hands before I come, I did!

Fonetiikan professori Henry Higgins (Harrison) on vakuuttunut siitä, että murteet ovat turmelleet englannin kielen. Higginsin ystävä eversti Hugh Pickering (Hyde-White) haastaa kielitieteilijän vaikeaan tehtävään: Henryn on määrä kouluttaa alaluokkaisesta kukkaistytöstä Eliza Doolittlesta (Hepburn) hieno lady, ja koulutuksen pääroolissa on Elizan puheenparren muokkaaminen. Ylimielisesti tehtäväänsä suhtautuva Henry ei kohtele Elizaa silkkihansikkain, mutta ärhäkkä oppilas pitää huolen omanarvontunnostaan.

Kahdeksan Oscarin voittaja My Fair Lady on todellinen Broadwayn ja Hollywoodin rakkauslapsi, massiivinen ja näyttävä musikaaliklassikko. Kertomuksen pohjana on George Bernard Shawn näytelmä Pygmalion (1913), josta versioitu Broadway-musikaali (1956) oli jättimenestys. Shown päärooleissa nähtiin jo Rex Harrison, mutta Audrey Hepburnin sijaan Eliza Doolittlena rallatteli laulutaitoisempi Julie Andrews. Värikäs elokuvaversio on nautinto varsinkin huikeiden lavasteiden ja pukujen ansiosta, ja toki laulutkin ovat mainioita. Parhaimman kiitoksen saa loistavasti osaansa heittäytyvä Audrey Hepburn, jonka jääminen ilman Oscar-ehdokkuutta tyrmistyttää katsojia ja kriitikoita yhä uudelleen. Ironista kyllä, pysti meni Eliza Doolittlenakin vakuuttaneelle Julie Andrewsille Maija Poppasen (1964) nimikkoroolista.

Jos Audrey Hepburn ja hänen Eliza-hahmonsa valloittavat, täysin toisin on asian laita Rex Harrisonin tulkitseman niljakkaan sovinistiprofessorin kannalta. Harrison sai pystin roolistaan ja ehkäpä ihan ansaitustikin: Higginsin hahmo onnistuu aiheuttamaan niin massiivisen puistatuksen, etten hetkeen muista tunteneeni vastaavaa sympatian puutetta ketään elokuvan hahmoa kohtaan. Elokuvan loppu jää avoimeksi ja sovinistien hölmöilyille naureskeleva tarina vaikuttaisi pyrkivän asettumaan enemmän misogyniaa vastaan kuin sen puolelle (vrt. esim. Gigi, 1958). Silti tympeä professorinpahanen sietäisi saada kunnon opetuksen eikä livahtaa kuin koira veräjästä. Elizan juoppolalli-isä (Holloway) on toinen elokuvan antisankareista, jota soisi läksytettävän muutoinkin kuin avioliittoon pakottamalla. Näyttävät feminismivaatimukset tosin ovat tätä päivää ─ ehkäpä menneiden vuosikymmenten todellisuudessa My Fair Lady asetteli sanansa riittävän painokkaiksi.

Pisteytys:

7/10

Mary Poppins - Maija Poppanen (1964)

Ohjannut Robert Stevenson
USA 1964, 139 min.
Fantasia, Musikaali, Komedia, Animaatio
Pääosissa: Julie Andrews, Dick Van Dyke, David Tomlinson, Karen Dotrice, Matthew Garber

Supercalifragilisticexpialidocious!

Herra Banks (Tomlinson) on suoraselkäinen ja kuriin uskova mies, jonka vallattomat lapset saavat lastenhoitajan toisensa jälkeen ottamaan lopputilin. Lapsukaiset Jane (Dotrice) ja Michael (Garber) tarttuvat tällä kertaa itse toimeen hankkiakseen mieluisan hoitajan, ja niin tuuli kuljettaa kutsukirjeen salaperäisen Maija Poppasen (Andrews) ulottuville. Kurinpidollisissa toimissaan napakka Maija Poppanen vie lapset mielikuvituksellisille retkille ja onnistuu ehkä tartuttamaan pienen lapsuuden riemusta muistuttavan kipinän myös ärhäkkään isäukkoon.

Kirjailija P. L. Travers loi Maija Poppasen hahmon kirjasarjassaan (1934─1988), joka kohosi jo ensimmäisen osan myötä suureen suosioon. Rakastettu hahmo otettiin ilolla vastaan myös Disneyn valkokangasversiossa: elokuva voitti huikeasta kolmestatoista ehdokkuudestaan peräti viisi Oscaria, joista varsinkin parhaan laulun Chim Chim Cher-een pysti todella osui oikeaan osoitteeseen. Pääroolissa säkenöivän Julie Andrewsin nappaama naispääosan Oscar enteili suuren menestyksen jatkumista seuraavana vuonna ensi-iltaan tulleessa Sound of Musicissa (1965), jossa Andrews näytteli jälleen rallattelevaa lastenhoitajaa.

Maija Poppanen on yllättävän psykedeelinen fantasiatrippi, jota sopii kyllä kiitellä railakkaasta mielikuvituksen käytöstä. Myös 1910-luvun Lontoota kuvataan perin viehättävästi ja mielikuvitusseikkailuita täydentävät animaatiot ovat hauskoja. Itse elokuvan teema on aikojen saatossa muodostunut useasti filmatuksi klassikoksi: mitään ymmärtämättömät vanhemmat aiheuttavat harmia, mutta pienen taian avulla yhteys lasten ja aikuisten välille voi löytyä jälleen. Varautuneella mielenkiinnolla jään odottamaan elokuvan jatko-osaa Maija Poppasen paluu, joka saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018.

Pisteytys:

7/10

Lokakuun elokuvat 2018

Unga Astrid - Nuori Astrid
Ohjannut Pernille Fischer Christensen
Ruotsi & Tanska 2018, 123 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Alba August, Trine Dyrholm, Henrik Rafaelsen

Astrid Lindgrenin (1907─2002) nuoruusvuosista kertova elokuva keskittyy tarkastelemaan kipeitä ja vaiettujakin vaiheita rakastetun lastenkirjailijan elämässä. 16-vuotias Astrid (August) rakastuu pomoonsa herra Blombergiin (Rafaelsen) ja suhteesta syntyy lapsi. Vaikean suhdesotkun vuoksi Astrid joutuu antamaan esikoisensa sijaisäidin (Dyrholm) kasvatettavaksi. Koskettava biografia on elämäkerraksi tyypillinen, mutta ei riivi tunteita hollywoodmaisesti yli äyräiden. Naisen toimijuuteen keskittyvä näkökulma on erinomainen ja kiehtovan tarkasti luotu 1920-luvun ajankuva viehättää. Jos Lindgrenin elämä ja ajatukset kiinnostavat, suosittelen myös lukemaan Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjat 1939─1945 (2016).

Pisteytys: 8/10

Ready Player One

Ohjannut Steven Spielberg

USA 2018, 140 min.

Scifi, Seikkailu, Toiminta, Animaatio

Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn

Tulevaisuudessa 2040-luvulla virtuaalimaailma OASIS on paikka, jossa kaikki tapahtuu. Kun tuon maailman luoja kuolee ja jättää perintönsä löydettäväksi peliin, alkaa OASIS-maailmassa pahojen korporaatioiden ja omia polkujaan tallaavien yksilöiden armoton kisa virtuaalitodellisuuden herruudesta. Lähtökohdiltaan idea on mainio: someen koukuttuneiden, uusavuttomien, populaarikulttuurin antimilla elävän sukupolven hauska (ja karmiva) tulevaisuusvisio. Harmillista tosin on, että Ready Player One hyytyy ainoastaan easter egg -ylläreitä viljeleväksi ylipitkäksi ja sieluttomaksi toimintaviihteeksi. Elokuvassa on ajan hengen mukaisesti aimo annos nostalgiaa eritoten 1980-luvulta.

Pisteytys: 5/10

Deadpool

Ohjannut Tim Miller

USA 2016, 108 min.

Toiminta, Komedia, Scifi

Pääosissa: Ryan Reynolds, Karan Soni, Morena Baccarin

Ex-sotilas Wade Wilson (Reynolds) hoitaa syöpäänsä mutanttigeeneillä ja saa supervoimat. Supersankarielokuvien päättymättömässä virrassa ajelehtivat leffat alkavat hieman jo toistaa itseään, mutta antisankari Deadpool poikkeaa massasta esimerkiksi neljättä seinää rikkomalla. Summa summarum, elokuva ei ole sen ihmeellisempi kuin mikään muukaan genrensä edustaja. Hatara juoni on tavanomaisen heppoinen kehys mäiskinnälle, kuluneille vitseille ja sinällään toki ihan hienoille efekteille. Eniten elokuvassa masentaa väsynyt huumori: pikkutuhma ja muka-härski seksijutuille hihittely on on yhtä radikaalia kuin teini-ikäisen kiroilu, eikä edes löysä satiiri ole mistään kotoisin.

Pisteytys: 4/10

Ikitie

Ohjannut Antti-Jussi Annila

Suomi, Viro & Ruotsi 2017, 103 min.

Historia, Draama

Pääosissa: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman

Antti Tuurin samannimiseen romaaniin (2011) perustuva Ikitie kertoo unohtuneesta tragediasta. Eletään 1930-luvun alkua, kun Lapuan liikkeen hurmioimat muiluttajat kyydittävät puolueettomana pysyttelevän Jussi Ketolan (Korpela) rajan yli Neuvostoliittoon. Paluu ei onnistu ja Ketola päätyy rakentamaan elämänsä alusta Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti muuttaneiden kolhoosissa. Työläisten paratiisin orastava onni katkeaa lopulta Stalinin vainoihin. Neuvostoliiton historia katastrofeineen tunnetaan toki laajalti, mutta pienet tarinat hukkuvat suurten luutien pyyhkäisyiden alle. Järkyttäviin tositapahtumiin pohjautuva Ikitie kuvaa onnistuneesti näitä unohdettuja ihmiskohtaloita. Pysäyttävä elokuva kahmi ansaitusti kasan Jussi-pystejä.

Pisteytys: 8/10

Kedi - Istanbulin kissat

Ohjannut Ceyda Torun

Turkki & USA 2016, 79 min.

Dokumentti

Ilahduttava kissadokumentti Istanbulin kissat on ylistyslaulu eläinrakkaudelle, Istanbulille ja tietenkin elokuvan päähenkilöille kissoille. Dokumentti seuraa Istanbulin katukissojen elämää ja kuuntelee myös kisuista huolehtivien ihmisten pohdintoja rakkaista naukujista. Yhtenä jättimäisenä kissavideona toimiva dokumentti nousi ilmestyttyään suureen suosioon, eikä suotta. Sympaattinen elokuva sopii mainiosti myös kissayleisölle.

Pisteytys: 8/10

Alex & Eve

Ohjannut Peter Andrikidis

Australia 2016, 91 min.

Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Andrea Demetriades, Richard Brancatisano

Australialaisessa romcomissa kreikkalaisortodoksi Alex (Brancatisano) ja muslimi Eve (Demetriades) rakastuvat, mutta perinteisiä arvoja vaalivat perheet eivät sulata romanssia helpolla. Päämääriltään elokuva on ihan sympaattinen ja naurattaakin ehkä kerran, mutta täydellisen ennalta-arvattava käsikirjoitus on heikkolaatuisuudessaan vaivaannuttava. Vastaavaa aihepiiriä käsittelee huomattavasti paremmin The Big Sick (2017).

Pisteytys: 3/10

Pidä huivista kiinni, Tatjana!

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi & Saksa 1994, 62 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Matti Pellonpää, Kati Outinen, Kirsi Tykkyläinen, Mato Valtonen

Kahviin mieltynyt Valto (Valtonen) ja viinaanmenevä Reino (Pellonpää) lähtevät tien päälle. Matkalla tavataan miellyttävää naisseuraa ja rokki soi. Vähitellen juroista miehistä paljastuu myös hempeä puoli. Pidä huivista kiinni, Tatjana! on omalaatuinen road-movie-komedia, jossa toivo elää. Surullista kyllä, elokuva jäi yhdeksi Matti Pellonpään (1951─1995) viimeisistä roolitöistä. Hatunnosto mestarille.

Pisteytys: 8/10