14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Tommy, 1975)

See me, feel me, touch me, heal me!

Tervetuloa vuoteen 1975 ─ Etyk-Suomeen, Vietnamin sodan loppurytinöihin ja Queenin Bohemian Rhapsodyn synnyinvuoteen. Päivän elokuva vie myös vauhdikkaisiin musiikkitunnelmiin ja aavistuksen psykedeeliseen ajankuvaan. Vuoden 1975 tunnelmoijille sovelias elokuva on esimerkiksi tuode dokumentti The Helsinki Effect (2025), joka tutkii aikansa maailmanpolitiikan suuria käänteitä. Aasian karmeisiin tapahtumiin voi palata katsomalla erinomaiset sotadraamat Kuoleman kentät (1984) sekä Kauriinmetsästäjä (1978). Kenties niistä löytyy nykypäivänäkin puhuttelevia ja ajankohtaisia sävyjä. Sotatraumojen teema jatkuu myös päivän elokuvassa, eikö niistä koskaan päästä eroon!

 

Tommy
Ohjannut Ken Russell 

Iso-Britannia 1975, 111 min. 

Musikaali, Draama 

Pääosissa: Roger Daltrey, Ann-Margret, Oliver Reed

 

 

 

 

The Who -yhtyeen albumi Tommy (1969) on kaikkien aikojen ensimmäinen rock-ooppera. Albumin elokuvaversio on omaperäinen musikaali, joka noudattelee melko tarkasti levyn alkuperäistarinaa. Päähenkilö on nuori Tommy (Daltrey), jolta lapsuustraumat vievät näön, kuulon ja puhekyvyn. Mielensisäinen mystinen matka tekee Tommysta fipperivelhon ja palvotun kulttihahmon.

Mielikuvituksellinen ja hieman unenomainen elokuva oli aikanaan erittäin suosittu. Kauheuksia kokeva Tommy on oman sukupolvensa ääni, johon nivoutuvat sotienjälkeisen lapsuuden vaikeudet ja 1960-luvun hippiliikkeen hiipuminen. Ajankuva on vahvaa! Ehkä vielä suurempi maineen syy on suositun The Whon musiikki ja elokuvassa vierailevien tähtien hittibiisit. Eric Clapton, Tina Turner ja Elton John jäävät erinomaisesti mieleen sähäköine esityksineen.

Tommy oli yksi vuotensa katsotuimpia elokuvia, vaikka jälkimaineeltaan se ei liene kaikkein muistetuimpia. Elokuvallisesti teos tuntuu välillä ontuvan, vaikka siinä yhdistyykin monta kiinnostavaa asiaa: varhainen musavideomaisuus, miljöön mielikuvituksellisuus ja tarinan yllättävän hyvä eheys. Luulen, että olisin innostunut Tommysta aivan toisella tavalla, jos olisin nähnyt tämän parhaassa rokkivaiheessani joskus 00-luvun alussa. Joka tapauksessa 1970-luvun villinä musatrippinä ja 1970-luvun nuorison ajankuvana Tommy on vertaansa vailla.

Pisteytys: 7/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Minun on kosto, 1945)

I'll never let you go. Never, never, never!

Vaikka vuosi 1945 oli ankara ja katkera, elokuvateollisuus porskutti. Aikalaistodellisuus kuitenkin heijastuu monissa elokuvissa, kuten Roberto Rossellinin neorealistisessa draamassa Rooma, avoin kaupunki (1945) ja John Hustonin lyhytdokumentissa San Pietron taistelu (1945). Upea ranskalainen historiaromanssi Paratiisin lapset (1945) sen sijaan vie kauas sotatapahtumista, mutta sen tuotanto-olosuhteet olivat sodan vuoksi poikkeuksellisen vaikeita.

Vuoden 1945 suurimpia hittifilmejä olivat muun muassa Alfred Hitchcockin psykoanalyysiin sukeltava Noiduttu (1945) ja Billy Wilderin Oscar-menestys, alkoholistidraama Tuhlattuja päiviä (1945). Päivän luukusta esiin hiipivä jännäri oli myös vuotensa tuottoisimpien filmien arvostettua kastia. Siinä ollaan kesäisissä tunnelmissa, mutta elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa jouluna 1945. Tämähän sopii siis oivasti kesänkaipuuseen tuiskujen keskellä!
 

 

Leave Her to Heaven - Minun on kosto
Ohjannut John M. Stahl

USA 1945, 110 min.

Draama, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Gene Tierney, Cornel Wilde, Jeanne Crain

 

 

 

 

Kirjailija Richard Harland (Wilde) rakastuu viehättävään Ellen Berentiin (Tierney) ja pari purjehtii pikavauhtia avioliiton satamaan. Avio-onni kuitenkin säröilee nopeasti, sillä Ellen ei siedä miehensä aikaavievää työtä, tilaa vieviä sukulaisia saati ylipäätään mitään häiriöitä, jotka kiilautuvat tiiviin yhdessäolon väliin. Ja yrittääkö Ellenin oma sisar Ruth (Crain) vikitellä Richardia? On tullut aika kostaa ─ Richardille, Ruthille ja kaikille.

Minun on kosto on erikoinen film noir -elokuva, sillä se on kuvattu hehkuvissa technicolor-väreissä ja tarina sijoittuu suurelta osiin heleisiin kesämaisemiin. Värikäs kesämökkijännäri palkittiinkin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Ihmissuhdedraamassa on häivähdys Douglas Sirkin myöhempien melodraamojen tunnelmaa, joskaan ei yhtä täyteläistä kuin mitä Sirk parhaimmillaan on. Ellen Berentin hahmo on jäytävä ja luo ympärilleen piinaavaa jännitystä. Hahmon motiivit jäävät silti vaillinaiseksi, vaikka niitä selitetään liiankin auliisti.

Venäläissyntyinen ohjaaja John M. Stahl (1886─1950) muutti Yhdysvaltoihin jo lapsena ja aloitti Hollywood-uransa 1910-luvun alussa. Minun on kosto edustaa jo uran loppuvaihetta ja on myös Stahlin parhaiten tunnettuja teoksia. Aikanaan elokuva oli vuoden 1945 katsotuimpia filmejä, joka sai katsojavirtojen ohella osakseen positiivisia arvioita. Mieleenjäävänä lajityyppiyhdistelmänä elokuva on edelleen katsomisen väärti.

Pisteytys: 7/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (He vaelsivat auringossa, 1945)

Every dirty job in the army is my personal property.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1945, jolloin toisen maailmansodan loppu oli lähellä ja silti niin kaukana. Auschwitzin vapautus tammikuussa päätti monien vangittujen pitkän piinan. Keväällä taistelut etenivät Berliiniin ja Adolf Hitlerin tarina oli lopussa. Elokuussa orastavaa vapautta synkistivät atomipommit, jotka tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin. Syksyllä syntyi lopulta kauan kaivattu rauha, mutta sen hinta oli sietämättömän suuri.

Vuoden katkeria mutta muistamisen arvoisia kauhutapahtumia on käsitelty monissa elokuvissa. Holokaustin äärelle vievät tasavuosiaan viettävät Yö ja usva (1955), Shoah (1985) sekä Son of Saul (2015). Yläilmoihin ja taivaaseen saakka kaartaa Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946). Sen vastapainoksi Berliinin bunkkereihin pääsee Perikadon (2004) matkassa ja Japanin sotakauhuun saattelee esimerkiksi Tulikärpästen hauta (1988) tai hieman viihteellisemmin Godzilla Minus One (2023). Entäpä Italia? Sinne vie neorealismin klassikko Vapauden tuli (1946) tai päivän elokuva, jossa kuitenkin ollaan vielä kaukana sodan ratkaisutaisteluista.
 

 

A Walk in the Sun - He vaelsivat auringossa
Ohjannut Lewis Milestone

USA 1945, 117 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Dana Andrews, Richard Conte, George Tyne

 

 

 

 

On syyskuu vuonna 1943 ja Italian rannikolla nousee maihin joukko liittoutuneiden sotilaita. Eräs yhdysvaltalainen joukkio saa tehtäväkseen vallata vihollisten hallussa pitämän maatilan: matka ei ole pitkä, mutta täynnä vaaroja. Sodassa kohdattu kuolema, kodin kaukaisuus ja hämärtyvä todellisuus riipivät sotilaita, jotka etenevät kohti vihollispesäkettä. Miten kaukana koti onkaan!

He vaelsivat auringossa sijoittuu todellisuudessa tapahtuneeseen Salernon maihinnousuun, mutta tarina itsessään on fiktiota. Siihen tosin on ammennettu paljon todellisia sotakokemuksia. Ehkäpä siksi elokuva on niin realistinen ─ taisteluiden adrenaliini jää vähiin ja suuremman valokeilan saa tavallinen kipeä arki vieraassa maassa ja taisteluiden laitamilla. Ohjaaja Lewis Milestonen (1895─1980) aiempiin töihin lukeutuu kuuluisa pasifistinen sotadraama Länsirintamalta ei mitään uutta (1930), jonka kaikuja on aistittavissa tässäkin elokuvassa.

 

Joulupäivänä ensi-iltansa saanut sotadraama vietteli katsojia ajankohtaisuudellaan. Vai oliko sotaa nähty jo kylliksi? Lipputulot olivat kelvolliset, mutta suurta hittiä elokuvasta ei tullut. Arviotkin jäivät kahden vaiheille. Omaa katseluelämystäni latisti tavattomasti umpisurkea dvd-laatu, jonka rakeisesta kuvasta oli hankala nauttia. Mikäli moista onnettomuutta sietää, elokuva on ajatuksia herättävä matka loputtomilla sotapoluilla. Pitkän taipaleensa aikana sotilaat ehtivät paljastaa pelkojaan ja murheitaan, kujeilla ja yrittää sopeutua edessä odottavaan jännitykseen. Realismissa on Hollywood-lisää, mutta ajankohtaisuus tekee tarinasta ja dialogeista säväyttäviä.

Pisteytys: 7/10

6. luukku: Suomi-kooste 1925─2025

Soat loppuu sotimalla?

Itsenäisyyspäivän Suomi-koosteessa on kotimaisia elokuvia sadan vuoden ajalta. On maantieteellistä laajuutta, eri aikakausia ja lajityyppejä  ─ perinteistä maisemaa ja perinteiden rikkojia! Vaan jos näissä yhdessätoista elokuvassa ei vielä riitä ihmeteltävää, on arkistojen aarteissa lisää matkalippuja suomalaisuuden eri kuviin. Tämän vuoden pyöreitä täyttävistä nimekkäin on kiistatta Tuntematon sotilas (1955), jonka ohella sotatunnelmaan saattelevat Lupaus (2005) ja Äideistä parhain (2005). Vaan mikäli tannerten rytinän ja sotilasparaatien sijaan kaipaa jotain muuta katsottavaa, löytyy suomalaisuudesta onneksi paljon muutakin juhlittavaa.

 

Perinteisen tunnelman ja torppahistorian ystäville sopii oivasti lumituiskuinen Ryysyrannan Jooseppi (1955). Sille vastapainoa tuovat urbaanit uuden aallon draamat Onnenpeli (1965) ja Täällä alkaa seikkailu (1965). Omaperäisiä tunnelmia riittää 1980-luvullakin: Sininen imettäjä (1985) vie Kainuun vaaramaisemiin ja Calamari Union (1985) kivikaupunkiin Kallioon. Entäpä tämä vuosituhat? Kaksikymppisiään viettävien parhaimmistoa edustaa draama Eläville ja kuolleille (2005), kymmenvuotiaista taas nostettakoot esiin historiadokumentti Ompelijatar (2015). Jos suomalaisuutta haluaa katsoa kauempaa, kansainvälisten tuulien nuuhkijoille sopii kauemmas Eurooppaan pakeneva  2 yötä aamuun (2015) tai Italiasta Suomeen rantautuva Rosso (1985). Mutta nyt malja Suomelle, Pohjanmaan kautta!

 

 

Pohjalaisia
Ohjannut Jalmari Lahdensuo

Suomi 1925, 118 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Oiva Soini, Simo Kaario, Thorild Bröderman

 

 

 

 

Artturi Järviluoman näytelmään (1914) perustuva Pohjalaisia esittelee Pohjanmaan lakeuksia, joita häjyt ja körtit katselevat. Viina virtaa, lempi leiskuu ja tanssinpoljento tutistuttaa tannerta! Ilkeä vallesmanni (Bröderman) saa kuitenkin kylän tutun elämänmenon suistumaan sijoiltaan. Tarina kuvaa allegorisesti Suomen nuorta kansallistunnetta ja itsenäisyyden ulkoisia uhkia. Ulkokuvat ovat tunnelmallisia, mutta muuten filmi on paikoin aika jäykkä. Elokuvan ikimuistoisin perintö on kuvassakin näkyvä jussipaita, joka mahdollisesti luotiin ensi kertaa juuri tätä elokuvaa varten. Puseromallin pohjalla ovat toki olleet erilaiset perinneasut.

 

Pisteytys: 6/10 

 

Kaikki rakastavat
Ohjannut Valentin Vaala 

Suomi 1935, 80 min.

Romantiikka, Komedia 

Pääosissa: Ansa Ikonen, Tauno Palo

 

 

 

 

Perheet Mares ja Lähde viettävät iloista kesää saaristohuviloissaan, mutta rakkaussuhteet ja väärinkäsitykset saavat kipinät leiskumaan. Suurta juonta elokuvassa ei ole, mutta kesäisenä höpsöttelynä filmi on hurmaava. Kaikki rakastavat on jäänyt elokuvahistoriaan siksi, että ikoninen valkokangaspari Ansa Ikonen ja Tauno Palo ovat siinä ensi kertaa yhdessä. Näyttelijät eivät vielä tuolloin olleet ylimpiä ystäviä, mutta sitä ei elokuvasta aisti. Kaikki rakastavat oli aikanaan suuri menestys ja povasi lemmekästä tulevaisuutta Ikosen ja Palon tuleville yhteisrooleille.

Pisteytys: 7/10

 

Linnaisten vihreä kamari

Ohjannut Valentin Vaala 

Suomi 1945, 91 min. 

Historia, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Regina Linnanheimo, Kaija Rahola, Rauli Tuomi

 

 

 

 

Linnaisten kartano on Littow-suvun perinteikästä valtakuntaa. Kartanon naimaikäiset tyttäret Ringa (Rahola) ja Anna (Linnanheimo) ovat monien kosijoiden mieleen, mutta kenen aikeet ovat puhtoisimmat? Onneksi Linnaisten kartanon kummitukset puolustavat suvun omaisuutta ja kunniaa! Zachris Topeliuksen romaaniin (1858) perustuva elokuva todella henkii vanhaa kunnon "topeliaanista romantiikkaa". 1830-luvulle sijoittuvassa tarinassa on menneisyyden hurmaavaa eskapismia, vaikka hieman hupaisan epätodellisia sävyjä: eivät ne aaveet vielä mitään, mutta että aateliskartanossa puhutaan suomea ulkomaalaisvieraita myöten! Hassuista hetkistään huolimatta Linnaisten vihreä kamari on viehko ja esteettisesti tyylikäs kummitusklassikko, jota katsoessaan ei tarvitse säikkyä sydän syrjällään.

Pisteytys: 7/10
 

Säkkijärven polkka
Ohjannut Ville Salminen 

Suomi 1955, 79 min.

Biografia, Draama, Komedia

Pääosissa: Sakari Jurkka, Marjatta Kallio, Ekke Hämäläinen

 

 

 

 

Säkkijärven polkka on harmonikkaluritusten tahdissa soiva veikeä biografia. Tarinan päähenkilö on Dallapén jäsenenä tunnettu muusikko Vili Vesterinen (Jurkka). Ei tarvitse tuntea todellisen Vesterisen elämänvaiheita huomatakseen, että elokuvassa tositarinaa väritetään aika tavalla. Elokuva on silti ihan viihdyttävää Karjala-nostalgisointia murteineen päivineen. Elokuva avaa Ville Salmisen temaattisen Karjala-trilogian, jonka seuraavat filmit ovat Evakko (1956) sekä Anu ja Mikko (1956). Menneen kaipuu ja karjalaisidentiteetti värittävät trilogian kaikkia osia.

Pisteytys: 6/10

 

Vaaksa vaaraa
Ohjannut Aito Mäkinen

Suomi 1965, 84 min.

Trilleri 

Pääosissa: Pekka Sahenkari, Elina Salo, Carola

 

 

 

 

Insinööri Kostiainen (Sahenkari) vastaanottaa paketin, joka johdattaa hänet pommin jäljille. Kiirettä pitää ja takaa-ajoja on niin roimasti, että juoksulegenda Tom Cruisekin kadehtisi. Uuden aallon tunnelmia huokuva elokuva on kotikutoisella tavalla herttaisen kömpelö. Valopilkkuna on upeaääninen iskelmätähti Carola, joka saa pari näyttävää laulunumeroa. Entisajan viehätys kannattelee: musiikin ohella on hauska katsella tuttuja helsinkiläiskohteita 1960-luvun asussaan.

Pisteytys: 6/10 

 

Mies, joka ei osannut sanoa ei
Ohjannut Risto Jarva

Suomi 1975, 103 min.

Komedia, Romantiikka 

Pääosissa: Antti Litja, Kirsti Wallasvaara, Matti Ruohola

 

 

 

 

Pastori Aimo Niemi (Litja) on palannut kotiseudulleen Helsinkiin ja aloittaa työt avioliittoneuvojana. Tutussa naapurustossa vastaan tulee monenlaista lemmensolmua, joihin Niemi sekaantuu lipereitään myöten! Risto Jarvan komediassa on kesäteatterin maku ja hahmot ovat farssimaisia stereotyyppejä. Ilomielinen höpsöttely on hauskaa ja hölmöä, tasaisesti molempia. Kiinnostavin piirre elokuvassa on sen miljöö, Puu-Käpylä (elokuvassa kuvitteellinen Kivimäki), joka oli 1970-luvulla purku-uhan alla. Katoavan elinympäristön puolustaminen ja pienen yhteisön vaaliminen ovat tärkeä osa tarinaa.

Pisteytys: 6/10

Tuntematon sotilas
Ohjannut Rauni Mollberg 

Suomi 1985, 197 min.

Sota, Draama 

Pääosissa: Risto Tuorila, Paavo Liski, Pirkka-Pekka Petelius

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) kuvaa jatkosotaa yhden konekiväärikomppanian kautta. Romaanin ensifilmatisointi (1955) on isänmaallisuudessaan rakastettu, mutta vaille kehuja ei ole jäänyt tämä Rauni Mollbergin versiokaan. Aikansa hengessä elokuva on edeltäjäänsä rujompi, eikä sodassa ole gloriaa ─ ei edes kunniaparaatissa. Linnan sodanvastaisuus tulee Mollbergin visiossa paremmin esille. Realistinen ote tekee tarinasta elävämmän ja koskettavamman, vaikka ryteikössä rymyämistä piisaa turhauttavan kauan. Vaan sitäpä ankeutta toki oli jatkosotakin.

Pisteytys: 7/10
 

Kivenpyörittäjän kylä
Ohjannut Markku Pölönen

Suomi 1995, 90 min.

Draama, Komedia 

Pääosissa: Martti Suosalo, Jarmo Mäkinen, Henrika Anderson

 

 

 

Heikki Turusen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Kivenpyörittäjän kylä sijoittuu suomalaiseen, autioituvaan maaseutumaisemaan. Ruotsiin muuttanut Pekka (Suosalo) palaa perheineen kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan, jossa vietetään kotikylän viimeistä hääjuhlaa. Kuoleva maaseutu heilimöi nostalgiaa ja kaihoa. Alkaapa siinä nopeasti vanha suola janottamaan: olisiko menneisyydessä kaikki paremmin, pitäisikö pivarrella entistä heilaa? Viehättävä maalaiskomedia keräsi kolme Jussia, mukaan lukien vuoden parhaan elokuvan palkinnon.

Pisteytys: 7/10

Paha maa
Ohjannut Aku Louhimies 

Suomi 2005, 130 min. 

Draama, Rikos 

Pääosissa: Jasper Pääkkönen, Mikko Leppilampi, Pamela Tola

 

 

 

Väärennetty viisisatanen sysää käyntiin ketjureaktion, jossa moni kuilun partaalla hoiperteleva ihminen lopulta ottaa harha-askeleen. Synkän traaginen Paha maa kertoo Turmiolan Tommin perillisistä ja siitä, miten yhden ihmisen pahoinvointi vaikuttaa moniin muihin kanssaeläjiin. Ideassa ei ole vikaa, mutta päähenkilöt jäävät polveilevan tarinan pyörteissä ontoiksi. Sivuhahmoista löytyy paras ytimekkyys ja tragedian tiivistämisen taito: Sulevi Peltolan tragikoomisen pölynimurikauppiaan kohtalo riipaisee! Ilmestyessään elokuva sai kiittäviä arvioita ja se palkittiin peräti kuudella Jussilla (mm. paras elokuva).

Pisteytys: 6/10
 

Kätilö
Ohjannut Antti J. Jokinen

Suomi 2015, 119 min.

Historia, Draama, Romantiikka, Sota 

Pääosissa: Krista Kosonen, Lauri Tilkanen, Pirkka-Pekka Petelius

 

 

 

Katja Ketun samannimiseen romaaniin (2011) perustuva elokuva sijoittuu Lapin sodan ankaraan aikaan. Jylhät pohjoisen maisemat ja veriset vankileirit ovat visuaalisesti näyttäviä, vuorotellen kauniita ja julmia. Tarina jää kuitenkin tyylin jalkoihin: sotatodellisuus tuntuu enemmän Hollywoodilta kuin rehevältä Pohjolalta, vaikka se ajoittain kiinnostavissa hahmoissa pilkahteleekin. Krista Kosonen sai hienosta pääroolistaan ansaitun Jussin, ja on sivuhenkilöissäkin onnistumisia. Kyllähän tämän näyttelijöiden ja maisemien vuoksi katsoo.

Pisteytys: 6/10

 

Ei koskaan yksin
Ohjannut Klaus Härö

Suomi, Viro, Ruotsi, Itävalta & Saksa 2025, 85 min.

Historia, Draama, Sota, Biografia

Pääosissa: Ville Virtanen, Satu Tuuli Karhu, Kari Hietalahti

 

 

 

 

Räätäli Abraham Stiller (Virtanen) tekee kaikkensa huolehtiakseen juutalaispakolaisista, jotka ovat saapuneet Suomeen natsien vainojen ajamina. Tositapahtumiin perustuva Ei koskaan yksin on tärkeä tarina kerrottavaksi: kun muukalaisviha ja ääriajattelu ovat nousussa, on menneisyyden kauhut syytä pitää mielessä. Vaikka elokuva on aiheeltaan merkityksellinen, toteutus on harmillisen puiseva. Jäykkyys heijastuu miljöössä, joka on päällisin puolin tyylikäs mutta lopulta vain eloton kulissi.

Pisteytys: 6/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Les Misérables, 1935)

Right or wrong, the law is the law.

Vuosi on edelleen 1935, jolloin Fred Astairen steppikengät löivät kipinää ja Shirley Templen hymykuopat valloittivat paatuneimmatkin sydämet. Elokuvavuoden hittifilmejä olivat merellinen seikkailufilmi Kapina laivalla (1935) ja romanttisen kepeä Silkkihattu (1935). Tähtihetkiin lukeutuvat myös Marx-veljesten anarkistinen komedia Ilta oopperassa (1935) ja Alfred Hitchcockin brittiajan merkkiteos 39 askelta (1935), joka perustuu samannimiseen klassikkoromaaniin (1915). Päivän elokuvassa uppoudutaan vielä vanhemman kirjallisuusklassikon pariin.
 

 

Les Misérables
Ohjannut Richard Boleslawski

USA 1935, 108 min. 

Draama, Historia 

Pääosissa: Fredric March, Charles Laughton, Rochelle Hudson

 

 

 

Victor Hugon Kurjat (1862) kertoo traagisen tarinan vallankumousajan Ranskasta. Klassikkoromaani on filmatisoitu kymmeniä kertoja, joista nykypäivänä tunnetuin versio on Tom Hooperin näyttävä musikaalisovitus Les Misérables (2012). Tämä Richard Boleslawskin ohjaustyö on Hollywood-tuotannoista nimekkäimpiä. Melko huomattava osa Kurjat-adaptaatioista tosin on tuotettu muualla kuin teoksen kotimaassa Ranskassa tai Yhdysvaltojen unelmatehtaalla: on Bollywood-versioita, egyptiläisiä, japanilaisia ja srilankalaisia tuotantoja. Tarina on ajaton ja universaali!

 

Les Misérablesin pääosassa on kurjan kohtalon kokenut Jean Valjean (March), joka pyrkii hyvillä teoillaan sovittamaan pahoja tekojaan. Niitäkään hän ei ole tehnyt pahuuttaan, vaan ainoastaan pakon edessä. (Resonoivatko köyhyyden ja nälän kokemukset 1930-luvun lama-ajan yleisöissä?) Valjeanin vastinparina ja vihollisena on äärimmäisen oikeudentuntoinen etsivä Emile Javert (Laughton), joka uskoo lakiin, lakiin ja vain lakiin! Mutta mitä on oikeudenmukaisuus? Valtavasta romaanista on täytynyt karsia paljon, mutta olennaiset teemat on säilytetty ja tiivistys on onnistunut.

 

Aikanaan erinomaisesti menestynyt Les Misérables huomioitiin neljällä Oscar-ehdokkuudella (mm. paras elokuva). Frederic March onnistuu pääroolissaan ja samoin valokeilassa paistattelee Charles Laughton, jonka roolisuoritukset ovat aina näkemisen arvoisia. Mikään elokuvaversio tuskin vetää vertoja Victor Hugon massiiviselle romaanille, mutta tässäpä yksi kelpo vaihtoehto, jos filmiadaptaatio tuntuu miellyttävimmältä vaihtoehdolta tutustua tunteikkaaseen suurkertomukseen.

Pisteytys: 7/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Anna Karenina, 1935)

Doomed to bliss and despair.

 

Tänään juhlitaan 90-vuotiaita! Heidän kunniakkaaseen joukkoonsa lukeutuvat muun muassa AA-liike, Monopoly-lautapeli, Elvis Presley ja Yleisradion ohjelma Lauantain toivotut levyt, jota esitetään edelleen! Vuosi 1935 ei itsessään tarjonnut suuria aiheita riemujuhlaan. Varsinkin Saksassa tunnelma synkkeni: yleinen asevelvollisuus astui voimaan ja hakaristiliput vedettiin salkoon. Voimaan astui monia lakeja, jotka rajoittivat "ei-arjalaisten" toimintaa. Vuoden tunnelma oli masentava, mutta sentään elokuvat tarjosivat todellisuuspakoa. Siirtykäämme rakkauden ilojen ja surujen vietäviksi!

 

 

Anna Karenina
Ohjannut Clarence Brown

USA 1935, 95 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Greta Garbo, Fredric March, Maureen O'Sullivan

 

 

 

Leo Tolstoin Anna Karenina (1875─1877) on upea suurromaani, joka kietoutuu venäläiseliitin arkeen ja juhlaan. Tarinan teemat eivät voisi olla suurempia: rakkautta ja onnettomia avioliittoja, kaupungin ja maaseudun jyrkkiä eroja, yläluokan ja rahvaan välisiä kiihkeitä jännitteitä... Vetävä tarina on syystäkin klassikko ja saanut osakseen valtavan monia filmatisointeja. Niistä tunnetuimpia ja rakastetuimpia on tämä karismaattisen Greta Garbon tähdittämä versio.

Tolstoin kirjassa on niin monia suuria teemoja, ettei elokuvan mitassa ehdi kovin helposti tavoittaa niitä kaikkia. Tässä filmatisoinnissa tutkitaan ensisijaisesti rakkauden kurjuutta ja ihanuutta ─ kauas jää tsaarinaikainen venäläisyhteiskunta! Oikeastaan se kajahtelee vain hahmojen nimissä, mutta muuten tarina on silkkaa Hollywoodin glamouria. Onnettomista lemmenpareista tarkasteluun on säästetty vain keskeisin, Anna Karenina (Garbo) ja kreivi Vronski (March).

Koska Tolstoin romaani on niin täyteläisen pakahduttava, sen luettuaan elokuva tuntuu väistämättä lattealta lohdutuspalkinnolta ja haalealta muistolta. Filmatisointi ei silti ole missään nimessä huono: erityiskiitos tästä kuuluu aina valloittavalle Greta Garbolle, joka tavoittaa eläväisesti Anna Kareninan traagisen olemuksen. Rooli ei ollut Garbolle ensimmäinen Tolstoi-tulkinta, sillä hän oli esittänyt Anna Kareninaa jo mykkäelokuvassa Love (1927). Tämä versio on kuitenkin uskollisempi Tolstoin tarinalle ja jälkimaineeltaan tunnetumpi. Viehättävää katsottavaa, mutta silti suosittelen erityisesti Tolstoin romaania, jonka ajaton viehätys pitää taatusti otteessaan.

Pisteytys: 7/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Varietee, 1925)

Die drei Artinellis!

Satavuotiaissa elokuvaklassikoissa on sekä syvää draamaa että kuplivan kepeää huumoria. Vuoden suosituin elokuva oli aikansa lähihistoriaa ja tuoreita traumoja käsittelevä sotadraama Suuri paraati (1925), joka vie ensimmäisen maailmansodan surullisiin muistoihin. Hyvin menestyivät myös legendaarisen Rudolph Valentinon tähdittämä viihteellinen romanssi Kotka (1925) ja Harold Lloydin hupsu opiskelukomedia Keltanokka (1925). 

Jälkiviisaan arvion mukaan elokuvavuoden 1925 suurin merkkiteos lienee Charlie Chaplinin mestarillinen Kultakuume (1925), joka keinuu taidokkaasti synkistä alhoista kuplivaan iloon. Toinen nimekäs klassikko on Sergei Eisensteinin vimmainen Panssarilaiva Potemkin (1925), joka järisytti elokuvien rytmiä ja muotoa. Klondiken kylmyys ja Odessan satamakaupungin kaaos jäävät kuitenkin nyt taakse, sillä päivän elokuvassa suunnataan Saksaan ja tartutaan trapetsiin!

 

 

Varieté - Varietee
Ohjannut Ewald André Dupont

Saksa 1925, 104 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Emil Jannings, Lya De Putti, Maly Delschaft

 

 

 

 

Wintergartenin kuuluisa varietee-teatteri oli Berliinin tunnetuimpia hurvittelupaikkoja. Vuonna 1887 avattu varietee viihdytti yleisöjä aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin se tuhoutui pommituksissa. Uusi teatteri aloitti toimintansa vuonna 1992. Tämän elokuvan teatteri kuitenkin vie iloisen 1920-luvun tunnelmiin: räväkkään, riemuitsevaan ja jännittävään urbaaniin humuun! Mutta kulisseissa kuohuu muukin kuin samppanja...

Varietee (engl. Variety) kertoo kohtalokkaasta draamasta, joka kätkeytyy hulppeiden näytösten ilonpidon taakse. Teatterin johtaja Huller (Jennings) haluaa palkata uuden tanssijan (De Putti), jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Draama on tasapainoilua trapetsilla: aluksi temput onnistuvat, mutta vähitellen jännitys sakenee ja tragedia johtaa suureen onnettomuuteen.

Vauhdikkaita trapetsinumeroita ja jännittäviä rakkausdraamoja kuvaava Varietee tunnetaan eritoten Karl Freundin (1890─1969) taidonnäytteistä kameran takana. Freundin tunnetuihin varhaistöihin lukeutuvat myös muun muassa ekspressionistinen kauhuelokuva Golem (1920) sekä legendaarinen scifidystopia Metropolis (1927), kaikki innovatiivisia taidonnäytteitä lennokkaasta kamerankäytöstä. Kuvauksen lisäksi Varietee on draamana onnistunut ja jännittävä. Emil Jannings tekee takuvarman roolityön hahmona, jonka persoona ja elämänhistoria avautuvat tarinan edetessä vähitellen. Taidokas ja kuvakerronnaltaan kekseliäs mykkäklassikko!

Pisteytys: 8/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Lady Windermere's Fan, 1925)

I presume you came to see my husband.

Vuosi 1925 alkoi reippaalla fasismilla, kun Italiassa Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi jo aivan tammikuun alkupäivinä. Eipä päästy kuin helmikuulle, kun Saksassa laittomaksi julistettu natsipuolue perustettiin uudelleen. Suomessa presidentti sentään tuli valtaan valitsijamiesvaaleilla, ja niin Maalaisliiton Lauri Relander aloitti valtakautensa kevättalven korvalla.

Vaan politiikka sikseen! Vuosi 1925 jätti jälkeensä arvostettuja kulttuurituotteita, joiden joukkoon lukeutuvat klassikkoromaanit Fitzgeraldin Kultahattu (1925), Kafkan Oikeusjuttu (1925) ja Woolfin Mrs. Dalloway (1925). Suomalaisena merkkiteoksena mainittakoot Edith Södergranin runokokoelma Maa jota ei ole (1925). Päivän elokuva perustuu vielä hieman vanhempaan tekstiin, mutta sekin on lähtöisin legendaarisen kirjailijan kynästä.
 

 

Lady Windermere's Fan
Ohjannut Ernst Lubitsch 

USA 1925, 120 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: May McAvoy, Bert Lytell, Ronald Colman

 

 

 

 

Oscar Wilden näytelmään (1892) perustuva draama sijoittuu Lontoon hienostopiireihin. Juoni on loistelias ihmissuhdesoppa, jossa on Ernst Lubitschille ominaista kepeyttä ja hienovaraista satiiria. Pääosassa on nimikkohenkilö Lady Margaret Windermere (McAvoy), jonka aviomiehen (Lytell) kummallinen käytös herättää epäilyksiä salasuhteesta. Mutta mitä miehen mielessä todella liikkuu?

Lady Windermere's Fan on tyylikäs avioliittodraama, jossa on suuria tunteita ja sopivasti tunnelmaa keventävää huumoria. Vanhan mantereen sofistikoituneet kaiut kuuluivat Lubitschin 1920-luvun tuotannossa. Arvostettu saksalaisohjaaja oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1922 ja aloitti Hollywood-uransa fiineillä draamakomedioilla. Niiden menestys jäi toivottua pienemmäksi, mutta sittemmin mainetta tuli toisenlaisilla kevyillä tuotannoilla.

Vaikka Lady Windermere's Fan ei yltänyt likimainkaan vuotensa menestyneimpien elokuvien kastiin, ei filmi jäänyt täysin tappiollekaan. Viimeistään satavuotisjuhlavuonnaan elokuva ansaitsisi näkyvyyttä: se on tasapainoinen ja tyylikäs, tunteikas ja kepeä mutta ei liioitellulla tavalla. Pieniä suhdesotkuja ja juoruja kaipaaville Windermeren juhlat ovat hurmaava illanviettokohde!

Pisteytys: 8/10

1. luukku: joulukokoelma

Everything is hunky-dunky!

Joulukalenterin aika on taas ja lahjasäkistä sataa tasavuosikkaita elokuvia! Perinteitä kunnioittaen matka alkaa jouluelokuvista, joita tällä kertaa on viisi kappaletta: romantiikkaa, komediaa, rikoksia, sotaa ja joulubileitä, eikä joulupukin vierailuakaan ole unhoitettu. Näiden teosten ohella on syytä vinkata muutama muukin joulukuun tunnelmiin sopiva filmi.

 

Jouluiseen melodraaman kaipuuseen sointuu yltäkylläinen Kaikki minkä taivas sallii (1955) ja sen parina haikea draama Carol (2015). Mustaa huumoria kaipaavien on sen sijaan syytä astua Brazilin (1985) kummaan maailmaan. Nostalgikkojen valinnaksi voisi sopia Jaska Jokusen joulu (1965). Mutta jos mielii jo siirtyä uudenvuoden tunnelmointiin, katselulistalle sopii Charlie Chaplinin legendaarinen Kultakuume (1925) tai iranilaisklassikko Valkoinen ilmapallo (1995). Olipa elokuvavalintasi mikä vain, toivotan jo näiden filmien myötä mieluisaa joulunodotusta! 

 

 

Christmas in Connecticut - Naisreportteri rakastuu
Ohjannut Peter Godfrey

USA 1945, 101 min.

Romantiikka, Komedia 

Pääosissa: Barbara Stanwyck, Dennis Morgan, Reginald Gardiner

 

 

 

Toimittaja Elizabeth Lane (Stanwyck) viettää vauhdikasta sinkkuelämää New Yorkissa, mutta lehtijutuissaan hän esiintyy keittotaitoisena kotirouvana Connecticutista. Julkisuustemppuna Lane joutuu esittämään rooliaan tosielämässä ja kokkaamaan sotaveteraani Jefferson Jonesille (Morgan) ─ mutta näytelmään tulee särö, kun Amorin nuolet sinkoilevat puolin ja toisin! Kepeässä joulukomediassa leikitään väärinkäsityksillä ja odotetaan täyttymystä ilmiselvälle romanssille.

Pisteytys: 7/10 

 

Santa Claus: The Movie - Joulupukki
Ohjannut Jeannot Szwarc

USA, Alankomaat & Iso-Britannia 1985, 107 min.

Fantasia

Pääosissa: David Huddleston, Dudley Moore, John Lithgow

 

 

 

 

Kuinka Joulupukki (Huddleston) tuli maailmaan ja miten hänellä pyyhkii 1980-luvulla? Joulupukki on kuin kahden puolivalmiin käsikirjoituksen yhdistelmä: elokuvan alkupuolella seurataan pukin uran alkutaivalta, joka vaikuttaa kidnappaukselta. Lopulta hän on vastakkain ahneen lelutehtailijan (Lithgow) kanssa. Elokuva on lähes liikuttavan kömpelö. Joulupukilla onkin maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana jouluelokuvana, joka kuitenkin on kerännyt outoon tähtipölyynsä melkoisen joukon pukkifantasian faneja. Sopii oivasti jouluoutoilun kaipuuseen!

 

Pisteytys: 4/10

 

Joyeux Noël - Päivä ilman sotaa
Ohjannut Christian Carion

Ranska, Saksa, Iso-Britannia ym. 2005, 116 min. 

Sota, Draama 

Pääosissa: Benno Fürmann, Gary Lewis, Daniel Brühl, Diane Kruger

 

 

 

Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan taistelut jylisivät ankarina, mutta jouluyönä pitkin länsirintamaa solmittiin omatoimisia rauhansopimuksia. Tässä elokuvassa seurataan joulurauhan yötä eräällä taistelukentällä. Joulutunnelmaan sinänsä sopii äitelä sentimentaalisuus, mutta sen vuoksi filmi hukkaa potentiaalinsa kuvata sodan ja tuon erikoisen joulurauhan todellisia tunteita. Kaikki on siloteltua, hyväntahtoista ja suoraviivaista, jopa konfliktit tuntuvat pehmeiltä. Elokuva sai aikanaan arvostusta ja se oli jopa ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscariin.

Pisteytys: 5/10

 

Kiss Kiss Bang Bang
Ohjannut Shane Black

USA 2005, 103 min.

Rikos, Komedia 

Pääosissa: Robert Downey Jr., Michelle Monaghan, Val Kilmer

 

 

 

Pikkurikollisella (Downey Jr.) on edessään outo joulunaika, sillä hän ajautuu vahingossa keskelle agenttiselkkausta. Melko outo filmi, mutta välttää erikoisesta ajankuvasta: yksi keskeisistä hahmoista on homo, mutta kaikenlaista hän saakin sen vuoksi sietää. Jos kaipaat jouluelokuvaltasi aseita, takaa-ajoja ja ehkä mausteeksi yhtä irtosormea, tässä lienee etsimäsi raina.

Pisteytys: 6/10 

 

The Night Before
Ohjannut Jonathan Levine

USA 2015, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Seth Rogen, Anthony Mackie

 

 

 

Kolme kaverusta on viettänyt monta joulua yhdessä villisti juhlien, mutta nyt luvassa ovat viimeiset yhteiset bileet. Yllättävää kyllä, buddy-komedia tavoittaa pöhnäisen koheltamisensa keskellä joulun hengen: ystävyyden, anteliaisuuden ja pyyteettömyyden. Huumori on kuluneen törppöä, mutta on mukana toimiviakin vitsejä. Kelvollinen bileyllätys kaverijoulujen ystäville.

Pisteytys: 6/10