Black Orpheus - Musta Orfeus (1959)

Ohjannut Marcel Camus
Brasilia, Ranska & Italia 1959, 100 min.
Draama, Fantasia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Breno Mello, Marpessa Dawn

Samba!

Antiikin taruissa Orfeus ja Eurydike ovat rakastavaiset, joiden lempi päättyy traagisella tavalla. Käärmeenpuremaan menehtyvä Eurydike siirtyy manalan majoille, josta surun murtama Orfeus palaa häntä hakemaan. Apollonin lyyralla jumalaisia säveliä soittava Orfeus luulee hetkeksi saavansa rakkaansa takaisin soittotaitonsa avulla, mutta hän kuitenkin menettää Eurydiken pian uudelleen. Marcel Camusin elokuvasovituksessa tuttu taru on siirretty Rio de Janeiron slummikortteleihin. Sambakarnevaalin tahtiin tanssivassa kaupungissa kitaristi-tanssija Orfeus (Mello) ja kuolemaa pakeneva Eurydike (Dawn) tapaavat ja rakastuvat, mutta kolmiodraama ja Eurydiken vainoaja uhkaavat päättää lemmen ennen aikojaan.

Realismia ja fantasiaa saumattomasti yhdistelevä Musta Orfeus (Orfeu Negro) syntyi neorealistiseen tyyliin minimibudjetilla ja amatöörinäyttelijöiden voimin. Köyhään yhteisöön sijoitettu elokuva on lähtökohdiltaan arkinen, mutta sambakarnevaalin juhlahumu sopii symbolisesti täyttä tarua olevaan pohjatarinaan: karnevaali vie slummikorttelit hetkeksi jumalten vuorten yltäkylläisiin pitoihin. Kiihkeän huumaava samba sykkii tietenkin lähes tauotta läpi elokuvan, ja lopussa kuullaan myös voodoo-sävyjä saavia mystisiä rytmejä.

Elokuvahistoriaan Musta Orfeus on jäänyt harvinaislaatuisella kolmoisvoitollaan. Elokuva palkittiin Kultaisella palmulla sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla ja Golden Globella. Suosiota selittänee upean tarinan, kerronnan ja musiikin ohella myös karnevaalin väriloisto ja eksotiikka ─ elettiinhän aikaa ennen kaukomatkojen yleistymistä, puhumattakaan väritelevisiosta, internetistä tai muusta nykypäivän kuvatulvasta. Mustan Orfeuksen menestys ja edellämainittu eksotiikka siivittivät osaltaan bossa novan menestystä 1960-luvulla. Elokuvassa kuullaan jokusia pakahduttavan kauniita bossa nova -rytmejä, joita säveltämässä oli muun muassa lajityypin grand old man Antônio Carlos Jobim. Jobimin tunnetuin, upea sävellys Garota de Ipanema (1962) lienee tuttu useimmille ainakin The Girl from Ipanema -versiona. Mustan Orfeuksen herkimmät sävelmät ovat varsin samankaltaisia, niinpä samban, jazzin ja bossa novan ystäville elokuva on taattu nautinto.

Pisteytys:

8/10

Shadows - Varjoja (1959)

Ohjannut John Cassavetes
USA 1959, 87 min.
Draama
Pääosissa: Lelia Goldoni, Ben Carruthers, Tom Reese

What happens now?

New Yorkiin sijoittuva Varjoja kuvaa beatnik-nuorison edesottamuksia suurkaupungin sydämessä. Päähenkilöinä nähdään kolme värillistä sisarusta, ja niinpä levottoman nuoruuden ohella myös roturistiriidat nousevat elokuvan keskeiseksi teemaksi. Juonta on turha yrittää selvittää tarkemmin, sillä kertomuksella sinällään ei ole kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä.

Tarinan päämäärättömyys tekee elokuvasta aluksi hieman raskaan seurata, mutta kun päästää mielensä vaeltelemaan vapaasti, kuvat, hahmot ja huumaava jazz tempaavat mukaansa. Varjoja on mielenkiintoinen eritoten näyttelijöiden ja kuvauksen kokeellisuuden vuoksi: kamera pysyttelee improvisoivien näyttelijöiden tuntumassa, mutta taltioi myös New Yorkin sammumattoman sykkeen. Varjoja kuvaa kiehtovasti kapinallisen ja kokeellisen beat-sukupolven vapautumista vanhoista kahleista.

Indie-elokuvien edelläkävijä John Cassavetesin (1929─1989) esikoisteos Varjoja sai alkusysäyksensä teatterikoulussa virinneestä keskustelusta. Nuorten ja innokkaiden elokuvantekijöiden inspiraatio kasvoi kokeelliseksi elokuvaksi, joka toteutettiin parissa viikossa minimibudjetilla ja tietenkin ilman kuvauslupia. Euroopassa elokuva otettiin vastaan suurella mielenkiinnolla, Yhdysvalloissa vastaanotto oli maltillisempi. Cassavetesin omalaatuinen visio kuitenkin noteerattiin, ja vuosikymmenen vaihduttua hän jo loi uraa Hollywoodissa. Cassavetesista ei silti tullut suurten studioiden kiiltokuvapoikaa, vaan hän piti kiinni vaihtoehtoisesta tyylistään ja pidättäytyi mieluummin pienempien independent-tuotantojen parissa. Resepti takasi menestyksen: 1001-listallakin on vielä luvassa kolme Cassavetesin elokuvaa 1960─1970-luvuilta.

Pisteytys:
8/10

The 400 Blows - 400 kepposta (1959)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1959, 99 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Albert Rémy, Claire Maurier

I've got to disappear.

François Truffaut'n (1932─1984) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö 400 kepposta (Les quatre cents coups) on saanut innoituksensa auteur-ohjaajan omasta lapsuudesta. Elokuvan päähenkilö on pariisilainen poika Antoine Doinel (Léaud), joka jää vaille aikuisten läsnäoloa ja välittämistä sekä koulussa että kotonaan. Olosuhteet ajavat laiminlyödyn pojan pahoille teille, mutta ymmärryksen sijaan varhaisnuoruutensa kanssa kipuileva Antoine-parka saa osakseen ainoastaan keppiä.

400 kepposta on ranskalaisen uuden aallon ensimmäisiä ja ikonisimpia teoksia, onpa se taidettu toisinaan määritellä myös koko suunnan avauselokuvaksi. Ekspressionismin, italialaisen neorealismin ja eri aikojen modernistien perintöä hyödyntävä suuntaus toi valkokankaille 1960-luvun urbaanin nuoruuden realistisella ja ohjaajien omakohtaisella otteella ilmaistuna. Uudet aallot kohahtivat pian myös monien muiden maiden elokuvapiireihin ja muokkasivat filmikulttuuria uuteen uskoon.

Erinomaisesti menestynyt 400 kepposta teki Truffautista kertaheitolla tunnetun ohjaajan aina Yhdysvalloissa asti, sillä elokuva sai peräti Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan. Sittemmin ohjaajan alter-egoksikin kutsutun hahmon Antoine Doinelin tarina sai jatkoa kolmessa kokopitkässä elokuvassa ja muutamassa lyhyemmässä pätkässä. Siinä missä nuorison vuosikymmenen kynnyksellä ilmestynyt 400 kepposta oli aikanaan mullistava elokuva ja menestys, järisyttävä elämys se oli myös silloin 2000-luvun alussa, kun näin teoksen ensimmäistä kertaa. Yhäkin 400 kepposta tekee rosoisessa kauneudessaan lähtemättömän vaikutuksen jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10

Eyes Without a Face - Silmät ilman kasvoja (1959)

Ohjannut Georges Franju
Ranska & Italia 1959, 90 min.
Kauhu, Rikos, Draama
Pääosissa: Pierre Brasseur, Alida Valli, Edith Scob

She's happy this time.

Menestynyt kirurgi-professori Génessier (Brasseur) lavastaa oman tyttärensä kuoleman. Todellisuudessa tytär Christiane (Scob) piileskelee isänsä kartanossa, samaan aikaan kun isä ja hänen rakastajansa Louise (Valli) sieppaavat nuoria tyttöjä raa'asti leikeltäviksi. Christianen kasvot ovat nimittäin tuhoutuneet auto-onnettomuudessa, ja määrätietoinen kirurgi-isä on päättänyt luoda tyttärelleen sekä uudet kasvot että uuden identiteetin.

Unenomainen Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage) tuo mieleen Georges Clouzot'n jännityselokuvat, erityisesti Pirulliset (1955). Ote on kuitenkin herkempi ja runollisempi. Georges Franjun mestariteos tavoittaa huikealla tavalla yhtäaikaisen kauneuden ja kauheuden ─ välillä tekisi mieli katsoa toisaalle, mutta kuitenkaan elokuvasta ei halua menettää hetkeäkään. Kerronta on vihjailevaa, hienoisesti symbolista ja ennen kaikkea mielikuvitusta kutkuttavaa. Mikä professori on todella miehiään, entä mitä hänen vaimolleen on tapahtunut?

Silmät ilman kasvoja valmistui vuonna 1959, mutta sen ensi-ilta osui vasta vuoden 1960 puolelle. Näin ollen ilmestymisajankohdasta löytyy kahta tietoa, mutta käytettäköön tässä nyt 1001-listaa mukaillen elokuvan valmistumisvuotta. Ilmestyttyään elokuva aiheutti poikkeavan näyttävässä brutaaliudessaan kauhua niin katsojissa kuin kriitikoissakin, eikä täysin positiivisella tavalla. Suomessa Valtion elokuvatarkastamossa pöyristyttiin siinä määrin, että Silmät ilman kasvoja kiellettiin aluksi kokonaan. Ensimmäinen televisiointi sai odottaa aina vuoteen 2013, jolloin katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa (ks. silloinen arvio tästä). Kulttimaine ja arvostus toki ovat kasvaneet ajan kanssa. Sittemmin Silmät ilman kasvoja on vaikuttanut varsin selkeästi ainakin Pedro Almodóvarin hienoon trilleriin Iho jossa elän (2011).

Pisteytys:

9/10

Maaliskuun elokuvat 2018

Mudbound
Ohjannut Dee Rees
USA 2017, 134 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Carey Mulligan, Jason Clarke, Garrett Hedlund, Jason Mitchell

Sodasta palaavat Ronsel Jackson (Mitchell) ja Jamie McAllen (Hedlund) yrittävät sopeutua arkeen Missisippin mutaisilla maatiloilla, mutta Yhdysvalloissa vellova rasismi ja maailmalla hankitut sotatraumat eivät päästä otteestaan. Mudbound jatkaa esimerkiksi Jättiläisen (1956) viitoittamalla sukupolvidraaman tiellä, mutta rikkaiden unelmaelämän sijaan katse on oivallisesti tavallisessa kansassa ja likaisen työn tekijöissä. Arjen kurjuuden ja rasismin kuvaus on avointa ja raakuudessaan ahdistavaa. Elokuva jätti jälkensä Oscar-historiaan useammallakin tavalla, mainittakoon nyt ainakin se, että kuvaaja Rachel Morrison sai ensimmäisenä naisena ehdokkuuden kategoriassaan. Suoratoistopalveluiden aikakaudella Mudbound edustaa myös kiinnostavasti Netflix-leffojen nousua mukaan akatemiakisailuihin.

Pisteytys: 7/10

The Shape of Water

Ohjannut Guillermo del Toro

USA 2017, 123 min.

Fantasia, Romantiikka, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Sally Hawkins, Doug Jones, Rickhard Jenkins, Michael Shannon

Mykkä siivooja Elisa (Hawkins) kiintyy Etelä-Amerikan kätköistä pyydystettyyn kalaihmiseen (Jones). The Shape of Water on omanlaisensa hyväsydäminen Frankensteinin hirviö, joka on koottu täysin kursailematta erinäisistä elokuvaklassikoista aina Mustan laguunin hirviöstä (1954) Amélieen (2001), unohtamatta lukuisia 1950-luvun musikaaleja saati Guillermo del Toron omaa Hellboyta (2004). Koska tavoitteena on selkeästi kertoa satu, tarinan laiskuuksia voi hieman painaa villaisella. Näyttelijät ovat osissaan mainioita ja neuvostovakoojalle on kirjoitettu tavallista parempi osa. The Shape of Water on ihan kiva kertaviihdyke, mutta parhaan elokuvan Oscar on sulaa liioittelua.

1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 6/10

War for the Planet of the Apes -

Sota apinoiden planeetasta

Ohjannut Matt Reeves

USA, Kanada & Uusi-Seelanti 2017, 140 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval

Sota apinoiden planeetasta jatkaa tarinaa Apinoiden planeetan vallankumouksen (2014) konfliktien jälkeen. Ihmiskunta kärsii oudon viruksen vaikutuksista ja aseelliset konfliktit yltyvät, vaikka Caesar (Serkis) yrittää tarjota ihmisille rauhanpiippua. Jääräpäinen eversti (Harrelson) ei kuitenkaan suostu tarjoukseen, vaan lahtaa apinoita armotta. Tästä alkaa Caesarin kostoretki, joka nousee suorastaan Ben-Hurin (1959) eeppisiin sävyihin. Kosto, viha ja muut matkan varrella heräävät suuret tunteet saavat rinnalleen hyvää pohdintaa "inhimillisyydestä". Millaiset asiat erottavat ihmiset eläimistä tai apinat ihmisistä, ja missä määrin noita eroja on edes mielekästä korostaa ─ voiko ylemmyydentunto johtaa mihinkään hyvään?

Pisteytys: 7/10

X-Men: Apocalypse

Ohjannut Bryan Singer

USA 2016, 144 min.

Scifi, Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: James McAvoy, Oscar Isaac, Jennifer Lawrence

Eletään 1980-lukua, kun muinaisen Egyptin raunioista kohoaa maailman kauhuksi kaikkien aikojen ensimmäinen mutantti, tuhovoimainen Apocalypse (Isaac). Samalla seuraamme klassiseen Ryhmä-X:n kuuluvien hahmojen nuoruutta ja haparoivia ensiaskelia voimiensa hallitsijoina. Tarina tietenkin nivotaan laiskasti aikakautensa suurvaltataisteluun. Turha väliosa ei onnistu kunnolla oikein millään osa-alueella, vaikka pyristeleekin jatkuvasti siedettävän ja ärsyttävän rajamailla. Hohhoijaa mitä menoa. Yhtä huono kuin vuoden 2009 Wolverine.

Pisteytys: 4/10

Independence Day: Resurgence -

Independence Day: Uusi uhka

Ohjannut: Roland Emmerich

USA 2016, 120 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Liam Hemsworth, Jeff Goldblum, Jessie T. Usher

Alienit päihitettiin 20 vuotta sitten, mutta nytpä ne palaavat isompien paukkujen kera. Independence Day: Uusi uhka on tehty isolla rahalla, ja toki se on näyttävä, mutta siltikin suunnilleen kaikki on pielessä aina kässäristä äänimiksaukseen. Independence Day (1996) on ehkäpä ainoa Emmerichin katsomisen arvoinen tekele, mutta jatko-osa vain masentaa. En häpeä myöntää, että torkahdin hyväksi toviksi kesken elokuvan ─ tuskin menetin mitään olennaista.

Pisteytys: 2/10

Hacksaw Ridge - aseeton sotilas

Ohjannut Mel Gibson

USA 2016, 139 min.

Sota, Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Andrew Garfield, Vince Vaughn, Sam Worthington

Toisen maailmansodan tuoksintoihin sijoittuva Hacksaw Ridge on suurella tunnelatauksella kerrottu sankaritarina Desmond Dossista (Garfield), joka halusi auttaa aseveljiään, mutta ei suostunut murhaamaan vastapuolen sotilaita. Katharsista loppua petaava kerrontatapa on aika geneeristä ja tunnekylläisyydessään yllätyksetöntä, mutta pasifistinen sankariasetelma on toimiva idea, toteutusta vain olisi voinut hioa. Kiinnostavuutta toki lisää se, että elokuva perustuu todelliseen henkilöön. Hacksaw Ridgen uskonnollisista viitteistä löytää häivähdyksen tuttua Mel Gibsonia, mutta onneksi nuo ideat eivät saa tarinasta liian suurta otetta.

Pisteytys: 7/10

Swiss Army Man

Ohjannut Dan Kwan & Daniel Scheinert

USA & Ruotsi 2016, 97 min.

Komedia, Seikkailu

Pääosissa: Paul Dano, Daniel Radcliffe

Säälittävä nuorukainen Hank (Dano) on ajautunut autiolle saarelle, mutta pakenee apunaan piereskelevä ruumis Manny (Radcliffe). Sukupolvemme Robinson Crusoe naurattaa avuttomuudessaan, vaikka tarina ei aivan jaksa pysyä kasassa loppuun asti. Toteutus on kuitenkin ainakin jossain määrin nerokas, sillä pääasiassa pieru- ja genitaalivitseihin keskittyvä komedia on varsin raikas tuulahdus (heh heh) kuluneessa genressään. Daniel Radcliffe tekee mainion roolityön!

Pisteytys: 6/10

Bridget Jones's Baby

Ohjannut Sharon Maguire

USA, Ranska, Kiina & Iso-Britannia 2016, 118 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey

Komediasarjan kolmas osa palaa Bridgetin tarinaan vuosikymmenen edellisosan (2004) jälkeen. Sankarimme Bridget Jones (Zellweger) on yhä sinkku, mutta randomin festariseksin ja "Mr. Darcyn" (Firth) lemmekkään kohtaamisen jäljiltä hän on raskaana ─ mutta kuka on isä? Vitsit ovat kulahtaneita, juonenkäänteet eivät yllätä ja hahmojen karismakin tuntuu etäiseltä, mutta kertakatseluna sarjan (toivottavasti) päätösosa kuitenkin menettelee juuri ja juuri.

Pisteytys: 5/10

Florence Foster Jenkins

Ohjannut Stephen Frears

Iso-Britannia 2016, 111 min.

Komedia, Biografia, Draama

Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg

Florence Foster Jenkins (1868─1944) oli musiikkielämän tukija ja innokas laulaja, joka tosin muistetaan parhaiten laulutaidottomuudestaan. Jenkinsin suosio perustui (mahdollisesti hänen itsensä tietämättä) pitkälti huumoriin, mutta lämminhenkinen Florence ei kuitenkaan ole rienaava elokuva. Tarina osoittaa, että miksipä musiikki ei voisi kuulua myös sävelkorvattomille. Meryl Streep sopii tietenkin mainiosti nimikkohenkilö Florencen rooliin ja Hugh Grant samaten tämän kumppaniksi.

Pisteytys: 7/10

Ma vie de Courgette - Elämäni Kesäkurpitsana

Ohjannut Claude Barras & Michael Sinterniklaas

Sveitsi & Ranska 2016, 70 min.

Animaatio, Draama, Komedia

Pääosissa: Gaspard Schlatter, Sixtine Murat, Michel Vuillermoz

Sympaattinen animaatio Elämäni Kesäkurpitsana kertoo orpokodin lapsista. Elokuvan tarina on mieluisan lämminhenkinen kuvaus välittämisestä ja ystävyyden merkityksestä vaikeina aikoina. Kivasti toteutettu nukkeanimaatiokin viehättää enemmän kuin nykypäivän tyypilliset tietokoneanimoinnit. Elokuva oli ilmestyttyään festivaalimenestys ja pääsi myös kisaamaan animaatio-Oscarista.

Pisteytys: 8/10

Varjoja paratiisissa

Ohjannut Aki Kaurismäki

Suomi 1986, 76 min.

Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Matti Pellonpää, Kati Outinen, Sakari Kuosmanen

Aki Kaurismäen työläistrilogian aloittava teos Varjoja paratiisissa kertoo roskakuski Nikanderin (Pellonpää) ja myyjä Ilonan (Outinen) arkisesta romanssista 1980-luvun Helsingissä. Elämän kolhuja käsitellään myös huumorin keinoin. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat ilmiömäisiä näyttelijöitä molemmat, tässä tapauksessa Pellonpää vie tosin vielä pidemmän korren.

Pisteytys: 8/10

Ben-Hur (1959)

Ohjannut William Wyler
USA 1959, 212 min.
Draama, Seikkailu, Historia
Pääosissa: Charlton Heston, Haya Harareet, Stephen Boyd

I crown their god.

Huikea spektaakkeli Ben-Hur on lähes nelituntinen eepos, joka sijoittuu ajanlaskumme alun tienoille. Juuda Ben-Hur (Heston) on Juudaan maassa elävä yläluokkainen juutalainen, joka kuitenkin joutuu kaleeriorjaksi roomalaisystävänsä Messalan (Boyd) petollisuuden vuoksi. Koston sokaisema Juuda taistelee tiensä takaisin kotikonnuilleen ja lähes entiseen asemaansa, näyttääkseen Messalalle ja toki myös pelastaaksensa syyttöminä vankeuteen tuomitun sisarensa ja äitinsä. Juuda Ben-Hurin polut risteävät tämän tästä erään nasaretilaisen nuoren miehen kanssa, jonka kohtalo vaikuttaa merkittävästi myös Juudan tulevaisuuteen.

Tunteikas draama käsittelee päähenkilönsä mielenmaisemaa ja tunteista suurimpia mukaansatempaavasti, vaikka hetkittäin jättiläistarinassa on hienoista koon mukanaan tuomaa jähmeyttä. Parhaimmillaan elokuva on näyttävissä spektaakkeleissa, kuten henkeäsalpaavan jännittävissä kilpa-ajoissa. Visuaalisuus häikäisee ─ etenkin kun tietää, ettei tätä kertomusta ole tehty tietokoneilla. Satoihin ja tuhansiin pukuihin, avustajiin ja massiivisiin lavasteisiin upposi valtava summa rahaa, enemmän kuin yhteenkään elokuvaan aikaisemmin. Panostus kannatti, sillä Ben-Hur oli jättimenestys ja jäi historiaan uskomattomalla 11 Oscarin voittopotillaan. Ainakin toistaiseksi samaan lukuun ovat yltäneet ainoastaan Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003).

Lewis Wallacen romaaniin Ben-Hur (1880) perustuva elokuva ei ole lajissaan ainoa, vaikka se onkin kirjan tunnetuin filmatisointi. Kehuja on kerännyt myös vuoden 1925 Ben-Hur, joka sekin oli aikanaan järisyttävän kallis tuotanto. William Wylerin ohjaama kokonaisuus ei ole vain Ben-Hur-filmien kuningas, vaan myös 1950-luvun eeppisten suurelokuvien ykkönen. Samaan suurtuotantojen sarjaan lukeutuvat muun muassa Jättiläinen (1956), Kwai-joen silta (1957) sekä Ben-Huriin parhaiten vertautuva Kymmenen käskyä (1956). Samaan kaartiin luettakoon vielä ainakin seuraavana vuonna ilmestynyt Spartacus (1960), vaikka Hollywoodissa ja studioilla puhalsivatkin jo pian uudet tuulet.

Pisteytys: 

8/10

Rio Bravo (1959)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1959, 141 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Draama
Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Walter Brennan, Ricky Nelson

A game-legged old man and a drunk. That's all you got?

Klassikkowestern Rio Bravo on jyrkkä vastalause muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneelle Seriffille (1952), jossa päähenkilö jää yksin kantamaan raskasta vastuuta ystävien kääntäessä hänelle selkänsä. Rio Bravo pyöräyttää asetelman päälaelleen, sillä tämän kylän seriffillä John T. Chancella (Wayne) apulaisia riittää, kun roistojoukko pyrkii vapauttamaan Chancen pidättämän murhamiehen. Chance tosin mielestään hoitaisi homman kotiin yksinkin, varsinkin, kun apukäsinä hääräävät krapulainen Dude (Martin), rampa Stumpy (Brennan) ja yli-innokkaalta vaikuttava nuori Colorado Ryan (Nelson). Yhteistyön voima kuitenkin kantaa pitkälle.

 

Rio Bravo ei suotta ole suuren klassikon asemassa. Elokuva on varsin positiivisella tavalla suoranainen lännenkliseiden tiivistymä, mutta siinä on myös kaikki suuren Hollywood-elokuvan ainekset. Monipuolisena ohjaajana tunnetun Howard Hawksin (1896─1977) tarinankerronta kulkee sujuvasti aina jännittävistä hetkistä leppoisaan komediaan ja tietenkin myös tunteita herkistävään romanssiin. Ja mikä parasta, jäyhä miehisyyskin taipuu tarvittaessa huolenpidoksi ja omanlaisekseen hellyydeksi.

 

Sulavan kerronnan ohella myös elokuvan roolitus on erinomainen. John Waynen ja Walter Brennanin suorastaan ikonisten hahmotyyppien ohella Dean Martin on loistava juopporetkuksi repsahtaneena entisenä apulaisseriffinä. Paremmin laulajana tunnettu aikansa teinitähti Ricky Nelson pärjää myös roolissaan hyvin. Muusikot Nelson & Dean pääsevät toki elementtiinsä, sillä tarinaan on saatu mahtumaan yksi tunnelmallinen laulelmakohtaus. Rio Bravon menestyksen siivittämänä Hawks päätyi vielä varioimaan teemasta kaksi muutakin elokuvaa, El Doradon (1967) ja Rio Lobon (1970) ─ molempia tietenkin tähditti John Wayne.

Pisteytys:

9/10