Foolish Wives - Järjettömiä naisia (1922)

Ohjannut Erich von Stroheim
USA 1922, 117 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Erich von Stroheim, Miss DuPont, Maude George

Money, money, money.

Järjettömiä naisia on kertomus itsekkäistä, nautintoja halajavista ökyrikkaista elostelijoista. Tapahtumapaikkana on rikkaiden unelmakaupunki Monte Carlo, jossa tapaamme kreivi Sergius Karamzin (Stroheim), joka ei saa kyllikseen naisista ja kaviaarista. Loistokas paratiisi on itsekkäiden lurjusten temmellyskenttä, jossa moraali tai hyveellisyys on parhaimmillaankin vain taitava roolisuoritus.

Tämä elokuva oli aikanaan ensimmäinen miljoonabudjetin elokuva ja sitä myötä myös Universalin siihenastisen historian loistokas kohokohta. Stroheim oli vastikään noussut yhdeksi merkkinimeksi Hollywoodin tärkeiden ohjaajien joukkoon, ja saikin kunnian käsikirjoittaa ja ohjata tämän tärkeän teoksen. Studio tosin ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, mikä johti elokuvan railakkaaseen lyhentämiseen. Yhdysvaltalaisyleisö ei sulattanut edes lyhennettyä versiota, mutta muualla maailmassa Järjettömiä naisia sentään menestyi. Alunperin tämä filmi oli kestoltaan reippaat viisi (!) tuntia. Arvoitukseksi jää, olisiko kokopitkä leffa sitten ollut kokonaisvaltaisempi ja parempi, mutta minulle tämä kaksikin tuntia tuotti jonkinasteista tuskaa.

Tietyt tunnelmapalaset Monte Carlon huumasta ovat miellyttävää katseltavaa, ja tunnelmaa luodaan myös ajoittain väliteksteillä kertomalla ilonpidon kokonaisvaltaisesta aistimaailmasta - hevosten kavioiden kopinasta kaduilla ja värivalojen loisteesta. Elokuvan pointti tosin oli jossain aivan muualla, kieroissa roolihahmoissa ja toisiinsa kietoutuvissa mieliteoissa ja oman edun tavoittelussa. Kuulostaa kiehtovalta, mutta ainakaan ensikatselun perusteella en ole laisinkaan myyty.

Pisteytys:

4/10

Häxan - Noita (1922)

Ohjannut Benjamin Christensen
Ruotsi 1922, 87 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti, Historia, Kauhu
Pääosissa: Benjamin Christensen, Clara Pontoppidan, Elith Pio

Vill du kyssa min baka?

Fiktiota ja faktaa yhdistelevä Noita on ainutlaatuinen elokuva. Tanskalaisohjaaja Christensenin kuvaus noituuden historiasta pohjautuu ohjaajan itse tekemiin pitkällisiin noituustutkimuksiin ja huolelliseen taustatietojen keruuseen. Seitsemään osioon jaettu elokuva esittelee keskiajan maailmankuvaa, noitia keittelemässä lemmenjuomia, paholaisen riivaamia nunnia, inkvisition toimintaa ja kidutusvälineitä. Viimeisessä jaksossa pohditaan noituuden syitä 1920-luvun tietämyksen valossa.

Ilmestyessään Noita aiheutti melkoista kohua ja joutui useissa maissa sensuurin kohteeksi. Filmi oli saanut kritiikkiä jo tuotantovaiheessaan, jolloin epäiltiin vahvasti elokuvan soveltumista tieteellisen tutkimuksen esittämiseen. Tämäkin elokuva on kuitenkin aikojen saatossa saanut osakseen arvostusta ja ihailua, ja myöhemmin toiminut myös inspiroivana voimana monille muille tuotoksille. Todellisuutta, fiktiota ja noitia sekoittaa oivasti myös The Blair Witch Project (1999), joka on takuulla saanut tästä elokuvasta vaikutteita. Muutamista kohtauksista mieleen tulee väistämättä myös Manaaja (1973).

Noitasettiä.

Ehdottomasti mielenkiintoisin aspekti tässä elokuvassa on sen historiografinen näkökulma, eli elokuva 1900-luvun alkupuolen historiakäsityksen ja -tulkinnan ilmentymänä. Noita tulkitsee historian tapahtumia dokumentaarisella otteella, mutta tietoon on suhtauduttava kriittisesti. Elokuva on vahvasti ilmestymisaikansa tuotos ja tulkinta, mikä toki ei tarkoita, etteivätkö mukana olisi todenperäisyyttä ja halua kuvata asioita aikansa tietämyksen valossa. Elokuvan tärkeimmäksi kohtaukseksi nouseekin näin seitsemäs eli viimeinen osio, jossa esitellään 1920-luvun näkemysten kautta selityksiä noituudelle ja noitavainoille. Psykoanalyyttinen ote on vahva ja aikakaudelle tyypillisesti ihmiskunnan historian tarkastelussa on kehityspsykologista vivahdetta: ihmisten naiviuteen ja barbaarisuuteen vetoaminen ei siis tässä kontekstissa ole mikään ihme, vaikka se nykykatsojaa saattaa jopa hivenen huvittaa. Noita on kiinnostava todiste noituuden tutkimusperinteestä, vaikka nykytiedon valossa moni esimerkki ei olekaan aivan paikkaansapitävä.

Monin tavoin kiintoisan Noidan katselu on sen verran ajatuksia herättävää, ettei tylsiä hetkiä juuri tule. Nykypäivänä Noita ei enää herättäne niin valtavia kauhunväristyksiä tai vahvoja tunteita kuin ilmestyessään. Varsinaista sydämentykytyksiä aiheuttavaa horroria tältä elokuvalta ei siis voi odottaa, vaikka siellä sun täällä vilahtelevat pirut ja paholaiset melkoisen taidokkaita hirvityksiä ovatkin. Viihteenä tai puhtaana kauhuna Noita ei ole kovin toimivaa hupia, mutta erikoisena fakta-fiktio -yhdistelmänä sekä dokumenttina tätä voi ehdottomasti suositella ihmeteltäväksi.

Pisteytys:

8/10

Nosferatu (1922)

Ohjannut F. W. Murnau
Saksa 1922, 94 min.
Mykkäelokuva, Kauhu
Pääosissa: Max Schreck, Gustav von Wangenheim, Greta Schröder

Knock knock.

On vuosi 1838. Painostava uhka leijuu Wisborgin kaupungin idyllin yllä. Pian saapuvat kulkutaudit, vitsaukset ja kaupungin satamaan lipuu aavelaiva. Tarina on vanha tuttu: varoituksista piittaamaton nuorukainen päätyy vampyyrin kartanoon, selvittää totuuden kauhistuttavalla tavalla ja lopulta pyrkii pakoon henkensä kaupalla...

Nosferatu, tuo vampyyrielokuvien äiti, ammentaa tarinansa ainekset Bram Stokerin vuonna 1897 ilmestyneestä Dracula-romaanista. Tekijänoikeuskiistojen vuoksi kreivi Draculasta tuli kreivi Orlok, Harkerista Hutter, ja tapahtumapaikkakin on eri. Nimien vaihtelukaan tosin ei vakuttanut Bram Stokerin leskeä ja Murnau tuotantoyhtiöineen joutui pitkälliseen oikeustaisteluun, joka lopulta johti häviöön. Nosferatun kopiot määrättiin hävitettäväksi, mutta muutamia sentään säilyi.

Nosferatun (Schreck) hahmossa on paljon ekspressionistisia piirteitä: rottamainen painajaishahmo on kaukana hienostuneista vampyyrihahmoista joita populaarikulttuuri on pullollaan. Muutoinkin tämä klassikko poikkeaa monella tavalla tietynlaisesta nykypäivän kauhuelokuvan arkkityypistä. Luvassa ei ole verta ja suolenpätkiä, vaan väristyksiä luodaan painajaismaisen tunnelman kautta. Pelosta kertovat pauhaava meri, karmiva kartano ja kauhuissaan pakenevat eläimet. Aivan täydellinen elokuva Nosferatu ei kuitenkaan ole, sillä ylinäytteleminen kiusaa ja välillä tapahtumien kulkua on hieman vaikeaa seurata. Omalaatuisen tunnelmansa vuoksi teos on kuitenkin kokemisen arvoinen.

Pisteytys:

7/10

Nanook of the North - Nanook, pakkasen poika (1922)

Ohjannut Robert Flaherty
USA 1922, 79 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti

Lämpöpöksyillä keihäsfinaaliin.

Vuonna 1922 ensi-iltaan saapui uudenlainen elävä kuva, Nanook, pakkasen poika. Lehtien arvosteluissa todettiin filmin olevan suotavaa katsottavaa myös elokuvia ylenkatsoville - tässä uudessa kuvassa kun nähtäisiin todellista elämää, tavallisia ihmisiä, aitoa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Eksoottisena pidetyn alkuperäiskansan elämästä kertova elokuva muodostui hitiksi, ja sai myös useat innokkaat tekemään vastaavanlaisia dokumentaatioita.

Nanook, pakkasen poika kertoo Kanadassa elävän perheen elämästä ja selviytymisestä karun luonnon keskellä. Katsojille tutuksi tulevat niin iglun rakentaminen kuin ravinnon hankintakin. Elokuva ei kuitenkaan ole dokumentti siinä mielessä, mitä lajilla nykypäivänä ymmärrämme: dokumentin käsitettäkään ei elokuvan tekoaikaan oltu vielä keksitty. Robert Flaherty suunnitteli lavastettuja kohtauksia yhdessä kuvattavana olleiden ihmisten kanssa, eivätkä kaikki tilanteet siten ole aitoja. Elokuvan tavoitteena olikin taltioida yhteisön katoavaa elämäntapaa.

 

Flahertyn lavastustyö on saanut kritiikkiä osakseen, vaikka lavastuksella on sinällään arvoakin perinteentallentajana. Alkuperäiskansan elämästä ei silti saa totuudenmukaista kuvaa, vaan perhe kuvataan iloluontoisina erämaan erikoisuuksina. Aikaansa nähden sävy on sinänsä kunnioittava, mutta näin jälkikäteen ei voi olla kyynisesti miettimättä, miksiköhän kansan perinteet olivat uhattuina. Ikiaikainen kulttuuri katoaa, mutta grammari naurattaa! Elokuvasta jää positiivinen mielikuva, joka tuskin vastasi millään lailla todellisuutta. Nanook on kiinnostavaa elokuvahistoriaa, vaikka herättääkin ristiriitaisia ajatuksia.

 

Pisteytys:

6/10

Dr. Mabuse the Gambler - Tri Mabuse - ihmispeto (1922)

Ohjannut Fritz Lang
Saksa 1922, 297 min.
Mykkäelokuva, Rikos, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Rudolf Klein-Rogge, Aud Egede Nissen, Bernhard Goetzke

Sormileikki alkaa!

Psykiatrina toimiva tohtori Mabuse (Klein-Rogge) on valeasujen ja salanimien mestari, huijari ja suurrikollinen. Tämä häikäilemätön ihmispeto on myös loistava hypnotisoija ja keinottelija, joka rikollisliigansa avustuksella aikoo saada itselleen kaiken haluamansa. Salaperäiset kuolemantapaukset ja liian myöhään paljastuneet huijaukset herättävät kuitenkin yleisen syyttäjän von Wenkin (Goetzke) kiinnostuksen. Rikollisnero pakenee ja uhkapeli jatkuu loppuun saakka.

Ohjaajanero Fritz Langin läpimurto oli tapahtunut vain vuotta ennen kuin Tri Mabuse - ihmispeto tuli ensi-iltaan. Lang nousikin saksalaisen elokuvan kultakauden mestariksi, ja myöhemmin hänet on myös tituleerattu yhdeksi tärkeimmistä 1900-luvun elokuvaohjaajista. Lang ohjasi Tri Mabusen seikkailuista kaksi jatko-osaa vuosina 1933 ja 1960, joskaan nämä elokuvat eivät saaneet enää alkuperäisten kaltaista suosiota. Näistä ensimmäinen, Tri Mabusen testamentti (1933), tosin sai aikaan melkoisen kohun kansallissosialistisessa Saksassa. Hitlerin herjaamisesta syytetty Lang pakeni Yhdysvaltoihin, eikä palannut Saksaan ennen vuotta 1971.

Tsi-Nan-Fu!

Kaksiosainen rikosfilmi on taidokas yhteiskuntakuvaus sekä myös yksi merkkipaalu psykologisten rikosjännäreiden saralla. Sodanjälkeisessä Saksassa vallinneet tuska, turvattomuus ja epävarmuus kuvastuvat vahvasti elokuvan tunnelmista. Häikäilemättömän superrikollisen kuvailu voidaan nähdä myös vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kritiikkinä. Hyvin samankaltaisia elementtejä on myös Tri Caligarin kabinetissa (1920), jonka ekspressionistinen kuvaus on kuitenkin huomattavasti välittömämpää.

Elokuvan ensimmäinen osa on jälkimmäistä hieman lyhempi, mutta myös jokseenkin pitkäveteisempi. Tri Mabuse ei missään nimessä ole tylsä filmi, mutta ei se myöskään onnistu hypnotisoimaan täysin mukaansa. Kokemuksesta jäi vähän tyhjä olo, paljosta hyvästä huolimatta. Hyvää rikoselokuvaa kaipaaville tämä filmi on silti oiva nelituntinen viihdyke, ja saattaisinpa itsekin tutustua teokseen vielä uudemman kerran - ehkäpä se avautuisi sitten vielä paremmin.

Pisteytys:
7/10

La Souriante Madame Beudet - The Smiling Madame Beudet (1923)

Ohjannut Germaine Dulac
Ranska 1923, 54 min.
Mykkäelokuva, Draama, Impressionismi
Pääosissa: Germaine Dermoz, Alexandre Arquillière

Oh joy.

Madame Beudet (Dermoz) on loukussa onnettomassa avioliitossa. Hänen vastenmielinen miehensä (Arquillière) tekee typeriä käytännön piloja lataamattomalla aseella ja muutenkin elämä on ilotonta, ankeaa arkea. Kaikkeen kyllästynyt rouva päättää tehdä jotain radikaalia muuttaakseen kohtalonsa kertaheitolla. Voiko yritys onnistua?

La Souriante Madame Beudet on impressionistinen kuvaus porvarisnaisen elämästä ja myös yksi varhaisia feministisiä elokuvia. Päähenkilön kautta kuvastuu yleisempi yhteiskunnan tila ja siten elokuva ottaa vahvasti kantaa naisten asemaan. Älykkään rouva Beudetin potentiaali valuu hukkaan onnettomassa avioliitossa, jossa hänen ainoa roolinsa on olla maailman napana porsastelevan miehensä leikkikalu. Asetelma on äärimmilleen kärjistetty, mutta siten toki tehokas.

Elokuvan impressionistinen kuvaus on kaunista katseltavaa. Haavekuvina ja muistoina näkyvät ihmiset sekä liikkeiden muodostama tanssi rakentavat fantasiamaailmaa oikean todellisuuden rinnalle. Impressionistisen elokuvan keskeisiä piirteitä ovat juuri päähenkilön subjektiiviset kokemukset ja mielikuvat ja ne ovat keskeisellä sijalla myös tässä filmissä. Impressionistinen elokuva oli myös tyypillistä Ranskan 1920-luvun filmiteollisuudelle, joten La Souriante Madame Beudet on ainutlaatuisten piirteidensä ohella mielenkiintoinen tyyppiesimerkki aikakautensa ranskalaisesta elokuvamaailmasta.

Pisteytys:

8/10

Orphans of the Storm - Orpolapset (1921)

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1921, 150 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa Lillian Gish, Dorothy Gish, Joseph Schildkraut, Lucille La Verne

Poor Louise.

Ranskan vallankumous oli yksi niistä mykkäkauden elokuvateemoista, jota hedelmällisyydestään johtuen hyödynnettiin runsaasti. Erityisen suosittu oli muuan näytelmä orpotytöistä vallankumouksen pyörteissä - siitä oli filmattu jo kaksi elokuvaa, kun D. W. Griffith päätti tehdä tästä draamasta jälleen yhden mestariteoksensa. Orpotytöistä tulikin menestys, muttei sensaatio. Täten se jäi myös Griffithin viimeiseksi suureksi merkkiteokseksi.

Henriette (L. Gish) ja löytölapsi Louise (D. Gish) ovat varttuneet samassa perheessä siskoksina. Louisen sokaistuttua orvoiksi jääneet sisarukset lähtevät Pariisiin etsimään hänelle parannuskeinoa, mutta suurkaupungin hyörinässä kaksikko joutuu eroon toisistaan. Kuinka sisaruksille käy vallankumouksen pyörteissä? Vive la Révolution?

Griffithin töissä näkyy kautta linjan kannanottoja puhtaan ja hyveellisen elämän puolesta. Tässäkin filmissä nämä näkemykset ovat läsnä, mutta erityisen selväpiirteisesti tällä kertaa hehkutetaan demokratian mahtia. Elokuvan opetuksia teroitetaan katsojalle jo alkuteksteissä. Myös muut Griffithin tutuksi tulleet peruselementit ovat löydettävissä: vahvan historiallinen aspekti, tujua dramatiikkaa, mahtipontisia taistelukohtauksia... You name it.

But I'm le tired!

Siinä missä Orpolapset jäi Griffithin viimeiseksi suureksi menestykseksi, oli se myös Lillian Gishin viimeinen Griffith-elokuva. Gishin sisarukset loistavat elokuvan tähtinä, eikä Dorothy jää laisinkaan tunnetumman sisarensa varjoon. Vaikka studiojärjestelmän valtakausi ja sille elintärkeä tähtijärjestelmä olivatkin eritoten 1930-1950-lukujen ilmiöitä, tiettyjen valtastudioiden aika oli jo aluillaan ja tähtikultin perusta luotu. Vielä vuosisadan alussa elokuvien näyttelijät jäivät nimettömiksi, mutta 1910-luvun kuluessa yleisö alkoi vähitellen kiinnostua näyttelijöiden henkilöllisyyksistä. Orpolapsissa esiintyy Gishien lisäksi toki liuta muitakin nimekkäitä näyttelijöitä - mainittakoon nyt vaikka Lucille La Verne, joka antoi äänensä Lumikin (1937) äitipuolelle.

Orpolapsissa tuntuisi lähtökohtaisesti olevan kaikki kohdillaan. Vetoava tarina, jännittäväkin. Mahtavat lavastukset, asut ja nimekkäät näyttelijät - mutta silti tämä vaan jotenkin on ihan supertylsä pettymys. Vaikka tarina etenee sujuvasti eikä juonta ole lainkaan vaikea seurata, ei kokonaisuus ole yhtä onnistunut kuin vaikkapa Läpi myrskyn (1920). Loisteliasta, mutta pitkästyttävää.

Pisteytys:

5/10